Tänään on se päivä jolloin kiskotaan esiin mastodonttimatkalaukku, mietitään mukaanotettavien kesä- ja talvivaatteiden suhde (jätänkö hellevaatteet ja flip-flopit kokonaan Amerikkaan?), tungetaan laukkuun pari kiloa työpapereita (joita U.S. Mail ei huolinut lentopostiin vaan palautti työpöydälleni potentiaalisena pernaruttokirjeenä - ryhdyn siis itse kirjekyyhkyksi) ja kaikki talven aikana luetut Helsinkiin joutavat kirjat.

On mukava tulla Suomeen, mutta samalla jo vähän valmiiksi ikävä kesäisin karibialaisten olohuoneiksi muuttuvia kotikatujamme, kivoja työkavereitani, erityisesti Larrya ja Deidreä, Riversiden avaria "pariisilaisnäkymiä" ylväälle Hudsonille 158. kadun tienoilla, metrojen kolinaa, nuujookaksenttia vääntäviä rakennusmiehiä, iltapäiväukkosia ja viikonloppujen Brooklynia.

Töissä sihteerimme tapetoivat lobbymme tähtilipuilla. Kansakunta on muuten tietenkin taas korostuneessa valmiustilassa. Lähtiessäni lomalle ovimieskin huikkasi: "Have a patriotic weekend everyone." Jo valmiiksi pienessä koti-ikävässä tajusin hetken aikaa miksi amerikkalaiset aina hössöttävät niin kovasti isänmaastaan.

Onneksi tännekin pääsee vielä takaisin.

Tein sen taas. Viime kesänä kiduin elokuun helteissä Suomessa kuumeisena tahmeissa lakanoissa Amerikkaan-muuttoa edeltävällä viikolla, jolloin olisi pitänyt siivota ja pakata. Nyt ei ole kuumetta, mutta olo on kuin päästä amputoidulla, Kleenexejä kuluu ja kurkku on tulessa. Yhteinen tekijä tautien takana ovat nopeat lämpötilanvaihdokset helteestä paleluun. Olen herkkä ilmastoinnin provosoimille kylmettymisille. Kotona ja töissä osaan jo jotenkin varautua vallitsevaan lämpötilaan, mutta en ikinä muista että metroon, bussiin ja junaan pitäisi helteilläkin ottaa mukaan villatakki tai -shaali, jopa kaulahuivi. Koska joudun usein kaupungille lähtiessä tahmaamaan ihoni SPF 50:llä, minkään vaatteen, etenkään pashmina- tai silkkihuivin liimaaminen titaanipastaiseen vaaleankiiltävään nahkaani ei tunnu järkevältä.

Jo eilen Bostonista kotiin siirtyessä oli oudon haluton ja vetämätön olo. Kun junamatkalla nenä alkoi tippua vettä solkenaan, tajusin että olen sairastumassa kesäflunssaan. Suosittelen muuten sydänkesän Amtrak-reissua Bostonista New Yorkiin vaikka se on viisi-kahdeksan kertaa bussimatkaa kalliimpi: Rhode Islandin ja Connecticutin rantamaisemat ovat hyvin idylliset, niitä unohtuu helposti katselemaan. Interstatelta taas ei näe paljon mitään. Lisäksi junissa on sähköpistokkeet mahdollista työpuuskaa varten, jalkatilat ovat mainiot, ja Amtrak sylkee matkustajansa Penn Stationille lyhyen metromatkan päähän kotoa - näistä syistä kehitän aina tekosyitä miksi juna sittenkin kannattaa bussia paremmin.

Tänään missasin kipeän olon ja yleisen väsymyksen vuoksi sekä Gay Pride -paraatin että hummerikekkerit - tosin lohdutukseksi Annie Hall -tyylinen elävien hummerien teurastus olisi muutenkin lykkääntynyt juhlien isännän ruokamyrkytyksen vuoksi. Ulkona on tietenkin hieno kesäpäivä, mutta olen lähinnä nukkunut ja silmäillyt vähän puuroisin aivoin uutta Grantaa ja päivän lehteä. Toivon että lepo auttaa ja toivun tästä pian - flunssan ja jet lagin yhdistelmä ei ole mikään erityisen tavoiteltava tila.

Liikenne ulos New Yorkista oli eilen aika puuroista, vaikka lähdin alkuiltapäivästä ja osuin aiempaan bussiin kuin olin aikonut. Matkaani sulostutti laiha kiinalainen mies, joka ei juurikaan puhunut englantia, mutta tarjosi minulle ystävällisesti McDonalds-tauon aikana muovipussistaan litsiluumuja, kun tuijotin uteliaasti niiden kuorimisprosessia. En ole varma oliko litseillä osuutta asiaan, mutta loppumatkan (2.5 tuntia) mies torkkui ja piereskeli tauotta äänettömän tappavasti - Chinatownin portilla Bostonin päässä piti vähän aikaa tasoittaa tilannetta kiskomalla keuhkoihin raitista pakokaasuista ilmaa. Olin ajatellut käydä ostamassa oman kimpun litsiluumuja, mutta kadut hämärtyivät uhkaavaan tahtiin. Vaikka ajo iltaruskossa Connecticutin ja Massachusettsin läpi oli kesänvihreydessään oudon skandinaavinen tienvarsimaisemiltaan, shokkina kello yhdeksän illalla oli säkkipimeää - kaksi päivää kesäpäivänseisauksen jälkeen! Tarkistin - täällä aurinko laskee tänään 20.25, New Yorkissa 20.31, Clevelandissa 21.05, Ann Arborissa 21.15. Näin siis itä-länsisuunta vaikuttaa saman aikavyöhykkeen sisällä. Tarvitsen valohoitoa - tulen Suomeen ensi viikonloppuna.

Tänään kävin tapaamassa potentiaalista yhteistyökumppaniani Harvardin Longwood Avenuen lääketieteellisellä kampuksella. Aamuruuhkainen metro- anteeksi T-matka D-linjaa pitkin oli kokemus sarjasta sillinä sardiinipurkissa. Enpä ole pitkään aikaan osunut noin täyteen junaan... Tungoksesta huolimatta väki oli pikkutarkan kohteliasta.

Täällä tosiaan asuu aivan eri ihmislaatu kuin New Yorkissa. Kelttiläisperäiset naiset pukeutuvat prepysti nilkkasukkiin, lenkkareihin ja shortseihin. Kaikkien iho on pisamainen ja kullanvärinen, tai joskus hummerinpunainen liiasta auringosta. Hiuksissa monilla on annos inkivääriä - monet näyttävät Conan O'Brieniltä, enemmän tai vähemmän söpöinä versioina. Monietniset työkaverini New Yorkissa nyrpistävät nenäänsä Bostonin diversiteetin puutteelle: kenties ennakkoluulot ovat molemminpuolisia. Tylsänä valkoihoisena minulle sekaansolahtaminen on helpompaa, mutta ihoni on kelmeänkalpea, ei kultainen, enkä kykene kuvittelemaan esiintyväni julkisesti lyhyissä vaaleansinisissä froteeshortseissa, olivatpa ne kuinka trendikkäät hyvänsä.

Koska kaikki asiat ovat viimeiset pari viikkoa menneet säännönmukaisesti pieleen ja olin varautunut pahimpaan, yllätyin kovasti kivasta ihmisestä ja hyvin sujuneesta tapaamisesta. Rikkinäiset hissit, pimeät kubikkelit ja ahtaat tilat eivät hämmästyttäneet - tässä(kään) Harvard ei kykene hakkaamaan Columbiaa. Palkitsin itseni kevyellä kenkäshoppauksella tapaamisen päätteeksi.

Ihan vain pikainen elonmerkki. Olen huhkinut olan takaa pois kotimaisia töitäni jotta asiani olisivat mahdollisimman kunnossa kun Suomi karkaa lomille. Toisella kädellä hoitelen akateemisia rituaaleja - jos esitarkastus menee suunnitellussa aikataulussa, väitöstilaisuuteni osuu parhaaseen pikkujoulusesonkiin, joten yritän aamuhämärissä murteellisesti mökeltää täältä valtameren takaa asiaankuuluvia tila- ja juhlavarauksia. Kaikkea ei tietenkään mitenkään ehdi eikä jaksa, mutta asiat alkavat olla kohtuullisessa mallissa. Minulla on jopa vastaväittäjä - en voi olla hihkumatta samaan ihq!-sävyyn kuin olisin saanut uuden ihan oman barbin - tai pikemminkin Ken-nuken.

Deidre ja minä olemme ihan kuitteja. Meillähän on joka maanantaiaamu pikku seremonia, jossa asetamme itsellemme viikon tavoitteet ja tarkistamme miten edellisen viikon tehtävät toteutuivat. Vuoden varttuessa tavoitteiden määrä tuntuu karanneen käsistä. Nyt on alkanut tuntua että virittelemme itsellemme oravanpyörää. Minulla on kaksi Supernainen-T-paitaa, jotka ovat nykyään kestokäytössä: tarvitsen ilmeisesti supervoimia että selviän ihan vain tavallisesta keskiviikosta. Tänään lintsasin uuvuttavan kolmen tunnin aamuluennon. Halajamme molemmat lomalle, minkä paljastaa päätön kikatus ja se, että uutteran näköinen Deidre paljasti lataavansa kannettavalleen mp3-tiedostoja sen sijaan että hahmottelisi afrosentriseen maailmankuvaan perustuvia psykoterapiakehitelmiään.

Ensi viikolla on kesälukukauden finals-viikko (esseevyöry aaaargh), huomenna puolestaan koulutusohjelmani kesäbileet - luvassa ainakin rommiboolia ja paistettuja keittobanaaneja. Bileistä starttaan Chinatown-bussilla kohti Bostonia. Vaikka juhannusaattooni sisältyykin siellä työpalaveri, maiseman vaihdos tekee hyvää. Ja kaikella kunnioituksella Suomen sadesäitä kohtaan, täällä on luvassa lämmintä ja aurinkoista. Viikonlopun New York Timesin matkailuosassa oli muuten Helsinki-spesiaali (yhdessä Ugandan kanssa). Häpeäkseni opin jutusta jotain uutta kotikaupungistani - mikä ihmeen Arctic Ice Bar?

Omituinen huonon tsägän dominorivi tuntuu vallitsevan. Hyvin siinä mielessä että töissä tuntuu syntyvän tulosta (bloggaamistauko auttaa?) ja olen mielestäni ollut kiireinen mutta tehokas. Huonosti siinä mielessä että olen niin uppoutunut kulloisenkin viikon käsillä oleviin haasteisiin että muut deadlinet hujahtavat ohi. Olen missannut ainakin yhden apurahan viimeisen anomuspäivän ja erään kokouksen abstraktideadlinen. En päässyt tärkeälle kesäkurssille: koska jarrutin Suomen-lentojeni muuttamista kurssin loppukoepäivämäärää ennakoiden, jouduin vaihtamaan varausluokkaa ja maksamaan paluulipustani 160 dollaria ekstraa kun lopulta tuli tieto, että en mahdu kurssille. Vaivaisen vähän käyttämäni mutta kallis metron kuukausikorttikin umpeutui eilen, juuri ennen viikonloppuihin osuvaa käyttöpiikkiäni.

Osallistumiseni ensi syksyn johtajuuskoulutusohjelmaan meni mönkään koska ensimmäinen seminaariviikonloppu olisi ollut päällekkäin Amsterdamin-matkani kanssa, vaikka olin etukäteen tarkistanut että matkapäivieni ei pitäisi osua kurssipäiville. Ironisesti vielä Amsterdamin-matkakin kyseenalaistui, sillä sikäläinen yhteistyökumppanini kutsui minut kyllä auliisti esitelmöimään, mutta unohti vahvistaa kutsun ja lähettää asiaan liittyvät materiaalit, ja ihmettelee nyt miksi en ole tulossa - en voinut ilmoittautua kun en saanut ajoissa virallista kutsua. Toivon että asia järjestyy jotenkin, mutta en jaksa olla erityisen optimistinen.

Töissä olen tuhrannut aikaa tasokokeisiin. Kukaan ei usko, että suomalaisesta yliopistosta voisi tulla mitään hyvää: opintosuoritusotteeni ei kelpaa, vaan saan osoittaa taitoni 3-5 tunnin kestoisessa kokeissa. Ajanhukka ei naurata, sillä nyt olisi pirun kiire tehdä oikeita töitä eli viimeistellä kaksi artikkelia julkaisukuntoon ennen heinäkuun alkua. Tähänastiset kokeet ovat menneet hyvin - ensimmäisen niistä jälkeen se ihminen joka eväsi minulta kesäkurssini tuli pyytämään anteeksi ja valittelemaan että ei sittenkin päästänyt minua sittenkin kurssille koska selkeästi olisin kuulunut sinne. Jälkimmäinen tasokoe sovittiin huolella etukäteen - kyseessä piti olla 25-45 minuuttia kestävä parinkymmenen monivalinnan läpihuutojuttu. Kun tulin paikalle, kävi ilmi että pyytämäni tasokoe olikin viiden tunnin kestoinen, mutta asiaa junaileva ihminen oli sotkenut kaksi koetta keskenään, eikä hänellä ollut antaa minulle koemateriaalia eikä uutta koeaikaa. Argh. No, lopulta tuokin saatiin junailtua ja kulutin viisi tuntia pari päivää myöhemmin väkertämällä midtermiä (2h) ja finalia (3h) peräperää. Kokeissa oli pari täysin identtistä ja päällekkäistä kysymystä, joten ilmeisesti samalla mitattiin test -retest -reliabiliteettia.

Muissakin työkuvioissa aavistelen takapakkia, mutta en enää jaksa jatkaa listaa. Kolmen esseen ja eurojetlagin skenaario parin viikon päässä ei liioin lohduta.

Ikävä vaikutelma on että kiireeltäni sotken itse asioitani - jäävät viime tippaan, myöhästyn, muistilistakaan ei auta muistamaan. Toisaalta isoimmat sotkut syntyvät asioista, jotka eivät ole omassa varassani vaan kiinni muista ihmisistä. Täällähän defaultisti mikään ei suju kertayrittämällä. Itse pystyisin ehkä jotenkin ryhdistäytymäänkin, mutta kun on muitten kontribuutiosta riippuvainen, oma skarppaaminen ei riitä. Sotkut masentavat silti.

No, paljon hyviäkin asioita mahtuu sekaan. Suomesta vaikka kuinka monelta ystävältä kuuluu erilaisia kivoja asioita. Kalifornian-matkat olivat ihania, ehkä niiden vuoksi kannattikin vähän sekaantua askelluksessa. Joka blogissa pyörivän "mikä amerikkalainen kaupunki olet" -testin mukaan en ikävä kyllä ole NYC - sori, delisämpylät tunkevat korvista ulos - vaan SF, vaikka mitä yritän. Täällä on myös aivan upea ilma, kesäisen lämmintä ja lopultakin kosteus pudonnut liki 90 %:sta alle 60 %:iin. Työpaikan ilmastointikin fiksattiin - Deidre pimahti yhtenä päivänä kun me molemmat aloimme aistia löyhkäävämme hieltä höyryntäyteistä suihkukaappia muistuttavassa huoneessamme, ja outoa kyllä asia tuli vuorokauden sisällä kuntoon yhdellä puhelinsoitolla.

Viime viikonloppuna kävelimme auringonlaskun aikaan mahtavan Jerseyn ja Manhattanin yhdistävän George Washington Bridgen yli, väistelimme SUVeja kävelemällä osavaltiossa jota ei ole suunniteltu jalankulkijoille, kurkimme omaa rantaamme Hudsonin väärältä puolelta, ja söimme persialaista ruokaa suunnilleen ainoana ei-iranilaisena Edgewater, NJ:ssä.

Eilen puolestaan meillä oli ihana iltapäivä Brooklynissä. Löysin edullisen ja viimeistä huutoa olevan kesämekon Brooklyn Industriesista, ja sain siitä heti tänään kehuja kun odottelin bussia se päälläni Madison Avenuella palatessani Jewish Museumin Modigliani-näyttelystä. Pekka puolestaan kävi Gorilla-kahvilassa ostamassa etiopialaista reilun kaupan kahvia, josta tuoksuu nyt koko asunto. Brooklyn yleensä ja Park Slope erikseen on ehdottomasti henkinen kotimme täällä, ja eilen alkoi taas tuttu kuume - Manhattanilta on päästävä pois (vaikka vartin työmatkani venyisikin tuntiin ja ylikin). Saapa nähdä eteneekö asia muuten kuin ajatuksen asteelle.

Lääkkeenä Brooklyn-ikävään tarkkailimme lauantai-illan Karibia-meininkiä Flatbushissa: reggaeta kellareista, fantastisia rastoja, jamaikalaisia leipomoita, outoja juureksia ja vihanneksia, söpö historic district. Puerto Rico, Dominikaaninen tasavalta ja Jamaikahan ovat superarkisia oman asuinalueemme, työpaikkani ja työkaverini kautta - mutta Flatbushista löytyy Antiguaa, Trinidadia, Guyanaa ja muita vähän jännempiä kansanosia. Täydellisen illan päätteeksi kolistelimme G:llä Queensin puolelle Astorian kreikkalaiskortteleihin syömään mielettömän hyvää souvlakia. (Joka oli täkäläiseen hintatasoon nähden puoli-ilmaista.) Nyt taidan valua Lincoln Centerin Barnes&Nobleen selaamaan kirjoja ja hakea vähän sushia iltapalaksi.

Jotkut oudot sähkömagnettiset ilmiöt alkavat kesän tullen vaikuttaa siten että minussa käynnistyy muuttolinnun vaisto palata kotiin. Palelemaan. Läiskimään hyttysiä. Saunomaan. Nauttimaan niistä muutamasta viikosta jolloin keskiverto suomalainen kokee elävänsä täysin rinnoin.

Marssin siis paikalliseen opiskelijamatkatoimistoon ja pyysin aikaistamaan paluulippuani elokuusta heinäkuun alkuun. Selitin haluavani Helsinkiin. Toimiston kolme tyttöä katsahtivat epäuskoisina toisiinsa ja alkoivat nauraa: ei voi olla totta - joku haluaa Helsinkiin??? Taisin näyttää vähän hämmentyneeltä ja loukkaantuneelta - ja he kiiruhtivat selittämään että tämän kesän halvimmat Euroopan-lennot New Yorkista tarjoaa Finnair. Lennot Helsinkiin ovat siksi tupaten täynnä, vaikkakaan he eivät olleet vielä törmänneet kehenkään jolle Helsinki olisi final destination. He valittivat minulle, että eivät tiedä mitään Suomesta - paitsi että siellä on kesäisin sietämättömän valoisaa - ja pyysivät minulta vinkkejä asiakkailleen, joista monet joutuvat notkumaan siellä päivän-pari himoitsemiaan Pariisin- tai Rooman-lentoja odottelemassa. Yritin tietysti kehua Helsingin monipuolisuutta kesäkaupunkina, mutta jos lähiviikkoina törmäätte Manskulla joukkoon amerikkalaisia jotka eivät tiedä missä ovat ja miksi, tässä on osaselitys. Olkaa niille kilttejä, heistä Eurooppaan asti eksyneet häpeävät nykyään oman maansa ulkopolitiikkaa, arastelevat vihamielisiä alkuasukkaita ja yrittävät feikata olevansa Kanadasta.

Toivon että Finnairin äkillinen suursuosio ei tee siitä otollista maalitaulua. Yleensähän AY 005:llä olo on kuin herran kukkarossa - kun maailma ei pahemmin muista olemassaoloamme, ei kai kukaan meitä jaksa sitten kovin intohimoisesti vihatakaan? Koska joukko saudimilitantteja osoitti taas kiinnostusta tiputtaa alas uusia koneita, luovuus Euroopan-lentojen reitityksessä on valttia: thank you for choosing Pakistan International Airways (JFK-Manchester).

Kun seuraavana aamuna menin töihin, ajattelin että pysyvä kotini lienee tunnettuudessa Ljubljanaan rinnastuvassa eurooppalaisessa metropolissa. Siksi olin yllättynyt, kun israelilainen opettajamme kipitti käytävällä luentotauolla intoa puhkuen perääni selittämään minulle että NY Timesin mukaan Suomessa on maailman paras koulutusjärjestelmä. Kun mies sanoi sanan Finland, käytävää lampsinut vaaleatukkainen nainen pysähtyi niille sijoilleen ja kysyi: "Oletko suomalainen?" Kertoi itse olevansa "syntynyt Tampereessa", vaikkakin sitten täysin amerikkalaistunut.

Hetkeä myöhemmin kävelin työhuoneelleni toisen pakistanilaisen oloisen uuden kurssikaverini kanssa. Vertailimme pääaineitamme, ja kuten aina jouduin selittämään että meillä Suomessa systeemi jonkin verran poikkeaa amerikkalaisesta. Kuultuaan sanan Suomi mies jähmettyi suolapatsaaksi: "Tunnetko sinä Suomea?" Kävi ilmi että hän oli joitakin vuosia sitten opiskellut Helsingin Kauppakorkeakoulussa ja asunut Dommalla.

Tänään puolestaan töihin lampsiessani 168. kadulla vastaan saapasteli kitaraa raahaava Kalevala-paitainen mies - ja Pekka oli kuullut aitoitähelsinkiläistä käärmeässää jossain kadunkulmassa. Viime viikolla kävimme myös nauttimassa suomalaisesta "ollaan yhdessä hiljaa" viranomaisviileydestä YK-konsulaatissa ennakkoäänestykseen liittyen. Kunnon suomalainenhan ei nimittäin kapsahda maanmiehensä kaulaan maailman metropoleissa vaikka kärvistelisi äidinkielenpuutoksessa ja kulttuurideprivaatiossa, vaan katsoo vähän ohi, noteeraa toisen vihreänkalpean ihonvärin, nenänmuodon, hailusilmät ja harvat hiukset, ja keskittyy sitten olemaan suomalaisesti kohtelias eli antamaan toiselle tilaa siirtymällä sanaa sanomatta eteenpäin.

Tuntuu ehkä uskomattomalta, mutta tajusin Ronald Reaganin kuolleen vasta eilen kun tulin matkoilta kotiin ja silmäisin New York Timesin etusivua / kuuntelin fiksua miestäni. No, silloin loksahti kohdalleen miksi joka puolella San Diegoa näkyi viikonloppuna jättiläistähtilippuja puolitangossa - oletin sen muuten jotenkin johtuvan Memorial Dayn jälkimainingeista tai Victory in Europe -päivästä.

Kumminta oli että selailin hotelli-TV:n viitisenkymmentä kanavaa sekä lauantaina että sunnuntaina: Opin kaiken O.J. Simpsonin elämästä ja oikeusjutuista Nicole-vaimon kuoleman jälkeen, katsoin puolikkaan korismatsin, ja lisäksi haaviin osui piirrettyjä, vähän jotain westerniä, laihdutusvempain-infomerciaaleja, varhainen Dawson's Creek -jakso, meksikolaista novelaa ym. tärkeää. Mutta jos ajankohtaisuutisia jostakin tuli, ne upposivat olut-, luottokortti- ja pikaruokamainoksista ja sääspoteista koostuvaan kuvapuuroon, eivät tajuntaani.

Olen joskus aiemminkin miettinyt kun sireenit huutavat ja kopterit jylläävät tavallista tiiviimmin asuntomme liepeillä, mistä saisin nopeasti luotettavaa ajankohtaistietoa. Ehkä olen medialukutaidoton, mutta minusta täällä lukemattomien informaatiolähteiden tulvassa esiohjelmoidut soittolistat, mainoskatkot ja viihdeohjelmat vievät voiton, ja ajankohtaisia uutisia saa etsimällä etsiä. Paikallismyöhäisuutiset esimerkiksi ovat katselukelvottomat, koska ne koostuvat miltei kokonaan human interest- ja loppukevennysmateriaalista: iltapäivällä videoitu pitbullin raatelema pikkutyttö Queensista esitellään perinpohjin, mutta muuten paikallinen elämä ja tuoreet uutiset jäävät hämäräksi, paitsi jos on kyse Michael Jacksonin tai Laci Petersonin oikeusjuttujen tuoreimmista käänteistä. Viihteellisyys vie voiton tiedontarpeesta. PBS, C-SPAN ja NPR tarjoavat asiaohjelmia ja uutisia, mutta niiden julkisrahoitteisuus ja resurssien rajallisuus näkyy usein jonkinlaisena hitautena ja kömpelyytenä. Maksullinen CNN taas tarjoaa uutisia niin musertavin yksityiskohdin, että metsä katoaa helposti puilta ja yleiskuvaa on hankala saada.

Huomaankin nojaavani uutistentarpeessani internet-uutislähteisiin, kuten BBC online, ja päivän lehteen. Lehden suhteen olemme onnekkaita, NY Times sentään noteeraa että maailmaa viiden borough'n ulkopuolellakin on olemassa, vaikka lehdessä onkin aivan liikaa sivuja ja liitteitä ja selvä viihde-, sosiaaliporno- ja lifestylepainotus.

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa asiat ovat onnettomammin. Abu Ghraibin vankilakriisi puhkesi kun olin Floridassa - Orlandon paikallisessa konservatiivisessa päivälehdessä asia kyllä noteerattiin, mutta sen verran vähäisellä palstatilalla ja niin kummallisessa valossa että tajusin asian mittasuhteet vasta kotona. Amerikkalaisten näennäinen piittaamattomuus muusta maailmasta saattaa siis olla joskus ihan puhtaasta tiedonpuutteesta kiinni. Ja tiedonpuute ruokkii suurempaa välipitämättömyyttä.

No, nyt kaupalliset kanavat ovat päässeet vauhtiin ja Ronnie-tribuutteja suoltuu kellon ympäri. TV on katselukelvoton, kuten tavallista.

Tämä pariskunta onnistui hajautumaan kuluneeksi viikonlopuksi Yhdysvaltojen äärikulmiin, minä San Diegoon, Peter Elk Maineen. Nyt riittää vähäksi aikaa lentely rannikolta toiselle - yölennon jäljiltä olen vähän zombimaisessa tilassa edelleen ja sisäinen kello tikittää tukevasti Pacific Timeä, mikä ei ole mikään erityinen etu Itärannikolla. V-ä-s-y-t-t-ä-ä.

Perehdyin So-Cal-elämään parin päivän ajan terveyspoliittisesta kokouksesta käsin. Lauantai kului tiiviisti paleltumavammoja jäisissä seminaarihuoneissa hankkien, mutta muuten jäi hyvin aikaa ympäristön tarkkailuun.

Jo menolento oli täynnä poikkeuksellisen kauniita ja hyväkuntoisia ihmisiä, osaselityksenä ehkä eilen juostu San Diegon maraton. Alue on tosin muutenkin surffaamisen ja kaikenlaisen ulkoilmaelämän mekka - paikalliset tieteentekijät koristelivat esityksensä purjehdus- ja riippuliitokuvilla. Fashion Valley Mallilla hengaillessa muodostui nopeasti stereotypia kullanvärisistä, suolanvaaleista überihmisistä. Pizzapaikan tarjoilijat näyttivät Britney Spearsilta, ja kehokulttuuri oli selvästi keskeinen osa elämää. Ostoskeskuksista puuttuivat katot, sillä ilmasto on usein leppeä ja lämmin. Tosin yllätyimme aamujen sumuisuudesta ja iltojen viileydestä. San Diego ei kaupunkina tehnyt erityisen lähtemätöntä vaikutusta - ne rutiinit keskisuuren amerikkalaiskaupungin pilvenpiirtäjät, betonoitua satamaa. Kalifornialaisia freewayspagetteja, aimo annos suburban sprawlia rutikuivilla kukkuloilla aavikon pielessä, trimmattuja palmuja ja värikkäitä kukkaistutuksia, ja ripaus espanjalaistyylisiä välillä vähän feikin oloisia rakennuksia.

Pakkasin mukaan rantakamat, mutta emme ikinä päätyneet osallistuvasti havannoimaan paikallista elämäntyyliä La Jolla Cove Beachille, sillä auton vuokranneen työkaverimme kahden kuukauden pituinen parisuhde uuteen 168. kadun metroasemalta löytyneeseen tyttöystävään osoitti selviä rakoilun oireita. Deidre ja minä totesimme että retkellä oli kaikki eväät muuttua piinalliseksi päättymättömäksi ja palkattomaksi pariterapiasessioksi, joten levitimme paksut suojakertoimet iholle ja hyppäsimme trolleyhin, mainioon paikalliseen pikaratikkaan, joka kolkutteli meidät Meksikon rajalle San Ysidroon. Rajan yli saattoi kävellä, mutta ylitys ei ollut huolettoman haaparantamainen. Rajasta tuli mieleen Belfast ja rautaesirippu, ja se oli sen verran sekava ylikulkusiltakorkkiruuveista ja täynnä krääsäkauppiaita Meksikon puolella. Suomalaista toki ilahdutti oman lipun läsnäolo Meksikon puolella.

Vaikka USA:n puolella Chula Vistassa oli traileripuistoja vieri vieressä ja selvästi työväenluokkaista tuoreiden maahantulijoiden asutusta, omituisesti ilma muuttui pölyisämmäksi ja kadut kuumemmiksi Tijuanan puolella. Olimme hetken aikaa sormi suussa rajalla: amerikkalaisia turisteja tuli maahan juuri silloin vain pari kappaletta, ja tottakai meidät stereotyypattiin Viagraa, margaritoja ja krääsää pohjattomasti janoaviksi hyperkonsumeristeiksi. Valitsimme pienimmän pahan kaikista hustlereista, hyppäsimme taksiin ja pistäydyimme munanmuotoisessa kulttuurikeskuksessa, jossa tuli hyvin selväksi millaisena mixed blessinginä Meksiko pitää pohjoisrajaansa ja sen tuloeroja. Samalla tutustuimme "kaupungin siisteimmässä vessassa" paikalliseen tapaan tiputtaa käytetyt WC-paperit pikku koriin pytyn viereen - vähän mieltäkääntävää ja pieni henkinen este parin viikon Meksikon-kiertomatkalle, joka muuten kangastelee mielessä.

Sankarimatkaajana pitää päästä aina off the beaten track läpituristisessa kaupungissakin, joten osin hyvien nettituristisivujen innoittama onnistuimme jotenkin päätymään jalan pölyisille kujille auto body shoppien ja romuvarastojen katveeseen. Ainoan attraktion siellä muodostimme me - paikallisista miehistä oli kiva vislata ja huudella: minun kalpea olemukseni ja vaaleat hiukseni ja Deidren tumma iho ja isot rastat kertoivat EMME KUULU TÄNNE - TULE TUPPAAMAAN OPPAAKSEMME. Siksi olo oli oudon huojentunut kun lopulta vastaan tuli rykelmä aurinkolippaisia ja vyölaukkuisia gringoturisteja - olimme La Revolla, rihkamakadulla, jonka "autenttiset ravintolat" ja krääsän paljous pakenevat kykyäni kuvata sitä. Seuraavat kadut tuntuivat kuitenkin paljon rauhallisemmilta, turistivat katosivat, ja meille lakattiin tuputtamasta palveluja ja matkamuistoja. Kaduilla vilisi mitä moninaisimpia intiaanikasvoja, kauppahalleissa värikkäitä hedelmiä, ruokia joiden nimiä en tiedä, piñatoja, juustoja, kärpäsiä. Halpoja vaatteita, drugstoreja, viinakauppoja, muovisandaaleja - arkisemman oloista elämänmenoa, tosin voimakkain tax free -shoppailukorostuksin. Solkkasin Esperanza-italiallani Deidrelle vyön, itselleni alusvaatteita, ja alkoi kaduttaa että ei ollut mahdollisuutta yöpyä ja painua syvemmälle Baja Californian pikkukaupunkeihin.

Huomasimme kuitenkin, että suumme ratisivat hiekasta, silmämme kirvelivät tomusta, ja että aurinkorasvoista tahmeat ihomme olivat kauttaaltaan hienojakoisen lian peitossa - aika palata rajan yli hyvien vessojen, ilmastoinnin ja parfymoitujen suihkugeelien pariin kuoriutumaan liasta ja jännittämään kuinka Detroit Pistons nöyryytti LA Lakersit. Mutta takaisin Meksikoon pitää päästä, ehdottomasti.

Lentokoneesta Utahin ja Nevadan aavikoita ja niiden keskelle keinokasteltuja kitukasvuisia viherympyröitä katseltua oheinen sunnuntain NY Timesin vähän pateettinen juttu nykyajan onnenetsijöistä iski suoraan suoneen. Toisin kuin Steinbeckin romaanissa, muuttoliike ei välttämättä kulje pölytasangolta kultaiseen Kaliforniaan, vaan päinvastaiseen suuntaan. Las Vegasin ympärysalue Nevadasta on ollut viime vuosina Yhdysvaltain nopeimmin kasvavia piirikuntia: toiveikkaat vaeltavat sinne kevyen verotuksen ja laajan matalapalkkasektorin houkuttelemina, vähän kuin Floridaan.

Maalaisjärjellä ajatellen Sun Belt -boomissa ei tunnu olevan mitään järkeä: väestö kasvaa alueilla joissa elämä ja ravinto pitää pitää yllä kalliisti ja vesivarat ovat rajalliset. Mutta ehkä en vain tajua kunnolla amerikkalaista unelmaa.

Toisenlaista unelmaelämää sai ihailla SFMOMA:n erinomaisessa Larry Sultanin valokuvanäyttelyssä "The Valley". Näimme yhden Sultanin kuvan joku viikko sitten Whitneyssä, ja sen jälkeen tämä näyttely oli pakollisena listalla. Sultan kuvaa anonyymeja keskiluokan asuntoja, joita käytetään San Fernando Valleyssa kuvattavien pornofilmien kulisseina. Niin merkilliseksi maailma on mennyt, että näiden muovisten ja mauttomien asuntojen tirkistely on paljon kiinnostavampaa kuin elokuvat itse - pornoahan nyt tunkee joka tuutista maksullisena ja maksutta, mutta ihmisten yksityiset kodit ovat sentään hieman tavoittamattomampia. Toisena osoituksena samasta trendistä viikonvaihteen NY Timesissä kurkisteltiin huutokauppaluettelon kautta amerikkalaisen "vanhan rahan" kitschkoteja - kun Van Goghit ja Picassot on soinnutettu posliinifiguriineihin ja muihin krimskramssuihin.

San Franciscon modernin taiteen museon myymälästä muuten tarttui mukaan Orange Countyn taidemuseossa taannoin järjestetyn Girls' Night Out -näyttelyn katalogi, jossa oli Salla Tykkää, Elina Brotherusta ja Eija-Liisa Ahtilaa. Olen mielettömän ylpeä taitavista suomalaisista naistaiteilijoista.

Tänään on Memorial Day, kansallinen piknikpäivä ja BBQ-sesongin avaus. Meillä tämä päivä taitaa mennä matkarasituksesta toipumiseen. Elimistömme ehti sopeutua parissa päivässä länsirannikon verkkaisaan rytmiin ja pitkiin iltoihin, ja nyt Idän aikainen aamuherätys tuntuu siltä kuin olisi jäänyt jyrän alle.

Olimme siis pari päivää San Franciscossa, paikassa josta kaikki pitävät. Jopa ankaran esinaiseni naama heltisi kuin varkain kaihoisaan hymyyn kun kerroin lintsaavani seminaarista saadakseni nauttia länsirannikon liberaalimmasta ilmasta. Tälläinen yleinen suitsutus ei voi muuta kuin saada varuilleen: odotin siis lähinnä parin päivän tuulettumista ja pesäeroa tietokoneestani.



San Francisco herätti sarjan déjà vu -elämyksiä. Tunnelma oli oudon välimerellinen, tosin kylmempi ja kosteampi. Rakennuksissa oli hunajansävyjä: Barcelona? Lecce? Nizza? Napoli? Vuosisadanvaihteen tyyliset keikkuliratikat suoraan Lissabonista, ja murhaava lauantai-illan turistivyöry Firenzestä tai Venetsiasta. Ja newyorkilaisesta nollatoleranssinäkökulmasta mieletön määrä spurguja: rähjääviä kodittomia, huonovointisia heroinisteja, hippiaikojen roadkilliä. Matkat johdinautoissa ja paikallisbusseissa olivat värikkäämpiä kuin Hesperian päivystyspoliklinikan aula: huulensa oranssiksi tuhrinut musta nainen karjui aggressiivisesti koska koki ihmisten tuijottavan itseään. Vieressäni nainen huojui, mutisi ja voihki agitoituneesti itsekseen mandariiniksi, itki välillä, ja sormeili valokopioitua lehtistä kymmenen päivän kiertomatkasta Kiinan provinssipääkaupungeissa. Hotellin nurkilla pari ostoskärrymiestä karjui koko kirosanavarastonsa ohikulkijoiden niskaan. Aloin tajuta miksi Berkeleyssä koulutettu psykiatrituttuni mainitsi kadut keskeisiksi oppimispisteikseen. Kärsimys ei rajoittunut henkiseen puoleen: rampautuneet, sotien veteraanit ja terminaalivaiheen AIDS-potilaat vilisivät kaduilla ja kulkuneuvoissa goyalaisena painajaisena.



Toinen aspekti kaupunkiin oli tietysti jotenkin uniikin amerikkalainen: vauraat kukkulat, kullatuin korinttilaisin pylväin ja Crayola-värein koristellut puutalot, porvarillistunut ja kaupallistunut Haight-Ashbury, North Beachin ja Telegraph Hillin boheemiksi tekeytyvä raha, ultratyylikkään virtaviivaiset retroraitiovaunut, Castron sateenkaariliput ja lehtevien katujen viihtyisät puupöydät voisarvia ja latteja kuluttavine asukkeineen. Ruoassamme oli odotetusti useaan otteeseen avokadoa ja ituja. New Yorkiin verrattuna Chinatown oli käsittämättömän siisti ja viihtyisä. Lincoln Parkin rantajyrkänteen polkujen fantastisin kukin ja rehevin havupuin höystetyt näkymät San Franciscon lahdelle ja Golden Gate Bridgelle kilpailivat suoraan Amalfin sarjassa; puiston keskellä oli pseudokreikkalainen Kunnialegioona-museo, jossa juhlittiin jazzbandin säestyksellä Art Deco-näyttelyn martini-iltaa myöhäisen aukiolon kunniaksi. Museon tukipylväät olivat pukeutuneet vaivalla ajanhenkisiin muotiluomuksiin ja pyörähtelivät kultaisen auringonlaskun valossa. Hotellimmekin oli sekoitus luksusta, feikkiyttä ja tyyliä - eilen syntynyt, ei historiaa, itsetuntoa senkin edestä.



Tuntuu siis kuin olisi ollut jossain paralleelissa todellisuudessa, jossa ilmasto on lauhempi, värit kirkkaammat, nurmi vihreämpää ja sade ja sumu pehmeämpää ja jossa kesän vaatearsenaalin saa tuskatta ostettua tunnissa Anthropologiesta.
Luterilaiselle minussa tällainen varpusesta kolibriksi -elämä ei sovi suurina annoksina - siksi paluu takaisin nokiseen Itään on terveellistä, joskin tylsää. Coming up next, San Diego ensi viikonloppuna.

Työasiat alkavat tunkea jo korvista ulos, jospa nyt kerrankin voisin olla bloggaamatta niistä? Tulin tänään ajoissa kotiin, koska urakkani alkaa näyttää hyvältä.

Nyt on sitten ihanan lämmin mutta ei lainkaan kostea alkukesän ilta. Monta tuntia ihan vapaata aikaa... mitähän sitä tekisi?

Alakerran kuntosalin edessä oli joukko ihmisiä: omaatuntoa pisti, olen asunut kohta vuoden talossa jossa on hyvä ja ilmainen kuntosali. Jonka käyttöoikeus vaatii ohjattua perehdytystä ja jotain liability waiverien allekirjoitteluja. Perehdytys on tarjolla kerran-pari viikossa aina aikaan joka ei minulle joko sovi tai muistu mieleen. Sen kerran kun sinne marssimme täydessä tällingissä perehdytys oli mystisesti peruttu. Vetäisinkö lenkkarit jalkaan ja ryntäisinkö sinne nyt lopultakin perehtymään... mutta laiskottaa.

Asunnossamme vallitsee pölykoirien pandemonium. Pekka aivastelee anafylaktisen oloisesti, ja Antti pitäisi majoittaa ensi yöksi lattialle. Jospa imuroisi ja pesisi lattian? Nah... saman tien pitäisi pestä valkoisesta mustaksi muuttunut matto, ja siihen energia ei riitä.

Jääkaapista ovat taas lopussa kaikki juomat paitsi hiilihapponsa menettänyt tonic water ja äidiltä jäänyt sietämättömän äitelä Cherry Cola. Latinomarkettiin hakemaan pari gallonaa lisää perusnesteitä? Mutta vaikka matka on lyhyt, inhoan kävellä sinne projektin läpi. En pelkää kaupungin vuokrataloja, mutta minua masentaa maiseman rumuus, roskaisuus ja köyhyys. Ja tähän aikaan vuodesta marketissa haisee taas mätä liha.

Tietysti voisin pakata ylihuomista matkaa varten. Huomenna on taas tiukka päivä, ja olisi positiivinen yllätys, jos ei tarvitsisi viskoa viimeisillä voimilla iltayhdeltätoista viikonloppulaukkua kasaan. Mutta matkalaukku taitaa edelleen olla puoliksi purkamatta viime reissulta...

Alakerrassa voisi myös käydä maksamassa ilmastoinnista aiheutuvan ekstrasähkölaskun ja tilata härvelin asennuksen, lopultakin. Mutta täytyykö sitä suorittaa joka minuutti elämäänsä tehokkaasti? Enkö saa vain olla rauhassa?

Ehkä annan periksi ja ihan vain vegetoin. Selaan NY Timesiä, naistenlehtiä, ehkä vähän käyn ulkona. Niin virikeköyhäksi elämä on mennyt, että viikon vähäinen tähänastinen valopilkku on ollut jonkin lehtipalkinnon voittanut sisustusjulkaisu Budget Living. Innostuin siitä, kun luin NY Timesin viikonloppusivuilta, että sen Vassarissa koulutettu päätoimittaja Sarah Gray asuu meidän nurkillamme Harlemissa renovoidussa brownstonerötiskössä ja valitsi haastattelupaikakseenkin Manhattanin kaikista houkutuksista Max's Cafen Amsterdam Avenuelta (siis ihan melkein sen haisevan latinomarketin vierestä). Ostin lehden sunnuntaina Broadwayn lehtiparatiisista, jonka omistaja blastaa oopperaa ja Brahmsia.

Budget Living oli mainio - tuttu ja turvallinen sisustus&lifestyle-lehti vähän quirkyna ja offbeatina. Ei mitään tylsiä matkareportaaseja paratiisisaarista - featured matkakohde oli Red Hook Brooklynissä ja Truth or Consequences, New Mexico (ja kylkiäisenä juttu trailerien restauroinnista). Pölynimuriesittelyssä Eurekan RetroVac - pahus, jos meillä olisi tuo, olisin jo imuroinut. Muotia Targetista ja Searsista (menee ehkä jo minullekin liian pitkälle). Martha Stewartia 70-luvulla syntyneille. Viimeinen niitti oli lehden väen toimittama kirja Home Cheap Home. Viik! Luottokortti vinkaisi, kirja ja lehti tilattu (saa myös Eurooppaan). Vuosikerta ainoastaan puolet kalliimpi kuin Vogue!

Ja Susanna, jos luet tätä, korvissani pyörii edelleen kommenttisi Gloria-lehden kritiikittömästä materialistisen maailmankuvan kauppaamisesta. Täällähän on ihan mahdollista ja sosiaalisesti hyväksyttyä maksaa kenkäparista $450 ja käsilaukusta $8000, mutta jotenkin mielekuvituksettoman konsumerismin ihannointi tympii.

Keräilijä-metsästäjä minussa innostuu vain, jos löytää Chloen housut 20 dollarilla, tai Lacroixin kengät 90% alennuksella. Eikä niin hirveästi siitäkään - tavaraa on ihan liikaa ja on vaikea elää nomadisti jos kaapit pursuavat romua. Toisaalta pitkä pesäero Euroopasta on selvästi vähentänyt esteettisten kokemusten määrää elämässäni - olen vajonnut takaisin IKEA-kalusteiden ja muovimattolattioiden ankeuteen. Nomadikin kaipaa verhotankoja. Siksi annos eskapismia on tarpeen, vaikka sitten sitä laatua joka opettaa scavengaamaan oikeita roskalavoja.

Viimeviikkoisen oraakkelin ennustukset näyttävät toteutuvan pelottavaa vauhtia. Väitöskirja on nyt tiedekunnan kansliassa lukuunottamatta yhteenvetotekstiä, jota kirjoitin koko viikonlopun ja viimeistelen vielä alkuviikon - kiltti opintosihteeri jaksoi tulostaa kymmenestä eri liitetiedostosta painatuslupahakemuksen. Fantastiset ohjaajani jaksoivat selailla pikavauhtia käsikirjoitustani kesken helatorstaivapaiden ja rekrytoida esitarkastajat. Muut ympäristöolot kyllä nostivat tien pystyyn omasta puolestaan miten parhaiten taisivat: sää muuttui kosteaksi hellehelvetiksi, mikä tuotti nihkeitä näppäimistöhetkiä makuuhuoneen nurkassa silloinkin kun mieli paloi oikeasti maleksimaan Brooklyniin tai brunssille Inwoodiin. Sunnuntaina irrottauduin tekemään pienen aamukävelyn, mutta sain rangaistukseksi lievän auringonpistoksen / dehydraatiotilan joenrannan paahteesta.

Tunnit tulevat olemaan viimeistelyvaiheessa kortilla, mutta tänään sain sen verran inspiraatiota pohdintaosaan että eiköhän tuo tuosta. Antti-velikin (joka motivoi minua flash-pähkinällä kesken kiireisimmän kirjoitussession) paukahtaa tänne CEBITiä varten huomenissa, ja torstaiaamuna Pekka ja minä lähdemme hermolomalle San Franciscoon reilun nelivuotisen väitöskirjaprosessini finaalin kunniaksi.

Siinäkin oraakkeli taitaa olla oikeassa, että en taida päästä kesäkurssille, jonka jonotuslistalla olen. Vielä perjantaina näytti lupaavalta, mutta huomenna pitäisi lampsia suunnilleen viittä minuuttia ennen kurssin alkua tarkistamaan tilanne, joka näyttää erittäin synkältä. Sääli sikäli, että kyseessä olisi vaativa ydinoppiaineeni, ja kesäintensiivillä voisin panostaa tiiviiseen tahtiin asian omaksumiseen ja saada koko homman pakettiin heinäkuun alkuun mennessä.

Kaksi muuta kurssiani ovat ainakin alkuun ihan pilipaleja. Kuluneen kevään aikana olen suorittanut kaksi hypervaikeaa ja äärityölästä kurssia, joiden jälkeen ihan mikä tahansa tuntuu levolta - paitsi ehkä se kurssi jolle en varmaan nyt pääse. Hermoilin ihan turhaan etukäteen miten jaksan kaksi aamuyhdeksästä iltayhdeksään kestävää työpäivää viikossa. Uusista kursseistani toisen haastavin tehtävä on kuullunymmärtää israelilaisen opettajan aksenttia (no mean feat sinänsä). Toisen aluksi tänään sain kertoa mikä on nimeni ja lempivärini, ja sitten leikittiin kivoja temppuja open johdolla kukin omalla pikku kannettavallaan ihan kuin yläasteella ikään. Sain myös kertoa muillekin miten jännä maa Suomi on (jännä= hyvät melkein ilmaiset terveyspalvelut, vähän teiniraskauksia, ja kai meillä on edelleen jälkiehkäisyä saatavilla reseptivapaasti? Amerikkalaisten vinkkelistä tuo kaikki on saavuttamatonta utopiaa - vuonna 2002 New York Cityn nuorin synnyttäjä oli 12-vuotias, ja alle 17-vuotiaita synnyttäjiä oli reilut parituhatta). Kivana uutena leluna kaikki kurssin kiltit tytöt saivat kaulaansa pikkuisen oma flashmuistipalikan. Tunnelma oli kyllä tosi mukava, opettajassa oli game show hostin vikaa, ja sit me niinku sillaj leiqittii vähä The Price is Rightii. Ja peruskoulumeininqii jatqu sillai et mä duunasin itelleni post-itille tosi söden minilukkarin, niinku et mä tota varmaan muistan mennä kouluun oiqeina päivinä oiqeesee aikaa. Siistii! Jos tämä kehitys vielä jatkuu, alan varmaan kohta merkitä iin pisteet sydämenkuvina ja harrastaa punaisia tuoksuvia kuulakärkikyniä ja teinikalentereita.

Pettymyksenä niille, jotka haluaisivat nähdä kyseisen Michael Mooren elokuvan (minä ainakin olen kiinnostunut, mutta lanseerauspäivä on tiettävästi vielä Yhdysvaltojen osalta auki) tämä juttu käsittelee tylsää mutta vaihtolämpöistä toimistoelämää.

Työ ei tekemällä lopu - näillä näkymin viikonloppukin hujahtaa artikkelien ääressä. Kirjoitin aamupäivän hiki hatussa kilpaa kellon kanssa. "Hiki" muuttui tänään konkreettiseksi todellisuudeksi: kun tulin aamulla töihin, yleensä pakastinmaisesta huoneesta löyhähti vastaan tropiikin lämpö ja kosteus, vaikka käytävällä oli aivan viileää. Lähdin jäljittämään oikun syytä.

Koska tämän rakennuksen ilmastoinnin feng shuissa on jotain perustavaa laatua olevaa vikaa, kylmä ilma tulee meille ja kuuma menee seinän taakse. Ehkä siksi naapurihuoneessa on pitkin kevättä riidelty kaikesta, mukaanlukien lämmöstä. J toi viilennyksekseen ovensuuhun siipiratasmaisen jättiläistuulettimen, joka käy B:n hermoille, koska se on aina tiellä. Kiltille ja hiljaiselle puertoricolaiselle R:lle mikään lämpömäärä ei ole riittävä, mutta hän ei jaksa riitaan sotkeutua, ja niinpä hän yleensä palelee villatakkinsa uumenissa. Huonekohtaista termostaattiahan kellään ei tietenkään ole.

Minulle ja Deidrelle ei ole tullut mieleenkään vetää mukaan korkeampia voimia lämmönsäätelyyn, sillä asioihin reagoidaan täällä yleensä viiveellä ja virheellisesti. Siinä vaiheessa pari viikkoa sitten kun kummankin sormet alkoivat kohmettua näppäimistöllä, otimme oma-aloitteisesti käyttöön talvella meille hankitun keraamisen lämpöpuhaltimen. Naapurihuone oli kuitenkin lopulta kypsynyt tekemään valituksen saunastaan, jonka seuraksena ilmastointi oli viritelty uudelleen: käytävillä ja kubikkeleissa puhalsi hyinen viima, ja koko kerroksen huoneissa vallitsi bikinitunnelma. Ainoa paikka, jonka lämpötila oli jokseenkin ennallaan oli tietysti J:n ja B:n sotatanner.

Olen siinä mielessä vaihtolämpöinen, että työ ei suju kun lämpötila ylittää jonkun kriittisen kynnyksen - alkaa nukuttaa ja laiskottaa liikaa, ajatus syrjähtelee. Niinpä nostin välittömästi äläkän liian kuumista työskentelyoloista. Pitkin päivää huoneessa ramppasi sitten väkeä kontrolloimassa lämpömittarien kanssa tunnenko harhoja, podenko kuumia aaltoja vai puhunko asiaa. Lämpötilaksi ei dokumentoitu 28 Celsiusta (miltä minusta tuntui) vaan 75 F. Näin korkea lämpö silti silminnähden pöyristytti amerikkalaisia, jotka on aivopesty ajattelemaan että kylmä toimisto kesällä on samanlainen luonnonoikeus ja demokratian inkarnaatio kuin halpa bensa, isot autot ja vähintään kymmenen ilmaista ohutta muovikassia tuliaisina joka kauppareissulta. Luokseni lähetettiin sinihaalarinen Frendien Joeyn latinoversio, joka rassaili aikansa hormeja, käänsi lopulta jostakin keskusyksiköstä termostaattia viileämmälle, dokumentoi vielä lämpötilan laskeneen 5 Fahrenheitia ja häipyi sitten eteenpäin.

Hetken ajattelin jo, että säätö toi tänne optimiolot. Nyt koen kuitenkin paranoideja tuntemuksia: talttuiko lupaavan viileä ilmavirta, alkoiko kuumuus ja kosteus sittenkin ryömiä takaisin?

Kämmenpohjia kuumottaa. Kannettava tuottaa sietämättömästi lämpöä. Haikailen niiden pakastinolojen perään - ne kun sai niin mukavasti tasoiteltua sillä irtolämmittimellä.

Ulkona sataa tihuuttaa. Sisään lepattelee enemmän tai vähemmän kuraisia viittoihin ja tummiin juhla-asuihin pukeutuneita hahmoja: sää ei suosi päättäjäisiä. Koulumme Commencement oli tänään, opiskelijat juhlivat maisterintutkintojaan. Suosittu TV-ankkuri on haalittu paikalle sairaalan puutarhaan jakamaan valittuja viisauden sanoja (Columbian SIPAssa puhui George Soros ja pääkampuksella pinnalla oleva näytelmäkirjailija Tony Kushner).

Akateeminen elämä ei täällä siirry kesälepoon - työtahti sen kun kiihtyy. Huomenna rekisteröidyn kesäintensiiville. Kahdet paperityöt lyövät ristiin. Ensi viikolla pitäisi jättää tiedekuntaan Helsingissä väitöskirjan käsikirjoitus, sillä tänään tuli naulana arkkuun viimeisen aukiolevan osatyön hyväksymispäätös. Enää ei tarvitsisi kuin puristaa yhteenveto-osa valmiiksi. Samaan aikaan alkavat täällä maisterinopinnot tositahtiin - niinpä pyörittelenkin transkriptejä ja painatuslupapapereita samalla kun yritän luikerrella pois alkeellisimmilta peruskursseilta. Jos onni suosii ja aikataulut pitävät, voin juhlia väitöstä jouluna ja maisterinpapereita vuoden kuluttua.

Vielä pitäisi siis jaksaa keskittyä ja kirjoittaa. On epäreilua että blogin kirjoittaminen on lähes yhtä kevyttä kuin hengittäminen, mutta artikkeliteksti syntyy kilpikonnan vauhtia. Niinpä vein kaikki tämänhetkiset huoleni oraakkelille.

Minä: Saanko väitöskirjan ajoissa valmiiksi?
Oraakkeli: Jos ympäristö sallii niin mikä ettei.

Minä: Pääsenkö sille kesäkurssille, jonka jonotuslistalla olen?
Oraakkeli: Et, jos vielä viivyttelet.

Alakerran ruokasali, joka yleensä varustaa minut lounaseväillä, pläyjäytti eteeni täksi päiväksi Chef's Cheese Platen eli tyrmäävän puolen kilon juustolajitelman, jonka höysteenä on seitsemän viinirypälettä ja viisi suolakeksiä. Elimistöni yrittää siis konvertoida tyydyttynyttä rasvaa aivojeni janoamaksi glukoosiksi samalla kun kokoan kuumeisesti katsausta lihavuuden ja energiansaannin genetiikasta. Tämä lähtötilanne motivoi viimeisen oraakkelikysymyksen -

Minä: Mitä söisin tänään illalla?
Oraakkeli: Kasvispizza.

Kiitos, tässäpä selvyys kaikkiin päivänpolttaviin ongelmiini.

Kostea ilma jyllää, kuumuuden kanssa ja ilman. Vilkaistuani viimeaikaisia kuvia itsestäni totesin että näytän epäilyttävän... pörröiseltä. Ilman suunnaton suhteellinen kosteus säkkäröittää hiukset kurittomaksi palloksi, jonka hallintaan tarvitaan pieni armeija erilaisia muotoilutuotteita.

Kullakin kulttuurilla on omat frizz wars -kikkansa: puertoricolaistytöt liimaavat hiuksensa vaseliinilla otsaan kiinni tasasivuiseksi kolmioksi. Afrikkalaishiuksiset työtoverini omaavat hiljaista tietoa öljyistä, rasvoista, tiskiaineesta, jheri curlseista ja pink lotionista. Suurin osa heistä letittää hiuksensa rastoille tai cornrow'ille, mutta yksi käy sitkeää ja tappion puolella olevaa taistoa kohti sileää suoraa hiusta - en ole uskaltanut kysyä onko aseena silitysrauta vai mikä, sen verran hapsuinen lopputulos on.

Eurooppalaishiuksiset naiset viettävät tunteja kylppärissä tai salongissa rautojen ja föönien kanssa, vain todetakseen että kypärä alkaa välittömästi ryppyillä metron nihkeässä tungoksessa: vastalääkkeeksi Upper East Siden luksussalongeissa tehdään hyperkalliita japanilaisia suoristuspermanentteja. Upper West Siden kanta-asujien lempilook taas on meikitön luomufeminismi, joten takkupää uppoaa tällä puolella puistoa melko kivutta katukuvaan.

Toisenlainen hiussota käynnistyi pari päivää sitten Williamsburgissa. Erittäin tiukasti ja hartaasti tooran ja talmudin kaikkia säännöksiä noudattamaan pyrkivien ortodoksijuutalaisten naisten kauneusvaltti on pitkään ollut kätkeä hiukset ulkomaailman näkyviltä. Hyvään lopputulokseen päästään esimerkiksi huivin, paksun hiusverkon tai peruukin avulla. Koska synteettinen peruukki vuosikymmeniä käytettynä ei tässä ilmastossa taatusti vetoa kehenkään, ortodoksinaiset ovat mielellään maksaneet jopa tuhansia dollareita käsinsolmituista luonnonhiusperuukeista, ja Borough Park on täynnä pieniä peruukkikauppoja. Nyt joku rabbi huomasi, että peruukkien raaka-aineena käytetty ihmishius tulee usein Intiasta, ja on kenties altistunut siellä hindutemppelien uskonnollisille seremonioille eli epäjumalanpalvelukselle - seurauksena peruukkien käyttäjät ovat kauhuissaan polttaneet viime päivinä epäpuhtaita hiuslaitteitaan nuotioilla pitkin Williamsburgin kadunkulmia.

Lehtikuvissa palavien peruukkien hius oli poikkeuksetta ylimaallisen suoraa ja kiiltävää. Milläköhän tempulla se on saatu aikaan...?

Olen vähän huolissani miehestäni. Entinen amerikkaskeptikko rakastaa New Jerseytä, osaa nimetä puolet senaattoreista ulkonäön perusteella ja on niin riippuvainen PBS:stä ja CSPANista että kun joskus täältä palaamme, Kalevankadun parvekkeelle tullee yrttitarhan sijaan satelliittilautanen. Autokuume on jo dokumentoitu. Viimeisenä villityksenään se meni ostamaan countrylevyn. Mitähän seuraavaksi?

Juuri nyt on elo melkoisen kivutonta - joskohan täkäläiseen tyyliin olisi vain solahtanut mukaan. Koti-ikävä ei erityisesti vaivaa: Amerikassa asuminen on helppoa ja mukavaa. (Tosin ei lasketa mukaan viranomaisasiointia: helmikuusta asti käynnissä ollut verotodistusprosessimme karahti kuiville koska emme edelleenkään näy verotoimiston systeemeissä. Ennakkoveroshekki kyllä lunastettiin, mutta kirjautui tietysti eri ATK-systeemiin. Verotoimiston virkailija neuvoi ainoastaan aloittamaan todistuksenhakuprosessin uudestaan alusta. Ensi viikolla pääsen myös taas käymään terveysvakuutustoimistossa - Eladia-neiti haluaa pitää yllä ystävyyssuhdettamme pyytämällä minua tuomaan pieniä shekkejä parin kuukauden välein.)

Helppoudessa kyse ei ole pelkästään kielestä. Maahanmuuttajalle elämän New Yorkissa tekee helpoksi sen, että kaikki muutkin ovat muukalaisia. Minulle tämä konkretisoitui eilen, kun pidin esitelmää Einsteinin diabeteslääkäreille. Annan joskus itselleni vähän anteeksi ajatuksen sameutta ja vastarepliikkien hitautta kun en puhu englantia äidinkielenäni. Havahduin äkkiä siihen, että paikan ylilääkäri, joka grillasi minua piinallisen terävästi, puhui englantia lievällä itäeurooppalaisella tai israelilaisella aksentilla. Menetin välittömästi tekosyyni älylliseen laiskuuteen.

Helppoutta ei ehkä kuitenkaan kannata yliyleistää. Tutkimuslaitoksesta toiseen kiertävät aivotransplantit, joiden kohdalla amerikkalainen unelma (tai ainakin homeownership ja minivan) varsin todennäköisesti toteutuu, eivät välttämättä edes kuulu niihin joita Lady Liberty alun perin kutsui helmoihinsa sanoessaan: "Give me your tired, your poor, your huddled masses yearning to breathe free, the wretched refuse of your teeming shore." Liberty-rouvan kutsu on ovela: työvoima on tervetullutta, laillisesti tai laittomasti, mutta viluisille kodittomille massoille rouva lupaa ainoastaan valaista kultaita porttia lyhdyllään.

Lääh - nihkeää ja kuumaa ilmaa jatkunut pari päivää. Eilen oli niin kova ukkosmyrsky että salamat tuntuivat jopa ikkunattomassa työhuoneessani. Kotona ilmastointilaite ei ole vielä asennettuna paikoilleen, joten uni muuttui äkkiä mukavasta levollisesta päivän päätöksestä isoksi dilemmaksi lismaisissa lakanoissa sätkiessä. Hämmästyin, että ylipäänsä nukuin viime yönä - väsymys ehkä auttaa.

Unelmoin suomalaisesta juhannussäästä (= kaksi villapaitaa, harmaa taivas ja tihuuttaa vettä).

Parin viikon sisällä pitäisi työstää 3-4 artikkelia. Tuntuu, että tunnit ovat kortilla. Olen niin overwhelmed että hairahdun bloggaamaan silkasta ylirasituksesta kesken työpäivän. Huomenna pitää herätä kukonlaulun aikaan ja jotenkin roudoutua oudoilla metrolinjoilla ja busseilla keski-Bronxiin: minua on pyydetty puhumaan aamuyhdeksältä Albert Einstein Collegen diabetesseminaarissa. Olen siellä todella oudossa joukossa, homogeenisestä kalpeanaamaisesta suomalaisväestöstä kertomani havainnot eivät välttämättä ole yleisöni odotushorisontista: esitystä pyytänyt henkilö rypisteli otsaansa: "Our catchment area is predominantly Hispanic - do you know anything about the body image of gay HIV positive Hispanic men?"

Kaikesta huolimatta kiva sinänsä saada treenausta - täkäläisessä koulutusohjelmassani jopa panostetaan hyvien esitysten valmisteluihin. Virittäytyäkseni tunnelmaan kävin kuuntelemassa pääkampuksella pari luentoa Neuroscience-seminaarissa. Columbia juhlii 250-vuotista taivaltaan haravoimalla kasaan pari nobelistia, Yhdysvaltain kansallisen terveysinstituutin osastonjohtajaa ja parintuhannen ihmisen yleisön tieteenteon ravintoketjujen kaikilta tasoilta.

Pääsääntö esityksissä tuntui olevan, että mitä isompi ja mullistavampi tieteellinen löytö, sitä yksinkertaisemmat diat. (Ehkä parhaat esitykset toimisivat kokonaan ilman dioja - Power Point is the devil. Mistä muistutus tänään kotilaitoksellani, jossa Sasser-virus aktivoitui kesken seminaariesityksen ja jumiutti esitysgrafiikat välkähteleviksi blue screeneiksi.) Tosin jossain vaiheessa ilmeisesti maine ja kunnia auttaa nobelistia palkkaamaan oman flash-animoitsijan jatkuvaa puherituaalirumbaa helpottamaan. Huomasin myös luennoitsijoiden bioja selatessani, että vastoin arkikokemustani lääkärinkin peruskoulutuksella voi ponnistaa hienolle tiedeuralle. Kliinisestä urasta tässä joukossa ei juuri pidetty melua, tosin eräs ylpeä Columbian kasvatti esiteltiin "Dr. X graduated from Columbia College of Physicians and Surgeons on the provision that he would never practice his skills on living humans." X totesi työskennelleensä ensimmäisen valmistumisensa jälkeisen vuoden patologina - ja sieltä lähtiessä provisio oli "We'll let you go - on the provision that you will never practice your skills on dead humans". Nykyään X ansaitsee leipänsä merietanoiden parissa.

Kiiruhdin töistä kotiin, sillä alkuillaksi on luvattu ukkosta. Hudson-joen yllä taivas oli oudon aprikoosinvärinen, ja Jerseyn yllä oli hyvin tummansinisiä pilviä. Portaita noustessa jyrähteli jo, ja nyt näyttää satavan.

Eilisiltana ja viime yönä ukkosti, ja ilma on edelleen kuumankosteaa. Kontrastina töissä on kuin jää-viileäkaapissa. Deidre ja minä palelemme välillä niin, että ekotehokkaasti pistämme päälle talvipakkasia varten varatun irtolämmittimemme, sillä ilmastoinnin säätöihin tavallinen kuolevainen ei tietenkään voi vaikuttaa.

Columbian työetuihin kuuluu ilmainen, suunnilleen kerran tunnissa kulkeva bussikuljetus työpaikan ja kodin välillä. Kuljetus on luksusta, sillä bussi ei pysähdy kertaakaan työpaikkani oven ja kotikorttelini välillä: se siis ilahduttaa vain niitä jotka asuvat jommallakummalla kampuksista, kuten me. Hyllyvillä penkeillä hyrisee lukeneiston hillitty charmi, ihmiset mutisevat tutkimusprojekteistaan, selailevat artikkeleitaan ja apurahapapereitaan, nukkuvat tai pelaavat elektroniikkapelejä. Vaihtoehtoiset kaupungin bussit matelevat kortteli kerrallaan ja seisahtuvat välillä kokonaan muutamaksi minuutiksi lastaamaan kyytiin pyörätuolin-pari. Bussien penkit ovat tahraisia ja elämä värikästä - minulla on usein kunnia olla M4:n ainoa Caucasian.

Työpaikan metroasema, 168. katu, taas on likaisimpia paikkoja jossa koskaan olen ollut. Betonilaiturille ja kaariholveihin on pinttynyt liki sadan vuoden noki, hiiret ja rotat vilistävät, onnettomat asunnottomat yrittävät torkkua, ja ruuhka-aikaan satapäiset ihmislaumat sulloutuvat hisseihin. Kaikki tämä vielä menee, mutta viimeisen kuukauden aikana asema on alkanut haista epäilyttävän läpitunkevalle - en tiedä onko kyseessä vain jokin raikaste, torakkaspray, DDT, Agent Orange vai muu terveyseliksiiri, enkä oikeastaan välitäkään tietää, haju vain jotenkin puistattaa. (Tämä maa on ilmanraikastimien mekka: ostin viikonloppuna pussin vehnäjauhoa, ja ihmettelin kun kotona jauhot tuoksuivat vahvasti myymälän metsäkukka-raikasteelle.)

Omalla metroasemallamme (joka tuossa blogin otsikkokuvassakin komeilee) on tehty ainakin viime kesästä lähtien remppaa, johon tietysti sisältyy altistuminen asbesti- ja lyijypölyille. Nyt purkuhommat alkavat olla ohi ja aseman sähköjä viritellään uusiksi. Tästä johtuen joka aamu saa arvailla mitkä aseman eri nurkilla sijaitsevista hyperkapeista liukuportaista toimivat. Viime aikoina olen tuntenut itseni joka aamu pikkusieluksi: minua suututtaa se, että aiemmin kiltisti ylöspäin menneet portaat kulkevat nyt väärään suuntaan, ja että niiden korvikeportaat ovat lukittu rullakko-oven taakse. On siis pakko loikkia henkensä kaupalla vilkkaan ja sekavan Broadwayn yli kolmansille rullaportaille, jotka ovat melkein aina rikki, kumotun pikaruoan ja muun tahman peitossa.

Lueskelin aamulla töissä teorioita siitä, miksi Suomessa on maailman korkein nuoruusiän diabeteksen esiintyvyys: eräs hypoteesi liittyi suomalaisten liialliseen siisteyteen. Vastapainoksi nykyisillä kotinurkillani Harlemissa on taas Yhdysvaltain korkein lasten astman insidenssi liittyen ahtauteen ja asuntojen saastumiseen rottien ja torakoiden ulosteesta.

Juuri kun saimme eilen varattua lomailulennot Kaliforniaan töissä selvisi että minulle tarjoutui varasijapaikka matkaamme seuraavalle viikonlopulle jonkin liittovaltion viraston kokonaan maksamalle kokousmatkalle San Diegoon. Luvassa hyvää seuraa ja trooppinen resort, miten ihmeessä voisin kieltäytyä?

Matkaan sisältyy silti kysymysmerkkejä, sillä kokoushotelli on ihan täynnä, joten majoitus edellyttää temppuilua. Ja jos takaisin pitää kiiruhtaa redeye-lennoilla ja lentokentältä suoraan luennolle, pitää vielä pohtia reissaamisen mielekkyyttä. Varsinkin kun nyt on muutenkin kamala hoppu kaikenlaisten työasioiden kanssa. Jos olisi yhtään joustonvaraa, kannattaisi tietysti ottaa viikko lomaa ja ajella hiljaksiin San Franciscosta San Diegoon viinitarhoja painottaen, sillä Memorial Dayn vuoksi matkojen väliin jää ainoastaan kolme työpäivää. Näillä näkymin Itärannikolle on kuitenkin palattava, sillä kesäkuuni näyttää äärimmilleen pakatulta.

Eilen mietiskelin, onko edes järkevää hoputtaa itseään työntekoon asettamalla lomamatka takarajaksi kiireen keskelle. Ainakin tänään edessä olevalla pikku hengähdystauolla tuntuu olevan piristävä vaikutus, olen jaksanut huhkia ikäviä rutiinijuttuja ja kirjoitushommia pois. Muuten alkukesä näyttäisi ihan Sisyfuksen urakalta, yhden valmiin asian tilalle tulee jatkuvasti kolme keskeneräistä. Viime viikolla odottelin vireillä olevia yhteistyöprojekteja pöydälle, ja tulivathan ne sieltä - kaikki kolme yhtä aikaa tänä iltana, kaikkiin pitäisi reagoida HETI. Lopputenttikin huomenna on, tietysti.

Kummallinen tämä matkasuma kyllä on, sillä olen ensimmäisen ja ainoan kerran käynyt Kaliforniassa 15 vuotta sitten. Nyt pitäisi sitten tuottaa hiilidioksidipäästöjä viikon välein... Kannettavan tietokoneeni akun kuntokin kertoo että elämäni ei ole ollut kovin liikkuvaa viime aikoina. Tilasin Ebaylta uuden puhkikärähtäneen 5 minuuttia varausta pitävän nykyisen tilalle jotta voin tehdä töitä lentokoneessa tarpeen vaatiessa.

Eskapistisesti en ole aiheesta aiemmin jaksanut kirjoittaa, mutta tietysti kaiken tämän räpeltämisen keskellä olen kauhuissani seurannut koko ajan paisuvaa Irakin vankilakidutuskriisiä: New Yorkerissahan oli aiheesta jokin aika sitten paljastusreportaasi. Enemmän kuin mistään muusta kertoo koko juttu niistä onnettomista sotkuista jota syntyy kun gung ho -mentaliteetilla varustettu tuskin koskaan kotimaastaan poistunut ja huonosti palvelukseen valmennettu reserviläislauma rynnistää "luomaan järjestystä" täysin vieraisiin oloihin. Nykyhallituksen mustavalkoistava ja bolsevistinen jos et ole meidän kanssamme olet meitä vastaan -valtapolitiikka ja omaperäiset Geneven sopimuksen "tulkinnat" selkeyttävät tilanteen rivimiehen ja -naisen kannalta päivänselväksi: koska irakilaiset vangit ovat evil, heitä on tietenkin oikeus kohdella kuin eläimiä.

Täällä lämpötilat singahtelevat äärimmäisyydestä toiseen, sillä välillä tuulee Karibialta, välillä Labradorilta. Koska mielettömät helteet eivät iskeneet viikonloppuun vaan on ollut pikemminkin hieman viileää, olemme viettäneet sisäpainotteista viikonloppua ilman suurempia omantunnontuskia.

Eilen oli kiva lauantai: köröttelimme ensin bussilla Upper East Sidelle katsomaan El Museo del Barrioon näyttelyä MOMAn latinalaisamerikkalaisen taiteen kokoelmista. Näyttely oli mainio, juuri sopivan kokoinen, ja audioguiden avulla saimme normaalia enemmän irti jopa autistisen näköisistä 60-luvun op art -teoksista ja betonilla täytetystä kirjoituspöydästä.

Kotona ryhdistäydyimme monen, monen päivän ravintola/valmisruokaputken jälkeen väsäämään jokakeväistä suosikkia, parsapizzaa. Pekka kävi kiltisti Fairwayssa ja toi tosi herkullista vihreää parsaa, tuoremozzarellaa (ilmeisesti vastikään jossain Jerseyssä tai Brooklynissa kokoonkeiteltyä) ja kulman viinakaupasta Sauvignon Blancia. Uuni savutti niin että palohälytin alkoi huutaa, mutta kotiruoka maistui taivaalliselta.

Innostuimme suunnittelemaan parin viikon päähän matkaa San Franciscoon. Kalifornia on täältä miltei yhtä kaukana kuin Suomi, joten emme taida tulla poikenneiksi sinne muuten vain. Toukokuu on niin kammottavan työntäyteinen ja kiireinen, että kaipaisin pitkää viikonloppua henkireiäksi, vaikka se taitaakin sisältää yli 12 tuntia lentokoneessa istumista. Matka tuntui loksahtavan melko kivasti kohdalleen, boutique-majoitukseen erikoistuneella Kimpton Groupilla jolla on kivoja hotelleja DC:ssa (kuten suosikkini Rouge ja Helix) on valtava edustus San Franciscossa.

Perjantaina tuli täällä ensi-iltaan Sundancessa menestynyt dokumentti Super Size Me. Sen on tehnyt NYU:ssa opiskeleva Morgan Spurlock, joka kehitti itselleen rytmihäiriöitä ja rasvamaksan ahtamalla kuukauden ajan itseensä päivittäin kolme herkullista ja tasapainoista McAteriaa. Idea oli sen verran hassu että kipitimme Lincoln Centerin Loew'siin katsomaan elokuvan heti tuoreeltaan. Vaikka tematiikka toi vähän mieleen työasiat ja erityisesti väitöskirjan yhteenveto-osan, jonka pitäisi olla ihan kohta painatuslupa-anomuskunnosssa, ja vaikka leffa sekä näytti että kuulosti kotitekoiselta, suosittelen sitä, koska se on sekä hauska että varsin asiallinen. Ainoa vähän outo kohta oli viittailut siihen, että pikaruoka aiheuttaisi riippuvuutta. Olen totaalisen allerginen kaikille riippuvuussalaliittoteorioille. Meissä leffa aiheutti tarpeen kävellä kotiin koko reilun 50 korttelin matka, ja syödä iltapalaksi pelkkää lähdevettä ja mansikoita.

Sen verran elokuvalla on jo ollut kerrannaisvaikutuksia, että McDonald's Corporation ilmoitti että supersize-menut (onko niitä Euroopassa ikinä edes ollut?) häviävät asteittain, ja tilalle tulee aikuisten Happy Meal, jossa on mukana askelmittari, kuntoiluohjeita, vettä ja salaattia. Tosin ko. firman tuntien salaatissa on varmaan enemmän energiaa kuin pienemmissä purilaisissa. Täällä ei juuri tule syötyä pikaruokaa, mutta viime sunnuntaina kävin lentokentällä katsastamassa, ovatko askelmittarit jo saapuneet. Eivätpä tietenkään - jouduin turvautumaan BigMaciin, enkä voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen miten kaikissa kääreissä ja paperipusseissa poseerasi toinen toistaan lihaksikkaampia atleetteja vihjailemassa millä ruokavaliolla räjähtävä lihasvoima kehittyy.

On kivaa, kun työkaverit kehuvat vaatteita, meikkiä, käsilaukkua, kenkiä. Kukapa ei positiivisista kommenteista nauttisi? Floridan-matkallani kiinnitin asusteisiin yhtä paljon huomiota kuin esitykseeni, ja sain sekä SJP-pisteitä että rakot stilettisandaaleistani.

Amerikan-työkaveritkin alkavat tajuta että filing cabinetistani löytyy puolet tusinat vaihtokengät niitä päiviä varten jolloin en jaksa hiippailla hupparissa ja kumipohjissa. Jopa likinäköinen sosiologiesimiehemme kommentoi viime viikon seminaarissa "You guys, do you have some kind of a fashion contest going on? You seem to coordinate your outfits every week..."

Siksipä olinkin vähän hämmästynyt, kun työtoveri toisensa jälkeen kommentoi tänään: "Are you OK?" ja "You look tired." Vakuuttelin olevani kunnossa, ja tunsin oloni hämmästyneeksi, sillä mielestäni tänään on ihan tavallinen päivä. Toki kävin vessassa kurkkaamassa että naamalla ei ole tonnikalasalaattia, kuolavanoja, verta tai jotain muuta asiaankuulumatonta. Ei havaintoja. Kommentit jatkuivat: "Having a bad day?" "You're kinda pale." "Take it easy, get a rest." "Are you OK?"

Ehkä en sitten vain itse huomaa purppuranvärisiä silmäpusseja, tuhkanväristä naamaa ja lysähtänyttä olemusta. Lienen tömähtänyt arkeen naama edellä ja huikeaa univajettani paikkaamatta. Lisäksi olen viimeiset kaksi päivää pakertanut lukukauteni kulminoivaa take home examia. Luennoitsijallamme on kuningasidea upottaa meidät untuvikot tosielämän sotkuisiin analyyseihin projektinomaisella loppukokeella. Odotin mukavaa ja kivaa pikku askaretta. Ajattelin, että minulla ei ole hätää, kun olen jo oikeastikin tehnyt tuollaisia analyysejä suunnilleen yhden väitöskirjan verran. Sitten latasin kurssini nettisivulta tehtävänannon, 16-sivuisen sekavan pdf-tiedoston. Ajattelin selvittäväni kokeen päivässä, mutta pelkästään kysymyksenasettelun ymmärtämiseen meni pari tuntia. Näillä näkyminen aikaa pitää "pikku projektiin" investoida vielä kolmaskin päivä.

Tosin kovin freesejä eivät ole muutkaan lähi-ihmiseni. Deidre painui työlästyneenä ja puhkinaisena after work -drinkille onnistuttuaan tänään saamaan huikean palkanalennuksen sivuduunistaan, kaksi Sasser-tartuntaa, kännykkänsä katoamaan jäljettömiin ja oman take home examinsa tuskin alulle. Ja Fede, joka rustaili kauhealla kiireellä yhteisartikkelimme käsikirjoituskorjauksia eilisellä lennollaan Lontooseen, sai kolmipäiväisen urakkansa päätökseen, huokaisi helpotuksesta ja tuhosi peruuttamattomasti ja lopullisesti ainoan kappaleen tiedostoaan.

Nyt on siis legitiimi syy lösähtää sohvalle ja silmäillä toisella silmällä Frendien päätösjaksosta yhden sukupolven lopullista saapumista keski-iän satamaan, toisella The Devil Wears Pradaa (lentokenttäpokkari: Voguen Anna Wintourin entinen assistentti narisee siitä miten rankkaa on toimia PA:na ja päätoimittajan juoksutyttönä kipittämässä latteja Starbucksista. Valitettavasti kirja on aika surkeasti kirjoitettu - viihdeopus joka vikisee victim-äänellä ja viljelee überlatteuksia on kohtuullisen työlästä luettavaa).

[Orlando International Airport]

Takana on kolme vuorokautta konferenssielämää Orlandossa Floridassa. Orlando on paikka, jossa ei olisi yhtään mitään, jollei sinne olisi rakennettu Disneyworldia ja puolta tusinaa muuta isoa teemapuistoa – kohde, jonne raahataan kakarat uimalelujen ja kylmälaukkujen kera pulikoimaan sisämaan lämpimässä kloorivedessä, jos rahkeet eivät riitä pitemmälle. Keskelle vihreää vähän rämeisen näköistä ei-mitään on ripoteltu pastelli- ja neonsävyisiä temmellysparatiiseja ja niihin liittyviä hotellikomplekseja.

Tällaisessa viihdytystehdasympäristössä järjestetty tieteellinen kokous on mielenkiintoinen. Pukeuduimme villatakkeihin ja shaaleihin jotta emme saisi paletumavammoja äärimmilleen ilmastoiduissa kokoussaleissa: hisseissä törmäsimme vyölaukkuihin ja uimarenkaisiin sonnustautuneisiin perheisiin ja hölläsimme villahuiveja, sillä kulku asuintornista jättiläisparkkipaikan yli vastasi haaleaa saunaa lämmöltään ja kosteudeltaan. Sviittini oli tyyliltään normaalia motellitasoa. Siinä yhdistyi mielenkiintoisella tavalla kallis hinta ja halpa laatu. Toki määrästä tinkimättä: yhden hengen käyttöön oli tietysti varattu kaksi televisiota ja vuodetta, kolme huonetta ja baarikeittiö. Toisesta ikkunasta saattoi ihailla rämeikköä, kahta läpikulkutietä ja minikokoista strip mallia, toisesta höyryävää turkoosia allasta, palmuja ja vesiputousviritelmiä.

Kenties siitä johtuen että en odottanut teemapuistohirvitykseltä yhtään mitään matka osoittautui sittenkin valtavan hauskaksi. Tutustuin lukuisiin kivoihin uusiin ihmisiin. Esitykset menivät hyvin, ja vaikka totesin että alallani ei mitään mullistavaa sitten viime kokouksen ole tapahtunutkaan, uusia ideoita, käyntikortteja ja kontakteja kertyi mukavasti.

Parasta, kuten aina, oli tietysti sivuagenda: solahdin mukaan northcarolinalaisten tuttavieni laumaan, jota oli vahvistettu parilla mukavalla, sosiaalisella ja tanssitaitoisella italo-amerikkalaisella pikkuveljellä. Kun sulloimme pikkuautoon allekkain ja päällekkäin kymmenen ihmistä, apilanlehtiliittymien kurvit alkoivat tuntua jännemmiltä kuin vuoristorata, ja tusinaravintolan 70-lukuhitit, tapakset, napatanssijat, tulennielijät ja congajonot oikeasti viihdyttäviltä. Kun tarjoilijat nykivät meitä pois pöydiltä tanssimasta, teeskentelimme olevamme postmodernisti kitschisen Michael Gravesin Swan-hotellin vieraita ja solahdimme sen läpi nuokahtaneeseen diskoon, joka onnistuneesti jäljitteli Tapiola Gardenin tunnelmaa. Mielenterveystiimistä kuoriutui esiin akrobaatteja ja diskokuninkaita: kurpitsat muuttuivat tuhkimoiksi, kellot pysähtyivät ja lasikengistä tuli kaikille rakkoja, mutta jatkoimme parketilla paljain jaloin.

Seuraavana aamuna freesisti seitsemältä luennolle ja plenaareja ja workshoppeja iltakuuteen. Ukkonen muutti viimeisen illan poolside partyn karibiabileiksi kokolattiamatolla – eurooppalaiset ystäväni fuusioituivat UNC-jengiin, ja kävimme yhdessä tutustumassa Pleasure Island –teemapuistoon. Vilkkuvaloista, ilotulituksista, pikahäitään juhlivasta mikkihiirikorvaisesta morsiamesta ja pyörivistä tanssilattioista huolimatta paikka tuntui väsymyksemme läpi varsin väkinäiseltä, eivätkä huonon maun kukkasetkaan enää jaksaneet viihdyttää. Paluumatkan amerikkalaista unelmaa Etelä-Venäjältä etsimään tullut taksikuskimme ilmeisesti vaistosi kuljettavansa takapenkillään wieniläistä psykoanalyytikkoa, ja jakoi kanssamme käänteisen tuhkimotarinansa: oli liukunut laman seurauksena bisnesmaailman keskijohdosta ratin taakse, ja kärsi nyt munuaisongelmista ilman terveysvakuutusta ja kirosi seudun koulujen huonoutta ja lähiöiden slummiutta.

Lentoni alkaa nyt boordata - tai preboordata. Kun kaikki lasten kanssa matkustavat kutsutaan asettumaan paikoille ensimmäisinä, meitä muita matkustajia ei isoon JetBlue-Airbusiin jääkään lastattavaksi kuin ihan muutama. Huvipuistotunnelma jatkunee siis lennollakin.

Armas puolisoni vinkkasi lukemaan päivän lehdestä, miten käy kun yliopiston lukukausimaksut ovat niin kalliit, että downtown-asumiseen ei enää jää rahaa. Eräs NYU:n opiskelija oli ratkaissut asian majailemalla Bobst Libraryn (paikallisen Domman) kellarissa syksystä lähtien.

Pistäydyin Pekan ja Antin kanssa viikonlopun Washington Square -kävelyllä kyseisessä rakennusjärkäleessä, joka on saanut muutenkin kyseenalaista mediahuomiota, kun pari elämäänsä työlääntynyttä ja suurkaupunkielämän tölvimää opiskelijaa on lukuvuoden mittaan loikkinut loppuratkaisuunsa sen sisäaukiota kiertäviltä 12 kerrosta korkeilta parvekkeilta.

NYU-opiskelijan uusasunnottomuuteen kuului tietysti blogin pito hyllyjen välissä nukkumisen, kuntosalisuihkujen ja mäkkäriaamiaisten lomassa (raskaan liikenteen tai New York Universityn lakimiesten vuoksi blog tuntuu tänään olevan nurin).

Juttu koskettaa minua, koska haaveilen keräileväni opintosuoritteita kesäintensiivin ajan. En ole uskaltanut vielä käydä taloustoimiston kanssa kustannuseriä ihan tarkkaan läpi, mutta kymppitonnin shekki kuukauden mittaisesta kesäyliopistoilailusta kuulostaisi ihan markkinahinnalta. Ellei sitten tule järki päähän ja matti kukkaroon.

Edessä on kammottava viikko - lähden torstaina kokousmatkalle Floridaan, ja sitä ennen on kasautunut tekemistä enemmän kuin pariin viikkoon yleensä. Loppukokeita, käsikirjoituskommentteja, puhelinhaastatteluja, esityksen laadintaa. Koska näännyttävä työmäärä selvisi jo lauantaina, fiksun ennakkovarautumisen ja viikonlopputöitten sijaan latasimme akkuja laiskotellen. Velipoika ajeli meille Bostonista, ja pääsimme nauttimaan New Jersey Turnpikesta Antin baby-SUVista käsin. Autoilu onkin ainoa oikea tapa saada käsitystä naapuriosavaltiostamme.

NJ kutsuu itseään Garden Stateksi. Vaikka lukemalla Richard Fordin erinomaiset kirjat The Sportswriter ja Independence Day kiinteistövälittäjien puutarha-Jersey jotenkin hahmottuukin öljynpuhdistamoiden, kaislarämeikköjen, spagettiliittymien ja konttisatamien takaa, keskimääräiselle läpikulkijalle loppumattomat strip mallit ja omakotitalomatot ovat todempaa maisemaa, samoin monenlaiset uudet ja vanhat siirtolaiskerrokset. Asbury Parkiin suuntautuneen rappioromanttisen pyhiinvaelluksen (lue Peter Elkistä) lisäksi autoilimme mailien mittaisella mutta vain parinsadan jaardin levyisellä asutusriutalla Jerseyn rannikolla ihmettelemässä miten tiuhaan ihmiset ovat valmiit beach housensa rakennuttamaan.

Sitten kävimme katsomassa Princetonin kampusta. Olen aina luullut ko. paikkaa vähän nuhjuiseksi, mutta kadut sykkivät kevätkarnevaalia ja capoeiraa, ja joka paikassa vaelteli preppyjä isejä ja äitejä katsastamassa isänmaan toivonsa kanssa vastaako opiskelumiljöö perheen vaatimustasoa. Jos kriteerinä on se, että vaatekaupassa myydään Marc Jacobsia, Dolce&Gabbanaa ja Lilly Pulizeria, siitä vaan lähettämään lapsia korkeamman opinnon tielle. Rakennusten tyyli ei sinänsä hirveästi eronnut esimerkiksi Harvardista. Ympäröivä seutu oli täynnä mitä upeimpia puutarhoja ja taloja - tuli vaikutelma itseensä sulkeutuneesta ja tyytyväisestä, muuhun maailmaan vähän hajurakoa ottavasta paikasta. Kontrasti oli suuri läheiseen Rutgersiin, valtionyliopistoon, jonka ohitse myös ajoimme.

Matka Jerseyhin ei ole mitään ilman IKEA-visiittiä - tietysti poikkesimme siellä, vaikka 12-kaistaisen turnpiken exit-helveteissä sekoiltuamme jouduimme heittämään lenkin Newark Internationalin kautta. Heräteostin itselleni nojatuolin, kun olen vähän kaivannut mukavampaa lukupaikkaa makuuhuoneeseen. Lisäksi tajusin, että IKEAn ruokatukusta oli ainutkertainen mahdollisuus tempaista mukaan kassillinen hiilihydraatteja skandimakuun: Marabouta, mazariinileivoksia, Abban ranskalaista sipulisilliä, kuningatarhilloa, Dumle-karkkeja koti-ikävää torjumaan.

Sunnuntaina meillä oli huonompi tuuri sään suhteen. Kesän lämpö ja lupaavan aurinkoinen aamu kääntyi hetkessä hyiseksi sateeksi, vaikka lähdimme liikkeelle korkein toivein ja aurinkoa vastaan voideltuina. Syöminen jäi ainoaksi ajantappokeinoksi: ukrainalaista diner-ruokaa East Villagessa ja argentiinalaista pihvi-illallista Amsterdam Avenuella. Tänään on sade jatkunut - ehkä hyväkin, vähemmän huokutuksia luistaa rästihommien teosta.

Vai tunnustaa pitäisi? C'mon, minulle yleensä maksetaan tunti- tai kuukausipalkkaa siitä että kuuntelen ihmisten tunnustuksia. Lisäksi minut on aika perusteellisesti treenattu tuppisuiseksi vaitiolovelvollisuudella, intimiteettisuojalla, Hippokrateen valalla. Mutta olkoon menneeksi, jopa siitä huolimatta että oikeasti pitäisi nyt tehdä töidä ja lujaa, ja vaikka Peter Elk jurputtaa jotain aikuisten virtuaaliautistien seuraleikeistä... Ihan vaan koska tunnustuksia kinuavat niinkin mukavat ihmiset kuin Samik ja Minya. (Sori, Minya, mutta en millään pysty järkyttymään tunnustuksistasi, sillä viimeksi Suomessa käydessäni ostin heti kärkeen Stockalta kaksi rasiaa Saarioisten maksalaatikkoa ja kävelysauvat.)

1. Vaikka olen jo 22 tuntia sitten saanut tämän talon tyylikkäimmältä naiselta tietooni Manhattanin 3 parhaan kenkäkaupan osoitteet, en ole tehnyt asialle vielä mitään. Apua?! Mikä mua vaivaa!?

2. Viime kesänä päättyi jakso, jolloin en ollut käynyt suunnilleen 10 vuoteen hammaslääkärillä. Traumaattinen oikomishoito ja YTHS:n viisaudenhammaskontrollit olivat osaltaan boikotin takana. Sitten aloin kuulla tutuilta juttuja ulkomaanlomiin osuneista hätäjuurihoidoista. Virginiassa asuessa takahammasta kolotteli ja omaatuntoa vielä enemmän. Jouduttuani lähikontaktiin amerikkalaisen terveysvakuutukseni aukkojen kanssa tuntui luonnolliselta soitella heinäkuussa Helsingin yksityiset hammaslääkäriasemat läpi ja etsiä kissojen ja koirien kanssa puurtajasielua, joka haluaa ryhtyä isoon remonttiin sillä aikaa kun kollegat mökkeilevät ja purjehtivat. Kaikkien kauhuskenaarioiden jälkeen hammashoito olikin sitten antikliimaksi, tylsää ja miltei miellyttävää. Wimpo-hammaslääkäri ei edes halunnut lähteä poistamaan viisureitani, mutisi jotain kasvohermohalvausvaarasta ja ehdotti että jäämme "seurantalinjalle."

Bonustunnustus - kun nyt vaitiolo rikkoutuu, niin antaa sitten mennä:
3. Parhaita Suomen TV:stä ikinä näkemiäni sarjoja on subtv:n Cheaters, silloin kun Tommy Grand (as portrayed by Tommy Habeeb) oli vielä sen juontajana. Runner-up on tietysti Beverly Hills 90210:n ensimmäiset viisi vuotta, suunnilleen kolmeen kertaan katsottuina. Ja minähän en siis koskaan katso televisiota.

Kaikkihan tietävät, että kiertokirjeitä ei koskaan pidä lähettää eteenpäin. Kenellehän tulisi tästä yhtä vaikea paikka kuin minulle? Eufemia? Ja Peter Elk, tietty?

Aina joskus jotkut hokemat luiskahtavat kaikkien kielelle. Joku vuosi sitten brittitutut höpisivät underpinningeistä kaikissa muissa paitsi betoniraudoitukseen liittyvissä merkityksissä. Seuraavassa esimerkkejä amerikanenglannista.

garden variety - yleisiä käyttöaiheita: garden-variety thief / pedophile / angel / introvert / post traumatic disorder sufferer. Ilmaisu viittaa keittiöpuutarhaan, rikkaruohoihin, arkeen, hyötykasveihin: asioihin, jotka ovat yhtä eksoottisia kuin lanttu, sipuli tai porkkana. American Heritage Dictionary määrittelee: common; unremarkable. "Situation comedies and other garden-variety television fare." Osama Bin Laden ei amerikkalaisten mielestä ole garden variety terrorist.

zhoozhing - luulin että tämä Queer Eye for the Straight Guyssa tiuhaan käytetty ilmaisu olisi jo suosionsa illassa, mutta viime viikonlopun NY Timesin liitteissä oli juttu ammattikunnasta, joka tekee final zhoozhin asunnollesi - ie, miehittää sen remontin ja sisustamisoperaation jälkeen tuoksukynttilöillä, lastaa jääkaappisi luomuherkuilla ja laatushamppanjalla, sijoittelee sohvatyynyt ja päiväpeitot houkutteleviin kulmiin ja ottaa koko komeudesta ison kasan polaroideja, jotka luovutetaan sinulle albuminomaisena Your Apartment - The Owner's Manualina, jotta osaat jatkossakin pitää kotipesäsi Architectural Digestiin kelpaavassa kunnossa. (Kun sitten haluat myydä asuntosi edelleen, palkataan apartment stager täyttämään asuntosi kaikilla niillä hellillä ja nostalgisilla muistoilla joita itse et saanut sinne koottua - mutta tämä on jo ihan eri juttua.) Tavanomaisessa yhteydessään zhooshing henkilöityy QESG:n Kyaniin: se on maskuliinisempi ja munakkaampi synonyymi sanalle primping, viitaten siihen miten värkkäilet tuntikausia muotoilutuotteilla geelikutrejasi. Sanan provenanssissa on samaa kuuroa euroihailua joka saa jenkit kutsumaan alusvaatteita sanalla lawn-zhe-ray - uskoa soinnillisen konsonantin poikkeukselliseen tehoon.

grooming - "I feel they are almost grooming me - obviously to become their successor", sanoi työtoveri, jonka urakehitys on pystysuorassa nousussa. Vaikka samalla aasinsillalla ollaan, groomingin buzzword-merkitys ei viittaa nenäkarvojen trimmaukseen (joka on zhoozhingia) vaan tärkeään sivumerkitykseen "To prepare, as for a specific position or purpose: groom an employee for advancement." Grooming on se rakkauden teko jolla kasvatat ja viimeistelet parasta alaistasi planeetan valloitukseen.

better fit - "We preferred Bill over Kwame because he was clearly a better fit for this company (The Donald)." "It's amazing to meet so many fascinating women who'd definitely be a good fit for me romantically (Jesse the Bachelor)." Mallinnuskursseilla betayhtälöitä väänneltyäni höräytin korviani kun kuulin kaikkien tosi-TV-julkkisten puhuvan ihan samaa kieltä kuin minäkin. The most parsimonious model provides a significantly better fit than the full model. Oops, the most full-figured model would be a much better fit for me than...

carving nature at its joints - voi olla että tämän Platonilta peräisin olevan kaikkien taksonomioiden taustalla olevan fraasin suosio rajoittuu yliopistoni seminaarihuoneisiin. Suosittelen kokeilemaan hokemanomaisena alkulauseenvastikkeena kun haluaa ilmaista jotain jota ei itsekään täysin ymmärrä. Pitää taatusti myös yleisön sopivan ymmällä.

Nettihesaria lukemalla saa ainutlaatuisia ja tärkeitä uutisia kotipallonpuoliskolta. Kuten päivän herkku, "Mies löi kirveellä sivullista metrossa". Apua, uskaltaakohan sinne kirvessurmaajien kotimaahan palata kesälomailemaan?

Viime aikojen viihdyttävin Hesari-juttu on ehdottomasti kuvaus saksalaisen Pig Brother -webcamin synnyttämästä innostuksesta. Alkuperäislinkki on jo painunut maksullisten arkistojen hämärään, mutta ohessa aussilehti kertoo sikainnostuksesta. Käy tarkkailemassa raidallisten pikkupossujen reaaliaikaisia tonkimistapoja ennen kuin ne kasvavat liian isoiksi (klikkaa Live-Video).

Mikähän näitä mielialanvaihteluita teettää? Kouluvuosi on loppusuoralla, mikä tuottaa samalla iloa ja haikeutta. Olen mielestäni tämän lukukauden aikana päässyt hyvin tavoitteisiini, ja Columbian erinomainen opetus on avartanut näköalojani ja kehittänyt taitojani. Ei vielä tarvitse edes tuntea luopumisen tuskaa, sillä olemme täällä myös ensi lukuvuoden - voi nauttia mukavasta ja kannustavasta työilmapiiristä eikä vielä tarvitse hyvästellä ketään. Ja sain tänään mustana valkoisella tuntuvan palkankorotuksen.

Hyvässä koulussa on kuitenkin helppo tuntea itsensä keskinkertaiseksi. Objektiivisesti katsoen pärjäämisessäni ei ole mitään vikaa, mutta ehkä perfektionistiseen perusluonteeseen liittyy taipumus tuntea haikeutta niitä asioita kohtaan joita ei osaa eikä ehdi - jonkinlaista pientä itselleen kuolemista siis kaiken aikaa tapahtuu, kun kaikkiin tarjolla oleviin mahdollisuuksiin ei millään pysty tarttumaan. Niin perfektionistinen en kuitenkaan ole, ettenkö tilaisuuden tullen pystyisi optimoimaan eli oikomaan hieman mutkissa: tänä vuonna yritän kirjoittaa valmiiksi niin paljon keskeneräisiä käsikirjoituksia kuin ehdin. Harkitsen myös paikallisen MSc-tutkinnon suorittamista, erityisesti intensiivistä kurssikuormaa kesäkuulle, ja apuraharumbissakin pitää pysyä mukana. Jos tähdet ovat oikeissa asemissa, yritän myös väitellä - tänään asia nytkähti taas hieman eteenpäin, kun kolmas osatyö hyväksyttiin lehteen ilman muutosvaatimuksia. Vaikka pitäisi olla tosi iloinen siitä että asiat menevät kohisten eteenpäin, olo on jotenkin oudosti haikea.

Ehkä tämä ilo-suru on tarttunut minuun itäeuroopanjuutalaistaustaisista työtovereistani. Bev supsutteli olevansa tänä iltana taas menossa jonkin serkkunsa häihin - suuressa ja monilapsisessa suvussa riittää häitä, hautajaisia ja sairastapauksia joka kuulle. Beville häät ovat kipeä paikka, sillä ilmeisesti onnistunut hasidityttö löytää valittunsa 18-vuotiaana ja perustaa suurperheen - naimattomana kolmikymppisenä vaihtoehdot suppenevat ja elämäntehtäväksi alkaa kiteytyä vanhempien valmistelu haudan lepoon. Siksi muitten onnesta iloitseminen on aina vähän karvasta.

Lisää ilosurua tässä suhteessa tuotti biostatistiikan ryhmässäni kypsynyt romanssi. Kyllä, monitasomallien yhtälöitä näpertelevät nukkavierut PhD:t ehtivät näköjään laskuharjoitusten lomassa vaihdella myös merkitseviä katseita. Lienevätkö lämpimät ja romanttiset kevätillat valmistelleet asiaa, mutta nyt yksi näistä kyyhkyläispareista oli rengastanut toisensa: morsiamella oli keltainen kevätsari, sulhasella siistityt hiukset. Molemmat piilottelivat kultaisia nimettömiään pulpetin kannen alla. Bev luonnollisesti vaistosi kuudennella aistillaan sormukset ensimmäiseksi, ja ryntäsi onnittelemaan punastelevaa pariskuntaa. Koska kyseessä oli muutenkin viimeinen luentokerta ennen loppukoekertausta, tunti luiskahti slapstickin puolelle - luennoitsija hairahtui esittelemään meille sandwich-estimaattoria ja sai aikaan sen verran hihittävää vastakaikua ja hälinää että luovutti ja päästi luokan ulos puoli tuntia etuajassa. Tässä kohtaa varmaan hyvä huomauttaa että kouluni opiskelijoiden keski-ikä on 32 vuotta: olemme kypsiä, viisaita ja vastuuntuntoisia lääkäreitä, epidemiologeja, biostatistikkoja, sosiologeja, psykologeja. Mutta emme näköjään immuuneja keväälle.

Analyyttisella järjellä ajatellen olenkin ollut niin hyväntuulinen ja toimiva viimeisen kuukauden Suomesta paluuni jälkeen, että mielialanheilahtelut varmaan myös liittyvät latenttiin koti-ikävään. Hassua, sillä en yhtään myönnä kaipaavani Suomeen: täällä on ihan hyvä. Mutta olen huomannut, että ulkomailla oleillessa suunnilleen kuukauden välein ilman mitään järkevää syytä systeemini jotenkin ylikuormittuu: pinna palaa, olo muuttuu surumieliseksi, arkiset asiat käyvät sietämättömästi hermoille. Lepo, Fazerin suklaa, naistenlehdet, itkeminen ja nauraminen auttavat.

Harmless Kitty on ystävällisten taustavoimien tuella muuttamassa majansa omalle domainilleen, jonne selaimesi toivottavasti sinut jo automaattisesti siirsi. Uudet viestit tulevat siis jatkossa osoitteeseen www.harmlesskitty.com - päivittäkää linkkinne.

Saman tien voitte pohtia kummalla on parempi addiktiopotentiaali - Fruit Smashilla (via Luminous Dreams) vai Kuplamuovilla (via Shine). Näistä virittelyistä ja sijaistoiminnoista päätellen ei suinkaan ole superlämmin kevätpäivä, lukukauden loppu, eikä käsillä uuden artikkelin kirjoittamisen aloittelu ;)

Kasvojen ihoa kuumottelee siihen malliin että epäilen suojakertointen jääneen vähän vajaaksi. Aurinko paistaa, on noin 22 C lämmintä, ja olen seikkaillut parhaan osan päivää 7:n metrolinjan varrella Queensissa. Seiskaahan kutsutaan nimellä International Train, sen verran monen siirtolaistihentymän kattojen yli se kolkuttelee. Matkan varrella on ainakin irlantilaisia, italialaisia, filippiinejä, intialaisia, pakistanilaisia, bangladeshilaisia, korealaisia, kiinalaisia ja taiwanilaisia. Sekä tietysti kaikki mahdolliset latinoryhmät Argentinasta Meksikoon. Ruuhka-aikaan juna on täpötäynnä kaikkia näitä ja useita muita kansallisuuksia, mutta nyt kolistelin tyhjässä vaunussa seuranani ainoastaan Diane Keatonin näköinen nainen, joka oli pukenut itsensä ja noin 6-vuotiaan poikansa kiireestä kantapäähän New York Mets -kuteisiin: molemilla oli räpylät käsissä, olivat mitä ilmeisimmin matkalla hiomaan syöttötekniikkaansa.

Jäin pois junasta Pikku-Bombayssa Jackson Heightsissa. Suunnilleen suoraan elevated-metron laskeutumisrampin kohdalla 74. kadulla kiskojen pohjoispuolella on Jackson Diner -niminen ravintola, josta saa aivan loistavaa intialaista ruokaa - joidenkin mielestä New York Cityn parasta. Buffet-lounas maksaa huikeat 9 dollaria ja ruoka oli suussasulavaa. Osa asiakkaista ravintolassa söi sormin ja oli pukeutunut intialaisittain: kadulla väki tungeksii sarit ja salwar kamizit päällä, liikkeiden ikkunassa on näytteillä kilokaupalla epätodellisen keltaisesta kullasta punottuja paksuja käsi- ja kaulakoruja (myötäjäisiksi?).

Ympäristössä on myös halal-teurastamoita ja korkeita mutta viihtyisän näköisiä kerrostaloja, joiden erikoisuus on vehmas korttelipiha - täällä suunnattoman yksilökeskeisyyden kotimaassa oudon sosialistinen utopia. Koska lähiö on suoraan La Guardian lentokentän laskeutumislinjalla, aina välillä jonkin regional jetin peräsin peittää ison kappaleen taivasta, mutta lentokoneiden jylinä jää auttamatta kakkoseksi Roosevelt Avenuen elevated trainin räminälle ja asukkien ikkunasta pauhaavalle salsalle. Joku asukeista oli huolekkaasti viritellyt kaiuttimet talonsa kuistin katolle, ja koko kortteli raikasi olavivirtamaisen latinocroonerin sentimientoa. Kurkistin 37. Avenuella kolumbialaiseen leipomoon. Leivonnaiset olivat mielettömän herkullisen näköisiä, mutta kaikki asiakkaat näyttivät intiaaneilta. Jänistin: minua alkoi kyllästyttää se että pistän sen verran paljon silmään että ihmiset tuijottelivat perään.

Kolistelin 7:lla Corona Parkin ja stadionien ohitse päättärille, vähän kuin olisi mennyt paikalliseen Itäkeskukseen, Flushingiin. Puolet Flushingista on umpikiinalaista, puolet korealaista. Hämäävästi kaupunginosa olisi muuten käynyt anywhere-Amerikasta, ulosmenoteitä ja matalia liikerakennuksia, mutta latinalaisia kirjaimia näkyi vain harvakseltaan ja kaduilla haisi oudoille mausteille ja kaloille. Jalkakäytävällä olevista säkeistä olisi voinut ostaa sieniä ja kuivattuja marjoja. Epäilen, että muita vaaleita hiuksia omieni lisäksi ei olisi löytynyt muutamaan neliömailiin. Sen sijaan vastaan tallusti mielenkiintoinen minulle uusi ihmislaji, ilmeisen hyvinvoivat amerikankorealaiset ja -kiinalaiset mall rat -tytöt, joilla oli pakollisena asusteena Burberry-ruutua ja Tiffany-paperikassi, tiukat farkut ja huolelliset silmänrajaukset. Tunnelma oli huomattavasti nuorekkaampi, siistimpi, vauraampi ja rauhallisempi kuin Manhattanin Chinatownissa.

Eilen maistelin diversiteettiä Brooklynin puolella. Brooklyn Museum of Artissa oli eilen rakennuksen uuden sisäänkäynnin avajaiset. Näytti kuin lasinen ufo olisi laskeutunut 1900-luvun alun kreikkapökkelötyyliä edustavan museorumiluksen eteen, ja tästä brooklynilaisille sukeutui oiva tekosyy järjestää kaupunkikarnevaali: museon aulassa raikui hip hop, sisäänpääsy oli ilmainen, ja normaalisti nuutunut kulttuurilaitos sykki väkeä, elämää ja planeetan kaikkia kansallisuuksia. Yläkerrassa oli raikas katselmus brooklynilaista nykytaidetta, ja siellä oli vaikea sanoa olivatko itse työt vai niiden värikkäät tekijät vangitsevampaa katsottavaa.

Museon takana on pieni kasvitieteellinen puutarha, jonne kaikki kynnelle kykenevät samalla reissulla ahtautuivat kirsikan- ja magnoliankukkia ihastelemaan. Sadat kameran sulkijat napsuivat, parhaita kuvakulmia jonoteltiin. Hippimummot ja -vaarit solmuvärjätyissä paidoissaan keskustelivat karmasta ja qistä, ortodoksijuutalaisnaiset ottivat aurinkoa mustissa sukkahousuissaan, uljaat karibialaisnaiset nuuhkivat magnoliankukkia, ja kaikkien lapset ruokkivat leivänmuruilla lammikossa molskivia karppeja. Museon myymälä herätteli ovelasti piintyneimmänkin kivikansalaisen latentin vihreän peukalon: loft-asukit raahasivat matkaansa tomaatin, pensasmansikan ja perennojen taimia. Veikkaan, että ostokset löytyvät ennemmin tai myöhemmin erkkeristä kuihtumasta - mutta minunkin piti nipistää itseäni muistuttaakseni että en nyt tähän hätään omista parveketta tai edes kunnollisia ikkunalautoja, ja pidättäytyä verenpisaroiden, särkyneidensydänten ja orvokkien ostamisesta.

Illan päätteeksi tallustimme Park Slopeen syömään ihan kelvollista italoruokaa. Paikan valitsimme leudon illan ja jalkakäytäväterassin innoittamana. Tarkemmin katsoen keittiössä raatoivat väliamerikkalaisen näköiset kokit, mutta paikan isäntä oli aksenttiaan, kultaista klönttikelloaan ja takatukkaansa myöten autenttinen brooklyninitalialainen, suoraan mafiaelokuvien maailmasta. Myös etäisesti Jacques Chiracilta näyttävä tarjoilija oli helppo kuvitella johonkin hämäräpuuhiin o.t.o.

Kotiin palatessamme muistin äkkiä, että meillä olisi ollut kirsikankukkia ja italialaista terassitunnelmaa omastakin takaa: asuintalomme vieressä on Sakura Park, jonka kirsikkapuut ovat japanilaisten lahjoittamia, ja ikkunastamme näkyy oikein mukavan italoravintolan eloonherännyt terassi. Mutta jotenkin vain Brooklynissä käynti kummasti aina tuulettaa...

Etelä-Amerikan fyysinen ja henkinen läheisyys on yksi New Yorkin hyvistä puolista - brasilialaiset supertähdet poikkeavat tänne silloin tällöin, esimerkkinä joskus viime syksynä kuulemamme Gal Costa.

Eilen puolestaan liityimme miltei kesänlämpimässä illassa keskikaupungille lipuviin massoihin, suuntana Caetano Veloson konsertti Carnegie Hallissa. Yhdessä kaverinsa Gilberto Gilin kanssa Caetano perusti ihan oman musiikkisuuntauksen, tropicalismon, joka kehittelee bossa novaa vähän hippimäiseen suuntaan. Aika on kohdellut 60-luvulla sotilashallitusta maanpakoon joutuneita rokkareita lempeästi: Gilbertosta sukeutui Lulan hallituksen kulttuuriministeri. Caetano (s. 1942) taitaa edelleen olla Brasilian seksikkäin mies, ja subjektiivisen arvioni perusteella Caetanolla on läntisen pallonpuoliskon hunajaisin ääni. Caetano on parhaimmillaan äidinkielellään brasilian portugaliksi akustisissa samboissa, mutta tarinankertojana hän selvästi haluaa yleisönsä ymmärtävän laulujensa sanat. Siksi tällä kertaa hän halusi myös laulaa läpi englanniksi amerikkalaiset suosikkilaulunsa Sound of Musicista Nirvanaan.

Genderidentiteettiongelmia Caetanolla ei ole: hän suuntasi rakkauslaulunsa sekä miehille että naisille. Konsertin loppua kohden tunnelma tiivistyi siinä määrin että permannolla istuva uros karjui keuhkojensa täydeltä I LOVE YOU CAETANO!!!

Ulkoa huikaisevasta auringonpaisteesta sisään tullessa luolamainen pimeys yllättää. Nyt on kevät: rakastavaiset latinoteinit roikkuvat Riversiden kiviaidalla ja on mahdoton löytää kirsikkapuuta jota joku aasialainen opiskelija ei ihailisi (mielellään kameran kera). Puistossa oravat juoksevat hormonihippaa. Riverside Parkin käytävillä näkyy aidasta kiinnipiteleviä rullaluistimilla horjahtelevia noviiseja ja talvenvalkeita sääriä juoksushortseissa.

Koko alkuviikon on satanut. Koska sade on ihan legitiimi syy jäädä pois töistä (voihan töitä tehdä kotonakin), nukkavieruunnuin eilen pitkälle iltaan makuhuoneessa laskujeni ja lomakkeitteni ääressä ihmetellen laukovatko sadepisarat autojen varashälyttimiä vai miten ne voivat huutaa liki taukoamatta koko päivän. Iltakahdeksalta tuntui että pää räjähtää raittiin ilman puuttesta. Vaikka ulkona oli film noir -sää - sadetta, sumua ja pimeää - ponnistin lähideliin kimmokkeena avokadon noutaminen TV:n edessä suoritettavaa guacamole+chipsit+tosi-TV -rituaalia varten.

Verrattuna makuuhuoneen ankeuteen jopa nuupahtanut Morningside Heights alkoi äkkiä tuntua sykkivältä metropolilta: en mennytkään kotiin vaan tallustelin päämäärättömästi Broadwayta tihkusateessa avokado taskussa. Ohitseni käveli pariskunta, joka raahasi täysillä jumputtavaa rumpukonetta. Huomasin, että kotikadullani kävelee myös tyylikkäitä ihmisiä, Barnardista purskahteli kadulle bileporukoita, ravintoloissa oli jo kevään varalle terassiviritelmiä. Menin paikalliseen lehtimyymälään meditoimaan, miksi tämä maailma tarvitsee New Jersey Brides -nimistä lehteä. Vanhempi myyjä perehdytti uutta aivan ummikkoa kassakoneen saloihin, taustamusiikkina oli jokin Brahmsin sinfonia, ja tuntui suunnattoman hyvältä kun oli kerrankin aikaa vapaaseen hortoiluun. Kotimaanosan kaipuukin lievittyi britti-Voguella.

Seuraavaksi ylitin kadun ja poikkesin aasialaiseen marketiin. Puutteellinen korean taito haittaa ruoka-aarteisiin tutustumista. Ajattelin ensin ostaa mielikuvituksettomasti sushia, mutta koska olin kerrankin matkassa kiireettä ja ilman painavia kantamuksia, löysin myymälän perältä tusinaa erilaista kimchi-herkkua ja tietysti Krispy Kreme -donitseja. Näitten antimien kanssa leiriytyminen Bachelor-jakson ääreen tuntui jo juhlalta - loppukauden ajan nimittäin kanadalaissyntyinen New York Giantsin nuori, rikas ja komea futaaja Jesse Palmer etsii äitiä tuleville lapsilleen parinkymmenen toinen toistaan täydellisemmän naisen joukosta.

Tänään on itse asiassa huomattavasti suurempi tosi-TV-merkkipäivä: The Apprentice ja American Idol huipentuvat livefinaaleissa. Työkaverini tuskailivat että joutuu sukkuloimaan kanavalta toiselle, jotta voisi seurata molempia. Minä sain jo eilen riittävän fiksin - tuijotin myös kuinka nipin napin parikymppinen nainen ja mies leikeltiin täysin uuteen uskoon Extreme Makeoverissa. Mukavana käänteenä yhteiset postoperatiiviset turvotuskokemukset ja arpikudoksen kehittymisen vertailut lähensivät näitä alunperin toisilleen vieraita sankareita siten, että puolet ohjelmasta saimme ihailla nenät teipeissä olevan pariskunnan kielisuudelmia. Ehkäpä siksi maltan poistua The Donaldin lumoista kuuntelemaan aitoa naisjohtajaa, Irlannin Tarja Halosta, ex-presidentti Mary Robinsonia, joka tulee nyt luennoimaan asuntolaamme ihmisoikeuksista.

Antti vinkkasi, että American Idolia on siirretty suorana televisioitavan George W:n lehdistötilaisuuden tieltä, joten hiljennyinpä minäkin koko kansakunnan ohella katsomaan kuinka Mr. President lasketteli ensin liukkaasti hyvin treenatun puheensa läpi, mutta alkoi sitten änkyttää ja soperrella kun toimittajat pääsivät esittämään kysymyksiään. Jutun juurihan on näet että Irakissa on viime viikkoina kuollut ikävän paljon amerikkalaisia, 9/11 -iskujen ennakoinnin asianmukaisuutta kyseenalaistetaan tiukoissa kuulusteluissa, vaalit ovat tulossa ja George-poju vietti pääsiäisen leppoisasti ranchillaan. Nyt siis pitää vähän selittää.

Daily Kos ja Atrios, erityisesti post-mortem -kommenttiosasto, välittävät aika tyhjentävästi omatkin presidentin puheen herättämät ajatukseni. Painetta tai ei, miten tuo heppu oikein pääsi johtajuusasemaan? Vastaavassa pinteessä hiljattain liukas Tony Blair luikerteli ja harhautteli ovelasti, ja jääräpäinen Condi jyräsi kuin tankki. Mutta kunnon George-poju änkyttää, menee mykäksi, hikoilee, puhuu käsittämättömiä, pullistaa poskensa ja irvistää, harhautuu kysymyksistä, eikä vaikuta vakuuttavansa edes itseään. Tuliko teleprompteriin vika? Putosiko nappi korvasta? Auttaisiko tukeva tuplaviski?

Kaikesta huolimatta C-SPANilla puheen välittömässä jälkipuinnissa löytyi silti ihmisiä, jotka sanoivat "I support Mr. President 100%, no matter what." Pelottavaa.

Ohutta lämmintä sadetta, kirsikkapuu Claremont Avenuella kukkii. Vähän aikaisemmin satoi melkein vaakasuoraan. Metrotunnelien katosta tippui likavettä, rotat sujahtelivat kiskoilla. Harmitti kun farkunlahkeet laahasivat saastaisissa lätäköissä. Kostea ihmismassa painautui 168. kadun metrohissiin, hissinkuljettaja operoi nappejaan uneen lysähtäneenä. Edessäni villisti viittova mies selitti jotain sekavaa siitä että heidän junansa juuttui paikoilleen puoleksitoista tunniksi, kun poliisit jahtasivat pankkiryöstäjää metrotunnelissa. Kahden ja puolen tunnin luennon viimeisen puolituntisen ajatukset harhailivat, piirtelin muistivihkooni ja lakkasin seuraamasta minkälaisia veijareita ovat R hat ja Sigma hat squared sub A.

Vietimme pääsiäisen Bostonissa. Kaikki ruokafantasiat toteutuivat, itse asiassa moninkertaisina, sillä Antti kutsui intialaiset työkaverinsa syömään. Piilotimme vasta uunista otetun pääsiäislampaan ja teimme niin monta kasvisruokaa kuin osasimme - vikkelästi kadonnut goat cheese torta löytyy täältä.

Olo oli kuin huonossa scifisarjassa kun pamahdimme venäläiseen paralleeliuniversumiin etsimään tvorogia - tämä sen jälkeen kun hakusanat quark ja soft white cheese tuottivat vesiperiä. Löysimme peräti kolmea eri lajia, kaikki made in Brooklyn. Seuraavaksi sukaattichallenge: "Do you have candied lemon peel?" x 5 aina eri kaupoissa, kunnes lopulta valkoasuinen mestarileipuri ryntäsi avuliaasti keittiöstä kertomaan että vielä eilen jossakin Watertownin armenialaisista supermarketeista sai hillottuja appelsiininkuoria.

Päädyin keittelemään sukaattini itse: paksukuorisia sisilialaissitruunoita ei siihen hätään ollut, mutta kolmen tavallisen sitruunan kuorisuikaleet ensin 5 minuuttia ryöpättynä, sitten haudutettuna läpikuultavaksi sokeriliemessä (puolet vettä, puolet sokeria) ja lopuksi vähän aikaa kuivateltuina approksimoivat ihan onnistuneesti oikeaa tuotetta. Kaikki tämä sen eteen että pääsiäisaamun aamupalaksi saattoi levitellä vuorenkorkuisen pashakerroksen kulitsaviipaleille.

Peter Elkin ei pitänyt tulla Bostoniin lainkaan, mutta kohtalo päätti toisin: lauantaiaamuna Pekan kannettavasta näkyi pelottava musta ruutu kovalevyn kuoleman merkkinä - kone kainaloon ja suunta Chinatown-bussille. Kuljettaja kuulemma kyseli matkustajilta neuvoja New Yorkin ulosajoreiteistä ja eksyi Williamsburg Bridgen alemmalla kannelle, jonka yli sitten köröteltiin kävelyvauhtia, jotta bussin katto ei irtoaisi...

Antin taidoilla omalle koneelleni tehtiin elektiivinen pitkään vireillä ollut aivojensiirto ja Pekan koneelle elvytys ja ensiapu: kriittiset tiedostot pelastuivat. Bostonin sää yllätti kerrankin positiivisesti ja lammas oli aivan mainiota.

Paluumatkana katselin harmaata Uutta-Englantia Amtrak-junan ikkunasta. Pari perhettä ja muutama kalastaja harhaili hiekkadyyneillä. Säntilliset pikkukaupungit näyttivät pelottavan konformistisilta - pakko omistaa SUV, pukeutua Lands End -kuteisiin, pingottaa lasten kouluista ja haravoida pihansa. Juna oli ihan täynnä, ihmiset yhtä alakuloisia kuin maisemakin. "C'mon folks. It's EASTER!!!! Show a happy face! Smile! It's a holiday, after all," kannusteli konduktööri, mutta ei saanut vastakaikua. Ihmiset tuijottelivat jalkoihinsa, miettivät tulevan viikon töitä, ja juna lonkutteli murenevien teollisuusalueiden, roskaisten penkereiden, graffitien, jätevesipuhdistamoiden, lihatukkujen ja vuokrataloprojektien lomitse Penn Stationin onkaloihin.

Tänään tulivat iät-ajat sitten tilaamani yliopiston käyntikortit. Vastustin kiusausta teetättää Helsingissä käydessäni Multiprintissä omat yksityiset käyntikorttini siitä huolimatta että edelliset siellä tehdyt olivat mielestäni aivan ihanat, sillä ajattelin että on parempi odottaa kärsivällisesti että saan Hienon Amerikkalaisen Yliopiston Hienon Virallisen Logon persoonani jatkeeksi. Kärsivällisyys olikin tarpeen, kortteja joutui nimittäin odottelemaan yliopiston käsittämättömän byrokratian vuoksi puoli vuotta.

Työkaverini valistivat Suomesta palattuani, että oikovedokset tulivat ja menivät poissaollessani - mutta kaikki varmaan olisi OK. Aavistelin, että kaikki varmaan ei olisi OK: onnistuuko täällä muka mikään nappiin kertayrittämällä?

No, nyt sitten ystävällinen työtoverini tipautti käyntikorttiboksin pöydälleni. Korttien valmistajan giljotiinissa lienee ollut tylsä terä, sillä korteissa oli jännittävä nukkainen hapsureuna. Mutta hei, päärmäämättömät saumat ovat tänä keväänä huippumuotia, joten eipä se mitään. Nimeni oli oikein. BINGO! Käsittämätön suoritus amerikkalaisilta! Sähköpostiosoitteeni, joka toistaa hankalan nimeni, oli myös oikein. BINGO! Puhelinnumeroni olivat oikein. BINGO! Osoitteeni oli oikein! MUTTA VOI, englanninkielinen fraasi työnimikkeestäni oli kirjoitettu väärin. Oliko virhe vaikeissa latinalais-kreikkalaisperäisissä sanoissa, joita kukaan amerikkalainen ei selätä ilman spellcheckiä? EI! Käyntikorttini kolmanneksi ainoa selkoenglanninkielinen sana, Training, oli saanut muodon "Traing". Mielenkiintoinen vietnamilainen vivahde - kuulostin heti eksoottisemmalta ja pikantimmalta kuin oikeasti olenkaan. Lisäksi kortit oli vielä leikattu pari milliä vinoon, joten henkilötietoni komeilivat kunnianhimoisen nousujohteisessa kulmassa. Mahtavaa, että persoonattomat käyntikortit viestivät nonverbaalisellakin tasolla kunnianhimoa, progressiota, nousujohteisuutta - täältä tullaan tenure track, tie tähtiin on auki, ainakin jos näiltä korteilta kysytään!

Nuoret Suomen miehet ja naiset: kaikki ei ole paremmin Atlantin takana. Kaipaan ajoittain aivan älyttömästi parjattua luterilaista työetiikkaa ja itsenäisiä, ajattelevia, peruslukutaitoisia asiakaspalveluihmisiä, Suomen parasta luonnonvaraa. Kaipaan myös Multiprintin käyntikortteja. Ja Luottokunnan asiakaspalveluihmiset, joille satunnaisesti täältä käsin soitan, saavat minut kyynelten partaille, ei siksi että korttini olisi punaisella, vaan siksi että kiireiset ja mutkikkaatkin asiat sujuvat parissa minuutissa, ystävällisesti, asiantuntevasti, napakasti, ilman että puhelu eksyy robottiviidakoihin tai intialaiseen callcenteriin, ilman että verenpaine nousee sata elohopeamillimetriä jotain päivänselvyyttä kymmenennettä kertaa tankatessa.

Aionko valittaa käyntikorteistani ja vaatia maksutonta oikaisua? No, ei realiteetintajuni sentään ihan niin pahasti vippaa. Tätä vauhtia kortit varmaan valmistuisivat parahultaisesti siiheksi kun tittelini ja sijaintini muuttuvat. Ja sitten niitä painotuoreita kortteja voisi tuoreeltaan alkaa käyttää muistilappuina ja kauppalistojen pohjana, aivan kuin elegantteja entisiäni...

Päivän linkki veljeltä: yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten asentaa Linux kuolleeseen mäyrään. Kai Antti aavistaa, että viikonloppuna häämöttää kannettavani käyttöjärjestelmäpäivitys, joka on ihan verrannollinen kyseiseen operaatioon?

Kun olen vielä päivän mittaan pohtinut mitä BTUs, condensers & evaporator coils merkitsevät, kuluvan vuoden teknologiakiintiö alkaa täyttyä. Ostimme kiinalaisilta naapureiltamme ilmastointilaitteen - nyt kesä saa puolestani tulla. Ja tuleekin - ulkona on ollut tänään T-paitakeli.

Havahduin New York Timesin mainoksista siihen että juutalainen pääsiäinen alkaa tänään. Ilmankos paljon koshertuotteita myyvässä Fairway-supermarketissa oli eilen murhaava meno. Kristilliseen pääsiäiseen on vielä muutama päivä: vaikka pitkäperjantai ja pääsiäismaanantai ovat Amerikassa ihan tavallisia työpäiviä, veri vetää viikonlopuksi Antin lammaspaistin ääreen Bostoniin - saahan sikäläisistä venäläisistä kaupoista rahkaa pashaa varten? Sahramia, sukaatteja ja manteleita pitäisi myös etsiä käsille.

Pääsiäispuuhasteluvireessä selailin viikonloppuna lehtikioskissa Martha Stewart Living -lehteä. Vaikka puolalaisjuurinen amerikkalaisen unelman toteuttanut Ms. Stewart on on alkanut sikamaisesti rikastuneena monialayrityksen johtajana elää aika luotaantyötävää elämää, putoaminen jalustalta sai minut ensi kertaa kiinnostumaan Marthan maailmasta. Kireänä perfektionistina tunnetusta Marthasta tuli esiin inhimillisiäkin piirteitä: viimeiseen saakka tyylikäs kansikuvatyttö on ilmeisesti Howard Deaniakin lyhytpinnaisempi, ainakin alaisilleen.

Jos hyvin käy, sisäpiirikauppoihin hairahtunut lifestyleguru-Martha pääsee lehtensä kesänumeroon mennessä sisustamaan omaa selliään oranssiin vanginhaalariinsa sointuvaksi. Lehtikin kyselee paniikissa lukijoiltaan, pitäisikö sen muuttaa nimensä pelkäksi Livingiksi, kun keulahahmosta uhkaa tulla convicted felon.

Huhtikuun numero jäi kyllä ostamatta, sillä täysimittaisen Martha-pääsiäisen valmisteluihin huonekalujen entisöimisineen ja vahaamisineen, brunsseineen (kolmea erilaista kotijäätelöä!), käsintehtyine virpomavitsoineen, uniikkimunineen ja kukkakoreineen pitäisi minun vapaa-aikaresursseillani varata vähintään vuosi aikaa. Mikäli kotoanne puuttuu vielä pääsiäiskitschiä, Martha tarjoaa netissä munankoristeluohjeita. Ja jos Marthan viileisiin pastelleihin rakentuva värimaailma ei innosta, hänestä on olemassa myös goottiversio.

Ja jos koette, että itsepäisenä, menestyvänä ja tyylikkäänä naisena Martha on vain samanlaisen maailmanlaajuisen antifeministiverkon uhri kuin Anneli J., voitte käydä allekirjoittamassa Vapauta Martha -adressin. Täkäläisen demokratian pelisääntöjen mukaan vetoomus esitetään sekä George W:lle että Oprah'lle - jotta pääsiäisprojekteja riittäisi ensi vuodellekin.

Tämä viikonloppu taitaa sujua sekalaisten arkisten asioiden hoidossa. Serkkuni Thomas on ollut käymässä, ja kävimme eilen katsastamassa potentiaalista asuntoa keskikaupungilta. Nyt pesen pyykkiä. Operaatio on kivuttomampi kuin Suomessa, sillä pesula on alakerrassa, ja voin paiskata melkein kaikki vaatteet kuivuriin. Jos kuivattaminen jäisi pyykkinarujen varaan, liassa pitäisikin elää huomattavan pitkiä jaksoja, sillä ajoittain ilmasto on niin kostea, että mikään ei kuivu, ainoastaan homehtuu.

Yritän myös raivata työpöytäni ja selvittää rästilehtipinon. Lisäksi metsästän ilmastointilaitetta kesäksi ja kiroan drugstorejen tarjontaa: käsikauppalääkkeissä on mitä ihmeellisimpiä vaikuttavien aineiden cocktaileja, puolen tusinaa antibioottia arvaamattomissa paikoissa kuten nenäsprayssa ja huulikiillossa, ja tai sitten tehonlähteinä esimerksi noitapähkinäuutetta ja haineväöljyä (kun toivoisin hydrokortisonia). Ibuprofeenikin on käsikaupassa huolekkaasti pilkottu 200mg:n kapseleihin, jotta annostelu sujuisi mahdollisimman näppärästi - nieletkö selkäsärkyyn kaksi, kolme vai neljä kapselia? Kun ei ole reseptinkirjoitusoikeuksia täällä, pitää yrittää etukäteen arvailla peruslääketarpeet ja tuoda tehoaineet Suomesta. Lääkärille lääkärissäkäynti on se viimeinen vaihtoehto - alkemia oman lääkekaapin lähtöaineistakin vetää voiton.

Jos viikonloppu on arkinen, juhlaa ajoittui vähän enemmän viikolle. Kävin Thomaksen kanssa katsomassa Movin' Out -musikaalia Broadwaylla. Musikaali on tosin aivan väärä sana, kyseessä oli oikeasti rockbaletti. Saimme halvat liput, jotka kerrankin olivat vähän huono diili: istuimme kyllä ensimmäisen rivin keskellä, mutta näyttämön reuna oli kymmenkunta senttiä otsamme yläpuolella, joten esityksen nähdäkseen piti nojautua takakenoon, ja silti Twyla Tharpin valmentamien mainioiden tanssijoiden jalat leikkautuivät näkökentästämme nilkasta alaspäin. Parin tunnin esityksen läpi-istuminen sujui kipukynnyksen kanssa kamppaillen, sillä esityksen pääkaiutin oli aivan suoraan edessämme. Se oli sääli, sillä tanssijat olivat erittäin karismaattisia - understudyt oli päästetty näyttämölle arki-iltana, ja heistä paistoi halu näyttää koko maailmalle että ainesta olisi seuraavan tanssimusikaalin pääosaan. Saimme siis ihailla kuinka joku kieppuu ilmassa puolen metrin päästä kasvoistamme. Maskin yksityiskohdat peruukin reunoja myöten erottuivat ja miestanssijoiden hiki satoi niskaamme.

Musikaalin musiikki ja juoni olivat aika kökköjä - haluatteko nähdä balettina, miten Vietnamin veteraanit käyvät ensin läpi päihdekierteen ja sitten äkkiä siirtyvät ihanaan terveeseen uuteen elämään toisiaan lämpimästi halailevinan ja tukevina hölkkäävinä aerobic-ohjaajina? Oikeastaan jäin kaipaamaan kokonaisuudesta enää tanssittua NA-kokousta.

Yhdellä päähahmoista, klassisesti koulutetulla kuubalaisella ballerinalla, oli ilmeisen paha anoreksia. Olemus oli ihan kakektinen ja kuivahtanut ylitreenatuista jaloista ylöspäin: kasvoja leimasi kireä stereotypaalinen taudille ominainen kärkevyys ja luurankomainen hymy joka syntyy siitä kun kaikki ihonalaisrasva on kadonnut. Musikaalin juonen merkityksiin syventymistä haittasivat mietteeni siitä, miksi tyttöä ei ole vielä passitettu sairaslomalle. Osittainen vastaus selvisi toisessa näytöksessä: ballerina esitti siinä mustahuntuista raivotarta, joka purkaa hurjaa negatiivista energiaa revityissä punkvaatteissa. New Yorkerin balettikriitikon mielestä kyseessä oli esityksen campein soolo, mutta noin kipeän ihmisen näkeminen kuolemaa tanssimassa oli jollain tavalla riipaisevaa ja samalla jotenkin asianmukaista: vaikka sairaudentunto puuttuu, löytyy edes jokin julkinen kanava ilmaista itsetuhoisia tunteita.

Eilen asuntolallamme oli isot juhlat. Suhtauduin tilaisuuteen ennakolta skeptisesti, luvassa oli talomme asukkien kansantanssiesitys, josta tuli tietysti väistämätön etukäteismielekuva piinallisen horjahtelevasta suorituksesta peruskoulun kevätjuhlassa. No, tässä kaupungissa sitä ei olisi tarvinnut pelätä: seurue oli aavemaisen ammattimainen ja akrobaattinen. Finninaamainen kalifornialainen naapurimmekin paljastui Naxokselle levyttäväksi jazzlupaukseksi.

Prahablogi raportoi taannoin: "Lumen ja jään arkkitehtuuria esittelevä The Snow Show on tapaus, josta poisjääminen harmittaa suuresti. Kerrankin Suomessa tapahtuu jotain kansainvälisesti mielenkiintoista ja poikkeuksellista arkkitehtuurin kentällä - ja itse olen juuri silloin leutojen epätalvien Keski-Euroopassa."

Nyt minä yhdyn näihin harmitteluihin. Tänään nimittäin silmiin osui Kanadassa asuvan Marja-Leena Rathjen blogista että yksi suosikkitaiteilijoistani, kiinalaissyntyinen ilotulitusperformanssitaitelija Cai Guo-Qiang (jonka Transient Rainbow on näytillä alla) oli lopultakin pistäytynyt Suomessa tuikkaamassa jotain tuleen. Ei toki Helsingissä, vaan Rovaniemellä. Niinpä, mikähän olisi kovin suomalaista, syttyvää, ja *vinkki, vinkki* verotuksen juuri reippaasti alennettua aiempaa edullisempaa polttoainetta. Vastaus löytyy International Herald Tribunesta:

...[A]rchitects dominated most of the collaborations. For Rovaniemi, for instance, Zaha Hadid, a London-based architect, designed two large mirrored landscape formations, one in shimmering pale green ice, the other in snow. Her partner, Cai Guo-Qiang, a Chinese-born pyrotechnical artist, had no role in the design. Instead, he set fire to parts of the structure in an action called "Caress Zaha With Vodka."

Freudilainen lapsus tai ei, minä tietenkin luin tuon "Careless Zaha With Vodka." Kiitos, ei ole tarpeen reiteroida mitään juttuja liekehtivästä keittiön pöydästä, savuavasta öljystä ja vinkuvista palohälyttimistä...

Zaha Hadidhan sai juuri arkkitehtuurin Nobeliksi luonnehditun Pritzkerin - ohessa linkki laajaan profiiliin hänestä New York Times Magazinessa. Lohdutuspalkintona ajattelin mennä katsomaan Whitneyn biennaalia sunnuntaina. New Yorkerin mukaan odotettavissa on vallan erinomainen katselmus siihen mitä amerikkalaisessa nykytaiteessa tapahtuu juuri nyt.

Keskustelu homoliitoista ja homopareja vihkimään ryhtyneiden pappien ja pormestarien ja rabbien osakseen saamat erilaiset sanktiot täyttävät edelleen amerikkalaisten lehtien palstatilaa, samoin se tosiasia, että yhdessä osavaltiossa solmittu liitto ei välttämättä ole lainvoimainen toisen osavaltion silmissä. Lainsäädännöllinen kädenvääntö miehen ja naisen välisen suhteen erityisestä pyhyydestä tuntuu erikoiselta maassa joka joka käänteessä korostaa kirkon ja valtion täydellistä eroa. Olen aivan kyllästynyt hedelmättömään keskusteluun ja toivon että asiasta tulisi pian nonissue. Jos naisen ja miehen välisen suhteen pyhyys kestää Britneyn taannoisen 50 tunnin pikaliiton, suon vihkioikeudet mielellään vastaavalla tai vähän vakavammallakin intentiolla liikkeelle olijoille sukupuoleen katsomatta.

Itse olen hairahtunut perinteiseen kirkon ja valtion siunaamaan heteroseksuaaliseen parisuhteeseen, verotusstatukseltanikin olen ilmeisesti married filing jointly; pienoisena feminismin rippeenä sentään säilytin naimisissa olevana naisenakin tyttönimeni. Siksi hieman yllätyinkin kun terveysvakuutusyhtiöni byrokraatit ovat leiponeet aika selkeän sukupuoli-identiteetin omaavasta heteronaisesta transgender-ihmisen.

Kun armas puolisoni Peter Elk monen mutkan jälkeen saatiin ilmoitettua työnantajani terveysvakuutuksen piiriin, noin kuukauden odottelun jälkeen postista putkahti sairausvakuutuskortti jossa luki Pekka Hikvonen. Peter-parka sompaili läpi terveysvakuutusyhtiön puhelinrobotit, ja pääsi lopulta tavaamaan nimensä oikein ihan aidolle asiakaspalveluihmiselle, sillä seurauksella että taas monen viikon odottelun jälkeen perheeseemme saapui uusi muovinen sairausvakuutuskortti henkilölle nimeltä "Anna Pekka Hirvonen".

Päätimme luopua uusista nimenoikaisuyrityksistä, mutta kieltämättä minua on hieman kalvanut skenaario siitä, että kun bussin töytäisemänä verissä päin rukoilemme ensiapupalveluita päivystyspolilla, meidät käännytetään joka paikasta koska henkilöpaperimme eivät täsmää vakuutusyhtiön tietokannan kanssa. Ja koska tietokone ei voi olla väärässä, meillä mitä ilmeisimmin on väärennetyt henkilöpaperit... Niinpä sitten vääntäydyin tänään taas vaihteeksi yliopiston terveysvakuutustoimistoon - taitaakin vasta olla kymmenes kerta tässä vuoden aikana. Ystävällinen latinoneiti salli minun kurkata näyttöruudultaan, miltä perheemme näyttää, ja ta-daa, please meet Mr. Pekka Hikvonen ja Ms. Anna Pekka Hirvonen. Selitin kärsivällisesti mitkä nimemme oikeasti ovat ja miten ne kirjoitetaan. Eladia-neidin kynsilakka ei kuitenkaan ollut vielä ihan kunnolla kuiva, ja hänen mielenkiintoaan vei myös huoneen nurkassa intensiivisiä katseita heittelevä tumma ja komea kiinteistöpalveluiden uros. Multitaskaava Eladia siis vain vilkaisi shekkiäni (johon nimeni on painettu) ja vakuutti osaavansa ja kerkeävänsä tehdä muutokset tietokantaan ihan itse joskus myöhemmin iltapäivällä.

Jään siis odottelemaan parin viikon päästä tulevaa kirjettä uusine muovikortteineen, joista sitten selvinnee, mitkä nimemme ja sukupuolemme vastaisuudessa ovat. Mahtaakohan parisuhteellamme vielä sittenkin olla lain turva takanaan viranomaisten silmissä?

Täydellinen viikonloppu. Perjantai-iltana nuokuin pois viimeiset jet lagin rippeet katsomalla lähileffateatterissa 95. kadulla Eternal Sunshine of the Spotless Mindin. Charlie Kaufmanin käsikirjoitus pyörii samoissa maailmoissa kuin Being John Malkovich ja Adaptation. Jim Carrey ja Kate Winslet olivat parempia kuin odottaisi. Elokuva oli visuaalisesti viehättävä ja Long Islandille sijoittuvine juonineen miltei osa omaa todellisuuttamme (pitää mennä kesällä LIRR:lla Montaukiin rannalle!). Valitettavasti erikoisefekteille oli annettu liikaa tilaa ja elokuva vähän sekosi omaan näppäryyteensä - tämän vuoksi otin pikku nokoset keskivaiheilla. Unesta havahtuessa oman pään sisäinen pöpperö ja elokuvan mielen muistipaikkoja tyhjentävä juoni löivät kättä, ja poistuimme yli Broadwayn Gristedes-supermarkettiin pyörällä päin.

Kevätillan lämpöaallon ja marketin rajattoman valikoiman yhteisvaikutus oli typerryttävä: kadulla haahuileva kerjäläinen, keltaiset tomaatit, 22 erilaista hot sauce -vaihtoehtoa, 15 hyllymetriä tomaattisäilykkeitä, matzo-leipävuoret ja gefilte fish -kasat voimakkaalla ilmanraikasteen lemulla höystettynä... Kun siihen vielä ynnäsi tavanomaisen myöhäisillan apinasirkuksen lähimetroasemalla, aistimusmaksimi ylittyi ja todellisuus vaikutti taas kerran elokuvaa epätodellisemmalta.

Lauantaina esittelimme vuodenvaihteesta saakka tiukasti Manhattanilla pysytelleille Kevinille ja Shannonille Brooklynin helmiä ohjailemalla heidät East Riverin tuolle puolelle L- ja G-junilla. Söimme lihaa ja pottuja -teemaan liittyen herkullisia ja rasvaisia perunapannukakkuja punakultasamettikitschisessä puolalaisravintolassa Greenpointissa, ja valuimme sitten Williamsburgin puolelle katsastamaan paikallisen pienpanimon, Brooklyn Breweryn. Aurinko paistoi, ulkolämpötila oli miltei parikymmentä astetta, ja panimokierros näytti koostuvan pääosin erilaisista taideopiskelijoista, jotka saivat ilmaisen olutmukillisen palkaksi kärsivällisestä käymispannujen katselusta. Panimon historia oli hauska: Irakin ja Iranin sotaa raportoimaan pistetty frustroitunut journalisti harrasti oluenpanoa hotellikylpyhuoneessaan, kun muslimimaassa alkoholin saatavuus oli vähän niin ja näin, ja onnistui sitten kotiin Park Slopeiin palattuaan saamaan kemikaalipankkiirinaapurinsa mukaan pienpanimobisnekseen, joka ei tosin alkuun oikein mitenkään meinannut ottaa tulta.

Brooklyn Brewery on siinä mielessä feikki että oikeasti isot volyymit olutta tuotetaan jossakin upstate New Yorkissa. Williamsburgin hampaitavihlovan tyylikäs erilaisia rapistuneisuuskerroksia sisältävä teollisuusantiikkirakennus oli selvästi enemmän PR-tila. Parikymppisiä taideopiskelijoita katsoessa selvisi kertaheitolla että lampaankyljysmäiset pulisongit ovat nouseva trendi ja kekkoslaseja kehtaa edelleen käyttää. Vintagekaan ei vielä ole täysin kuollutta, ainakin vastapäisen vaatteidenvaihtokirppiksen asiakaskunnan yleisestä tyylikkyydestä ja hyvinvoivuudestä päätellen. Muutenkin löysimme tällä käynnillä Bedford Avenuen liepeiltä tosi kivoja kahviloita ja kauppoja - ja ulkona tarkeni hyvin istua luomuteen ja artisanaalileivoksen kimpussa vielä illan alkaessä hämärtyä.

Tänään menimme sitten aivan erityyppiselle päiväkävelylle, Manhattanin pohjoisnipukkaan Inwoodiin. Inwoodissa ei ole mitään ihmeellistä, ellei täpötäysiä puertoricolaisia tirisevänkuumalle grillipossulle tuoksuvia cerdo asado -paikkoja ja Manhattanin viimeistä luonnonmetsää lasketa. Pääosin latinomeininkiä, vähän Yeshivan juutalaisia, mutta ennen kaikkea Harlem Riverin reunoilla veden liplatusta sekä laaja ja arkisen mukava puistoalue, jossa kymmenet oravat jahtasivat toisiaan, leppoisat perheet ottivat aurinkoa ja jonottivat Mr. Softee -pehmiksiä. Tiedän että jatkuva analogioiminen Helsinkiin ei tee kummallekaan kaupungille oikeutta, mutta Inwoodissa on kovasti samaa hieman hiomatonta tunnelmaa kuin Munkkisaaren rannassa. Äidyimme sitten vielä köröttelemään bussilla Bronxin puolelle katsastamaan Riverdalea. Riverdalen kukkuloilla asuu solidin hyvinvoiva ylempi keskiluokka, juutalaisia vanhainkoteja, nuorisoseuroja ja yksityiskouluja on joka nurkassa, mutta muuten kyseessä voisi olla vauras omakotitaloalue liki missä hyvänsä Yhdysvalloissa. Osuimme kävelemään alueen pohjoisreunaan, jossa oli yllättäen umpi-irlantilainen tunnelma pubeja, makkaran näköisiä miehiä ja maastoauton ikkunasta kantautuvaa kansanmusiikkia myöten.

Intouduin ostamaan kotisupermarketissa happamatonta pääsiäisleipää, kun kaikki muutkin sitä mättivät jättikärryihinsä. Olen myös ilmeisesti amerikkalaistunut sen verran että Hebrew National -hot dogeista koostuva koti-illallinen edusti minusta ihan mallikkaasti kaikenlaisia ruokapyramidin tasoja.

[New York]
Hörpin vahvaa irlantilaista Lyons-teetä torjuakseni kohta iskevää armotonta väsymystä. Rasittava iltaunisuus on joka kerta hintana Atlantin ylityksestä länteen päin. Käyn toki normaalisti töissä ja sinnittelen valveilla iltayhdeksään, mutta mitään yömenoja ei tälle viikolle kannata ajatella.

Matka Helsingistä New Yorkiin oli miellyttävä, vaikka tympeän itsetietoinen check in -neito (jolle toivon lopputiliä Finnairin seuraavalla yt-kierroksella) onnistuikin jotenkin sähläämään toisen matkalaukuistani pois suoralta lennolta. Aavistamatta saapumiseen liittyviä komplikaatioita katselin lentokoneen ikkunasta Grönlannin ruusun- ja luumunsävyissä hohtavia lumikenttiä - olo oli vapaa ja irtonainen. Outoa kyllä nautin jopa postmenopausaalisesta in-flight moviesta, ehkä siksi että odotukset olivat nollassa - trailerissa Something's Gotta Given väkinäinen tekohauskuus nimittäin aiheutti lähinnä spontaanin aversioreaktion.

Kennedyllä sain napakkaa ja ystävällistä apua ongelmiini. Kädet jäivät silti niin tyhjiksi että kokeilin saman tien uuden AirTrainin ihmeet - porkkanana mahdollisuus säästää 40 dollaria matkakuluissa tavalliseen taksiin verrattuna. Futuristinen monorail oli huomattava parannus aiempaan terminaalilta toiseen hituroivaan bussiin, tosin energiani kului lähinnä pystyssäpysymiseen ja japanilaisen urbaanin cowboyn käsintehtyjen bootsien tuijotteluun. Siirtymä metroverkkoon Howard Beachissa vaikutti ensin sujuvalta, mutta sitten selvisi, että A-metrojunan rataa korjattiin, ja alkupää matkaa taittui bussissa queensilaisia keksilaatikkotaloja kummastellen ja huimaavan korkeita el-radan portaita kiipeillen. Mielikuvani hyvin pitkästä loppumatkasta on aivan sumea. Junaa kansoitti lisäkseni kourallinen spring breakiltaan palaavia opiskelijoita. Yleisen nuokunnan määrästä päätellen muutkin tulivat Euroopasta tai sitten eivät muuten vaan olleet tärvänneet lomaansa nukkumiseen. Autopilotti päällä lienen sujuvasti vaihdellut junia ja raahustanut Broadwayta alas kotiovelle.

Laukkukin tuli perille seuraavalla lennolla reilun vuorokauden päästä; ovimies oli soittanut puhelinvastaajaan viime yönä klo 1.15 kuittausta pyytääkseen. No, niihin aikoihin en edes aikaerotokkurassa herää, mutta onneksi roihnani oli otettu säilöön.

Täällä on kevät. Taivas on selkeä ja sininen, kadut ihan kuivat, Riverside Parkissa krookukset kukkivat. Jälkimmäisellä Suomen-viikolla iskeneen harmauden ja sohjossa kahlaamisen jälkeen (saldo: kahdet tuhoutuneet kengät) osaan arvostaa taas sitä että ulkona voi tähän vuodenaikaan kävellä nahkapohjissa. Nautin ihmisvilinästä, asujaimiston monivärisyydestä ja elämästä ylipäänsä: 168. katu tuoksuu churroilta ja donitseilta, espanja solisee korvissa, metron likakin tuntuu vaihtelun vuoksi pikantilta, ja työtovereita ehti jo tulla ikävä. Sadistisesti paluutani seuranneelle päivälle sijoitettu biostatistiikan välikoekin meni väsymyksestä huolimatta kunnialla läpi - enpä turhaan vääntänyt hasardisuhdeyhtälöitä lentokoneessa.

Suomessa käynti toi selvyyttä ja perspektiiviä työjuttuihin ja oli sosiaalisesti tosi antoisa. Nyt on aika innostunut ja virkistynyt olo. Ja New Yorkissa pelottavan kotoisaa...

[Helsinki]
Kotimaassa oleilu on muuttunut niin pökerryttävän kiireiseksi että bloggaaminen on listassa viimeisenä. Suomen eksoottisuus on kadonnut samoin kuin kirkas talvisää, uponnut tuttuuteen ja harmaaseen sohjoon. Hyvien ystävien, työtoverien ja oman rakkaan perheen lämpö tuntuu silti ihanalta. Ja sekavia metaforia jatkaakseni henkiseen Maamme-kirjaani on rokotukseksi koti-ikävää vastaan koodattu bussikiertelyä Friisilässä, liukastelua Meilahdessa ja Munkkiniemessä, eksyilyä Kuitinmäessä, kahlaamista Kampissa, sauvakävelyä Tapiolassa, rapaa Ruskeasuolla ja hortoilua Herttoniemessä. Kiitos kaikille teille jotka olette ottaneet kiertolaisen vastaan koteihinne!

Sen sijaan amerikkalainen elämäni vaikuttaa etäiseltä unelta. Puhelut ja sähköpostit sieltä päin ovat ohuita ulokkeita ihan toisesta todellisuudesta. Outoa ajatella että näillä näkymin tömpsähdän takaisin rapakon taakse sunnuntai-illaksi. Jännitän, onko vastassa mini-kulttuurishokki vai solahtaminen takaisin toisenlaiseen arkeen.

[Helsinki]
Otin tilaisuudesta vaarin ja kävin Ollin ja Sannan kanssa katsomassa Goodbye Lenin! –elokuvan. Täällähän se on varmaan jo vanha juttu, mutta Amerikassa ensi-illassa vasta lähtöni tienoilla. Elokuva kertoo siitä kuinka DDR muuttuu yhdistyneeksi Saksaksi ja kuinka yksi esinetodellisuus siirtyy roskaläjiin, kun arvomaailma ja tarjonta äkillisesti muuttuvat. Ei voi olla oikeampaa miljöötä eläytyä kaihoisiin tunnelmiin kuin junanvaunumainen vakosamettinen Dianan sali, joka sekin on viimeisiä paloja mennyttä maailmaa multipleksien puristuksessa.

Leffan jälkeen kävelimme räntäsateessa ihan tyhjiä ja hiljaisia keskustan katuja Kampin montun reunalle. Podin itsekin akuuttia ostalgiaa: tutut kaupat, ravintolat, asuinrakennukset pimeinä ja elottomina, elämämme täällä paketoituna mummin lakanoiden alle, ystävien lapset kasvamassa isoiksi, oma ”koti” ihan toisaalla. Helsinki tuntui tutulta ja vieraalta, vähän itäeurooppalaiselta, kuin Varsova tai Budapest. Elokuvan kurkkupurkinmetsästyskin tuntui sävähtävän omaan nykyhetkeen, syön varastoon maksalaatikkoa ja karjalanpiirakoita, raahaan punajuuritölkkejä mantereelta toiselle ja selaan USDA:n elintarvikkeiden maahantuontimääräyksiä miettien mitä paloja omasta todellisuudestani voin viedä mukanani.

[Helsinki]
Peter Elk lähetti minulle aamulehtensä äärestä evästykseksi NY Timesin jutun, joka koettaa avata maailmalle suomalaisten perusolemuksen. En tiedä onko kyseessä syvä totuus vai itseään totetuttavaksi muuttuvien kliseiden kierrätys. Arvioikaa itse:

"Self-control is very important in Finland," said Dr. Liisa Keltikangas-Jarvinen, a professor of psychology at the University of Helsinki. "You cannot show anger; it means you can't cope. If a person is very temperamental and alive, expresses emotions like anger and happiness, the person is seen as infantile." Even among Nordic peoples, the Finns' stolid nature stands apart. [...]

Ingrained with modesty, Finns are almost physically unable to boast or show off. In an era of unattenuated hype, they cannot self-promote. "It is considered a sin," Dr. [Ben] Furman said, with a laugh. Dr. Keltikangas-Jarvinen said she receives American résumés, and sometimes cannot help but view them suspiciously. To her, they throb with hyperbole. "I feel shame when I read these 'excellent' portfolios,' " she said.The flip side of this modesty, Dr. Keltikangas-Jarvinen and others say, is that Finns, despite their many advances, particularly in the technological field, seem to suffer from a self-esteem crisis. Theirs is such a consensus-driven, homogenous culture that a free exchange of ideas sometimes proves difficult.

Hetken muualla olleena en ole ihan varma miten kiellettyä vihan ilmaisu Suomessa on: vihamielinen hiljaisuus, töksähtely ja ilkeä tuijotus on ihan arkipäivää. Töniminenkin tuntuu sallitulta. Ja humalatila antaa tekosyyn päästää koko tunneskaala valloilleen - mutta tunteenpurkaukset eivät ehkä tule kuulluiksi ja ymmärretyiksi.

Siltä varalta että lipsahtaisin luontaiseen käytöskoodiini koin tarpeelliseksi valistaa amerikkalaiseen disclaimer-henkeen läheisempiä työtovereitani Yhdysvalloissa suomalaisista kohteliaisuusnormeista: katse kiertää jalkalistoja, hiljaisuus on useimmiten merkki henkisestä hyvinvoinnista, eikä vieraiden ihmisten ajatuksia häiritä tervehdyksellä ja voinnin kyselyillä.

Pikkukaupunkiamerikkakokemusten jälkeen on ollut helpottavaa huomata, että miljoonakaupungissa ihmiset eivät jaksa hirveästi innostua toisistaan, ja neutraali/tyly olemus leimaa muitakin. On niin monia oikeita tapoja olla olemassa, että omat pikku kummallisuuteni uppoavat metrojunan tungokseen. Yhdenmukaisuuden painetta ei ole. Suomalaisuuteni on rikkautta, jonka amerikkalaiset hyväksyvät mutkatta. Iloinen yllätys on myös huomata, että jos Suomessa on suht OK, Amerikassa on ihan oikeasti hyvä, kunhan vain saa suunsa auki ja rohkenee näyttää työnsä tulokset. Tietysti suomalaisten kanssa kanssakäydessä tuollainen itsevarmuus täytyy viikata mahdollisimman hyvin piiloon, hillitä puhetulvaa ja pitää tiukasti silmällä egon paisumista, jottei Suomeen palatessa leimaudu täysin narsistisesti häiriintyneeksi.

Luin joku vuosi sitten Hannu Raittilan mainion Canal Grande -kirjan. Mielestäni siinä on oiva opas valistushenkisen, teknokraattisesti orientoituneen suomalaisuuden törmäyksestä toisenlaiseen todellisuuteen. Suosittelen kirjaa lämpimästi matkalukemiseksi Pohjoismaiden ulkopuolelle muuttaville. Se, mikä on kaikkein pyhintä meidän arvomaailmassamme - kuri, järjestys, sujuvuus, äänettömyys - pelaa vain tietyissä olosuhteissa. Suomalaisen insinöörin rationaaliset visiot ja ongelmanratkaisuyritykset eivät jätä juuri minkäänlaisia jälkiä venetsialaiseen todellisuuteen. Vaikka kirja on karrikoitu, minusta siinä on vahvasti totuuden siemen. Keskivertoeläjänhän on vaikea havaita monokulttuurisuuttaan ja taustansa homogeenisyyttä ennen kuin siitä irrottautuu. Tosin en enää muista tajusivatko kirjan hahmot sitä ikinä.

[Helsinki]
Heräsin aamulla tiekarhun ryminään ja ryntäsin ikkunaan ihailemaan tätäkin Suomen-ihmettä. Niissä osissa Amerikkaa, joissa olen viime aikoina oleskellut, lumi koetaan vihollisena ja ilonpilaajana. Se tapetaan suolalla tai surkean heppoisilla roska-auton eteen valjastetuilla pikku auroilla. Meno on sen verran tehotonta että isomman lumimäärän pudottua taivaalta yhteiskunta sallii koulujen ja työpaikkojen sulkemisen ja liikenteen jumiutumisen.

Upean tiekarhun lisäksi sain ihailla siis myös evankelisluterilaista työetiikkaa: tapiolalaista pikku katua hiulattiin ees-taas tuolla valtavan painavalla ajoneuvolla kunnes tie oli lumeton ja kulkukelpoinen. Tiekarhun perässä ajeli jalkakäytäviä auraava traktori ja hännänhuippuna vielä pikkuinen hiekoituskärry. Ihanan järjestäytynyt yhteiskunta! Suomi tuntuu tosi insinöörivetoiselta maalta. Monia asia tehdään täällä kiltisti ja mukisematta, hintaa katsomatta, koska se on järkevää ja hyödyllistä. Amerikassa tiet jäävät umpeen, koska niiden auraaminen maksaa (työtehon menetyksen hinta ei ilmeisesti ole mukana yhtälössä).

Tänään on aivan upea talvipäivä. Ilmassa leijuu heijastavia lumikiteitä, hetkellinen nollakeli on kiristynyt pakkaseksi, ja ihmettelin pilkkijöitä, hiihtäjiä ja kävelijöitä Seurasaarenselällä. Pikku-Huopalahden jäällä tuli hevosreki vastaan...

Varjojakin tässä paratiisissa on. Amerikasta käsin unohdin, että suomalaiset sylkevät ja kiroilevat joka paikassa, ja että pistävä virtsan haju on erottamaton osa pääkaupunkiseutuelämystä. Viinan rooli suomalaisten elämässä on käsittämättömän suuri ja vastenmielinen. Eilen alkuillasta katselin ratikkapysäkiltä käsin kännissä toikkaroivaa pariskuntaa: mies yritti lyödä naista mutta oli niin humalassa että ei millään osunut. Kun sitten itse odottelin kaikessa rauhassa bussia ihan kotikulmillani Ruoholahdenkadulla myöhään illalla, kylkeäni vasten rojahti tuttavallisen rehvakkaasti kaatokänninen lähempää tuttavuutta kaipaava suomalainen mies. Säpsähdin, suutuin silmittömästi ja karjahdin lujaa. Mies pelästyi ja pötki pakoon - ja vasta jälkikäteen tajusin, että olin onnekas kun mies oli niin viinan lamauttama, ettei tajunnut lyödä, kuristaa tai puukottaa kostoksi.

[Helsinki]
Aikaerosta johtuva jäännösuupumus painaa aamuisin niin että tunnen aamuyhdeksältä olevani kuin suolapatsas. Aivot toimivat neljännesteholla, ja illalla ei puolestaan uni tule välttämättä edes lääkkeen voimin.

Mahdollisesti kaikki tämä näkyy niin selvästi päälle päin, että Suomi-kännykkääni oli joku jättänyt viestin: "Hei, Sä etsit henkilökohtaista avustajaa elikkä siis tai sijaista... tavoitat mut numerosta..." Tietoinen puoleni ei ole mitään rekrytointi-ilmoituksia jätellyt, mutta ehkä kaupungilla raahustaessani olen näyttänyt siltä että tarvitsen sijaiskärsijän hoitamaan hommani.

Naiskauppa ja sen jonkinasteinen epävirallinen sietäminen Suomessa (venäläisnaiset saavat mukavia lisäansioita prostituutiolla! Lapin miehet tarvitsevat maksullista naisseuraa!) saa vereni kiehumaan joka kerta kun asiaa ajattelen. Eilen piristyin naistenpäivän kunniaksi hakeutumaan katsomaan aikanaan väliin jäänyttä naiskauppateemaista Lucas Moodyssonin Lilya 4-ever -elokuvaa, johon liittyi jälkikeskustelu. Sisäänpääsy viihtyisään elokuva-arkiston Orion-teatteriin oli ilmainen, mutta Hesarin ilmoituksessa ei taidettu mainita että juttu oli osa demarinaisten eurovaalikampanjaa - odotin ihan muunlaista kansalaisjärjestötempausta. Yhdistelmä ei ollut kovin onnistunut, odotin kiihkottomia asiantuntijoita vaikkapa Diakonissalaitokselta, STAKESista, oikeusministeriöstä, poliisista: tilastoja, vaihtoehtoisten skenaarioiden vertailua - olenkohan ihan umpi-virkamies tässä suhteessa?

Valitettavasti tilaisuuden oli mielipiteitä ja pyöreää politikointia. Paikalle eksyneen sosiaalialaa opiskelevan miehen ja ammattijärjestönaisten välille sukeutui huutotaistelu prostituution roolista yhteiskunnasta. Oli surullista huomata että edes näin pienessä ja arvattavasti aatteeltaan melko homogeenisessa joukossa asiaan ei saatu minkäänlaista yhteisymmärrystä. Jäin kaipaamaan poliitikkojen visiota konkreettisesti lähialueiden naisten arkea parantavista toimista: positiivisesta vaikuttamisesta paikalliseen infrastruktuuriin, rakentavasta siirtolaispolitiikasta, ja ulkomaalaissyntyisten naisten syrjinnän vähentämisestä Suomessa. Enpä usko että kovin moni nainen (tai mies) haaveilee ensisijaisena uravalintanaan prostituutiosta, jos vaihtoehtoja on.

[Helsinki]
Manner on vaihtunut sujuvasti vanhasta uuteen ja täytyy olla kiitollinen Finnairin suorasta lentoyhdeydestä New Yorkin ja Kennedyn välillä sekä hyvästä lentoseurasta. Pahin jet lagkin on nuokuttu pois, vaikka ajoittain jäytävä lyijynraskas väsymys edelleen iskeekin.

Jos Lost in Translation heijastaa ihan osuvasti siirtymää Helsingistä New Yorkiin, päinvastainen siirtymä on kuin joutuminen Kaurismäki-elokuvaan ilman ääntä. Kaiken peittää paksu lumikerros, ulkoilma ei tuoksu miltään, kaupunki on miltei äänetön, suomalaiset vaiteliaita. Katselen hämmästyneenä äänettömästi ohisuhahtelevia talvipyöräilijöitä ja ihmettelen ihmisiä jotka hämähäkkimiehen ketteryydellä kiipeilevät jyrkkiä lumivalleja. Olen ollut kaksi talvea pois Suomesta...

Ruuhkaratikassa tuoksuu pistävästi salmiakki ja vanha viina. Naisilla on oudon yhteistuumainen mieltymys punaisiin hiusväreihin, jotka näyttävät akvarellimaisen läpikuultavilta, kun pohjana on maantienvärinen ohut hius. Nuoret helsinkiläiset ja espoolaiset uhkuvat trendikkyyttä, ja säntäsin ensi töikseni kampaajalle ja vaateostoksille. Oikeat paikat ovat täällä niin muuttumattomia että melkein silmät ummessa voi kurottaa siihen tiettyyn tankoon, ja tutut asiakaspalveluihmiset jatkavat siitä mihin viimeksi jäätiin.

Toisaalta isoja toimistorakennuksia on noussut odottamattomiin paikkoihin pitkin kaupunkia, paikallisradiosta jyskyttää ihan tuntematonta suomipoppia, ja ihmiset puhuvat käsittämättömistä asioista, kuten Kampin montun pohjalle tehtävistä retkistä (???). Hesari tuntuu käteen ylileveältä.

Omaa kieltä ja kulttuuria on ollut ikävä: eilen tuntui fantastiselta asioida bussikuskien ja R-kioskin myyjien kanssa äidinkielellä, ja ystäviä on ollut tietysti ihana tavata (kiitos vieraanvaraisuudestanne!). Haalin uuden kasan suomenkielisiä pokkareita mukaan, ja aloin yöbussissa lukea uutta (tai siis, minulle uutta) Leena Lehtolaista upoten automaattisesti peltojen, eritasoliittymien ja elementtitalojen leimaamaan umpituttuun espoolaisuuteen. Ihan kuin eläisi kahta rinnakkaista elämää, ihan kuin en olisi täältä koskaan poistunutkaan...

Eilen oli niin hirveä päivä, että tuskin haluan edes merkata ylös mikä kaikki meni pieleen. Lähdin liikkeelle kädessäni n. 20-kohtainen lista hoidettavista asioista. Mikään ei onnistunut. Esivaaleissa äänestäminen jäi, kun en löytänyt äänestyspaikkaa (ei niin että Kerry olisi ääntäni tarvinnut). Seuraavaksi kompuroin byrokraattien kiemuroissa tuloksetta tuntikausia ja sain tylyä palvelua kirjakaupassa. Olin myös unohtanut tahattomasti tehdä kotitehtäväni, mikä tarkoittaa sitä että arvosanani heikkenee. Täällä arvosanoilla on väliä, mikäli haluaa saada tutkinnon kasaan, sillä kotitehtävät pisteytetään. Huomasin myös että biostatistiikan midterm painottaa heikoimpia osa-alueitani, enkä ehtinyt tehdä varsinaisia töitäni minuuttiakaan. Onneksi on hyvä puoliso joka tajuaa kävelevän katastrofin sellaisen nähdessään, juottaa pari lasia viiniä ja pistää nukkumaan.

Korvauksena tänään on ollut sitten aivan päinvastainen päivä. Tapasimme rauhallinen ja mukavan veroneuvojan jota suosittelen lämpimästi muille USA:n ja Suomen verokiemuroiden välillä kamppaileville: hän sai meidät vakuuttumaan siitä että konstikas Yhdysvaltain verotuksemme on täysin hallittavissa. Enää ei tarvitse herätä lomakesokkelon aiheuttamaan mahahaavaan keskellä yötä.

Kaupungilla oli aurinkoista ja kesäisen lämmintä, kävelin kuivia katuja Midtownissa ihaillen liikemiesten viimeisen päälle mietittyjä italialaisia nahkakenkiä 5th Avenuella ja nauttien T-paitamyyjien, pretzel-kauppiaiden, stretch-limojen ja kaikenlaisten ihmiselävien värittämästä arkitodellisuudesta: muistin äkkiä mistä kaikesta niin kovasti pidän täällä asumisessa. Pankkiasiat ja byrokratiatkin sujuivat hyvässä myötätuulessa.

Puolilta päivin ajelehdin isoon hotelliin Times Squarelle leppoisaan oman tieteenalani kokoukseen, jossa tutustuin kivoihin ihmisiin Johns Hopkinsista ja Harvardista ja huomasin että osaamisellani on ihan pätevää markkina-arvoa. Kummaa, kuinka toisina päivinä verkostoituminen sujuu kuin unelma ja toisina ei kirveelläkään.

Huomasin vielä taajaan seuraamassani Maalaisen blogissa kauniita sanoja tästä blogista ja Peter Elkistä. Kiitos ja kumarrus - maailman avartuminen on kaksisuuntaista, sillä koti-ikävän hetkinä on täältä käsin kiva seurata monimuotoista suomalaista arkitodellisuutta blogien kautta. Vaihtoehtoiset uutisväylät eli nettiversiot iltapäivälehdistä, Hesarista ja STT:stä eivät nimittäin oikein tavoita niitä asioita joita kaipaan. Suomalaiset uutistoimistot kykenevät otsikoissan ja uutisaiheissaan uskomattomaan korniuteen. Otantaa tämän päivän tarjonnasta: "Haukat hurjina pääkaupunkiseudulla", "Hinaaja Herakles upposi Ahvenanmerellä", "Henkilöstöravintolassa syödään terveellisesti", "Helsinki ei pärjää elämänlaatukisassa".

Nyt pitäisi sulloa talvivaatetta matkalaukkuun ja tilata lentokenttätaksi huomiseksi: pujahdus pariksi viikoksi kotomaahan koittaa. Ehkä juuri siksi täkäläinen todellisuus vaikuttaa nyt niin ihanalta, sää on loistava, SoHossa on niin hyviä näyttelyitä ja ensi-iltaan tulee juuri tanssiteos, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä...

Takana on todella mukava vaikkakin liian lyhyt tauko arkisesta ahertamisesta. Saatuani lauantaina artikkelin jollain tavalla kasaan kävimme NoLitassa syömässä. Alun perin valitsemamme kivan näköinen ravintola oli ihan täynnä, joten päädyimme naapurikuppilaan, jossa oli todella kodikas sisustus ja blinejä mutta neuvostoliittolainen palvelu: venäläinen emäntä kävi puhaltelemassa savukkeen pihalla laskun pyytämisen ja toimittamisen välissä. Sitten 45Bleecker-teatteriin katsomaan Sarah Jonesin yhden naisen näytelmää Bridge&Tunnel, joka sai viime viikolla ensi-iltansa ja oli silloin miltei tunnin myöhässä kun P.Diddyä odoltiin asettuvaksi paikalleen. Juttu oli köykäinen ja vähän amatöörin elkein kirjoitettu, mutta tietysti täytyy ihailla sellaisen näyttelijän taitoja, joka kykenee vähin tehostein ja nopein kääntein tekemään reilun tusinan hahmoja ja aksentteja soul brotherista pakistanilaiseen kirjanpitäjään ja liettualaiseen juutalaismummoon.

Sunnuntaina oli ihanan lämmin (viitisentoista Celsius-astetta) kevätpäivä. Suuntasimme Brooklynin perukoille Bay Ridgeen. Alueessa ei ole mitään erikoista, se muistuttaa hiukan Lontoon esikaupunkeja, paitsi etä sieltä on komeat näkymät Verrazano-sillalle ja Staten Islandille. Manhattanin pilvenpiirtäjäprofiili häämötti peukalonkorkuisena jossain horisontin tuntumassa. Asujaimisto on solidin keskiluokkaista, mutta yllättävän vivahteikkaan etnistä. Rannan lähellä asuttiin isohkoissa ja aina yhtä mauttomissa taloissa. Valitsisitko pihaasi Uncle Sam -patsaan, kuhertelevat kyyhkyset -suihkulähteen, muovipeitteisen Kreetan pienoismallin vai koristaisitko kenties ovesi isänmaallisella messinkikotkakolkuttimella? Perheet ulkoilivat, pelasivat koripalloa, baseballia ja amerikkalaista jalkapalloa. Tunnelma oli Anywheresville, U.S.A, paitsi että nurkan takana sijaitsivat sopuisasti vierekkäin mini-Jemen ja mini-Norja sekoitettuna slaavi-, kreikka- ja italovaikuttein.

Maleksittuamme kylliksemme verkkaisan iltapäivän auringonpaisteessa köröttelimme etanan vauhtia bussilla pohjoiseen. Bussin etuosa oli tungokseen asti täynnä. Pidin itseni melkoisena nerona, kun painuin väkijoukon läpi takapenkkiin ja sain istumapaikan; useita paikkoja oli vapaana takanurkassa. Hetken istumisen jälkeen havahduin pistävään selkeän ihmisperäiseen hajuun. Hajuihinhan täällä väistämättä piintyy kun supermarketissa haisee mädälle lihalle, puistoissa pakokaasulle ja kanankakalle, asunnossa piintyneelle rasvalle. Pienen tarkastelun jälkeen totesin istuvani hieman kuivahtaneen oksennuslammikon vieressä. Onneksi joukko matkustajia jäi pois ja siirryin nopeasti pari riviä eteenpäin.

Loppumatka sujuikin viihtyisästi kurkistellen köyhemmän ja rähjäisemmän mutta värikkään ja näköaloiltaan huikaisevan Sunset Parkin katunäkymiä ja tarkkaillen uusia matkustajia, joista melkein jokainen hakeutui ensin päämäärätietoisesti oksennuslammikon viereen ja vaihtelevankestoisen reaktioajan jälkeen mahdollisimman etäiselle vapaalle paikalle. Kun osuimme siihen osaan Sunset Parkia jossa kiinalaiset kirjainmerkit päättyvät ja meksikolaisia liikkeitä ja ecuadorilaisia ravintoloita on vieri vieressä, bussiin nousi atsteekkijumalien näköinen nuoripari. Empimättä he istuivat suoraan oksennusroiskeiden päälle - mikä mukavasti vaimensi hajua ja helpotti meidän muiden oloa - ja ryhtyivät onnen ja tyyneyden perikuvina syöttämään toisilleen kertakäyttöhaarukalla pikku muovipussista jonkinnäköisessä siirapissa lilluvia mangopaloja. En voinut olla huomaamatta että miehellä oli jalassaan vaaleat keväthousut.

Päätin illan kierrokseen impulsiivis-kompulsiivista vaateshoppailua SoHossa ja NoLitassa. Hävettää sanoa, mutta puolen vuoden asumisen jälkeen minulta on edelleen New Yorkin vaate- ja kenkätarjonta erittäin heikosti kartoitettuna, lähinnä muistissa vanhoilta matkoilta. Kierroksen tulokset ja vahingot muovikorteille olivat hälyttävän laihat. En ymmärrä miksi - osaanhan aina lyhyillä Euroopan-matkoilla selvittää tunnissa parissa mistä saa parhaan ostosfiksin, ja raahaan Välimeren maista rutiinisti ekstramatkalaukkuja kotiin. Ehkä kiireettömyys onkin ongelma: koska asun täällä, ostoksille lähtöä voi aina siirtää seuraavaan viikonloppuun. Toinen tekijä on amerikkalaisten viehtymys käytännöllisiin vaatteisiin - lenkkareissa ja verkkareissa voi mennä joka paikkaan, ja ylelliset luksusmerkitkin huolehtivat että sportswear-puoli on kunnolla hoidossa. Pukeutumiseen ei jaksa panostaa. Kolmas selittäjä on kyllästyneisyyteni liikaan tavaraan, neljäs muodin tämänhetkinen suunta. Kaikki tangot ovat nyt täynnä pinkkiä ja pastelleja ja valkoista. Teki kovasti mieli vaaleaa tyköistuvaa puuvillatakkia. Valitettavasti täällä on joka paikassa niin käsittämättömän nokista että tiesin heti kaunista vaatetta sormeillessani että en voisi se päälläni ikinä istua metrossa, väistää vastaantulijaa liukuportaissa tai ylipäänsä liikkua missään, ellen käyttäisi vaatetta kolmen päivän välein pesulassa.

Ostosreissu oli silti tähtiin kirjoitettu: sukeltamalla putiikkeihin vältyin osumasta metrojunaan joka täyttyi jalkojemme alla Broadway-Lafayetten asemalle savusta ja evakuoitiin. Ihmettelin valtavaa hälytysajoneuvojen määrää ja kireäilmeisen näköisiä poishätisteleviä poliiseja, mutta sekasotkun syy selvisi vasta kotisohvalla kanavaselaillessa TV-uutisia puuduttavien Oscarien jaon lomassa (11 pystiä yhdelle ja samalle elokuvalle - hohhoijaa).

I want my life back! Artikkelideadlinen piti olla kahden viikon päässä, mutta sekä Fede, kanssakirjoittajani Chapel Hillistä, että minä olemme onnistuneet kasaamaan muita projekteja (Fede: elämysmatka Coloradoon; minä: konferenssimatka New Yorkiin ja elämysmatka Helsinkiin) siten että oikeasti homman pitäisi olla valmis huomenna.

No, Etelään satoi tietysti lunta, joten siellä on liikenne sekaisin ja yliopistot kiinni, vaikka valkopeitettä olisi vain tuuman verran. Masokismia italiattarelle: Fede sinnittelee työpäiviä kellon ympäri kotinsa vankina pizzataksien varassa. New Yorkissa taas kukkii kevät, josta minä en ole osallinen niin kauan kuin tämä työ on kesken. Väsäämme siis juttuamme Instant Messengerillä, puhelinkeskusteluin ja pongauttelemalla liitetiedostoja edes takaisin. Yhteinen rutistus ja kärsimys kyllä nostattaa henkeä. Jospa saisimme pohdintaosan huomenna harsittua kasaan?

Bussissa Columbian pääportin edessä musta arviolta 8-vuotias pikkupoika kyseli äidiltään miten täällä pääsee yliopistoon. Äiti vastasi: "You gotta have really wealthy parents. Or, take a huge loan out of the bank. Or, you have to be really smart, so you can have a scholarship. Or, be a really great athlete. Me – I just dropped out."

Mustilla amerikkalaisilla on Yhdysvaltain huippuyliopistoissa puolet korkeampi drop out rate kuin valkoisilla, opin tämän päivän seminaarissa. Esityksen pitänyt jamaikanamerikkalainen työhuonetoverini sinnitteli Cornellin lumitalvet läpi kampuksen "väriläiskänä" ja ihmettelee itsekin miten selvisi loppututkintoon asti. Kyse ei tietenkään ole puuttuvasta älystä tai karismasta, vaan siitä että menestyksen edessä on paljon esteitä. Miten rahoittaa opinnot? Miten voittaa ennakkoluulot, murtautua ulos vähemmistöroolista ja verkostoitua muitten opiskelijoiden kanssa? Miten kanavoida mielekkäästi rakenteellisen rasismin synnyttämä raivo? Omasta kokemuksestaan sisuuntuneena hän ryhtyi tutkimaan rodullisen identiteetin vaikutusta opintomenestykseen.

Ivy Leaguen kouluista monivärisimpänä itseään pitävässä Columbiassakin on pieni rasismiskandaali nostanut juuri päätään. Black History Monthin kunniaksi oli isolle joukolle opiskelijoita jaettu loukkaavia afrikkalaista alkuperää halventavia sarjakuvia. Lisäksi konservatiiviopiskelijoiden ryhmä järjesti myyjäiset, jossa affirmative actionia irvien kakut ja pullat maksoivat valkoisille ja juutalaisille enemmän kuin mustille ja latinoille.

Monissa amerikkalaisissa yliopistoissa on kuohuttu viimeisen vuoden ajan vähemmistökiintiöiden puolesta ja vastaan. Vaikka itseäni inhottaa joka kerta kun näen käsitteen rotu virallisissa lomakkeissa, uskon että tässä epätäydellisessä maailmassa heikompiosaisten ja syrjittyjen virallinen suojaaminen kiintiöillä on sittenkin parempi vaihtoehto. Olen nauttinut Columbian diversiteetistä, oma maailmankuvani on mukavien monitaustaisten työtoverieni vuoksi avartunut. Viime talven opinahjossani Virginiassa, jossa undergraduate-populaatio oli voittopuolisesti vähemmistöjä, arvostettuun tutkimusinstituuttiin päästettiin mustia vain siivoojiksi. Tunnelma oli sitten sen mukainen, kireä ja ummehtunut. Naapuriyliopisto Virginia Tech lopetti vähemmistökiintiöt kokonaan, koska ne ”syrjivät valkoihoisia”, mutta joutui sitten pyörtämään päätöksensä valtavan negatiivisen julkisuuden vuoksi. Asia on tietysti hyvin monisyinen, mutta ainakin New Yorkissa eriarvoisuus on kouriintuntuvaa. Aamun NY Times totesi:

Black and Latino students in New York State are less likely to finish high school on time than their counterparts anywhere else in the nation, according to a new analysis of graduation rates around the country. Less than a third of Latino students in New York earned a high school diploma in four years, the worst showing of any state, compared with more than half of all Latino students in the nation as a whole. Only 35 percent of black students in New York graduated on time, also the worst showing of any state, while slightly more than half of black students graduated on time nationally. [...] "It's frightening," said Christopher Edley, the co-director of the Harvard Civil Rights Project, who will become dean of the law school at the University of California, Berkeley, in July. "With graduation rates this low, one has to worry about the long-term growth and wealth of the nation."

Ongelman taustalla ovat ainakin kehnot julkisrahoitteiset koulut. Osoittaa melkoista päämäärätietoisuutta, jos pystyy sinnittelemään niiden kautta paikkaan auringossa. Ne ihmiset, joilla on taloudellisia valinnanmahdollisuuksia, muuttavat usein alueille joissa on hyvämaineiset koulut - siellä asunnotkin ovat yleensä paljon yleistä hintatasoa kalliimpia. Muuten vaihtoehdoksi jäävät hinnakkaat yksityiskoulut tai oman tenavan sopeuttaminen sosiaalidarwinistisiin lainalaisuuksiin. George W:llä on tietysti ratkaisu ongelmaan No Child Left Behind –suunnitelmallaan. Slummikouluista napataan hyvät oppilaat yksityiskouluihin valtion rahoilla (jotka tosin veronalennukset taisivat napsaista pois) ja huonot jätetään pärjäämään keskenään.

Näistä näkökulmista - koulussani opiskeluvuosi maksaa suunnilleen $30,000, eikä siihen vielä sisälly lainkaan asumis-ja elinkustannuksia - suomalainen ilmainen koulutusjärjestelmä opinto- ja asumistukineen on sosiaaliutopia, ja huomaan että minun on vaikea ymmärtää äläkkää, jonka pieni tutkintoajan rajoittamisyritys synnyttää. Täällä mennään siihen yliopistoon, mihin rahat (ei kyvyt) riittävät, ja opinnot katkeavat ja urasuunnitelmat murenevat vielä paljon ankarampien taloudellisten realiteettien vuoksi.

Amerikassa asuminen on silti tehnyt minusta iloisen veronmaksajan. Suomessa pärjäsin mielestäni hyvin, vaikka elinkin apurahoilla ja pätkätöillä. Täällä ansiotasoni on moninkertaistunut ja veroasteeni pudonnut. Pieniin halpoihin asioihin, kirjoihin, teatterilippuihin ja ravintolareissuihin on aiempaa enemmän irtorahaa. Isot tärkeät asiat, kuten perheen terveysmenot ja potentiaalisten jälkeläisten koulutus ovat kuitenkin niin kalliita, että tunnen itseni täällä paljon köyhemmäksi kuin Suomessa.

Nyt jäi kirjoittaminen, tiskit, ruoanlaitto ja kaikki muu, kun piti syventyä kahdeksi tunniksi tosi-TV:n ääreen Bacheloretten loppuratkaisua seuraamaan. Sydänsuruistaan toipunut Meredith Portlandista (jonka edellinen poikamies Bob dumppasi kalkkiviivoilla) on talven mittaan läpikäynyt 25 salskeaa urosta joilla on toinen toistaan trimmimmät rintalihakset ja jämerämpi leuka.

Kaikki mielenkiintoiset persoonat, värikkäät egosentrit, fundamentalistiset keinosiementäjät ja tekorusketetut mammanpojat karsiutuivat aika päiviä sitten pois. Loppusuoralle sinnittelivät uuttera lääke-esittelijä Matthew ja ilmeisesti työtön investointipankkiiri Ian. Matthew on 100% hormonilihaa Teksasista, miehen kaulakin on kaksi kertaa päätä paksumpi ja vartalo suoraan bodydoublejen katalogista. Erityistä persoonallisuutta Matthew'lla ei ollut, mutta mihinpä sitä tuolla kropalla tarvitsee? Lihasmassaltaan puolet pienempi uusioperheen tuote Ian New Yorkista on puolestaan "ihanan romanttinen", urbaani, särmikäs ja viettänyt lapsuutensa Brasiliassa, joten tosi vaikea arvata kumpaa meidän taloudessa kannatettiin.

Jätän loppuhuipennuksen armeliaasti kertomatta. Sen verran juustoisia hetkiä on luvassa, että tuolinreunalla kuitenkin istuttiin ja välillä TV:tä piti katsoa sormien lomasta.

Täällä on selvästi kevättä ilmassa. Parhaimmillaan kymmenkunta astetta lämmintä ja aurinko paistaa kirkkaasti. Kun avasin ikkunan, sisään lensi urhea kärpänen. Vastapäisen talon edessä istuu urhea latinomies katukäytävällä kokoontaitettavassa tuolissa ottamassa aurikoa. Naisilla Lincoln Centerin liepeillä oli jalassaan verkkosukkia (mustat näyttävät taas olevan in) ja lyhyitä istuvia keväisiä takkeja. Muotilehdet pursuvat sifonkia ja pastelleja. Itsekin tekee mieli kuoriutua ulos mustasta univormusta, mutta lämpöä ei vielä ole aivan tarpeeksi.

Viikonloppu on mennyt rasittavasti rästitöiden merkeissä. Olisi rentouttavampaa jos voisi unohtaa työt kokonaan. Nyt niitä sortui lykkäilemään ja silti löysäilystä ei voinut nauttia kunnolla. Onneksi tapasimme edes naapureitamme ja paria Saksasta kotiutunutta amerikkalaista, joihin Pekka on hiljan tutustunut. Politiikka on tällä hetkellä kaikkia yhdistävä puheenaihe: jos New York City saisi päättää, George W:lla ei olisi mitään asiaa uudelle kaudelle. Itse olen vähän pettynyt Howard Deanin kompurointiin, Kerry ja Edwards eivät sytytä ja Kucinich ja Sharpton ovat liian wackoja. Pelottavaa kyllä vihreä vähemmistöehdokas Nader on tulossa taas sotkemaan pakkaa, joten pistänpä minäkin toivoni Gay Penguiniin: lounasrasia on jo postissa kanssametromatkustajien ihmeteltäväksi.

Sosiaalisen tietoisuuden kasvattamisen merkeissä kävimme eilen kävelysauvat aseena katsastamassa pari aluetta Manhattanilla, joille matkaoppaat yleensä kieltävät ehdottomasti menemästä. Morningside Parkia pidetään "hyvän" ja "pahan" rajana, ja puistolla on ollut vähän epämääräinen maine. No, kun sinne laskeuduimme sinne joenrannan myrskytuulia ja lentäviä roskia pakoon, havainnoimme herttaisia keski-ikäisiä pariskuntia, opiskelijoita ja baseballia ja jenkkifutista viritteleviä joukkueita. Puiston "väärällä" reunalla on korttelitolkulla hurmaavia ja hyvässä maalissa olevia brownstoneja. Vähän syvemmällä Keski-Harlemissa katukuva muuttuu ihonväriltään puhtaan mustaksi, rikkaruohoisia rakentamattomia tontteja on siellä täällä ja tavanomaiset lentelevät pikaruokakääreet alkavat täplittää maisemaa, mutta vaikutelma ei edelleenkään ollut urbaani apokalypsi.

Keskuspuiston pohjoisosa on ollut vähän kehnossa huudossa siitä lähtien kun naispuolinen pakkoliikunnasta ja syömishäiriöistä kärsivä hölkkääjä raiskattiin siellä miltei 15 vuotta sitten, mutta ainakin lauantai-iltapäivällä suurin huolenaihe näytti olevan juoksevatko kuivan kardiologin näköiset sedät itsensä hengiltä (tämän varalta puistossa risteili hiljakseen ambulanssi edestakaisin), jääkö joku hurjasti kiitävän maastopyörän alle, tai kompuroiko joku rullaluistimillaan potholeen. Kävelimme sitten Columbus Avenueta pohjoiseen, ja löysimme valtavan projektien meren, joka ei lainkaan näy tutuilta reiteiltämme Broadwaylta tai Central Park Westiltä. Alueella on tietenkin hurja maine, mutta päivänvalossa se näytti tavanomaiselta ankealta lähiöltä, joita Suomestakin löytyy joka kaupungista. Muovipussit kiersivät tuulen pyöriteltävinä kadulla ja North Face -toppatakkien ja teiniäitien tiheys kasvoi silmin nähden, mutta korkeat talot olivat oudon väljästi aseteltuja naapurikortteleiden tiukempaan ja matalampaan ruutukaavaan nähden, projektitalojen välissä oli jopa nurmikkoa. Seassa käveli yksittäisiä juppeja pahvimukit ja käsilaukut ojossa, joten kovin vaarallinen alue ei voinut olla, jos keskivertokuluttaja poikkeaa sen läpi ilman SUVin peltikuoria.

On outoa, miten vahvassa pelon maantiede on. Monelta valkoihoiselta nuo läpikävelemämme kaupunginosat ovat valkoinen alue kartalla, koska ne ovat "etnisiä" ja "huonoja" ja "vaarallisia". New York olikin hurja paikka 1970-luvulla. Sittemmin kaupunkiin on pumpattu paljon rahaa, kadut on siivottu väliin kovallakin kädellä, rikostilastot ovat romahtaneet monin paikoin satoja prosentteja, ja lopputuloksena on Yhdysvaltain turvallisin suurkaupunki.

Suomeen verrattuna olo täällä on kuin herran kukkarossa sillä hulluja mellastavia humalaisia tai sekakäyttäjiä, jotka ovat Helsingin Kampin arkea, ei katukuvassa juuri näy. Olen rekisteröinyt puolen vuoden aikana pitkin poikin kaupunkia kulkiessani kolme tai neljä humalaista häiriökäyttäytyjää; kaksi heistä taisi olla Greenpointissa, joka on siis pohjoiseurooppalaisten Zubrowka-vodkan juomatapojen linnake Brooklynissä). Ja vaikka työpaikkani on "hyvin vaarallisessa" kaupunginosassa, joka on nykyään ilmeisesti pit bull terrierien määrästä päätellen myös huumetukkukaupan keskus, en ole törmännyt muistaakseni yhteenkään huumeruiskuun kaduilla. Kurjassa kunnossa olevia asunnottomia on metrotunneleissa erityisesti kylmällä säällä jonkun verran, mutta kaikesta (ei vähiten märkivien haavojen määrästä) näkee, että he ovat uhkaksi lähinnä itselleen. Aseellisia ryöstöjä tapahtuu harvakseltaan meidänkin nurkillamme, mutta jos suhteuttaa ne väkilukuun ja käyttää tervettä maalaisjärkeä reittien valinnassa, olo on varsin seesteinen.

Olen ollut niin töihini uppoutunut, että minulta jäi tyystin huomaamatta että toinen demokraattien jäljelläolevista kärkiehdokkaista, hyvähiuksinen senaattori John Edwards, kävi heittämässä puhekeikan ihan kulmillamme omassa yliopistossani; tosin taisivat hänet missata melkein kaikki naapurimmekin. New Yorkin osavaltion esivaalit ovat näet maaliskuun alussa, jos silloin nyt enää mitään äänestettävää on jäljellä.

Edwards lupaa tietty hyvää ja kaunista - lopetetaan vapaakauppa, pidetään työpaikat Amerikassa, annetaan viluiselle köyhälle tytölle lämpöinen takki. Hänhän on kehittänyt miljoonaomaisuuden lakimiesurallaan ajamalla synnytyksessä vaurioituneiden tai muuten kammottavasti silpoutuneiden lasten vahingonkorvauskanteita. Mutta enemmän kuin hänen vaalisaarnojaan olisin mielelläni kuunnellut hänen hassua etelävaltioiden murrettaan, joka kuulostaa korvaani edelleen lapsen jokellukselta, vaikka viime talven Etelässä asuinkin.

Toinen kotikulmiini liittyvä yllätys on että e-lehti The Morning News väittää että kotipostinumeromme, 10027 eli Morningside Heights, on New York Cityn boheemein alue.

Rohkenen vastustaa - korkeita kerrostaloja, kuollutta yöelämää (jollei Barnardin tyttöjen tyynysotia lasketa), keskinkertaisia baareja ja nuupahtaneita etnisiä ravintoloita.

Tai, no, ehkä juuri nuo tekijät ovat ratkaisevia. Ehkä sotken juppiuden ja boheemiuden? Jos 21. vuosisadalle päivitetty boheemielämä tarkoittaa tuberkuloosin, ompelijatyttöjen ja nälkätaiteilijoiden sijaan virttyneitä collegehuppareita, venähtäneitä sweatpantseja, kalustettuja vuokrayksiöitä, kuihtuvia IKEAn jukkapalmuja ja sitä että lähikuppilan ylikoulutettu ja alipalkattu tarjoilija ääntää ranskaa pelottavan oikein, tämä on ihan oikea osoite. Jokin kipinä tästä jättimäisestä makuuhuone-erämaasta silti puuttuu, vähän kuin Helsingissä Krunikasta, Lauttasaaresta tai Munkkiniemestä.

Sex and the Cityn viimeinen tuotantokausi päättyy tänään täällä loppujaksoon juuri nyt. HBO:ta omistamattomana en sitä katsele kotiruudustani, mutta ei niin väliäkään. Ostin joulukuussa tuoreen 5. tuotantokauden DVD:llä, mutta jotenkin en ole tullut jaksoja katselleeksi ensimmäistä lukuunottamatta. Täällä on niin monenlaista tarjolla ja aikaa niin rajatusti, että elämä katodisäteiden varjossa tuntuu hukkaan heitetyltä; eskapistisen unelman voi säästää jotakin muuta elämänvaihetta varten. Aavistelen jo nyt, miten hirveä ikävä minun tätä kaupunkia vielä joskus tulee.

Bloggaan lähinnä silloin, kun ei ole fiksumpaakaan tekemistä, tai kun pakenen oikeita kirjoituspuuhia, tai kun tuntuu että ystäville ja tutuille täytyy antaa elonmerkki.

Kuluvan viikon aikana yhtään ylimääräistä aikaa ei ole ollut. Äitimme tulivat katsastamaan Isoa Omenaa, ja seikkailimme lähiöissä ja etiöissä tiiviisti ensimmäiset kolme päivää, sillä President's Day tuotti maanantaivapaan. Yhdessäolon kohokohta oli varmaan yllättävän tasokas ja hauska Broadway-musikaali Wonderful Town. Musikaali dokumentoi varmaan jokaisen tänne koskaan muuttaneen ensi tunnelmat: meluisaa, ahdasta, likaista, vieressä räjähtelevä metrotyömaa estää yöunet - Why, oh why, oh, why, oh - did I ever leave Ohio? Mutta päämäärätietoiset muuttajat ottavat kaupungin tietysti nopeasti haltuunsa. Sen äänetkin tulevat nopeasti tutuksi, ja käy varmaan kuten minulle viime Suomen-visiitillä, hiivin yöllä kotona tuijottelemaan ikkunasta autiota Helsingin ydinkeskustaa ja ihmettelemään miten kaikki on niin hiljaista ja pimeää.

Saimme halvat viime hetken liput ensimmäiselle riville, ja oli kiintoisaa tutkailla aivan lähietäisyydeltä taitavien näyttelijöiden ja tanssijoiden olemusta. New York -musikaaleja on leegio, mutta tämä on vasta pari kuukautta sitten ensi-iltansa saanut produktio. Mainiosti miehitetty ja vielä raikas - vaikea kuvitella että näyttelijöille Oopperan kummituksen 5000. esitys tai Rentin seitsemäs näytäntövuosi on muuta kuin rutiininomainen työpäivä.

Tapahtumantäyteisen viikonlopun jälkeen aloittelin töissä kahta uutta artikkelia, ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä uudet tutkimukset ovat kovasti inspiroineet minua ja imeneet miltei kaiken mielenkiintoni. Selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että ajattelen tutkimuskysymyksiä viideltä aamuyöllä varpaitani heilutellen, tuijotan seinään syödessäni, nyperrän tietokantoja myöhään yöhön, ja uppoudun metodikirjaan verotoimiston jonossa. Toinen töistä on pyydetty artikkeli, jonka pitää valmistua pikapikaa mielellään ennen kuin lähden Suomeen parin viikon päästä. Siihen liittyy itselleni ihan uusia analyysimenetelmiä ja aineistoja, joten olen innoissani kuin muovailuvahalla leikkivä lapsi. Tämä tarmonpuuska ei varmaan kestä kauan, mutta jo nyt olen saanut paljon aikaan, joten ehkäpä ne ikävät rutiinihommatkin jaksaa jälkimaininkeina hoitaa kuntoon.

Olen väsynyt kuin rotta, sillä alkulukukausi on ollut hyvin työntäyteinen. Piristykseksi lähdin eilen supervarhain (kello 17) töistä. Ruotsalainen Kopps -elokuva pyöri yhden illan Scandinavia Housessa. Jos joku ei tätä helmeä kerennyt nähdä, se kertoo ruotsalaisesta pikkukunnasta, jossa rikollisuus on käynyt niin vähiin, että poliisien täytyy lomautusuhan alla ryhtyä itse rötöstelemään.

Manhattanin vinkkelistä tuon asteinen turvallisuus, kansankoti, poliisivolvot, keltaiset puutalot, nuuskatölkit ja Håkan-nimiset hahmot ovat jostain aivan toisesta todellisuudesta - ja kenties siksi Skanditalon eksoottisesti vaalealla koivulla paneloitu luentosali oli täpötäynnä koti-ikäväisiä vaaleatukkaisia ja pitkäraajaisia etnisiä vähemmistöjä.

Ruotsalaiset leffakävijät olivat niin trendikkään oloisia, että suurin osa heistä olisi ongelmitta voinut sellaisenaan solahtaa catwalkille. New York Fashion Week oli nimittäin taas täydessä käynnissä, huomasin, kun kävelin Times Squaren metroasemalta Bryant Parkin laitaa kohti Park Avenueta.

Puisto on peitetty massiivisin lämmitetyin teltoin, joihin on tarkkaan rajattu ja vartioitu sisäänpääsy. Telttojen ääressä vetelehti sekalaista seuraa kadunlakaisijoista, lehtimyyjistä ja limusiinikuskeista tyylikkäisiin fashionistoihin. Vaikutti siltä, että mikään näytös ei juuri sillä hetkellä ollut käynnissä. Supermalleja ei jalkakäytävällä juuri sillä hetkellä kävellyt vastaan, mutta backstagelle kipittävän stylisti- ja toimittajajoukon asusteista päätellen stilettikorot ovat edelleen muotia - tai olivat vielä ainakin eilen.

Skanditalossa käynnistä oli myös se ilo, että sieltä löytyi Floridassa ilmestyvä suomalaissiirtolaisten Finlandia Weekly -lehti, josta ilokseni spottasin verosopimusasioihin erikoistuneiden juristien yhteystietoja siltä varalta että vielä jäljellä oleva paperisota käy yli oman ymmärryksen. Oman osuuteni muotiviikkoa sain kun bussin mataessa Madison Avenueta vilkuilin lehdenselailun lomassa Pradan ja YSL:n ikkunoita 70. kadun tienoilla.

Pankki muisti minua valentinenpäiväkortilla, ja kiinalaistakeoutin onnenkeksit ennustavat mielenkiintoisia asioita tapahtuvaksi lähitulevaisuudessa. Saapa nähdä lunastuvatko lupaukset. Lähipäivinä ainakin on luvassa kaikenlaista, joten bloggaaminen jää hetkeksi. Niinpä toivotankin teille tutut ja tuntemattomat hyvää ystävänpäivää.

Olen pitkään tiedostanut, että en ole kunnon amerikkalainen, ennen kuin kävelen pitkin kaupunkia kahvimuki kourassa. Muovisella imusuojalla ja sormien palamiselta varjelevalla turvarenkaalla varustettu pahvimukikin menettelee, onhan tämä kertakäyttöroinan luvattu maa, mutta tosiamerikkalainen kyllä käyttää kestävää ja pestävää muovista travel mugia.

Koska kuljen työmatkani metrolla, jään paitsi melkoisesta osasta thermal mug -parafernaliaa. Jotta lämpömukin varustelu aamuvarhain ei muodostuisi liian tuskalliseksi, kaupasta voi ostaa lämpömukikahvinkeittimen, josta ei enää ole pitkää matkaa seuraavaan innovaatioon, in-car coffee makeriin. Nykyisellään amerikkalaisen auton varustelun keskeinen osa on riittävä määrä mukitelineitä - ne kun lisäävät turvallista pesän tuntua peltilehmään - tai näin ainakin väitti Malcolm Gladwell hiljattain New Yorkerissa.

Over the past decade, a number of major automakers in America have relied on the services of a French-born cultural anthropologist, G. Clotaire Rapaille, whose speciality is getting beyond the rational-what he calls "cortex"-impressions of consumers and tapping into their deeper, "reptilian" responses. And what Rapaille concluded from countless, intensive sessions with car buyers was that when S.U.V. buyers thought about safety they were thinking about something that reached into their deepest unconscious. "The No. 1 feeling is that everything surrounding you should be round and soft, and should give," Rapaille told me. "There should be air bags everywhere." [...] And what was the key element of safety when you were a child? It was that your mother fed you, and there was warm liquid. That's why cupholders are absolutely crucial for safety. If there is a car that has no cupholder, it is not safe. If I can put my coffee there, if I can have my food, if everything is round, if it's soft, and if I'm high, then I feel safe. It's amazing that intelligent, educated women will look at a car and the first thing they will look at is how many cupholders it has.

Luulin, että sofistikoituneet newyorkilaiset olisivat lämpömukivillityksen yläpuolella. Tarkistin käsitystäni tänään. Normaalisti hinaudun töihin yhdeksän-kymmenen välillä, mutta loppulukukauden ajan joudun menemään yliopistolle maanantaiaamuisin seitsemäksi laskuharjoituksiin. Koska kyseisestä koitoksesta ei voi selvitä ilman kofeiinia, varustauduin omalla commuter mugilla, joka on ruma, kömpelö ja vaaleanharmaa.

Kadulla ja liukuportaissa olin oudon tietoinen potentiaalisen läikkyvästä kantamuksestani. Aivan kuin olisin jonkinlainen myyttinen kotilieden lämmön vartija: ryhtikin kumartui jotenkin suojelevasti etukenoon. Mutta en ollut yksin! Kanssani 168. kadun metrohissiin sulloutui arviolta kaksikymmentä muuta lämpömukia. Tunsin suurta ykseyttä koko luomakunnan kanssa. Olin osa jotakin itseäni suurempaa. Kunhan vielä opin täyttämään matkamukini kahvilla teen sijaan, minustakin tulee oikea amerikkalainen.

Gollece-huppari ylle, lippalätsä syvällä päähän, ja NJ Transitin lentokenttäjunaan... Sompailimme juuri julkisilla kotiin Newarkin lentokentältä. Matka ovelta ovelle Ottawasta Manhattanille kesti melko tarkkaan viisi tuntia. Itse lennon osuus oli suunnilleen tunti ja kymmenen minuuttia. Lentokentät ovat New Yorkin pullonkaula, vaikka tällä kertaa pääsimme kotiin täkäläiset liikennetukot huomioiden hypernopeasti.

Menolentomme Ottawaan peruttiin "huonon sään" vuoksi (don't ask), joten oleskelumme Kanadan puolella lyheni melkein päivällä. Ehdimme silti kaikenlaista. Sukulaisvierailu oli todella mukava. Kun itse edustamme tällä mantereella aivan tuoreita maahanmuuttajia, oli myös kiva vertailla kokemuksia sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat olleet siirtolaisia puoli vuosisataa. "Sisältä päin" nähtynä monikulttuuriseksi mainostettu maa näyttäytyi siten, että sushi ja siskonmakkarakeitto kuuluvat luontevasti samaan ateriaan ja hernekeiton ja ruisleivän kyytipoikana voi syödä hummusta - ja että sukulaislapset tuntuvat ymmärtävän suomea, englantia ja japania tasavertaisen hyvin.

Olen välillä miettinyt, onko päässäni jotain vikaa, kun istun täällä Kaikkien Mahdollisuuksien Maassa Jussila-pöydän ääreen nauttimaan aamupalani Karelia-aterimilla Teema-lautaselta ja Kartio-lasista - mutta taitaa olla ihan normaalia maahanmuuttajameininkiä luoda pieni biosfääri omaa kieltä ja kulttuuria uuteen ja outoon paikkaan. En ole erityisesti etsinyt suomalaisten yhteisöä New Yorkissa, mutta kieltämättä taannoin joulukinkkua jäljittäessä tuli mieleen, että henkisenä tukipisteenä parin korttelin kokoinen mini-Suomi, jossa voisi ostaa eloleipää ja Ilta-Sanomia (ehkä jossakin Brooklynin perukoilla?) olisi mukava olemassa.

Kanadansuomalaisilta taitaa löytyäkin muutama tällainen tihentymä: ainakin käsiimme osui hellyyttävä Torontossa ilmestyvä suomenkielinen Vapaa Sana -lehti, ja söimme tavanomaisen challahin sijaan aivan autenttisen makuista suomalaisesta leipomosta ostettua pullapitkoa - Torontosta sekin. Melkein tilasin Vapaan Sanan postimyynnistä Beatrice Ojakankaan Finnish Cookbookin, kunnes muistin että a) osaan jo laittaa suomalaista ruokaa b) tilapäiseen oikosulkuun netti on väärällään suomenkielisiä reseptejä ja c) olen maaliskuussa menossa Helsinkiin.

Parasta Kanadan-reissussamme oli upea talvisää. New Yorkista lumi suli jo pois, mutta Ontariossa vallitsivat kunnon pakkaset ja luntakin oli liki puoli metriä. Lumikenkiä emme kokeilleet, mutta Kanadan-serkut veivät meidät luistelemaan Ottawan jäätyneille kanaville, jonne tuntuikin kerääntyneen liki koko kaupungin väki. Jääkiekon ja ringetten parissa kasvaneet paikalliset vaikuttivat ylettömän terveiltä ja reippailta. Itse huomasin kauhukseni, että en pysynyt luistimilla liki 15 vuoden talviurheilutauon jälkeen edes pystyssä - aiheutin kansallista häpeää kompuroinnillani ja tarvitsin ”rollaattorikseni” lastenrattaat, mutta hauskaa oli. Talvesta otettiin Ottawassa kaikki ilo irti – kymmenet jääveistäjät askartelivat monumentteja moottorisahoillaan Girl from Ipaneman tahtiin ja kojuissa myytiin lörtsymäisiä beavertaileja.

Kanadalaisten suhde alkuperäiskansoihin tuntui reilummalta kuin yhdysvaltalainen - USAssa aitoja intiaaneja näkee parhaiten K-martissa ja kasinoiden henkilökuntana, Kanadan puolella he olivat näkyvästi esillä kansakunnan kultturilaitoksissa. Inuiittiveistokset ja -piirrokset olivat laajasti esillä National Gallery of Canadassa. Taidemuseo vaikutti paikalliselta Ateneumilta, jonne on säilötty kansallisen identiteetin kannalta tärkeät Group of Sevenin kansallisromanttiset työt. Alkuperäiskansojen käsityöt edustivat kuitenkin huomattavasti omaperäisempää ja vaikuttavampaa taidesuuntaa - ja niin täytyy ollakin, jos raaka-aineina ovat piikkisian piikit, valaanluu, mursun hampaat ja hirvennahat. Quebecin puolella Museum of Civilizationissa oli esillä lisää upeita alkuperäiskansojen esineitä. Käsitykseni toteemipaaluista perustuu täysin Aku Ankkaan, joten tänään näkemäni monikymmenmetriset veistokset yllättivät positiivisesti.

Viimeinen yllätys pikapyrähdyksellä oli viitteet kanadalaiseen huonoon itsetuntoon. Lueskelin lentokentällä Douglas Couplandin Souvenir of Canada -kirjaa, joka sisälsi juttuja valuutasta, joka on heikkenemässä olemattomiin, muropaketeista ja suklaapatukoista jotka ovat yhteisestä brandinimestä huolimatta kehnompia kuin etelänaapurissa, kekkosmaisesta ajasta mannertenvälisten risteilyohjusten reitillä, onnahtelevasta aluepolitiikasta ja kehitysaluetuista, TV-tornista, jonka kruunaa pyörivä ravintola... Nämä jutut siis tämän pallonpuoliskon ainoasta toimivasta hyvinvointivaltiosta, joka alkaakin nyt New Yorkin likaan verrattuna vaikuttaa oudon epätodelliselta, melkein kuin kangastukselta.

Netistä löytyneet upeat Helsinki-kuvat (via Näkymä rannalta, jonka uudessa versiossa on myös tuttuja kulmia) saivat jopa Suomenlahden rannikon räntäsateen tuntumaan nostalgiselta.

Männä viikonloppuna tulikin minulle valtameren tälle puolelle muuttamisesta vuosi täyteen, tosin pakenin helteitä pitkäksi kesäksi Suomeen.

Kuluneen vuoden myötä oma maailmankuvani on muuttunut. Poika-Bushin Yhdysvallat ei ole sama maa kuin isä-Bushin - tietysti olen itsekin kovasti muuttunut. Tuloerokuilu ja valtavat alueelliset erot ovat alkaneet selvitä kun on ollut mahdollisuus kiertää tätä maata. Teininä Amerikassa asuessa opin kuinka hyvinvoiva enemmistöjä edustava keskiluokka asuu, elää ja viettää aikaansa; nyt olen nähnyt vähän enemmän rapistuneita inner cityjä ja havahtunut köyhyyteen ja eriarvoisuuteen, jota en kuvitellut sivistyneissä länsimaissa olevankaan. Kummallinen Persianlahden sotakin tuli koettua täältä käsin. Se koetteli jo oman todellisuudentajun rajoja: omasta mielestä ei ollut mitään hätää, mutta ympärillä pelko ja kotirintamameininki levisi epidemiana, ihmiset olivat oudon tosissaan ilmastointiteipin, taskulamppujen ja ruokahamstrauksen suhteen.

Täältä käsin suomalaiset kuviot tuntuvat toisaalta mielettömän kotoisilta, mutta jotenkin myös ummehtuneilta. Ei nyt edes mennä politiikkaan - kun selailen suomalaista uutistarjontaa, vastaan tulee oleellisten Matti&Mervi -tarinoiden ohella liikuttavia "Ennätysmäinen käpysato" -tyyppisiä pääotsikoita. Asiat eivät aidosti voi olla kovin huonosti, mikäli nuo asiat ovat päivänpolttavia uutisia.

Suomi tarjoutuu täältä valtameren takaa yhden tai kahden mielipiteen, uskon ja totuuden maana - erityisen selvästi tuo mielestäni näkyy Pinserin top-listan vakionaamojen keskusteluissa. Suomalaisten maailmankuvan ihanteena näyttää nykyään olevan kylmä tieteellisyys. Vaikka itse kai tiedenainen työni puolesta olenkin, en ole ikinä oikein ymmärtänyt mikä ns. tieteellisessä maailmankuvassa nyt niin ihanaa on. Ehkä hajuttomuus, mauttomuus ja värittömyys - suomalaisten kansallishyveet? Ettei vain poikkea joukosta ja ärsytä ketään, saati uhmaa auktoriteetteja? Tuskin kuitenkaan se, että asiat, joihin uskoo, muuttuvat viikon, kuukauden tai vuoden välein. Paradigmat kumoilevat säännöllisin välein toisensa - sehän on tieteellisen tutkimuksen prosessin etenemisen luonne ainakin luonnontieteiden puolella. Ja se, että tieto on aukkoista ja sirpaleista.

Jos jokin täällä minua kiehtoo, kenties jännite voimakkaan yhteisöllisyyden ja äärimmäisen yksilöllisyyden välillä. Monet ihmiset täällä uskovat vielä johonkin - Jeesukseen, tofuun, kristalleihin, Dennis Kucinichiin, afrosentriseen maailmankuvaan, amerikkalaiseen unelmaan, perhearvoihin, Tooraan ja Talmudiin, omiin käsiaseisiinsa - intohimoisesti, irrationaalisesti, koko olemuksellaan.

Järjen valta ei ole yksiselitteisen ehdoton; spiritualiteetti ja sosiaaliset verkot ovat yhtä tärkeitä tai tärkeämpiä. Ihmiset ovat valmiita panemaan itsensä likoon. Yhteisön halu kaikenkattavaan sosiaaliturvaan puuttuu, mutta vapaaehtoistyö ja lahjoitukset itsevalittuihin hyväntekeväisyyden kohteisiin kukoistavat ja poliittisia ruohonjuuriliikkeitä syntyy. Johtavatko ne sitten yhtään mihinkään? Varmaa on ainoastaan että monen totuuden maassa päämäärätkin ovat mielettömän kirjavat.

Jos en sairastu työpaikalla kiertelevään vatsatautiin, lähdemme huomenna katsomaan, miten maa makaa Kanadasta käsin katsottuna.

Takana on ihana viikonloppu. Ilmeisesti johtuen henkisestä espoolaisuudestani tunnen maagista vetoa New Yorkin lähiöihin. Vääntäydyimme eilen Brooklyniin perulaiseen Mancora-ravintolaan sunnuntaibrunssille - tai bruchille."They can't even spell. I wouldn't eat there", tuhahti ohikulkeva keski-ikäinen rouvashenkilö ylemmyydentuntoisesti, kun tuijotimme ovella listaa ja mietimme, menisimmekö sisään. Oikeakielisyysvaatimuksilla ei tietenkään ole mitään tekemistä kokin taitojen kanssa. Cevicheä mustekalasta, kalmarista, simpukoista ja katkaravuista. Herkullisia jättikokoisia kokonaisena paahdettuja rapeita maissinjyviä. Kevyesti paistettua maniokkijuurta. Mimosa ja Bloody Mary. Ei kiire minnekään - voiko elämä tästä enää parantua?

Smith Streetin ravintolatarjonta on nykyään niin hyvä, että muutkin kuin me käyvät siellä Manhattanilta asti.

Lounaan päälle köröttelimme G-linjalla Queensin puolelle Long Island Cityyn P.S.1-taidemuseoon. Nimensä mukaisesti rakennus on entinen koulu, joka on nyt varmalla maulla entisöity sopivan rosoiseksi nykytaiteen foorumiksi. Kokoelma vaihtuu tiuhaan ja on juuri sopivan kokoinen: tunnissa kierretty. Tällä kertaa kohokohtana olivat Tim Noblen ja Sue Websterin valoteokset sekä reaalikokoinen Richard Sigmundin maalaus Pacific Coast Highway.

Museon ympäristö on suunnilleen jälkiteollisin kuviteltavissa oleva: rapistuvia tehdas- ja varastohalleja, siltaramppeja, graffiteja, vesisäiliöitä, kaiken yllä kolistelevia metroratoja. Ruostuvaa metallia, pultteja, betonia. Joku tuntui kaiken seassa asuvankin - kadunvarren lumisohjoon oli unohtunut joltakulta kenkäpari.

Kulmadelin näyteikkuna - kaikkea päivittäiseen hyvinvointiin.

Super Bowl Sunday; guacamolen käyttöluvut saavuttavat vuotuisen huippunsa. Uudet kaljamainokset ja muutkin mainokset lanseerataan isolla rahalla televisiossa. Kunnon kansalainen ei tänään irtoa sohvastaan. Etsimme vaihtoehtoista toimintaa.

Glamöröösi elämä Isossa Omenassa tuntuu kumman samalta kuin puurtaminen tammikuisessa Helsingissä. Ei se aikavyöhykkeen muuttaminen mielenmaisemaan vaikuta hetkellistä häiriötä pitempään.

Uusi kotikaupunki tuntuu toisaalta arkiselta, toisaalta tavoittamattomalta. TV-kuvat Times Squaren neonvaloista täällä kaksikymmentä minuuttia niistä pohjoiseen tuntuvat yhtä epätodellisilta kuin valtameren takaa. Sitten kun siellä pilvenpiirtäjien välissä kävelee, asialla on todennäköisesti jonkin proosallisen jutun kuten WC-harjan tai hiustenkuivaajan perässä, ja elämys on yhtä ainutlaatuinen kuin maksalaatikon ja maitolitran osto Lönnrotinkadun Valintatalosta.

Pienet takaiskut pistävät kummasti puhtia työntekoon. Olen oudon tarmonpuuskan vallassa ja yritän saada pöydän puhtaaksi vanhasta ja uudet projektit alkuun. Valitettavasti se näkyy siten, että iltaisin olen ihan poikki. New Yorkin päättymätön viriketarjonta saa jäädä oman onnensa nojaan, kun jopa ponnistaminen lumivallien läpi lähikauppaan appelsiinimehugallonoita noutamaan tuntuu maratonin veroiselta suoritukselta.

Työkaverien myötätunto nosti kolhiintuneen itsetuntoni pikavauhtia ojasta. Meillä kaikilla menee nyt vähän huonosti. Larry ei pysty nukkumaan ja ryntäilee villisilmäisenä zombina ympäriinsä. Ison apurahapaketin deadline on maanantaina, mutta sen liitteet ovat juuttuneet fakseihin pitkin koillisrannikkoa. Hänellä on vaatimattomasti koko tulevaisuus pelissä.

Deidre valmistautuu psykologien laillistamistutkintoon. Koe koostuu saatanallisista monivalintatehtävistä. Vastavalmistuneelta filosofian tohtorilta tentitään luonnolllisesti ensimmäisen opiskeluvuoden peruskurssien nippeleitä, ja tentin suoritusyritys maksaa suunnilleen tuhat dollaria - sitä ei juuri ole varaa reputtaa.

Pikku kopperossaan hengitysilmansakin jakavat Em ja Steph ovat olleet viikon verran vuoteenomina ankarassa influenssassa. Jim ja Bev ovat puolestaan toinen toistensa tukassa. Koulumme on surullisenkuuluisa ahtaudestaan, ja muutaman neliön työhuone on kahdelle täysin vastakkaiselle persoonalle liian pieni. Jimin työpöytä on 1/32-tuuman tarkkuudella järjestyksessä: tietokoneen on oltava puhdas sisältä ja ulkoa. Bevin tavarat ovat mytyssä lattialla seinähyllyn romahdettua. Uskonnolliset erimielisyydet eivät hirveästi auta asiaa: toinen on uudestisyntynyt kristitty, toinen harras juutalainen, ja kumpikaan ei ymmärrä toisensa pyhäpäiviä tai ruokarituaaleja. Seuraan jännityksellä, muodostuuko naapurihuoneestani Israel ja Palestiina, mutta tilannetta komplisoi se että pidän kovasti kummastakin.

Päivä alkaa niin huonosti, että olisi oikeus vetäistä päälle tuo Mentalwear-paita. Lumi antaa metrolle tekosyyn oikutella: seison parikymmentä minuuttia asemalla katselemassa, miten junat kiitävät pysähtymättä ohi keskikaistaa. Laitureille kertyy sankasti väkeä huurtumaan vauhdin nostattamasta lumipöllystä.

Kyllästyneenä päättymättömään odotteluun laskeudun kadulle. Välittömästi pään päällä olevat metrot alkavat pysähtyä ja ottaa matkustajia, sen sijaan NOT IN SERVICE -busseja pyyhkii ohitseni jatkuvana virtana. Kun lopulta rämisteltyäni määränpäähän laskeudun bussista kadulle, upotan ihanat uudet nahkasaappaani 15 senttiä syvään lätäkköön – viemärit eivät tietenkään vedä sohjomaista vesilunta.

Töihin päädyn lopulta puoli tuntia ajateltua myöhemmin, vain todetakseni, että hiljattain hyvään lehteen lähettämäni artikkeli on bumerangina takaisin työpöydälläni.

Mahdollinen jossakin jäljellä oleva hyvän tuulen potentiaali katoaa välittömästi. Toisaalta sisuunnuttaa – tekee mieli runnoa artikkeli raivon siivittämänä uuteen uskoon ja seuraavaan lehteen; nythän on spesifi lista vioistakin käsillä. Toisaalta tuntuu lamauttavalta, halvaannuttavalta. Yliopiston sähköpostipalvelinkin on rikki, olo on kuin amputoidulla.

Tietokoneen ruudulla huonoja uutisia sylkevät tikkerit lohduttavat synkkyydessä. Oma nöyryytykseni on sentään varsin pieni ja yksityinen: miten ihmiset selviävät siitä kun kaikki menee ihan pieleen TV-kameroiden edessä? Juuri nyt ei ole kovin kiva olla vaalikassansa tuloksetta tyhjentänyt ja kahdet esivaalit hävinnyt Howard Dean, saati tämän vastaerotettu kampanjapäällikkö Joe Trippi. Britanniassa BBC:n pääjohtaja joutui lähtemään möhlittyään Kelly-skandaalin, ja Tony Blair kiemurteli hyvän tovin halogeenien loisteessa vakuutellakseen itselleen ja muille että ei ollut ajanut asetarkastajaparkaa itsemurhaan. Naapurilähiön Jennifer Lopezin säteilyä sumensi alamäki toisensa jälkeen, ja Tony Halmekin sai ehdollisen vankeustuomion.

Ehkä Tony Halme onkin roolimallini tähän hätään: tuo juureva toppatakkikansan esikuva ei tuhlaa aikaansa tarpeettomaan itsekritiikkiin, eikä ihan vähällä hellitä otettaan kansanedustajanpaikastaan. Palvelisi äänestäjiään laadusta tinkimättä ja päätään kääntämättä varmaan kuolemaan asti, mikäli kuolemantuomio olisi Suomen oikeusjärjestelmässä mahdollinen.

Oletteko koskaan miettinyt, mitä DDR:n naisyleisurheilijoista tuli muurin murruttua? Oral-Turinabolin siivittämänä ilmeisesti ainakin yksi heistä muuttui oikeasti mieheksi sosiaalipornoa aina yhtä alttiisti suoltavan NY Timesin urheilusivujen mukaan.

Juuri nyt toivon päinvastaista: muuttuisipa lauma surkeita kääpiömiehiä vahvaksi naiseksi - olisipa Hillary Rodham Clinton mukana demokraattien esivaaleissa. Inhokkini John Kerry voitti Iowan jälkeen nyt New Hampshiressa. Äänestän toki demokraatteja, mutta tuota tyyppiä minun on aina ollut mahdottoman vaikea sietää. Naama on kuin Mt Rushmoren kyljestä, mutta minusta Vietnamin sankariansioilla pullistelevassa miljoonääribrahmiinissa, joka setäelämän sijaan yrittää lumilautailla ja pelata jääkiekkoa, on jotakin suunnattoman feikkiä (muukin kuin rusketus). Feikkiys vain lisääntyy kun Kerry paasaa mustien yksinhuoltajien ja terveysvakuutusta vailla olevien arjesta - omakohtaisista kokemuksista tuskin on kyse.

Ainoa hyvä asia Kerryssä on vähän wacky Tessa-puoliso, Heinz-ketsuppiperijän leski, joka puhuu julkisuudessa toistuvasti ohi suunsa; robottimaisten pikkuleipiä leipovien ja lastenkirjoja lukevien First Ladyjen jälkeen julkisuudessa depressiotaan ja aborttiajatuksiaan miettivä nainen vaikuttaa sentään edes elävältä.

Armas yliopistoni uhkaa sulkea ovensa huomiseksi runsaan lumentulon vuoksi. Kieltämättä pyry onkin aika sakea, vastapäisiä taloja tuskin erottaa, mutta minulta olisi edelleen peruskoulu kesken jos Suomessa sovellettaisiin samanlaisia sääsääntöjä kuin täällä: maa on tuskin kymmensenttisen lumivaipan peitossa.

Päätin panostaa sunnuntailounaaseen, koska kireät pakkaskelit suosivat nyt sisäpuuhailuja. Suomessa tein melkein joka viikonloppu aikaavievempia ruokia, kotitekoista pastaa, jäätelöä, karjalanpiirakoita, mustekalasalaattia, injeraleipää. Keitin hilloja, liekitin, paistoin kohokkaita. Täällä ravintolatarjonta on päättymätöntä - perulainen? afganistanilainen? ruotsalainen? - ja kotimme 20 senttimetrin levyinen keittiön työtaso on leikannut omalta kunnianhimoltani siivet. Etanapannujakaan ei pakattu mukaan.

Amerikkalainen kotiravintomme on siksi ollut oudon jauhelihapainotteista, mikä ei ole erityisen hyvä tässä maassa, jossa lihan sekaan eksyy outojen ruhonosien ohella mitä todennäköisimmin laittoman siirtolaisen sormia, kuten Eric Schlosser argumentoi Fast Food Nation -kirjassa. (Sundancessa on muuten juuri näytetty dokumentti Super Size Me, joka näyttää, mitä tapahtuu, jos syö kuukauden ajan kaikki ateriat McDonaldsissa.)

Niinpä nähtyäni NY Timesissa komean kokonaisena paistettua kalaa puffaavan ruokajutun marssin Fairwayn kalatiskille ja kerroin haluavani kokonaisen red snapperin (rajallisen kokemukseni mukaan syömäkelpoisin täkäläisistä kaloista - en ole mahi mahin ystävä). "So how do you want it dressed, ma'am?" Tuijotin ällistyneenä ilmeisen espanjankielistä kalamyyjää. Yrittäisinkö selittää kalan anatomiaa meille molemmille vieraalla yhteisellä kielellä? Sekunnin murto-osassa päätin, että suonissani vertaa edelleen riittävästi viikinkien verta kalan sisälmysten poistamiseen: "Uh, I'll just take it the way it is, thanks." Myyjä tuijotti minua kuin mielipuolta.

Keittotaidossani on valitettavasti kalanmentävä aukko. Ehkä se johtuu varhaisista katastrofaalisista kokeiluista - veli muistuttaa edelleen vetisestä silakkalaatikosta, jossa oli selkäruodot mutta ei suolaa. Niinpä suhtauduin kirkkaanpunaiseen kalaani pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein: puin käteni nurinkäännettyihin muovikasseihin ja otin keittiösakset aseekseni. Suureksi huojennuksekseni huomasin, että kalalta oli jo poistettu sisälmykset - ei tarvinnut itse lähteä arvailemaan sappirakon sijaintia. Askartelin itse kidukset ja evät irti, nostin kalan haudutetuista fenkolinmukuloista tehdylle pedille, ja tungin vatsaonteloon sitruunaviipaleita ja fenkolinvarsia. Sen jälkeen päästin luovuuden valloilleen kalan voitelemisessa oliiviöljyllä, sitruunamehulla, suolalla ja pippurilla.

Kala näytti valmiilta uuniin, mutta vilkaisin vielä New York Timesin ohjeita: pari viiltoa kumpaankin kylkeen tasaisen kypsymisen varmistamiseksi? Viiltoja tehdessäni kyljistä irtoili läpinäkyviä paljetteja. Muistiin alkoi palailla mökillä käytetty ruosteinen neuvostoliittolaisvalmisteinen suomustusrauta. Tajusin, että olin kokonaan unohtanut että kaloissa on suomuja. Jotka yleensä poistetaan? Siirsin sitruunaviipaleet syrjään ja aloin kihnuttaa veitsellä suomuja irti. Niillä oli ällistyttävän hyvät ballistiset ominaisuudet. Pian niitä oli hiuksissani, kahvinkeittimen päällä, kaasuhellan poltinaukoissa, fenkolipedin sopukoissa, lattialla... tiskialtaan viemärikin tukkeutui niistä. Teki mieli tunkea kala roskiin, mutta kun ei muitakaan vaihtoehtoja ollut, läväytin sen uuniin.

Lopputulos oli ihme kyllä maukas, mutta esillepanoon ei minulla riittänyt enää energiaa. Kaikesta päätellen asuntomme haisee kalalle vielä ensi kesänäkin.

Iltapäivällä menimme toipumaan ruoanlaiton rasituksista Brooklyniin. Borough Hallin liepeillä on käytöstä poistettu metroasema, jossa on nykyään näytillä monenlaisia vanhoja kulkuvälineitä - metrovaunuja liki sadan vuoden ajalta. Minua kiehtovat erityisesti el trainit, jotka on miltei täydellisesti purettu pois: oma rämisevä asemamme on jäänne niiden kulta-ajasta, jolloin fantastisia nikkarityylisiä katujen yllä olevia puuasemia oli joka puolella, jopa nykyisen Penn Stationin liepeillä.

Vaimo, älä ole onneton
meillä melkein kaikki laitteet on
jotka kehitys on tuonut tullessaan
vaikka kaikki eivät niistä piittaa

Kerää kynttilät pois
emme tarvitse nyt romantiikkaa
Kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä elektroniikkaa

On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri
on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri

Siis myös pölynimuri. Tähän asti olemme harvakseltaan lainailleet asuntolan yhteisimuria, jonka käytön jälkeen huoneisto haisee hirveämmälle kuin ennen siivousta. Pölypunkit ovat viihtyneet nurkissamme sen verran hyvin, että Peter Elkin aivastukset ovat alkaneet lähennellä anafylaksiarajaa.

Koska kotona Suomessa komerossa odottaa kaikenlaatuisia kodinkoneita tuplaten, vielä kolmannen kyseistä lajia edustavan kapineen ostaminen tähän talouteen tilapäistä Amerikassa oleskelua ajatellen tuntuu älyttömältä kerskakulutukselta. Vaan minkäs teet... kuluneen kodinkoneen raahaaminen laivalla tai lentokoneella valtameren yli ei ole erityisen ekotehokasta, ja vaikka olisikin, jenkkisähköt pitävät huolen siitä että eipä eurooppalaisilla kodinkoneilla täällä mitään tee.

Klassisilla siivousmenetelmillä on silti edelleen oma arvonsa. Kuntosalilla treenaavat naapurimme olivat pudottaa silmänsä, kun puistelimme vuodevaatteita pakkassäässä pihalla. Myös homeen raapimisesta kylpyhuoneen seinästä alkaa olla kokemuksia: täkäläisessä ilmastossa taistelua mikrobimaailmaa vastaan on vaikea voittaa ilman myrkkyjä.

Tuholaistorjujien ammattikunta voi täällä hyvin. En tiedä kuinka usein asunnot pitää myrkyttää näillä leveyksillä, mutta tuttavieni puheiden mukaan hieman etelämpänä Virginiassa ja North Carolinassa eksterminaattorin visiitti kahdesti vuodessa on omakotitalonomistajan normaalirutiineita, mikäli toivoo talonsa pysyvän pystyssä. Ja Puerto Ricon -lomalla tavaratalon tungoksessa sujautettiin käteen mainoslappu: "Anna läheisellesi erilainen loppiaislahja. Poistamme ammattitaidolla torakat, termiitit ja muurahaiset!"

Siivouskohtaus kosketti myös tämän blogin ulkoasua, tosin hieman käänteisesti: toivon että miljoonakaupungin noki ja lika on nyt aiempaa paremmin aistittavissa.

Talvisää on juuri nyt erinomaisen virkistävää - pakkanen vaihtelee viiden ja kymmenen Celcius-asteen välillä. Helsingin horisonttiin verrattuna talvi on valoisa, aurinko nousee seitsemän maissa aamulla ja pimeä laskeutuu ilta-viideltä. Ihan samaa kaamosmasennusta kuin Suomessa on siis vaikea kehittää.

Talvipukeutumista newyorkilaiset eivät oikein hallitse. Sellaiset hirveät 1970-luvun Lahti MM-pipot ja pankin mainospäähineet joita kotomaassa ei kehtaa pitää edes mökillä olisivat kuumaa kamaa täällä. Pää suojataan akryylisilla smurffipipoilla, joiden nöyhtääntyminen on alkanut ilmeisesti jo ennen ostohetkeä. Räikeästä väristä saa lisäpisteitä, vaikka nukkaantunut musta ehkä parhaiten yhdistääkin kansan syvät rivit. Toppatakki on kansanasu. Vauraammat vetävät päälleen kirjavan sekoituksen Aspen/Vail-laskettelukamojaan ja räätälöityjä ulstereita. Italialaistyylinen kapea musta nilkkoihin ulottuva toppauntuvaputki näyttää olevan fashionistan valinta.

Kuumin talvitrendi tyylitietoisten naisten keskuudessa ovat kammottavan rumat lampaannahkaiset Ugg-bootsit, jotka suunniteltiin alun perin after-surf-asusteeksi. Noin 200 dollarin hinnasta huolimatta (tai ehkä juuri siksi?) ne ovat loppuneet kaikista kaupoista, ja trendin harjalle epätoivoisesti pyrkivät maijamyöhäiset joutuvat etsiskelemään niitä Ebaysta tai Kanadan puolelta.

Ensimmäisten yöpakkasten iskiessä intiaanilta näyttävät Väli- tai Etelä-Amerikasta kotoisin olevat naiset myivät metroaseman liepeillä värikkäitä käsineulottuja kintaita. Isänmaallishenkisiä Amerikan lipulla koristettuja lapasia ei ollut vaikea löytää. Lämpötilojen pudottua myyntipöydät valitettavasti katosivat.

Ihmisten alipukeutuminen kostautuu eläinten ylipukemisena. Tuijotin taannoin niin pitkään erästä villatakkiin ja sävy-sävyyn matchattuihin punaisiin töppösiin pyntättyä pikkukoiraa, että koiran omistaja on siitä lähtien alkanut tervehtiä minua. Tänään tuli vastaan monimutkaisia poliittisia sloganeja kantavaan harmaaseen T-paitaan puettu terrieri. Tyylien huipentumana olen myös nähnyt elegantilla hopeisella piikkikaulanauhalla varustetun maastopukuisen mäyräkoiran.

Naapurit juhlivat eilen kiinalaista uutta vuotta: apinan vuosi alkaa. Lunta on joka paikassa. Lumi jotenkin hieman hidastaa kaupungin sykettä. Ihmiset ovat normaalia haluttomampia menemään ulos: liukasta, ja suolapuuro (parhaimmillaan vaaleansiniseksi värjätty) tahraa kengät. Holtiton suolan levitys maksoi jo ainakin yhden ihmishengen: East Villagessa pahaa-aavistamaton koiriaan ulkoiluttava nuori nainen astui jalkakäytävälle olevalle metallikannelle ja sai kuolettavan sähköiskun. Viemäreihin valuva väkevä suolaliuos rapauttaa sähköeristeet ja johtaa virtaa arvaamattomiin paikkoihin.

Itselleni lukukauden alku teettää paljon töitä. Columbia on niin byrokraattinen, että viidakko rekisteröityä yhdelle ainoalle tilastotieteen kurssille kesti yli kuukauden, vaati rokotustodistuksia, ramppaamista lukemattomien ihmisten puheilla, ja tietenkin hedelmättömiä puheluita robottien kanssa. Ongelma oli taas se tuttu että minua ei keskustietokoneen mukaan ole olemassa. Tilanne ratkesi vasta kun hoipuin vapisevana hermorauniona kurssikoordinaattorini toimistoon. Jostain syystä täällä asiat alkavat yleensä liikkua vasta kun ottaa dramaattiset tunteet mukaan asiointiin. Kun on valkohehkuisen raivon partaalla, otsasuoni pullottaa ja naama punottaa, asiaa aletaan äkkiä kunnioittaa ja se taianomaisesti järjestyy. Ilmeisesti raivon ja intohimon puute viestittää byrokraatille että kysymys ei ole priorisoinnin arvoinen.

Ironisesti tilastokurssin nuori amerikanintilainen naisopettaja edustaa päinvastaista persoonallisuustyyppiä: "This homework should be pretty painless", hän kirskautti hampaittensa läpi ensimmäisellä tunnilla ladottuaan meille kolmen-neljän tunnin kotitehtävät. "Also, you should be able to make it to the exam dates. I will make no exceptions. Indeed, I never have".

Toisen ajankohtaisen asian, suomalaisen veroilmoituksen koukerot selvisivät rutiinilla. Sen sijaan silmäiltyäni eilen U.S. Tax codea ja Suomen ja USAn välistä verosopimusta selvisi, että olen Amerikan verotuskohtelussa non-resident alieniin rinnasteinen double resident, ja että minun on veroilmoituksen liitelomakkeessa 8833 kirjallisesti argumentoitava statukseni verosopimukseen nojaten. Lomakkeen loppuun joku byrokraatti oli huomaavaisesti laskenut ajan, joka ihmisiltä keskimäärin kuluu sen täyttämiseen: kirjanpitoon 3 h 7 min, lomakkeeseen ja sen taustalla olevaan lainsäädäntöön perehtymiseen 1 h 35 min, ja lomakkeen täyttämiseen ja lähettämiseen 1 h 43 min. Alkoi tuntua siltä kuten kaikista muistakin tuttavistani, eli että pitää löytää oma kirjanpitäjä luotsaamaan paperikiemuroiden läpi.

Jotta elämä ei olisi aivan ilotonta, kävimme viikonloppuna Guggenheimissa katsomassa James Rosenquistin retrospektiivin. Mainosmaalarina aloittaneen Tide-pesuainepakettiin ihastuneen poptaiteilijan teosten oli ehkä tarkoituksena olla konsumerismin kritiikkiä, mutta jotenkin tuntui että työt sittenkin lipesivät poskettoman kulutuksen ylistyksen puolelle.

Siemaus Etelävaltioiden ilmapiiriä käynnisti kevätlukukauteni. Chapel Hill on osa Research Trianglea, jonka muut osapuolet ovat Durham ja Raleigh; yhdessä ne edustavat dynaamista talousihme New Southia – tekniikan, tieteen ja kaupan linnaketta keskellä muuten aika konservatiivista North Carolinaa, joka on kuuluisa lähinnä tupakkafarmareistaan.

Osavaltion rekisterikilven motto on idioottimainen First in Flight, viitaten Orvillen ja Wilburin lentokonekokeiluihin Outer Banksin hiekkadyyneillä. Suburban sprawl kuvaa hyvin Trianglen kaupunkisuunnittelua lentokoneesta tähyiltynä, kloonattujen omakotitalomattojen sekaan on isketty muutama äklönvärinen postmoderni pilvenpiirtäjä. Tosin edistyksellisessä ja vasemmistolaisessa n. 50 000 asukkaan Chapel Hillissä on ilmainen ja aika toimiva bussiverkosto. Naapurikunta Carrboro on vanhojen hippien asuttama mini-Berkeley, kuuluisa pyöräteistään, luomumarkkinoistaan, muraaleistaan ja ankarasta sodanvastaisuudestaan.

Tupakkarahoilla takamaille on noussut kaksi korkeatasoista yliopistoa. American Tobacco Companyn taustalla oleva perhe perusti nimeään kantavan Duke Universityn. Perheen vaatimaton kotitila on edelleen näytillä, ja siellä kerrotaan mitä kaikkea maallista hyvää tämä ihmeellinen koisokasvi on tuottanut seudun asukeille – haitoista ei suuremmin ole mainintaa. Koska tupakkarahan vastaanottaminen on tiedemaailmassa nykyään poliittisesti epäkorrektia, käytäntönä kuulemma on että tupakkaperheen kantaisän rahastosta myönnettävät stipendit ovat eettisesti arveluttavia, mutta vaimon rahasto on ihan kosher. Paperossituotannon koneistamisesta syntyneet miljoonat virtaavat siis taatusti jotakin reittiä myös vanhemman ja kunniallisemman UNC Chapel Hillin kassaan. Vierailin UNC:n uudessa syömishäiriöyksikössä ja tapasin lihavuustutkijoita maineikkaassa School of Public Healthissa. Rahan runsaus pisti silmään joka käänteessä, ei vähiten investointipankkia muistuttavassa nahkaistuimisessa neuvotteluhuoneessa.

Rahankäyttö vaikuttaa aika holtittomalta myös juuri selvitystilasta nostetussa US Airways -lentoyhtiössä. Lennollani La Guardialta Raleigh/Durhamiin oli viisi matkustajaa noin kuudenkymmenen hengen vetoisessa koneessa. Kahden tunnin lentoajasta tasan tunti kului parinsadan metrin matkalla kiitoradalle jonotellessa. Kun lopulta pääsimme lähtökiihdytykseen, laskin että jäljessämme jonotti 18 lentokonetta. Jos tällaisia melkein tyhjiä koneita on enemmänkin, ei ole ihme, että taivas New Yorkin yllä on tukossa ja lentoyhtiöiden talous kuralla. Paluulennollani oli puolestaan huikeat kuusi matkustajaa.

Pitäisi ryhdistäytyä ja alkaa täyttää veroilmoitusta. Oletin kuuluvani veroehdotusmenettelyn piiriin, mutta viikko sitten sain mukavana yllärinä juuri ennen lomalle lähtöä Suomen viranomaisilta tutun ruskean kuoren. Olen viettänyt vuodesta 2003 seitsemän kuukautta Yhdysvalloissa kahtena jaksona. Suomen ja Yhdysvaltojen välisestä verosopimuksesta huolimatta kukaan viranomainen täällä tai Suomessa ei tunnu tietävän kumman maan verotuksen piiriin kuuluin 2003, joten ilokseni saan täyttää veroilmoitukset molempiin maihin ja odottaa, että IRS ja Verovirasto ratkaisevat asian keskenään. Maltan siis tuskin odottaa että pääsen perkailemaan eri valuuttoja olevia tiliotteitani ja palkkanauhojani.

Heittelen tavaroita matkalaukusta toiseen; bikineille ja topeille ei ole enää käyttöä. North Carolinassa on luvassa jos ei nyt aivan jäämyrskyä niin ainakin nollakelejä. Yritän saada tavarat valmiiksi aamulennolle. Olen lähdössä hakemaan vauhtia uuteen lukukauteen visiteeraamalla tuttua tutkijapariskuntaa Cindyä ja Patia Chapel Hillissä.

New Yorkissa on nyt melkein kymmenen Celsius-astetta pakkasta, ja sairaalan ympäristön ambulanssihärdellistä päätellen hatarimpien talojen asukkaat tukehtuvat kilvan häkään tulipaloissa, jotka saavat alkunsa kun ihmiset käyttävät kaasuliesiä ja -uuneja ja kiikkeriä öljypolttimia lisälämmittiminä.

Vielä bisarrimpi onnettomuus sattui vuodenvaihteessa bronxilaismiehelle, joka hautautui kahdeksi päiväksi yksiöönsä, kun sen täyttävät kattoon asti ulottuvat kirja- ja lehtipinot romahtivat hänen päälleen. Miesparka ei nimittäin kyennyt luopumaan yhdestäkään lehdestään ennen kuin pakon edessä - pelastusmiehistö tunki miehen elämäntyön kymmeniin roskasäkkeihin etsiskellessään tätä painotuotevuoren alta.

Sama kohtalo odottaa pian minuakin, jollen saa läjäytyneitä New Yorkereitani pian selailtua. No, lumessa sutivia lentoja odotellessa siihen tarjoutuu varmasti aikaa.

Matkailu avartaa… seikkailin Peter Elkin ja velipojan kanssa viikon verran Puerto Ricossa. Palasimme kotiin lumiseen New Yorkiin aamuyöstä – lentomme juuttui yli kolmeksi tunniksi San Juaniin, kun koneelta vaihdettiin pyörät ja jarrut. Luojan kiitos ne toimivat sitten laskeuduttaessa.

Puerto Rico on kummallinen Yhdysvaltain melkein-siirtomaa ei-ihan-osavaltio. Lentokenttä on Karibian vilkkain, ja saari taitaa olla alueen rikkaimmasta päästä, mikä ei vielä ainakaan kantaväestön osalta mitään hillitöntä kroisostelua merkitse.

Köröttelimme vuokraamallamme Toyota Corallalla (myös puertoricolaisten suosikki) halki trooppisten maisemien, jotka ovat outo sekoitus lääketehtaita, palmurantoja, hienoja moottoriteitä, banaanitiheiköitä, strip malleja ja kahvi- ja sokeriruokoviljelmiä. Hetkittäin asutusalueilla tunnelma on kuin mistä hyvänsä manner-Amerikasta, ja välillä taas pettämättömän eksoottinen. Kieli on espanja, tosin englantia ymmärretään ja puhutaan laajalti.

Pääkaupunki San Juan on ylimainostettu. Trooppisen paratiisin sijaan vastassa oli vellova massa amerikkalaisia risteilyturisteja, liikennekaaos ja taantuvan turistihelvetin kirot: kalliita ja kehnoja hotelleita ja ravintoloita. Jos olette suuntaamassa tuonnepäin (ja miksi ei? Finnairin lennot Hki-San Juan-Hki näyttää saavan kampanjahintaan 495 eurolla), jättäkää pääkaupungin turistikohteet suosiolla väliin. Condadon ranta oli huonokuntoinen, täynnä rämettyneitä entisten luksushotellien luurankoja, jotka näyttivät nykyään toimivan lähinnä crack-luolina; lentokentän vierestä alkava uudempi turistikeidas Isla Verde taas on niin muovia, että tulee melkein mieleen rantakohteiden Las Vegas Myrtle Beach.

Suuntaamalla pois klassisista turistipaikoista opimme pian paikallisen kulttuurin aakkosia. Tavalliset ihmiset löytyivät busseista, ketju- ja pikaruokaravintoloista ja superostareista (kuten Plaza Las Americas, joka on Karibian alueen suurin). Saatoimme myös kerratan joulun: Reyes-juhlan (loppiainen) kunniaksi itämaan tietäjät toivat kaikille isoille ja pienille puertoricolaisille lapsille paljon lahjoja, lähinnä leluja, jotka ihmiset raahasivat isoissa muovikasseissa muidenkin nähtäväksi keskikaupungille. Ajauduimme ihmismassan mukana valtavaan koko vanhan kaupungin käsittävään lastenjuhlaan, jota vartioivat kansalliskaartilaiset ja poliisit ja sponsoroi Coca-Cola. Juhlan pointti jäi meille hämäräksi, ja valtava kaatosade keskeytti sen.

Ruoan perässä Puerto Ricoon ei kannata matkustaa: rasva, suola, sika, riisi ja pavut sekä eri tavoin uppopaistetut keittobanaanit muodostavat paikallisen ruokavalion rungon Burger Kingin, Mäkkärin, Taco Bellin ja muiden kulinarismin temppeleiden ohella. Saaren parhaat innovaatiot löytyivät juomapuolelta: ravitseva piña colada melkein korvaa aterian. Pysähtyessämme kotiinlähtöpäivänä Bacardin tehtailla upouutta addiktiopotentiaalia löytyi Bacardi Cocon ja guavamehun sekoituksesta.

Löysimme silti omat paratiisimme. Etelärannikon Ponce on viehättävä, verkkaisatunnelmainen kaupunki-idylli, joka toi oudosti mieleen Pietarsaaren. Hyviä moottoriteitä pitkin pystyy ajamaan myös poispäin asutuskeskuksista: saaren lounaisnurkan hienot väljät rannat ja sisämaan vuoret painuivat mieleen pitkäksi aikaa.

Olen pian lähdössä Karibian lämpöön. Nythän kannattaa kartuttaa lentomaileja, kun Amerikan-lennot eivät arpapelinä vaihtoehtoisesti nouse tai laske, tai pistäytyvät ylimääräisessä terroristinimenhuudossa Newfoundlandissa; ja sitten on myös ranskalais-egyptiläinen esimerkki charter-lauman hallinnasta.

Lomalle siis vähän lataamaan akkuja - jopa esinaiseni ja kurssikoordinaattorini rohkaisi häipymään työpaikalta - joten on kiva ja kevytmielinen olo. Hankin sen kunniaksi tänään hyvänolonfiksin kaikenlaisista feminiineistä jutuista jotka ovat olleet oudosti tauolla. Katsoin peiliin, ja totesin, että hiuskuontalo hapsottaa siihen malliin että asiaan pitää puuttua välittömästi.

Olen kuullut kauhujuttuja vaativista ja kalliista manhattanilaisista hiusstylisteistä, jotka ansaisevat kaiken rahansa hiusten värjäyksestä ja saattavat kieltäytyä yksinkertaisemmista operaatioista, joten kampaajakysymys on painanut mieltä ja viimeksi ratkaisin sen luuseristi käymällä Suomessa vakikampaajalla, jonka kanssa kommunikaatio on lähes sanatonta.

Amerikkalaiseen tyyliin suositukset olisivat kaikki kaikessa, mutta työkavereistani ei tässä ole apua: osa on juutalaisfeministisiä luomupehkoja, jotka ilmeisesti parturoivat hiuksensa menetelmällä "otetaan kynsisakset ja tukku kiharoita kouraan". Lopuilla on rastat ja loppumattomasti vinkkejä siitä, miten kookosrasva ja Crisco samentavat afrohiuksen mutta oliiviöljy tekee kutreista kiiltävät ja taipuisat; latinobabelookissa taas vaseliini on keskeinen hiusmuotoilutuote. Asuntomme lähinurkilla olisi lukemattomia african braiding -salonkeja, mutta jotenkin uskon että näiden vinkkien soveltaminen vaaleaan/maantienväriseen päähäni ei tuota toivottua lopputulosta. Ratkaisu on siis suuntaaminen vähän eteläisempiin kortteleihin. Harkitsin jo vähän antautumista puolalaiskampaajan kynsiin Greenpointissa, mutta slaavimakeover banaaninkeltaisin tehostein ei ehkä sittenkään ole aidointa minua.

Eilen emme mahtuneet yrityksistä huolimatta Upper West Siden leffoihin (hel-lo, jopa Peter Elkin valinta, Vietnamin ajan Robert McNamarasta kertova rutikuiva dokkari The Fog of War oli sold out Lincoln Plazasissa; ilmeisesti ihmiset ovat niin kypsiä joulu/hanukka/kwanzaa/uusi vuosi-lomaputkeen, että kaikki vaihtoehtoiset ajanvieteoptiot käyvät), joten päädyimme katselemaan Columbus Avenuen näyteikkunoita. Äkkäsin sieltä sattumalta kivan ja avaran salongin, joka näytti siltä, että asiakaskuntaan voisi kuulua eurooppalaisiakin hiuslaatuja. Keräsin tänään rohkeuteni ja suhasin sinne bussille vähän kuin teuraaksi vietävä lammas heti aamukymmeneltä.

Vastaanotto oli ystävällinen: odotetusti paikalla oli lauma joutilaita stylistejä. Rempseä Linda sanoi: "I see. Your head is full of dead highlights - they drain color away from your face. Let me do something better for you." Ennen kuin ehdin hengähtääkään, minulle oli jo suunniteltu kuparinsävyinen pohjaväri ja suuri joukko erisävyisiä highlights ja lowlights; kulmakarvojen muotoilua ehdotettiin ja ilmeisesti kehon kaikki muutkin karvat olisi voinut käsitellä samalla istumalla. Silmäisin Lindan omaa mahonkista hiuspehkoa ja akryylikynsiä, joiden läpi oli maalattu haastavat kultaiset juovat, ja hain aikalisää makeoveriin: raidoitus jäisi seuraavaan kertaan, nyt vain pestäisiin ja leikattaisiin. Haluan vähän harkinta-aikaa siihen, että alan näyttää Tapaninpäivänä näkemämme Hairsprayn extralta.

Leikkaus tapahtui kuin tornado, ja riistäessään silmälasini Linda totesi että minun ei tarvitsekaan nähdä prosessia, hän kyllä hallitsee lopputuloksen. Väite osoittautui todeksi, annoin ison juomarahan (peläten seurauksia siitä että Linda ja hiustenpesijä olisivat kokeneet summan liian pieneksi) ja poistuin salongista pyörällä päin mutta tyytyväisenä, taskussani Lindan puhelinnumero. Hei, minulla on oma hiusstylisti!

Traumaattinen leikkauskokemus vaati tietysti sopivaa määrää retail-terapiaa, joten ostin stilettiavokkaat ja niihin sopivan käsilaukun, britti-Voguen (joka maksaa täällä miltei saman verran kuin puolen vuoden tilaus jenkki-Vogueta) ja kasan manikyyrikamaa, ja omistauduin parin tunnin ajan kynsien lakkausoperaatioon. Tajusin samalla mikä virheinvestointi omat kynsituotteet ovat: seuraava looginen askel ja akkulturaatiohaaste on tietenkin alkaa ruveta käydä ammattilaisella mani- ja pedikyyrissä.

Uusi vuosi vaihtui meidän osaltamme rauhallisissa merkeissä ihan vaan kotona. Kyllä, yli 750 000 ihmistä ahtautui Times Squarelle seurailemaan kristallipallon vaiheita, mutta ei kukaan minun tutuistani. Terroriuhkan vuoksi paikalla oli kuulemma massiiviset turvatoimet ja metallinpaljastimet, ja väitettiin, että oikeisiin asemiin olisi pitänyt hakeutua jo alkuiltapäivästä, joten kiitos ei. Sitäpaitsi pormestari Bloombergin kyynelehtiminen näkyi paremmin TV-ruudusta. Mutta jäimme kovasti kaipaamaan ilotulitusta: muutamaa pientä paukkupommia lukuunottamatta raketit eivät täälläpäin kertakaikkiaan kuulu uuden vuoden vastaanottamiseen.

Aistimme kyllä suuren juhlan tunnelmaa New Yorkin metrossa pari tuntia ennen vuodenvaihdetta: vaikutelma oli, että vangit ja psyykenpotilaat oli kotiutettu sopivasti vanhan vuoden viime hetkinä. Normaalisti metrovaunua kohden on korkeintaan yksi sekopää, mutta Brooklynia kohti rämistelevässä kakkosesessa oli taas väriä ja elämää. Yksi mies torkkui ja kuolasi rinnukselleen; toinen, kasvoja peittävän naavan määrästä päätellen metsän perukoilta junaan noussut menninkäinen, kiskaisi noin minuutin välein päänsä takin sisään yskiäkseen oikein kunnolla. Kaikkein hämmentävin olento istui tietenkin minua vastapäätä: pienellä harmaata parransänkeä kasvavalla vilkkuvasilmäisellä miehellä roikkui rinnuksilla keltaisesta tuulipusakasta puolentusinaa turkiksesta tehtyä hiirtä. Jaloissaan hänellä oli valtava adidaskassi, josta hän tempasi pullon mustaa kenkälankkia. Sillä hän alkoi huolellisesti mustata säihkyvänvalkoisten lenkkareittensa kärkiä mutisten jotain sekavaa siitä, että poliiseja pakoon juostessa valkoiset lenkkarit näkyvät vaikka kuinka pitkälle, sen sijaan mustissa lenkkareissa muuttuu näkymättömäksi. Pian molemmat kengät oli huolella mustattu etuosistaan, ja puoli vaunua tuijotti miestä ja hänen potentiaalista räjähdekassiaan: pitäisiköhän vaivautua kaivamaan kännykkä taskusta ja ilmoittaa viranomaisille oudosti käyttäytyvästä terroristitarjokkaasta? Tilanne laukesi kun mies pani kenkälankin pois ja kaivoi kassistaan joulumaiseman sisältävän läpinäkyvän superpallon, jota hän alkoi pompotella, kunnes jäi Chelseassa pois. Sitten viereeni istahtikin amisviiksinen latinoteinikundi, joka hytkyi ja räppäsi puoliääneen korvalappustereoidensa tahdissa Atlantic Avenuelle asti.

Bensonhurstissa, New Yorkin Pikku-Sisiliassa, elämä on nykyään hiljaista ja porvarillisen mukavaa koska "kaikki mafiapomot ovat vankilassa tai kuolleet" - tai näin ainakin ulkopuoliselle uskotellaan. Hämärien liiketoimien ja huumekaupan sijaan asukkaat kilpailevat nykyään keskenään siitä, kuka ripustaa esikaupunkitaloonsa näyttävimmät jouluvalot. Talot ovat pieniä kartanoita, joiden edessä parveilee SUVeja; drivewayt ovat marmoria tai keraamisia laattoja, ja pihapuut ovat huolella muotoon leikattuja, tai ainakin viikuna- tai taatelipuita. Valot on varustettu yössä salaperäisesti napsahtavin liikkeentunnistimin, ja niitä on sen verran runsaasti, että esikaupunkilinnankin omistaja on vaivautunut pistämään pihalleen kyltin "You know we do this for you" ja puhelinnumeron, jota kautta voi ilmeisesti junailla oman shekkinsä yhteiseen sähkölaskupooliin. Kuvia? Digikamereni akku loppui kriittisellä hetkellä, joten tunnelmaan voi eläytyä muitten valopyhiinvaeltajien kuvia katselemalla täällä, täällä ja täällä.

Esikaupunkimetron asemalaiturilla saattoi vielä ihailla uudenvuoden vastaanottoon valmistuvia ihmisiä: stilettiavokkaissa horjahtelevia latinonaisia, oranssissa tötteröhatussa seilaavia teinejä, mustaa miestä, joka oli ostanut 99 centin kaupasta muovisen Happy New Year -silinterihatun, johon oli jättänyt viivakoodin ja hintalapun näkyvästi esiin, tai mustaa naista, jolla oli kampaus suoraan 80-luvun musiikkivideosta. Myös vuosi 2004-silmälaseja ja -pipoja näkyi siellä täällä. Porvarillisemmalla porukalla oli mukanaan kuohuviinipulloja. En tiedä minne kaikki juhlamieliset olivat matkalla: Times Squarella nousi vähän ennen puoltayötä junaan enemmän ihmisiä kuin siitä jäi pois, ja TV-lähetyksessä aukio hytkyi turistiporukoita, joten ehkäpä rauhalliset kotibileet vetivät alkuasukkaiden keskuudessa pisimmän korren.

Tänään teimme iltapäiväkävelyn Williamsburgin puolelle Brooklyniin. Vallitseva tunnelma oli krapulainen: muuten arkisen näköisellä keski-ikäisellä tädillä oli unohtunut kiillehiutaleet silmäkulmiin, ja muutkin L-junan matkustajat näyttivät vastaheränneiltä. Poikkeuksen muodosti edessämme istuva kolmikko, joka koostui sarjakuvalehteä ahmivasta huolella ehostetusta tummahiuksisesta tädistä, hänen vieressään istuvasta "näin kaakeloin kylpyhuoneeni" -oppaaseen täysin uppoutuneesta nuorukaisesta, sekä räikeästi meikatusta tuhruisesta entisestä megabeibistä, joka kurkki superkiinnostuneena vierustoverinsa kaakelointiopasta.

Williamsburg on sekasotku nuoria taiteilijoita, rönttöisiä latinokortteleita ja mustapukuisia hasidijuutalaisia - on aina yhtä säpsähdyttävää nähdä 1700-luvun puolalaisylimyksen huopahattuun ja viittaan pukeutuneiden parrakkaiden herrojen ajavan autoa. Graffitit kukoistavat ja rakennuskanta on matalia pastellisävyisiä murenevia teollisuushalleja. Katujen päistä pilkottaa Manhattanin siluetti. Manhattan on läheisyydestään huolimatta kuin eri planeetalta. Williamsburg on kaksikymppisten luovien ihmisten leikkikenttä, jossa on vegaaniravintoloita joka käänteessä. Katukuva on nuhjuisen trendikäs: kirpputorikama on in, pintailmiöitä näyttää olevan erityisesti poskille ulottuva peru-inka-pipo tai venäläistyylinen karvahattu, tosin mielellään oranssina tekoturkisversiona. Raha on silti tainnut salakavalasti kiemurrella antimaterialistiseen paratiisiin: meno on oudon harmitonta, peru-inkapipoja saa GAPista, ja jotenkin haiskahtaa siltä, että boheemin elämäntyylin takaa isin ja äidin perustama trust fund. Takkuinen taiteilijalookkin on ehkä sittenkin viritelty harkitusti L'Orealin Bed Head -tuotteilla.

Joulun jälkimaininkeihin liittyy yleinen turvotus ja liiallinen sisäilmansaanti. Siihen lääkkeeksi irrottauduimme pariinkin otteeseen kotisaarestamme. Joulupäivänä päiväunien ja lanttulaatikon välissä kävimme ihmettelemässä Queensin puolella Astoriassa työväenkortteleiden kunnianhimoisia jouluvaloja. Astoriassa asuu parikymmentätuhatta kreikkalaisperäistä siirtolaista - niin monta, että kreikankieliset liikkeen nimet ja immigration lawyerien ilmoitukset ja kaikenlaiset sinivalkoiset koristukset ovat oleellinen osa katukuvaa, ja paikallisessa pankkiautomaatissa oli kielivaihtoehtoina tavanomaisen englannin ja espanjan lisäksi myös ελληνικα. Ilmeisesti kuitenkin puhdasta amerikkalaista vaikutusta oli rivitaloasukkaiden keskinäinen kilpavarustelu siitä, kenen fasadissa palaa suurin kilowattimäärä mielikuvituksellisia koristevaloja. Tämän lisäksi pihoilta löytyi miehenkorkuisia kaasupuhallinlumiukkoasetelmia ja perinteisempiä seimikuvaelmia, sekä risuista väännettyjä ja vilkkuvaloin koristeltuja porolaumoja ja rekiä. Joulun kunniaksi viima oli pakkasen puolella ja kotiin päin kävellessä alkoi viskellä räntää.

Eilen kävimme toisenlaisessa siirtolaisten kehdossa, Brooklynin Greenpointissa Pikku-Puolassa. Suomesta katsottuna suureksi EU-maaksi pullistellen pyrkivä umpikatolilainen Puola ei tunnu kovin läheiseltä kieleltä ja kulttuurilta, mutta kun ihminen paiskataan tänne kansakunnan baabeliin ja vielä vahvan afrikkalais- ja latinoväritteiseen maisemaan, alkaa tajuta, miten lähelle toisiamme yhteinen Itämeri meidät sittenkin meidät ja puolalaiset tuo. Melkein vedet silmissä söimme lihaa ja pottua Greenpointin Manhattan Avenuen kulmakuppilassa, joka muistutti erehdyttävästi Teboilin baaria. Sitä kansoitti joukko hailusilmäisiä, vihertävänkalpeita ihmisiä, joilla oli luonnostaan vaaleat hiukset. Tunsin kerrankin sopeutuvani katukuvaan. Mitäs siitä jos heidän iltapäivälehdissään oli enemmän konsonantteja kuin tässä blogissani yhteensä. Kadunkulmissa seisoskeli miehiä, jotka näyttivät olevan kotoisin Aki Kaurismäen elokuvista, muutama oli jopa ihmeellisesti ilmiselvästi humalassa keskellä kirkasta päivää - tavaton näky täälläpäin maailmaa, mutta ah niin kotoisaa. Niin, ja itse kadut Greenpointissa olivat poikkeuksellisen roskattomat, mikä myös muistutti yhteisestä pohjoiseurooppalaisesta kulttuuriperimästä.

Greenpointissa on noin 200 000 puolalaista. Nuoretkin ihmiset näyttivät puhuvan äidinkieltään kadulla, ja LOTin lentolippuja ja puolalaisia lehtiä saa joka kulmakaupasta. Elintarvikeliikkeissä myydään kielblasaa, säilykevihanneksia, sieniä, piirakoita ja muuta elintärkeää. Raahasimmekin kotiin mukaan sikspäkillisen Zywieciä, hapankaalia, slaavilaista salaattia ja juustokakkua.

Matka Greenpointiin oli muuten odotettuakin sekavampi. Metrolinja 7 oli taas vaihteeksi viikonlopuksi suljettu, joten seikkailimme meille vieraita puolimätiä metrotunneleita puolentoista tunnin ajan Manhattanin, Queensin ja Brooklynin sisuksissa ennen kuin pääsimme perille. Matkan kauhun hetket koimme kun astuimme vahingossa väärään suuntaan menevään junaan ja päädyimme autiolle queenslaiselle metroasemalle, jonka melkein kaikki junat ohittivat pysähtymättä. Siellä seisoskellessamme sekavassa mielentilassa oleva pullojen kerääjä tuli huutamaan meille espanjaksi jotakin pitkää ja laveaa FBI:stä ja Kolumbian FARC-sissiliikkeestä. Vasta kun tilanne oli ohi, tajusin että miesparka ilmeisesti onnettomuudekseen oli sairastunut haloperidolin puutostautiin maailman parhaassa demokratiassa, jossa on erinomaiset mahdollisuudet pudota kaikkien turvaverkkojen ja psyykenlääkitysten ulkopuolelle.

Tänään kävimme aivan eri maailmassa - Manhattanin Meatpacking Districtillä, joka on nykyään supertrendikäs, outo sekoitus vuosi, pari sitten avattuja pintaravintoloita, viimeisen päälle stailattuja design-myymälöitä, nimettömiä eliittiklubeja ja nuhjuista lihatukkukauppa-aluetta. Onnistuimme jopa näkemään sirpaleen nopeasti katovaa kansanperinnettä, pari etnistä transvestiittia. Naapurikaupunginosa Chelseassa kävimme kauppahallissa, jossa etnisyys oli kohotettu toiseen todellisuuteen - pastat, panettonet ja oliivit muistuttivat enemmän käsitetaidetta kuin elintarvikkeita, nuhjuinen teollisuusarkkitehtuuri oli muutettu design statementiksi, ja kaikki tähänastinen kokemani juppius haalistui bodysculptattuja ja sileästi rusketettuja AD/designer-pariskuntia seuraillessa. Osoituksena seudun oikullisesta mielenlaadusta lattekuppilat ja taidegalleriat muuttuivat kuin veitsellä leikaten 23. ja 24. kadun tienoilla takaisin rähjäisiksi vuokrataloprojekteiksi - etsimättä tuli mieleen Tuhkimo ja kurpitsa.

Holiday Spirit on käärimässä helmoihinsa ihmeellisellä tavalla meidät kaukana kotoa olevat siirtolaisrievut huolimatta kodinturvaministeri Tom Ridgen terroriuhkauksista ja Manhattanin massiivisista turvatoimista (joita täällä yläkaupungilla ei juuri näy). Lämpöä on kymmenkunta astetta, aurinko paistaa, ja tietenkään lumesta ei ole tietoakaan, mutta kyllä tästä hyvä joulu tulee.

Kävimme pohjustamassa hyvää uutta vuotta 2004 eli pistäydyimme Columbian terveysasemalla ostamassa terveysvakuutuksen Pekalle ensi lukukaudeksi. Kotimatkalla ostimme tuuhean, ilmeisesti quebeciläisen joulukuusen ja lähidrugstoresta koristeita. Patrioottinen Peter Elk valitsi puuhumme vilkkuvat puna-sini-valkoiset Freedom-valot ja panda-aiheisia kiinalaisia lasipalloja. Tähti ja kuusenalusmatto tuotiin koti-Suomesta, some assembly required (aargh) -kuusenjalka latinoiden pitämästä lähirautakaupasta. Koska joulu on täällä käytännössä jo ohi ainakin krääsämyynnin suhteen, kaikki koristeet irtosivat suurin alennuksin. Naapurimme, kroatialais-tsekkiläis-amerikkalainen Bo tuli eilen keittämään kanssamme piparkakkutaikinaa, ja viimeistelimme leivonnaiset tänä aamuna; niinpä meillä on taas piparivyötiäisiä kuusenkoristeina ja koko kerros tuoksuu joulumausteilta. Brittiläisestä Ribena-juomasta voi keitellä hyvää alkoholitonta glögiä, ja Pekka toi Suomesta pullon hehkuviiniä.

Kävimme äsken lähisupermarketissa ostamassa jouluruoat. Kaktuksen hedelmiä, agaven lehtiä, jos minkälaisia väliamerikkalaisia tärkkelyspitoisia väliamerikkalaisia juuria oli esillä yllin kyllin, mutta pyörittelin käsissäni jos viidenlaisia turnipseja (purppuranpunainen? valkoinen?), sellereitä ja piparjuuria, ennen kuin etäisesti lantulta vaikuttava vahattu juures löytyi pohjimmaisesta peränurkasta. Graavattavan lohen löytyminen ei ollut mikään ongelma, hollantilaiset hillosipulitkin jäljitimme, mutta kyyneleet herahtivat varsinaisesti silmiin vasta kun kalatiskit (jouluostereita? elävä hummeri? kuivattua kapakalaa?) ja kosher-osastot kierrettyämme juustotiskillä osui käteen kokonainen rivi Abban sillituotteita. Matjessilliä, Made in Finland! Nyt voin tehdä rosollia! Kinkusta luovuimme suosiolla - sellaisen olisi kyllä voinut tilata, mutta 8-10 hengen annoskoko ei oikein toimi, eikä naapurin muslimeita kannata kutsua rääppiäisiin. Ostimme kalkkunaleikettä ja päätimme panostaa kaloihin ja laatikoihin, joita rupean ihan kohta puuhailemaan uunia varten valmiiksi.

Kanssaihmistemme joulustressistä saimme jonkinlaisen kuvan lähilatinosupermarketissa: kanssani oluthyllyjä tutki musta nainen joka vinkkasi minulle: "Coors Lite? Get outta here! If I'm gonna get wasted on Christmas Day, I sure ain't gonna do that on light beer!!!" Vähän tuonnempana toinen hätisteli pientä poikaansa sähköovesta sisään: "Now if ya ain't gonna behave I'm gonna whip y' ass." Rauhaa ja rakkautta kaikille siis.

Antti pistäytyi täällä viikonloppuna tuomassa joululahjoja ja suuntasimme lauantai-aamupäivänä keskikaupungille. Viime hetken jouluruuhka tukki 5th Avenuen jalkakäytävät. Cartierille ja Louis Vuittonille oli monenkymmenen metrin jono, ja konkurssiin mennyt leluliike FAO Schwarz oli niin täynnä ihmisiä, että emme edes yrittäneet mahtua sekaan.

Kävimme myös katsomassa lauantaimatineassa varsin hampaatonta poliittista satiiria, Urinetown-musikaalia, teatterissa joka muutaman viikon päästä puretaan Bank of America -pilvenpiirtäjän alta pois.

Musikaalissa tehtiin lempeää pilkkaa valppaasta poliisihahmosta, joka vahtii lakia ja järjestystä kaikkien TV-sarjojen lainvalvojien liioitelluin elkein. Kun yritimme palata 42nd Streetiltä kotiin metrolla, Antti ei saanut ostettua kertalippua automaatista. Myös lipunmyyjä sanoi, että ei voi nyt myydä hänelle kertalippuja (normaalisti se kuitenkin onnistuu). Sillä aikaa kun tätä jonoteltiin ja selvitettiin, huomasin että musikaalin poliisihahmo käveli muina miehinä ohitseni metroportista sisään nahkarotsi päällään ilmeisesti lounastauolle kotiinsa, mahdollisesti palatakseen illalla takaisin vetämään saman roolin uudestaan.

Koska lipunosto oli hedelmätöntä, vaihdoimme asemaa, ja kohtasimme sekamelskan ja pitkät jonot. Pinnani paloi ja kehotin Anttia kävelemään muina miehinä liputta lastenvaunu- ja matkalaukkuportista läpi. Näinpä kiltti veljeni tekikin, ainoastaan päätyäksen välittömästi siviiliasuisen NYPD-lainvalvojan pidätettäväksi. Poliisi kutsui virka-asuisen toverinsa paikalle, vihjaili pidätyksestä (lasiseinän takana näkyi onnettoman näköisiä hahmoja), ja sanoi "I don't know where you folks are from, but here it is against the law to ride the subway without the ticket"; sama saarna oli osoitettu toisellekin pidätetylle liputtomalle. Rupesimme äänekkäästi protestoimaan - lipunosto oli tehty mahdottoman vaikeaksi, itse pääsin laillisesti porteista läpi vain koska minulla oli kuukausilippu - mutta poliisi jänkytti meille pariin otteeseen "it is not OK to break the law". Samaan aikaan kymmeniä ilmeisesti myös liputtomia tulvi saman portin läpi ja toinen poliiseista palautti tympääntyneenä Antin ajokortin. Ilmeisesti lainvalvonta näissä oloissa ei ollut kovin herkkua poliisienkaan mielestä - heidän mielenkiintonsa käsiraudoittaa Antti hiipui, ja toinen heistä mutisi "I don't know why I even bother to have this job anymore", joten haihduimme vähin äänin Bronxin junalaiturille. Olin iloinen että Antin Red Sox -huppari oli poliisiselkkauksen ajan piilossa takin alla. Täällä Yankeesien kotitantereella Bostonin pesisjoukkueen kannattaminen edustaa rikosta ihmiskuntaa kohtaan, joten yhdistettynä liputta matkustamiseen ja attitudeongelmaan se olisi tietänyt suhteellisen varmasti detentiohäkkiä ja soittoa numeroon 1-800-BAIL OUT.

Rangaistuksen laittomuudesta saimme silti: metrojuna ei luonnollisestikaan mennyt kotiin asti vaan jäi jonkun poikkeusjärjestelyn vuoksi noin 20 korttelin päähän kotoani. Tosin eettisesti arveluttavaa on myös se, että vaikka ostan kiltisti kuukausilipun, se ei mitenkään sido MTA:ta tarjoamaan minulle suorittamaani summaa vastaan toimivia palveluita. Viikonloppuisin metrolinjat kulkevat korjaustöiden suhteen mitä reittiä sattuu - ja aina yhtä arvaamattomasti - korvaavia bussilinjoja ei ole (joten entiset täyttyvät ääriään myöten - viimeksi eilen bussi ohitti lauman vihaisia matkustajia, koska bussiin ei kerta kaikkiaan saanut tungettua lisää ihmisiä), ja tänä aamuna käyttämäni metrojuna uuvahti kesken matkan 147. kadulle tukkien kiskot. Ihmiset huokailivat ja pyörittelivät silmiään kun juna tyhjennettiin, mutta eipä näille asioille mitään näytä voivan.

Broadwayllä on sähkömenora-valaistus (melkeinpä ostin sellaisen itsekin), ja menimme lämmittelemään pakkasviimalta korealaisen ruoan pariin. Mitenkähän pärjään Suomeen palattuani, kun siellä herkullisia kimchi-kurkkupikkelssejä ei saa samalla varmuudella kuin täältä? Pitänee opetella itse valmistamaan niitä.

Pekka palasi eilen Suomesta ja toi mukanaan vähän kuusenkoristeita. Ostin täältä joulukuusen jalan, ja valmistaudumme vähitellen amerikkalaiseen jouluun. Holiday Spiritin virittämiseksi haluan jakaa vielä kanssanne kodinturvaministeri Tom Ridgen tervehdyksen, jonka Yhdysvaltain Suomen-konsulaatti lähetti sähköpostiini. Haluan samalla välittää syvimmän osaanottoni siitä, että teillä ei ole tällä kertaa mahdollisuutta viettää tätä Holiday Seasonia maailman suurenmoisimmassa demokratiassa.

Remarks by U.S. Department of Homeland Security Secretary Tom Ridge
For Immediate Release
Office of the Press Secretary
December 21, 2003

Today, The United States Government raised the national threat level from an Elevated to High risk of terrorist attack - or from Code Yellow to Code Orange. We know from experience that the increased security that is implemented when we raise the threat level, along with increased vigilance, can help disrupt or deter terrorist attacks. The U.S. Intelligence Community has received a substantial increase in the volume of threat related intelligence reports. These credible sources suggest the possibility of attacks against the homeland around the holiday season and beyond. The strategic indicators, including al-Qaida's continued desire to carry out attacks against our homeland, are perhaps greater now than at any point since September 11th.

Information indicates that extremists abroad are anticipating near-term attacks that they believe will rival - or exceed - the scope and impact of those we experienced in New York, at the Pentagon, and in Pennsylvania more than two years ago. Recent reporting reiterates that al-Qaida continues to consider using aircraft as a weapon. And they are evaluating procedures both here and abroad to find gaps in our security posture that can be exploited. Our actions are directed against their efforts.

We have not raised the threat level in this country for six months - but we have raised it before. Homeland security professionals at all levels of government and in the private sector are hard at work to increase security in your community, state and across the nation. Americans should know that with this announcement comes action.

A specific plan is going into place as we speak. Most importantly, we are sharing appropriately specific information with those who need it and can act upon it. Already, I have spoken to the nation's Governors, Homeland Security Advisors, Mayors, and other local officials and asked them to review the security measures they currently have in place, and to increase protections to thwart terrorist attacks. And, they are doing so. In addition, we have made calls to officials from states and major cities throughout the past week reminding them to be on heightened alert, and now I have called on them to increase their levels of security. Leaders in the private sector that control resources critical to our country have also been contacted today, and provided with specific measures for them to take to protect those resources. Where appropriate, we have also shared specific information with foreign countries to enlist their help in combating these terrorist threats.

All Federal departments and agencies are implementing action plans in response to the increase in the threat level. We have enhanced security at our nation's airports and around other transportation systems and infrastructure. We will re-deploy agents and other resources at our borders to meet the current threat. And, there will be more Coast Guard air and sea patrols off our shores, in our ports, and escorting ships. Obviously, I will not outline all of the actions that are being taken to protect our citizens. We will not broadcast our plans to the terrorists. But, extensive new protections have been or soon will be put in place all across the country. I can assure you that your government will stand at the ready, twenty-four hours a day, to stop terrorism during this holiday season, and beyond.

In addition to knowing that homeland security professionals at all levels are working to keep our communities safe, we ask individual Americans to do a few additional things during this time of heightened alert. I have said it before - and I am saying it again - homeland security begins at home. Never has that been more true. Your awareness and vigilance can help tremendously, so please use your common sense and report suspicious packages, vehicles, or activities to local law enforcement. Go over your family emergency plans, and if you haven't developed one already, do it now. These kind of precautions are just good sense. And, I can tell you from personal experience that those of us who were affected during hurricane season were glad we had done some advance planning to prepare.

For those traveling during this holiday season, let me thank you in advance for putting up with some inconveniences. As we learned at Thanksgiving, the additional security measures require some additional patience.
But we did a good job keeping things safe - and not too slow - at our airports and we believe that with your cooperation the same will be true in the coming days and weeks.

Finally - no matter your faith or culture - now is the time of year for important celebrations. So, I encourage you to continue with your holiday plans. Gather with your family and friends and enjoy the spirit of this season. There is no doubt that we have a lot to be thankful for - not the least of which the opportunity to live in the greatest country in the world. It is a country that will not be bent by terror. It is a country that will not be broken by fear. But instead, we are a country blessed with a population marked by goodwill and great resolve. We will show the terrorists both this holiday season - goodwill toward our fellow men, readiness and resolve to protect our families and our freedom.

Huh huh. Alan kohta vääntäytyä töihin, mutta sitä ennen on putsattava lattia keksinmuruista. Leivontailtaan tuli lopulta niin paljon väkeä että ovenpielet olivat vääntyä sijoiltaan - ilmoittautuneet saapuivat ja viime hetken uteliaita vain tömähti sisään. En kykene ymmärtämään, miten siinä tungoksessa saimme tehtyä neljää eri sorttia leivonnaisia laukaisematta palohälytystä. Vielä suurempi ihme oli että leivonnan tulokset olivat suhteellisen onnistuneita. Illan suuri opetustapahtuma oli kun näytin singaporelaiselle nuorelle miehelle kädestä pitäen miten avataan viinipullo korkkiruuvilla - hän oli kuulemma aina halunnut tietää. Japanilainen tyttölauma teki autenttisen oloista glögiä, ja jos Kiinan ja Taiwanin vienti-ihmeeseen jatkossa sisältyy joulutorttuja, voin vain todeta että minulla on osuutta asiaan. Suurin kansallisuuksien kirjo keskittyi muffineihin, minulta sekosivat laskut tungoksessa, mutta pannussa oli ainakin norjalaisia, turkkilaisia, tiibetiläisiä ja israelilaisia elementtejä. Illan kunnianhimoisin projekti oli kazakhtanilais-italialaiset lusikkaleivät. Kaikki ruoka ja juoma katosi ja ystävälliset vieraat vielä tiskasivat kaikki astiat lähtiäisiksi, joten voin emännöidä vastaavaa jatkossakin: pari HC-leipojaa organisoi kanssani Extreme Bake-in -tapahtumaa ensi viikolle, joten ilmeisesti sittenkin tunnistin tarpeen jota tämän talon kulttuuritarjonta ei vielä kata.

Hetkellisen alamaissa olon jälkeen kulttuurillinen lukutaito ja amerikkalaisen elämän perusedellytys eli can do -asenne on minussa taas elpynyt siten, että ihan muina miehinä kiskoin jälleen kerran hajonneet ministereomme ja vuotavan kahvinkannun pyörällisen mastodonttimatkalaukkuni uumenissa takaisin Harlemiin. Pitkä ja murheellinen tarina pähkinänkuoressa: luotimme paikalliseen yritteliäisyyteen ja osallistuimme Harlemin renessanssiin ostamalla television, ministereot ja kahvinkeittimen paikallisesta laatikkomyymälästä. Puutteellisen kielitaidon vuoksi tajusimme fataalisti väärin sanan refurbished: oletimme että se tarkoittaa "esittelykäytössä ollut". No, nyt tiedetään että se tarkoittaa "tässä mallissa on suunnitteluvirhe, laite hajoaa kuukauden sisällä omaan mahdottomuuteensa, sitten se palautetaan myymälästä valmistajan takuukorjaamoon, jossa se teipataan takaisin kasaan, ja jälleenmyydään sitten sinisilmäisille ja pahaa-aavistamattomille tuoreille maahanmuuttajille". TV on toistaiseksi toiminut moitteetta (kop, kop), mutta kolmen kuukauden käytön jälkeen menossa on eilisen visiitin tuloksena kolmas ministereosetti ja kahvinkeitin.

Kun marssin Kiss Electronics -myymälään, tutuksi käynyt intialainen kauppias Ram Ramkissoon arvasi taatusti matkalaukustani millä asialla olen: "Hello, my Friend, what may I get you today?" Aiemmilla käynneillä olen hermostunut ja vihastunut rikkinäisistä kodinkoneista, mutta nyt zen-asenne on kehittynyt: oma osuutensa siihen saattoi olla työpaikan hanukka/navidad/kwanzaa-bileissä nautitulla dominikaanilaisella kanaruoalla ja yuca-mössöllä sekä sillä että olin katsonut kuinka aasialainen työhuonetoverini, ikuinen herrasmies, toipui parin kaljan laukaisemasta asetaldehydikohtauksesta salsatakseen työkaverieni kanssa. Olin siis hyvällä tuulella ja Lähi-Itä-miesten "Please make room for this beautiful lady" -huudot tuntuivat pilkan sijasta keskeiseltä osalta kaupankäyntitapahtumaa.

Aivan yllättäen palauttamani kaltaiset "subwooferi laukeaa ja diskanttiäänet katoavat kuukaudessa"-ministereot olivat kokonaan kadonneet Ramin myymälästä - ei enää tarinaa siitä että tämä on ainutlaatuinen tilanne, eikä Ram-ystävä halunnut edes testata vikaa. Takuu - jonka viimeistä päivää eilen elettiin - oikeutti vaihtamaan samanhintaiseen systeemiin tai välirahalla kalliimpaan. Katselin seinällä olevia hämähäkkimies-stereoita, jotka oli selvästi designattu lökäpöksyisen ja sukkahousupäisen kuluttajakunnan esteettisiä tarpeita silmälläpitäen. Omalle kulttuuriperimälleni uskollisempi ja olohuoneemme värimaailmaan soveltuvampi oli kuitenkin 79 taalan arvoinen imitaatiopuinen ministereosetti, jota oli piristetty sinisillä neonvaloilla. Ram-ystävä vielä väitti sen olevan ihan uusi, ei refurbished (niinpä, jollekin raukalle pitää ensin myydä tehdasuutena nekin mallit jotka sitten päätyvät refurbished-kierteeseen). Toki jouduin maksamaan 10 taalaa välirahaa, mutta hei, sain sain sillä 3 kuukauden lisätakuun tuolle uudelle ostokselle. Maksoin sen mielelläni, sillä minulla on tässä kaupungissa vasta sen verran vähän ystäviä, että olisi aivan typerää sulkea Ram nyt pois elämästämme kun tutuiksi asti ollaan päästy. Voin jatkossa ihan iltalenkinomaisesti kävellä sinne frendejäni moikkaamaan ja kodinkoneitamme kierrättämään.

Varastomyymälän kolmannen maailman meininki oli muutenkin mukaansatempaavaa: varastomies kiipesi heiluvia tikkaita myymälän katonrajaan noin kahdeksan metrin korkeuteen hakemaan sieltä jättimäisen stereolaatikkoni. Ymmärsin myös, että voin luoda omat meaningful ostosrituaalini: tällä kertaa pyysin saada testata myymälässä, tuleeko kahvinkeittimen kannun reunasta vettä ulos niin kuin edellisessä; Ram-ystävä ei valitettavasti voinut päästää minua takahuoneeseen (intialainen pin up -helvetti?), mutta toi minulle sieltä seremoniallisesti kannullisen vettä jolla sitten sain juhlallisesti testata kannun reunan muovirenkaan vedenpitävyyttä. Kun sopiva yksilö läpäisi tiukan TM-testin, sainkin pakata uuden elektroniikkani matkalaukkuuni, jota myös suuresti ihaili pieni musta mummo, joka oli ottanut mukaan omia ostoksiaan varten pikkuisen pyörällisen carry-on-laukkunsa.

Tässä kaupungissa erilaisen roihnan raahailu pitkin jalkakäytäviä erilaisin pyörillä kulkevin viritelmin on ihan yhtä normatiivista käytöstä kuin itsekseen joraileminen metrossa tai puhkeaminen äänekkääseen lauluun keskellä supermarketia. Akkulturaatioprosessi ei minussa ole vielä yltänyt julkisiin musikaalisiin performansseihin, mutta tavaraa raahamalla olen pystynyt hieman omaksumaan paikallisväriä. Pyörät allaan hankala ja painava laatikko ja ennen kaikkea oma mieleni oli niin kevyt, etten edes tarvinnut bussia, vaan kävelin koko matkan Harlemin pääsuonta 125. katua kotiin.

Latinomarketin kohdalla tunnistin käsikynkkää kulkevan suloisen 80+ setäparin, joka oli juuri päätynyt pienimuotoisesti julkisuuden valkokeilaan NY Timesissä "karattuaan vihille" makuuvaunulla Niagaraan. Sedät - joista toinen on puertoricolaissyntyinen - olivat tavanneet heti toisen maailmansodan jälkeen kadulla, rakastuneet, ja siitä lähtien viettäneet hellästi toisiaan hoivaten koko elämänsä yhdessä. He asuvat ikkunastamme näkyvissä Morningside Coops -taloissa ylimmän kerroksen asunnoista - ostivat sen kuulemma omaksi yhteiseksi ensiasunnokseen 50-luvun lopulla juuri kun ne oli rakennettu.

Mitä seuraa siitä kun kulttuurishokki ja joulunalusstressi törmäävät yhteen? Naisia hermoromahduksen partaalla. Olen ollut viime päivinä synkissä tunnelmissa. Koti-ikävä, Pekan Suomen-vierailu, suorituspaine ja pitkään valvotut yöt finalsien kimpussa usein mökkihöperönä asunnosta poistumatta saattoivat minut zombimaiseen tilaan, jolloin kaikki tuntui menevän pieleen. Metropolin houkutuksistakaan ei ole iloa kun sää on synkeä ja kurainen ja ihmiset vihaisen kiireisiä. Lisäksi Pohjois-Manhattanin latinalainen meininki käy hermoilleni: kaupan kassa heitti sushini väärin päin kassin pohjalle ja hihani tempaisi vahingossa hänen kolme kuparisenttiä sisältävän juomarahakipponsa kuraiselle lattialle - &%##! edes ostoksia ei saa pakata itse rauhassa vaikkapa omaan koriin vaan joka kauppareissu tuottaa automaattisesti kaksitoista uutta muovikassia. Yksittäinen kassi on näet liian ohut kestämään ostosten painoa, joten kassa pakkaa kaiken rutiinisti kahteen sisäkkäiseen kassiin. Niitä sitten kertyy aina kumpikin koura täyteen.

Pohjanoteeraus syntyi, kun ajattelin kontribuoida oman osuuteni kansainväliseen asumiseen jakamalla jotakin omasta kulttuuristani. Kävin läpi vaihtoehtoja: Sibeliusilta? Hmmm, ehkä jos kohdepopulaatio >70-vuotiaita. Ilta "Sietokyvyn tuolla puolen" -hittikokoelman parissa Jope Ruonansuun ja Raptorin tematiikkaan perehtyen? Hyvä idea, mutta levy on CD-hyllyssämme Suomessa ja aukeaisi ehkä kuitenkin vain tämän talon kahdelle muulle suomalaiselle asukille. Saunailta? Ei ole saunaa, ja amerikkalaisilla on muutenkin issues alastomuuden suhteen? Luen muumitarinoita ääneen iltasaduksi? Ei kukaan kuitenkaan tajua aksentistani mitään, ja muumit puhuttelevat vain japanilaisia. Diashow Helsingistä, Itämeren tyttärestä? Hyvä idea ajatellen mimmoinen PowerPoint-friikki olen, mutta ne kuvat vain ovat jääneet ottamatta - kävisiköhän 100 heilahtanutta junan ikkunasta napsittua kuvaa Etelä-Italian metsäeroosiovyöhykkeestä sen sijaan? Sauvakävelyretki? Manhattanilta taitaa löytyä tällä hetkellä suunnilleen 2 kpl kävelysauvoja, joten toiminnan ryhmäluonne voi olla vaikea toteuttaa. No, näistä hedelmällisistä vaihtoehdoista ei muodostunut elinkelpoista kokonaisuutta, joten päätin panostaa alueeseen, jonka ammattilainen tiettävästi olen, eli syömiseen.

Koska lapset ja aikuiset yleensä tykkäävät läträtä taikinalla ja joulukin on tulossa, päätin järjestää asuntooni leivontaillan. Askartelin innolla lentolehtisen, hahmottelin päässäni joukon tosi helppoja reseptejä, kurkin lähisupermarketit sillä silmällä (voitaikinalevyjä löytyy, sveitsiläinen luumuhillo on punaista, maissitärkkelyksellä siitä saa varmaan paistonkestävää), inventoin Suomesta raahaamani 20kg keittiötavaraa - kyllä , kyllä täällä voisi hyvin pyörittää Kotilieden testikeittiötä yhden illan ajan. Soitettuani kymmenkunta kertaa eri ihmisille jotka vastaavat asuntolamme sosiaalisesta ohjelmasta sain lopulta viime torstai-iltana mainokseni ilmoitustauluille ja ilmoittautumislistan ohjelmatoimistoon.

Sunnuntai-iltana yksi iloinen ihminen soitti minulle ja halusi ehdottomasti mukaan. Tulin maanantaina ekstra-aikaisin (siis ennen klo 19) töistä kotiin koska halusin pistäytyä katsomassa ohjelmatoimistossa millainen kansansuosio leivontatuntiani oli kohdannut. Toimisto oli kiinni, ja kauhukseni luin ovesta, että se on auki loppuvuoden arkisin klo 9-17. Minkälainen tehokas newyorkilainen opiskelija nyt noihin kellonaikoihin asuntolalla luuhaisi tiukkatahtiseen finals-aikaan? Soitin toimistoon seuraavana aamuna: toimiston ystävällinen palvelualtis hoitaja sanoi että listalla on tällä hetkellä yksi nimi: ja sitten puukkoa haavaan: "But it's not a problem - you can do the class anyway - just pull all your friends in." Häkellyin ihan sanattomaksi: ai mitkä ystävät? Olen asunut täällä kolme kuukautta, tunnen pintapuolisesti vajaa parikymmentä ihmistä, nimet muistan ehkä puolelta tusinalta. Juttelemme yleensä parin lauseen verran pesulassa, hisseissä tai satunnaisissa kerrosbileissä. Joka ikinen asuinkerrostoverini on lähdössä tai jo lähtenyt jouluksi kaukaiseen kotimaahansa tai kotiosavaltioonsa, ja ei, minulle ei ole muodostunut syviä ja merkityksekkäitä ihmissuhteita. Vielä. Ei siis ole ystäväpoolia jonka voi tuosta vain tempaista mukaan - apua, olen unpopular!!!

Unpopular - amerikkalaisten teini-elokuvien hirviöhahmo. Nuori tyttö tai poika, joka on hyvä koulussa, jolla on silmälasit ja hammasraudat, pitää lukemisesta ja käsitöistä. Apua, kuulostaako tutulta??? Unpopular on hirveintä mitä voi lukioikäiselle voi tapahtua. Sitä on kahta laatua: angstrockia kuunteleva hiuksiaan värjäävä vaihtoehtonuori - vaikkapa My So-called Lifen Angela; tässä ihmistyypissä on yleensä sisäistä integriteettiä ja potentiaalia vaikka oman TV-sarjanssa keskushenkilöksi asti. Sitten se toinen tyyppi - väritön ja harmaa ja onneton hahmo, joka ei koskaan sopeudu mihinkään ryhmään. Hyvien TV-kanavien puutteessa tuijotin joku viikko sitten elokuvallisen pohjanoteerauksen Never Been Kissed, jossa Drew Barrymore on olevinaan tällainen koulunsa #1 epäsuosikki, joka joutuu vielä rangaistukseksi palaamaan aikuisena takaisin julmaan opinahjoonsa nörttiteiniksi "naamioituneena" (ikään kuin nörttiyden ilmaisuun mitään naamiota tarvittaisiin - kyllä se sisäinen olemus sieltä läpi paistaa). No, elokuvissa nörtistä transformoituu aina lopulta koulun homecoming queen ja futiskapteenin tyttöystävä – hiukset blondaantuvat, silmälasit ja oikomisvehkeet katoavat, ja epäsosiaalisten nyhväpuuhien tilalle tulee terveitä ja normaaleja käytösmuotoja kuten shoppaaminen ja juhliminen. Mutta minun elämäni ei ole elokuvaa!

Näiden pähkäilyjen jälkeen minulla ei ollut enää rohkeutta soittaa ohjelmatoimistoon – henkinen kantti ei riittänyt myöntämään että olen niin unpopular etten saa houkuteltua ihmisiä luokseni edes ruokatäkyä käyttämällä. Ajattelin, että olen niin pihalla siitä mikä on suosittua että kehitän monsteriaktiviteetin jolla ei edes ole potentiaalia houkutella ketään. Märehdin ajatuksella siitä, kuinka soitan ainoalle innokkaalle leipojalle: ”Hi! My name is Anna. From the baking class. Sorry, but I am so unpopular that you seem to be the only person who wants to hang out with me this Thursday night. So – I guess you don’t want to come either?” Pyysin siis ohjelmatoimistoa ilmoittamaan sähköpostitse kuka se ainokainen on, jotta voisin sopia hänen kanssaan kuittaammeko leivontaillan kahden kesken vai perunko koko jutun.

Sitten keskityin miettimään miten kaikki on pielessä. Selailin netissä Suomi-aiheisia sivuja kunnes päädyin TKK:n sivuille (Mitä unpopular ihminen tekee vapaa-ajallaan? Sommittelee taskulaskinarvoituksia ja surffaa hut.fi-sivuilla???). Siellä vastaan tuli kertomus kulttuurishokista – uudesta kansantaudista joka on Nokia-Suomessa syrjäyttänyt syömishäiriöt ja juppiflunssan.

Kulttuurishokkisykliin kuuluu usein neljä vaihetta. Heti uuteen maahan tultua alkaa nk. turisti- tai kuherruskuukausivaihe. Kaikki vaikuttaa erikoiselta mutta viehättävältä. Ihmiset hymyilevät, pukeutuvat tyylikkään näköisesti, monet asiat sujuvat hyvin englannin kielellä ja aurinkokin tuntuu paistavan enemmän kuin koti-Suomessa. Uudessa harjoittelupaikassa on kivaa, työkaverit ovat innostavia ja avuliaita.

Muutama viikko muutosta iskee kriisivaihe. Asunto ei olekaan enää niin kiva kuin se aluksi näytti. Huonetoverit tai seinänaapurit ovat kovin äänekkäitä, porraskäytävät siivottomia. Töissä pitää käyttää paljon maan kieltä, puhelimessakin, työtoverit ovat pahantuulisia ja puhuvat niin kummallista murretta että puolet menee väkisinkin ohi. Kahvi on tosi pahaa.

Seuraavaksi saatat saada pakokauhun. Sähköposti tuo mukavan tuttuja viestejä kavereilta Suomesta. Kaikilla vaikuttaa olevan hyvät duunipaikat, joku päässyt strategiatyöryhmään, toinen on mukana supersalaisessa projektiryhmässä. Toista se on täällä, tehtävät paljastuvatkin rutiineiksi. Naapureiden kanssa ei oikein synkkaa eikä paikallinen harjoittelukomitea saa mitään aikaiseksi, retkiä ei ole vaikka niin luvattiin. Nyt on helppo hautautua nettiin .fi-loppuisille sivuille, kirjoitella sähköpostia ja vaan unohtaa olevansa ulkomailla. Väsyttääkin.

Syklin loppu häämöttää. Alkaa sopeutumisen vaihe. Elämä alkaa yllättävästi taas maistua, on kuin toipuisi pahasta flunssasta. Rutiinit töissä ovat jo muodostuneet, työkavereiden murre ei hämää enää entiseen malliin, alkaa erottaa selviä sanoja ja oma puhe alkaa soljua melkein huomaamatta. Työtehtävät eivät ehkä ole kaksisia mutta mukavia kumminkin. Naapuritalosta löytyy mukavia tyyppejä, suunnitellaan jo pientä viikonloppumatkaa vuorille/järvelle. Naapuriin on muuttanut uusi opiskelija, jolle voi neuvoa mihin pankkiin kannattaa mennä tiliä avaamaan. Oma kulttuurishokki tuntuu jo vähän huvittavaltakin. Nyt on aika nauttia elämästä!

Harjoitin diagnostista silmääni esimerkiksi tähän bloggiin ja totta tosiaan, minulla on kaikki oireet: vai milloin viimeeksi olen kehunut asuinalueeni charmattia mañana-meininkiä ja löytänyt hyviä puolia yhtään mistään. Pienellä lisäselailulla löytyi sitten netistä ihan ammattitavaraa: kulttuurishokin symptom checklist. Noihin sanoin heti kyllä:

Kulttuurishokki - opas oireiden tunnistamiseen

3. Aiheuttavatko viivästymiset ja muut pikkuhuolet sinussa raivonpurkauksia ?
6. Kaipaatko kotiasi, kahvikupposta tai karjalanpiirakkaa, kävelyä kotikadullasi, sukulaisvierailua tai ylipäätään järkevien ihmisten tapaamista ?
7. Huomaatko vertailevasi paikallisia oloja ja asioiden tekemisen tapaa jatkuvasti kotioloihin?
8. Käytätkö vapaa-aikasi kirjeiden kirjoittamiseen kotiin ?
9. Valitatko jatkuvasti paikallisia olosuhteita ?
13. Tuntuuko olosi yksinäiseltä ja avuttomalta ?
14. Juotko (alkoholia) tavallista enemmän ?
15. Vältteletkö ihmisiä ?
16. Tuntuuko, ette hallitse tunteitasi ?
18. Harhailevatko ajatuksesi jatkuvasti niin, ettet pysty keskittymään työhösi ?
20. Tuntuuko sinusta usein, että olet kuiviin imetty ja uupunut sekä henkisesti että fyysisesti ?

Testin pisteytysohje sanoi:

Jos vastasit myöntävästi useisiin kohdista 1-10 ja useisiin kohdista 11-20, olet menettämässä kontrollin ja sinun olisi syytä hakeutua ammattiauttajalle.

Mutta apua, minähän olen ammattiauttaja! Eikä terveysvakuutukseni korvaa psykoterapiaa! Ja olen juuri käynyt lukukauden mittaisen kurssin, jonka myötä olen oppinut että New Yorkin valtion mielisairaalajärjestelmää käytetään rutiinisti kodittomien asuttamiseen ja että sosiaalista turvaverkkoa ei täällä ole. Rupesin muistelemaan paria tuttua potilasta, jotka oli ambulanssilennätetty akuutissa psykoosissa Suomeen hoitoon – eipä taida vakuutukseni kattaa sitäkään…

Nukuin (levottomasti) yön yli. Siivosin asuntoni ja painuin töihin – kultturishokkisivu väitti että tauti paranee vain aktiivisin omin ponnistuksin - mökkihöperyys ei siis ainakaan auta. Huonona prognoosivaihtoehtona sivusto esitti itsemurhaa. Näistä vaihtoehdoista ehkä siis ensisijaisempi olisi ponnistautuminen takaisin ihmisten ilmoille.

Töissä huomasin äkkiä olevanikin jos nyt en maailman napa niin ainakin ihan yhteiskunnan kelvollinen osa. Työkaverini Jim pyysi minua lukemaan ja kommentoimaan artikkelinsa. Deidre tarvitsi apua epidemiologian tehtävissä ja jutusteli joulu – anteeksi kwanzaa-suunnitelmistaan. Emily kehotti meitä vierailemaan joulunaikaan miehensä ruotsalaisten vanhempien tykönä esikaupungeissa glögillä, ja karibialainen Eleanor tuli kertomaan synttäreistään. Dineshiltä en edes kerennyt kysyä aikooko hän lähteä talvilomalle kotiin Etelä-Afrikkaan.

Muistin äkkiä, että yksi kurssikavereistani oli sairastunut niin pahaan masennukseen ja koti-ikävään, että oli joutunut muuttamaan kauas pois New Yorkista kodikkaalle omakotitaloalueelle oman etnisen sirpaleensa syleilyyn. Kotiin en enää pitkään aikaan ole tallustanut yksin, vaan brooklynilainen Beverly on useimmiten jakanut kanssani metromatkan – lopetamme työnteon suunnilleen samoihin aikoihin. Kerroin Beville että olin ollut vähän allapäin, koti-ikävissäni ja tehoton. Bev oli ihan hiljaa ja sanoi, että häntä hanukka kammottaa, pitää olla pyhät yksin kotona yksin vanhusten kanssa, kaikki muut ovat onnellisina parisuhteissaan.

Tämä kaupunkihan on yksinäisiä ja juurettomia ihmisiä täynnä – NY Timesissä oli juuri hiljan pitkä juttu Friendsteristä ja craigslististä, joista tavalliset ihmiset etsivät ”activity partnereita”, koska monen on muuten niin vaikea löytää täältä ystäviä, kun elämä on niin hektistä. Ehkä unpopular on täällä ihan normaalia? Ehkä New Yorkiin juuri kasautuvat kaikki ihmiset, joille massa-amerikkalaisuus ei sovi?

Sähköpostiini tuli viesti ohjelmatoimistolta – kahdeksan ihmistä ilmoittautui leivontatunnille. Ehkäpä he ovat kaikki yksinäisiä luusereita? Puhelinvastaajassa vielä kaksi uutta ihmistä valitti että ohjelmatoimisto meni kovin aikaisin kiinni, mutta saisivatko hekin tulla leipomaan? Yli kymmentä ihmistä en ajatellut asuntooni edes mahtuvan, ja nyt meitä on jo yksitoista? Mutta voinko muka käännyttää luotani ihmissuhteen lämpöön kurkottavaa kiinalaista vaihto-opiskelijaa?

Jää nähtäväksi, onko leivontatarinallani onnellinen loppu. Nyt en kerkeä sitä enempää pähkäillä, täytyy lähteä ostamaan lisää voita ja jauhoja…

Välillä pikku vastoinkäymiset täällä harmittavat ja tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Olen taas joutumassa toivottoman pankkiseikkailun syövereihin. Yritämme helpottaa elämäämme rakentamalla hyvät luottotiedot (täällä ne ovat automaattisesti huonot jos amerikkalaista velkaa ei ole). Luottotietojen rakentamiseksi anoin luottokorttia, jota en oikeasti tarvitse - minulla on jo riittävästi pankki- ja maksuaikakortteja Visa- ja Master-ominaisuuksin, mutta koska ne eivät kerää velkaa, ne eivät myöskään kartuta luottotietoja. Ajattelimme, että käyttämällä luottokorttia vähän ja maksamalla laskut täsmällisesti voisimme kartuttaa positiivisia luottotietoja. Ilman niitä taas ei saa vapaitten markkinoiden vuokra-asuntoa, edullista kännykkäliittymää tai muita perusasioita.

En tiedä, onko minulle myönnetty kyseistä korttia, mutta sen sijaan eilen tuli tiliote, jonka mukaan minulle on avattu säästötili kyseiseen rahalaitokseen (luonnollisestikaan en ollut anonut säästötiliä, mutta on mahdollista, että se on niinsanottu luoton vakuustili). Kyseisestä tilistä saapui kotiin tiliote, mutta kirje ei tietenkään sisältänyt mitään selitystä siitä, miksi minulla on nyt tuo tili, onko luottokorttianomukseni hyväksytty vai hylätty, onko vanhaan pankkikorttiini lisätty debit-ominaisuuden lisäksi credit-ominaisuus, ja onko postista lähiviikkoina odotettavissa a) uutta muovikorttia minulle tai Pekalle b) shekkivihkoja (joita emme ole tilanneet) c) laskua säästötilin käyttämisestä/käyttämättä jättämisestä. Ilmeisesti odottavat, että soitan puhelinpankkiin ja selvitän asian. Tähän astisen amerikkalaisen pankkihistoriani aikana olen saanut postista kaksi tarpeetonta (ja katteetonta) pankkikorttia pankin virheen vuoksi ja yhden satsin tarpeettomia (ja katteettomia) shekkivihkoja, avannut puhelinpankissa yhden tilin joka saman korporaation tilikonttorissa puoli tuntia myöhemmin todettiin suljetuksi, ja ylipäänsä saanut tilikonttorista ja puhelinpankista toistuvasti keskenään ristiriitaista informaatiota. Toiveet eivät siis ole kovin korkealla tälläkään erää.

Omat pikku rahasotkut tuntuvat silti merkityksettömiltä kun huomaa miten vaikeaa monen ikänsä täällä asuneen ihmisen elämä on köyhyyden ja markkinavoimien kuristuksessa, ilman toivoa paremmasta. Äärimmäinen yhteiskunnallinen eriarvoisuus kiteytyy New York Timesin uutisissa: toisaalta lehden sivuilla iloitaan talouden elpymisestä - enää ei tarvitse järjestää firman pikkujouluja säästöbudjetilla - toisaalta kerrotaan köyhyyden kurimuksessa taistelevien ihmisten arjesta: miten pitää rotat poissa keittiöstä ja huolehtia mielenterveysongelmaisen tyttären lapsesta kun muodikas welfare-to-work -ohjelma pakottaa sosiaaliapua vastaanottavat yksinhuoltajanaiset työelämään? (Vastaus: ei mitenkään.) Oma narinani alkoi hävettää: ainakin meillä on asunto ja vielä suurena lisäbonuksena rotat pysyvät asunnon ulkopuolella.

Ainoa yhteinen asia rikkaiden ja köyhien välillä tässä maassa tuntuu olevan että kaikkien elämää sävyttää kova konsumerismi: Trista ja Ryan myyvät elämänsä ja häänsä TV-yhtiölle, ja trendikkäät, nuoret ja terveet young men about town huolehtivat kompetitiivisuudestaan ankarilla ihmissuhdemarkkinoilla syömällä tarpeettomasti Viagraa; huono-osaisemmat joutuvat tyytymään työtilanteensa ja sosiaaliturvansa heilahteluun kulutuskysynnän oikkujen mukaan. Rikkaiden veroalea en silti ymmärrä - näinkö talous saadaan pyörimään, lisäämällä shamppanjan, vuosikertaviinien ja reseptilääkkeiden kysyntää? Demokraattipopulisti Michael Moore aikookin investoida George W.:ltä saamansa veroaleshekin George W.:n syrjäyttämiseen tähtääviin kampanjoihin.

A propos, reseptilääkkeet ovat täällä niin kalliita, että amerikkalaiset ovat suurin joukoin alkaneet tilata niitä internetapteekeista Kanadasta tai ajaa pohjoiseen naapuriin lääkehamstrausreissulle. Republikaanivetoinen FDA onkin tiukasti tarttunut toimeen - ei neuvotellakseen lääkefirmojen kanssa lääketukkuhintojen kohtuullistamisesta, vaan rajoittaakseen ja sanktioidakseen epäilyttävää laatua edustavien kanadalaisten lääkkeiden käyttöä. Toisaalta sama hallitus oli niin huolissaan suoramarkkinoijien sananvapaudesta, että laati surkean löyhän spam -lain, jonka siunaamana roskapostittajat saavat edelleen täyttää sähköpostini Xanax...Viagra...Vicodin Today! No prescription needed - no questions asked -viesteillä, kunhan lisäävät viestiinsä opt out -linkin.

Taas tulee lunta - vastapäisiä taloja ei melkein näy pyryn sakeudelta. Koulu loppuu ensi viikolla, ja rutistan viikonloppua myöten kasaan paperia, joka on due huomisaamuna kello 9. Pidin viime viikolla tunnin seminaariesityksen työtovereilleni tutkimuksestani: seminaarilla on kiva rakenne, pitkän esityksen jälkeen yleisö esitti puolen tunnin ajan varsin haastavia kysymyksiä, vähän kuin väitöstilaisuudessa, tosin tarkoituksenaan auttaa minua aiheeni jatkokehittelyssä.

Ainoa miinus hyvin menneessä seminaarissa oli että olin taas vähän viiime hetkellä liikkellä, piti rakennella dioja vielä myöhään edellisenä iltana jopa unohtamattoman Bachelorette-tosi-TV-kulminaation Trista & Ryan's Wedding aikana. Häitä mainostettiin kalleimmiksi ikinä pidetyiksi. Rahaa olikin poltettu paljon erityisesti kaikkeen vaaleanpunaiseen:

- The cost of the wedding [...] was $4 million. The paycheck for the couple: $1 million.

- The dress, a $70,000 strapless white satin Badgley Mischka gown, was encrusted with pink threadwork, pearls and crystals.

- The shoes, $50,000 Stuart Weitzman 4½-inch high-heeled sandals, boasted 282 diamonds.

- The flowers were 30,000 ivory and pink roses.

- The cake was a $15,000 seven-tier chocolate masterpiece by Cake Divas.

- The necklace Trista wore was a $1 million Tacori diamond creation. The couple's rings are $25,000 diamond and platinum wedding bands, also by Tacori.

Koko seremonian ajan kikatelleen morsiamen pää oli niin sekaisin kulutusjuhlasta, että hänen oli vaikea keskittyä katsekontaktiin tekorusketettuun vihkipappiin (saati sulhaseen), kun kameroillekin oli ehdittävä hymyillä. Olen täysin koukussa sietämättömän tosi-TV-tähti Tristan kirskuvaan nauruun ja kireään olemukseen. Liitto näyttää heti alkuun niin epätasapainoiselta, että varmaan puolen vuoden sisällä ruutuun tömähtää yleisön jännättäväksi Trista & Ryan's Divorce, jossa sitten varmaan tapellaan hartaasti omaisuuden osituksesta.

Amerikkalainen media juhlii Saddamin löytymistä: "What a wonderful early Christmas present we got today."

Täällä ei ole lumesta enää paljon jälkeäkään. Antilla Bostonissa on sen sijaan hankalampaa. Autoja on juuttuneena lumeen miltei kattoaan myöten ja NY Times totesi eilen Antin kotikaupunginosan tilanteesta seuraavaa:

They may "pahk the cah" in Boston, but they dig it out just like everyone else. [...] In the Brighton neighborhood of Boston, cold, exasperated residents spent hours unearthing their cars from snowdrifts that stood higher than most people. Others walked in the brown, slushy streets or trekked through semi-shoveled sidewalks on their way to convenience stores, coffee shops and bars seeking respite from cabin fever. Groups of neighbors could be seen having what they called "shovel parties," where everyone pitches in to dig out cars.

Nyt tuli minunkin kenkärakkaudessani jokin tolkku vastaan: NY Times kirjoitti tänään otsikolla If Shoe Won't Fit, Fix the Foot? Popular Surgery Raises Concern uudesta manhattanilaismuodista, eli jalkakirurgeista jotka korjaavat ja muotoilevat naisten jalkoja kollageeni-injektioin ja varpaanlyhennyksin, jotta jalat mahtuisivat omistajansa lempi-Manoloihin ja Jimmy Choo'ihin. Kirurgia kyllä yleensä onnistuu kosmeettisesti, mutta muuttaa jalan monimutkaisia tasapainorakenteita siten että monille jää leikkelystä pysyviä kävelyä haittaavia kiputiloja.

Ruumiin ja sen muokkaamisen keskeisyys oli vahvasti läsnä kahdessa näyttelyssä Whitney-museossa. Koska eilinen pyry selkeni (ja Pekka pääsi perille Suomeen, tosin lento lähti 5-6 tuntia myöhässä ja jatkolento luonnollisesti sekosi) ja kadut olivat tänään jo sulat, vedin kumisaappaat jalkaan ja lähdin Upper East Sidelle katsomaan John Currinin tosi mielenkiintoista mid career -näyttelyä. John Currin maalaa pin-up -vartaloita vanhojen mestarien tyyliin, vanhoja naisia joilla on nuoren naisen ruumis, anorektikoita, vammaisia naisia joilla on Cosmo girl -olemus, ja kaikenlaista muuta poliittisesti epäkorrektia. Taulut sopivat hyvin luksusasuntoihin ja ovat niin esittäviä että jokaisella on niistä mielipide. Oli tosi mielenkiintoista katsella näyttelyä, jonka muotokuvat raatelivat maalliseen mammonaan kiintyneitä ikuisen nuoruuden ihannoijia, etenkin kun miltei koko näyttelyn yleisö oli juuri noita leikeltyjä, värjättyjä, huolella asustettujia Currinin maalausten esikuvia. Taulujen väri- ja aihemaailma oli suoraan alusvaatelaatikosta, ja sopii taatusti hyvin luksusasuntojen sisustussuunnitelmiin. Currin rajaa yhteiskuntakritiikkinsä ovelasti maksukykyisille asiakkailleen tuttuihin kysymyksiin. Etelä-Bronxin köyhälistön tuskin tarvitsee kamalasti miettiä plastiikkakirurgian etiikkaa. Kaikesta narinasta huolimatta koin maalaukset voimakkaan feministisenä kommenttina ja näyttelyn kiinnostavimpana pitkään aikaan näkemistäni. Yllätyin omasta reaktiostani, sillä Currin suututti 90-luvulla amerikkalaiset feministit ja aiheutti protestiaallon, koska osa naiskatsojista koki kuvat niin halventavan esineellistävinä; Currin-boikottia toitottanut toimittaja Kim Levin tosin käänsi myöhemmin kelkkansa, ja syystä: ruumiillisen esineellistämisen ja fyysisen täydellisyydentavoittelun huolellinen tarkastelu ja ristivalotus maalaustaiteen keinoin on taatusti tarpeen ja tuskin ylilyönti maailmassa, jossa naiskauppaa käydään laajalti ja lehdet ja mainokset tursuavat samaa estetiikkaa ilman suurempaa haloota. Puhumattakaan että on kultturillisesti hyväksyttävää leikkauttaa jonkin tuntemattoman voiman ajamina neniään, rintojaan, reisiään ja jalkapöytiään - ja tällaista estettistä parantelua onnekkaalle rahvaalle kustantava tosi-TV-show Extreme Makeover on jokaviikkoista prime time -katsottavaa.

Toinen erinomainen ruumiinkuvanäyttely Whineyssä esitteli Lucas Samarasia, nykyään vanhaa setää, joka on pyhittänyt koko pitkän uransa oman kehonsa kuvaamiseen todella innovatiivisin menetelmin, muunmuassa fantastisesti manipuloiduin polaroid-kuvin. Kiehtovaa, mutta näyttelyn opas oli vielä kiehtovampi: puunattu, viimeisen päälle stailattu pitkälle raskaana oleva designer-silkkikaapuun verhoutunut kolmikymppinen nainen, joka näytti olevan karannut suoraan Currinin naismaailmasta, tai ehkä Sex and the Citystä. Barneysin jouluikkunat muuten esittelevät tänä vuonna satukuvaelmien Carrieta, Mirandaa, Samanthaa ja Charlottea.

Central Park on parikymmenen sentin lumipeitteen alla. Katselin bussin ikkunasta kuinka talviurheilu sujui keskuspuistossa - pulkat ja liukurit olivat kovassa käytössä, mutta huomasin, että useimmilla mäkeä laskevilla pikku tenavilla oli yllään viimeistä muotia olevien miniatyyritalvivaatteiden lisäksi kypärät ja laskettelu- tai aurinkolasit - ehkä isin ja äidin vakuutus vaatii sellaista.

Päivän päätteeksi kävin illastamassa muiden I.Housen asukkaiden kanssa ja kuuntelemassa George W. Bushin hallituksen entistä ympäristöministeriä Christine Todd Whitmania, joka oli vastuussa Yhdysvaltojen vetäytymisestä Kioton ilmastosopimuksesta. Valitettavasti minulle eikä kovin monelle muullekaan ei selvinnyt, miten hiilidioksidipäästöjä vähennetään päästöjä lisäämällä, mutta ehkäpä ymmärrykseni lisääntyy kun akkulturaatioprosessi edistyy.

Voi ei... nyt alkavat taas amerikkalaiset joukkopsykoosit: snow emergency! Eilisen ja viime yön aikana on hiljalleen putoillut noin kymmenen senttiä lunta ja nyt ulkona on - 4 C; leppoisa talvisää siis, mutta suuren paniikin aihe täkäläisille, ja kulkee täällä nimellä snow storm (blizzard warning in effect). Yonkersiin on jo julistettu snow emergency ja on vain hetken kysymys, milloin täälläkin pannaan koko kaupunki kiinni. TV-asemat paahtavat "Don't go out there the conditions are atrocious" ja ulkona pörrää roska-autoja, joiden eteen on laitettu lumiaurat; roskakuskit näyttävät tekevän 36-tuntista työpäivää. Ihmisten autoiluvarustukseen ei näytä kuuluvan lumiharjoja, joten tuulilasia ja lumipeitettä auton katolla pyyhitään tehokkaasti hihalla.

Onnettomasti Pekka olisi lentämässä tänään SASilla Newarkista Arlandan kautta Helsinkiin. Lentoasemat lähistöllä ovat aivan sekaisin, ja SASin eilinen lento Tukholmaan tuli perille noin seitsemän tuntia myöhässä. Kone, johon Pekan pitäisi illemmalla nousta on vasta matkalla tännepäin, ja on epäselvää, pääseekö se laskeutumaan, koska kaikki ovat varautuneet siihen että lumentulo yltyy. New Jersey Turnpikella on ketjukolareja, sillä autoissa ei ole talvivarustusta, vaikka lumi on täällä jokatalvinen ilmiö.

Äsken CBS New York -kanavalla tummaihoinen sisätautilääkäri Dr. Bert Petersen antoi neuvoja miten pärjätä kansallisessa hätätilassa, eli kun joutuu näissä extreme-olosuhteissa luomaan lumet pois drivewayltä. Ottakaapa tekin siellä Suomen päässä näistä neuvoista opiksi, kun vesisateenne lopulta muuttuu lumeksi.

- Dress in layers
- Breathing cold air is dangerous. Wear a scarf wrapped over your mouth and nose
- Don't showel snow after drinking alcohol or eating a heavy meal
- Take frequent breaks every 5 to 10 minutes
- Protect your back: wear a protective back brace
- Everyone should get the flu vaccine. The flu is extremely contagious!

Pekka alias Peter Elk tilittää jälleen:

Hello!

Amerikansuomalaisen Peter Elkin raportit siirtolaiselämästä Yhdysvalloissa jatkuvat jälleen. Tänään on vuorossa kurkistus Maailman Mahtavimman Demokratian poliittiseen sielunelämään.

Yksi huomionarvoisista eroista amerikkalaisen ja eurooppalaisen poliittisen terminologian välillä on tunnetusti sanan "liberaali" erilainen merkitys. Euroopassahan (uus)liberalismi yhdistetään usein oikeistolaisuuteen, lähinnä markkinauskoiseen thatcherismiin ja Suomessa vielä spesifimmin 90-luvun alkupuolen viinaslaisuuteen.

Atlantin tällä puolella liberaali tarkoittaa kuitenkin suurin piirtein samaa kuin "leftie", joka on vasemmistolainen abortin, homoliittojen, julkisrahoitteisen terveydenhuollon ynnä muiden halveksuttavien puuhien kannattaja. Liberaalit ovat aina metelöimässä kansalaisvapauksien rajoittamisesta, kun presidentti, tuo isänmaallinen kelpo mies, yrittää vain puolustaa maatamme terroristeilta. Mokomat olisivat valmiita hyysäämään rikollisiakin kieltämällä kuolemantuomiot ja rajoittamalla kunnon ihmisten oikeutta kantaa asetta. Kerta kaikkiaan epäisänmaallista sakkia, joka vihaa Amerikkaa.

Lyhyesti sanottuna monille amerikkalaisille "liberaali" on kirosana. Pahempia loukkauksia voisivat oikeastaan olla vain "kommunisti" tai "luonnonsuojelija" (environmentalist). Jopa huomattava osa Demokraattisen puolueen jäsenistä kavahtaa ajatusta kutsua itseään liberaaleiksi. He ovat omasta mielestään maltillisia eli "moderate". Tästä jengistä hyvä esimerkki on presidenttiehdokas Joe Lieberman, joka on sosiaalipolitiikassa Bushin jengiä pehmompi, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ihan yhtä haukkamainen Rummy ja kumppanit.

Minut on nyt joka tapauksessa profiloitu vihaiseksi liberaaliksi. Tästä todisteena ovat päivittäin postiluukusta tulvivat kirjeet, joissa pyydetään rahaa mitä epäilyttävimpiin tarkoituksiin. Eilen minua lähestyi Americans for Peace Now, joka kannattaa rauhanomaista ratkaisua Lähi-Idän kriisiin. Radikaalit Israelin ystävät pitävät näitä rauhanhörhöjä itseään vihaavien juutalaisten antisemitistisenä itsetuhojärjestönä. Tosi epäilyttävää. Toissapäivänä sain pikakirjeeksi naamioidun lähetyksen Demokraattien "eduskuntaryhmän puheenjohtajalta" Nancy Pelosilta, joka halusi tietää, pidänkö Demokraattien vai Republikaanien sosiaalipolitiikkaa parempana ja pyysi siinä samassa 35 dollaria demareiden vaalikassaan.

Rahaa halusi viime viikolla myös edustajainhuoneen ainoa riippumaton jäsen, vermontilainen Bernie Sanders. Vermont nyt on osavaltionakin jo epäilyttävä; sallii homosuhteiden rekisteröimisen ja sitä paitsi antikristus Howard Dean asuu siellä. Konservatiivinen National Review -lehti luonnehtikin pari kuukautta sitten Vermontia helvetiksi. Kirjeessään Sanders kehui minulle lukeutuvansa George Bushia kaikkein kiivaimmin vastustaneiden kongressiedustajien joukkoon.

Jaa miksikö minut on luokiteltu vihaiseksi liberaaliksi? Siksi tietysti, että olen sellainen. Ensimmäisiä tekojani Yhdysvaltoihin saavuttuani oli liittyä kansalaisoikeusjärjestö ACLUun ja tilata Bushia ruoskiva aikakauslehti The American Prospect. Sittemmin olen pahentanut vielä omaa asemaani lahjoittamalla rahaa liberaalille radiokanavalle WNYC:lle, liittymällä Amnesty Internationalin USA:n osastoon sekä tilaamalla toisen perinteisen liberaalilehden The Nationin. Mitä muuta tällaiselta tyypiltä voisi odottaa kuin tukea epäisänmaallisille hankkeille? If it walks like a duck and quacks like a duck, the chances are, it really is a duck.

Intoa vastata kaikkiin avustuspyyntöihin rajoittaa tuntuvissa määrin se, että rahat loppuisivat alkuunsa, jos alkaisi tukea kaikkia mahdollisia hyviä asioita. Täällä yhteiskunta yksinkertaisesti pyörii niin, että järjestöt, tv- ja radiokanavat, lehdet, poliitikoista nyt puhumattakaan, joutuvat rahoittamaan toimintaansa yksityisten rahalahjoitusten kautta.

Lahjoitukset ovat toisaalta myös väline vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Jokaisella on tietysti vapaus olla lahjoittamatta rahaa. Samalla on kuitenkin hyväksyttävä se, että joku muu takuuvarmasti antaa rahaa sellaisiin hankkeisiin, jotka eivät omasta mielestä ole kovin kannatettavia. Pakko ei ole antaa rahaa demokraattien vaalikampanjaan, mutta samalla voi olla varma siitä, että ExxonMobilin johdossa istuvat sedät syytävät kasapäin dollareita George Bushin vaalikassaan. Vaihtoehdoiksi ei jää muuta kuin alistua passiiviseen olotilaan tai ryhtyä vaahtosuiseksi liberaaliksi.

Peter Elk

Talvi on saapunut New Yorkiin. Parina päivänä on satanut hieman lunta, joka on kuitenkin heti sulanut. Tänään tai huomenna on luvassa lisää. Eilen töihin mennessä oli viisi Celcius-astetta pakkasta, ja vastaan tuli mm. intialaisnainen, jolla oli paksu toppatakki sarin päällä ja kaulahuivi käärittynä kasvojen peitoksi niin tiukkaan että vain silmien kohdalla oli vähän rakoa. Pekan portugalinopettaja, brasilialainen Sidney, sanoi juuri kokeneensa elämänsä kylmimmän päivän, joka oli niin sietämätön, että hän lähtee jouluksi kotiin Sao Pauloon lämmittelemään. Tämä epätoivo kirvoitti Pekkaa ja erästä kanadalaista esitelmöimään Sidneylle pitkien kalsarien tärkeydestä.

Supermarkettien edessä on Thanksgivingistä lähtien myyty joulukuusia, ja eilen eräs mies raahasi omaa kuustaan metrossa. Me vietimme Thanksgivingiä Bostonissa Antin luona: Antti valmisti upean kalkkuna-aterian kaikkien trimmingien kera. Karpalokastike tosin piti tehdä kahteen kertaan, ensimmäinen satsi keikahti onnettomasti Antin kädenselän polttaen suoraan viemäriin. Muina ajanvietteinä yritimme päästä katsomaan intialaista Miss Universumia lähi-mallin kelloliikkeeseen (ei onnistunut, koska samaa näyttivät yrittivän liki kaikki Bostonin seudun intialaiset) ja onnettomasti vietimme älä osta mitään -päivää muovikortteja vinguttaen Wrenthamin outlet mallilla. Thxgiving on logistinen painajainen, koska kaikki yrittävät ajaa/lentää läheistensä kalkkunapöytään, joten valitsimme matkustusajankohdaksi itse kiitospäivän, joka oli jo yhtä hiljainen kuin jouluaatto puolen päivän jälkeen Suomessa. Paluumatka vaati tunnin ja 15 minuutin jonotuksen moninkertaisesti ylibuukattuun Chinatown-bussiin, mutta takanamme jatkui korttelin pituinen jono, joten olimme todella onnekkaita kun ylipäänsä mahduimme paikalle rekrytoituun minibussiin. Kuljettaja saapui Bostonin South Stationille New Yorkista, tyhjensi bussin, kaatoi lisää öljyä moottoriin, ja lähti saman tien kaahaamaan meitä takaisin New Yorkiin. Ruuhka oli paikoitellen vetoketjuliittymien kohdalla lähinnä Conneticutissa aikamoinen, mutta kuljettajan virtuoosimaisen kaistapujottelun ansiosta olimme kotona uskomattomasti liki viidessä tunnissa.

Nyt on meneillään lukukauden loppurutistus ja kaikenlaista työhön liittyvää niin paljon, että on vaikea päättää mihin kiireelliseen tehtävään seuraavaksi tarttua.

Meillä on ollut gorilla-teemaviikonloppu. Idea syntyi aivan vahingossa. Pari viikkoa sitten Brooklynissa oli niin kivaa, että halusimme mennä sinne uudestaan päivänvalon aikaan, varsinkin kun eilen oli lämmin ja aurinkoinen ilma. Täältä pääsee sinne pikaisesti kakkosen metrolla, joten jäimme pois Clark Streetillä ja kävimme ihailemassa Manhattan skylinea Brooklyn Heightsin rantapromenadilta. Paljon kivempia vielä kuin näkymät olivat hienot vanhat townhouset, joihin moniin kuului puutarha. Kävelimme näitä vanhoja kapeita katuja pitkin poikin, alas trendikästä Court Streetiä ja Smith Streetiä Carroll Streetille asti. Kadun varrella oli eklektisiä kauppoja, kivoja kahviloita ja klubeja; vinoutuneen subjektiivisen arvioni mukaan eräs tyylikkäimmistä ja tunnelmaltaan parhaista New York Cityn alueista juuri nyt on Smith Streetin tienoilla.

Carroll Gardenissa rakennusten tyyli alkoi muuttua, niihin tuli isommat pihat ja pihoihin kurpitsa-asetelmia ja monimutkaisia kuvaelmia joiden rinnalla puutarhakääpiötkin kalpenisivat. Lisäksi pihoilla oli niin runsaasti Amerikan lippuja ja muita patrioottisuusvakuutuksia, että heräsi epäilys, että alue on tuoreiden maahanmuuttajien seutua. Pian tuli vastaan Gowanus Canal, joka on urbaaneiden legendojen mukaan ollut niin saastunut, että mafia saattoi huoletta dumpata sinne ruumiinsa ja luottaa, että ne liukenevat happoveteen. Alueella on myös aiemmin ollut sietämätön haju, sillä kanaali on ollut mereen yhteydessä oudon potkuriviritelmän kautta, joka jossain vaiheessa meni rikki, jolloin veden vaihtuminen pysähtyi. Nyt kanava oli samantapaista postindustriaalista unta (20. vuosisadan Venetsia) kuin jotkut Queensin Sunnysiden alueet. Aivan tyhjää, hiljaista, hyvin siistiä, samalla rähjäistä, ja hieman kammottavaa; vastamaalatut turkoosit siltarakenteet ja raskasliikkeistä aivan vienosti haisevaa vettä. Varastopihoilla muutaman korttelin alueella leegioittain jäätelöautoja, postiautoja, joku sirkkelöimässä; sitten alkaa vastaan tulla vanha nuhjuinen italialaisalue: keskellä parakkeja ravintola jossa valet parking -mahdollisuus, eli hakematta tuli mieleen taas mafiapomojen mielipaikat. Park Slopeen päin alueen rakennuskanta koheni kovasti, ja talot alkoivat taas olla idiosynkraattisia (viktoriaanisia ja goottilaisia viritelmiä), hyvässä maalissa. Brooklynin 5th Avenue oli todella mukava katu: ketjukaupat- ja ravintolat loistivat poissaolollaan, kivoja ravintoloita, kahviloita, käytettyjä levyjä ja vaatteita kaupan, asujaimistossa mikään rotu ei tuntunut dominoivan, lastenrattaitakin näkyi ja liikkeissä ja elämänmenossa oli vapaamielinen sävy.

Pekka oli jo pitempään kaivannut kahvipaikkaa, ja lopulta sopiva löytyi (ja pääsemme gorillateemaan): Gorilla Cafe, aivan vastikään avattu kahvila, josta sai kotitekoisen oloisia leivonnaisia ja paikan päällä paahdettua reilun kaupan kahvia. Paikka oli tyylikäs, palvelu ystävällistä, kahvi, tee ja leivonnaiset erinomaisia: aloimme heti surra että emme asu noiden nurkkien viehättävisså townhouseissa. Brooklynissa mittakaava on inhimillinen, ravintoloiden kirjo fantastinen, asujaimisto värikäs, ja tunnelma jotenkin todellisempi kuin rahanhimoisella naapurisaarella.

Hintatasoltaan Park Slope on suunnilleen samaa tasoa kuin nykyinen alueemme Morningside Heights Manhattanilla; minulla työmatka olisi Park Slopesta noin 45 minuuttia, Pekalla puolestaan matka New York Universityyn lyhenisi kymmenkunta minuuttia. Brooklyn vain tuntuu jotenkin elävämmältä ja kotoisammalta - se on kaupunginosa jossa juuri nyt tapahtuu. Kun palasimme Manhattanille ja kipusimme metrosta Lincoln Centerille, rakennusten ja liikenteen mittakaava tuntui hetken musertavalta ja kolkolta. Valitettavasti emme ole erityisen iskukykyisiä vuokra-asuntomarkkinoilla - täällä luottotiedot ovat uudella maahantulijalla automaattisesti huonot, ellei niitä kovalla työllä tietoisesti ja pitkäjänteisesti rakenna paremmaksi - joten asunnonvaihto voi osoittautua liian vaikeaksi operaatioksi käytännössä toteuttaa.

Pekalla oli niin ikävä gorillakahvia, että päätimme tänään käydä Bronx Zoossa katsomassa siellä majailevaa isoa gorillaperhettä. Nurkan takaa asunnostamme 125. kadun kohdalta joenrantaa lähtee bussi Bx15, ja köröttelimme sillä kirkosta palailevien fantastisiin pyhäasuihin (eräälläkin miehellä satiinipuku, sulkahattu ja sähkönsiniset käärmeennahkakengät) pukeutuneiden paikallisten seassa New Yorkin huonomaineisimman kaupunginosan läpi 3. avenueta pitkin (myöhemmin luin lehdestä että presidenttiehdokas Howard Dean oli juuri tuohon aikaan vieraillut harlemilaisessa kirkossa). Etelä-Bronx näytti Hubin seudulta rähjäiseltä mutta elinvoimaiselta. Ei läheskään niin kamalaa kuin mitä olin kuvitellut - Etelä-Bronx ei enää pala ja asukkaat tekevät ilmeisesti kovasti töitä saadakseen kotiseutunsa parempaan kuntoon. Hieman pohjoisempana graffiti lisääntyi, talot olivat järkyttävän huonossa kunnossa, kaikkialla oli paljon roskaa, ja paikoitellen maisema oli sellaista että kaduilla ei olisi huvittanut kävellä edes päiväsaikaan. Pekka totesi, että jos näiden seutujen kaksioiden vuokra on 200-300 dollaria kuussa, se on kyllä kiskurimainen ylihinta. Mitä karmeammaksi katukuva muuttui, sitä enemmän alkoi näkyä espanjankielisiä helluntaikirkkoja: kirkon avoimesta etuovesta kantautui bussiin voimallinen gospel ja jalkakäytävällä rokkasi keski-ikäinen musta nainen satiininen pyhähattu päässään. Aina välillä oli roskaisia rakentamattomia tontteja, jonne oli viskottu jätteet ja risat kodinkoneet; myös takkuisia pusikoita, joissa oli piikkilanka-aidat ympärillä ja portilla kyltti "City Park". Vähitellen 170. kadun seuduilla rakennuskanta alkoi tuskin havaittavasti kohentua, ja kun jäimme pois Pikku-Italiassa 187. kadulla Arthur Avenuen liepeillä, näkymä oli suorastaan sievä hetkeä aiemmin koettuun lohduttomaan ankeuteen verrattuna. Valitettavasti seudun mainiot salumeriat ja juustokaupat eivät olleet sunnuntaina auki.

Söimme sinitukkaisten turistimummojen seassa kelvollista italoruokaa kadulla, jonka Kosovon albaanit olivat selvästi ottaneet omakseen (pokka ei riittänyt mennä ruoan hakuun albaanimiesten kansoittamaan futisbaariin). Sitten menimme Bronx Zoohon, jossa eläinten elinolot olivat selkeästi paremmat kuin suurella osalla Bronxin ihmisasukkaista: eläimillä tuntui olevan riittävästi ruokaa, laajat ja huolella maisemoidut kotiaitaukset, ja hyvää hoitoa, jopa oma pieni sairaala. Yli 20-jäseninen gorillaperhe oli vaikuttava ja hätkähdyttävän inhimillinen. Yksi gorilloista painoi naamansa lasiin ihmetelläkseen ihmisserkkujaan, ja täytyy myöntää että olimme varmaan paljon oudompi ja arvaamattomammin käyttäytyvä lauma kuin rauhallisesti päiväpuuhiinsa syventyneet gorillat.

Metromatka kotiin 2-junalla kirskui suuren osan matkasta kattojen tasalta. Aurinko oli laskemaisillaan, ja outo pastellihämy väritti kaupunginosan vielä entistäkin epätodellisemman näköiseksi: rakennusten sekamelska on urbaani painajainen mutta värimaailmaltaan kuin suoraan Jehovan todistajien lehden paratiisinäkymästä. Harlemissa vaunuun kiipesi täysin aineissa oleva komea musta mies, jonka kaikki energia selvästi meni pystyssäpysymiseen. Miehen vasempaan silmäkulmaan oli tatuoitu neljä turkoosia kyyneltä, ja kaulalle fraktuuralla The Kid. Vaikka New Yorkin äärimmäisyyksiin on vähän jo alkanut turtua, kyllä tämä kaupunginosanelikko on outo sekoitus uutta ja vanhaa, hyvää ja huonoa, kallista ja halpaa, tervettä ja sairasta, pehmeää ja kovaa…

Olin perjantaina oudon masennuksen vallassa. Unohdan joka kerta ulkomaille lähtiessä että kulttuurishokki koskee minuakin; aikaisempien reissujen hyvät hetkethän aina muistaa, mutta huonot unohtuvat. Kaikki tuntui olevan nurin päin ja maailma epäreilu. Vieraassa paikassa asuminen pitää sisällään jatkuvasti hiertäviä pikkujuttuja. Lempiharmejani täällä:

·Huonosti suunnitellut ja toimivat suihkut.
·Miksi joka paikassa haisee? Supermarketeissa pilaantuva ruoka ja roskat, kotona homehtuva suihkuverho, kadulla minikokoisten puutarhaplänttien lannoitteeksi levitetty kanankakka.
·Miksi joka paikassa on niin likaista?
·Miksi ratkaisu likaan ja hajuihin on aina hajun voittaminen vielä vahvemmalla parfyymilla (tyyliin Andy Männynraikas), ei lian poisto?
·Amerikkalaiset vanhanaikaiset sähkölaitteet ja kodinkoneet: jättikokoisia, meluisia, energiatehottomia.
·Outo yleinen piittaamattomuus ympäristömelusta. Meluisa=tehokas. Esimerkiksi kun metro ajaa Harlemin asemasillalle, räminä on niin kova että luulisi kuolleitten nousevan haudoistaan, ja laituri tärisee junien painon alla vaarallisen tuntuisesti. Kyseinen asema restauroitiin juuri 15 miljoonalla dollarilla, mutta meluisuusaspekti on ilmeisesti museoviraston suojelema muistoarvo.
·Elintarvikkeet ovat mielettömän kalliita; laatukirjo on paljon suurempi kuin Suomessa, erityisesti huonoon suuntaan.
·Eväiden ja pikaruoan varaan rakentuva työpaikkaruokailukulttuuri.
·Citibank.
·Kosteus.

Plussapuolella on kuitenkin ilmasto, ihmiset, kulttuuritarjonta, ja mahdollisuus tehdä pikku "ulkomaanmatkoja" lukemattomiin erilaisiin kohteisiin jotka ovat vajaan tunnin metro- tai junamatkan sisällä. Pekka on jo kehittänyt hyvän zen-asenteen: kun defaultisti olettaa että mikään ei täällä toimi, yllättyy aina välillä iloisesti poikkeuksesta. Kun itsekin muistin että tällaistahan tämä on, aina välillä kaikki tuntuu tyhmältä ja hankalalta, synkeys hälveni. Sitten ehdimmekin tehdä kivoja asioita: kävimme lauantaibrunssilla Cloistersissa, joka vilisee pikimustia oravia, ihmettelimme Yeshiva Universityn kampuksella kipa-muodin valtavirtauksia (musta sametti pitää edelleen pintansa mutta denim on cool new look) ja tutustuimme vähän paremmin latinalaiseen Washington Heightsiin. Olimme jo viikolla käyneet kuuntelemassa hassua paneelia neokonservatiivien vaikutuksesta Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan New Schoolissa. Paneeli syrjähti aiheestaan heti alkuun, mutta näky sinänsä olivat luentoa kansoittavat vihaiset liberaalimummot ja -papat, ja Barnardin professori Randall Bulmerilla oli hassuja juttuja evankelikaaleista ja Jimmy Carterista. Sen jälkeen taistelimme myrskytuulen läpi thairavintolaan Villageen - muuten hyvä kokemus mutta seuraavana päivänä vatsa sekaisin...

Huomaan myös täysin unohtaneeni mainita elämykset, jotka onnistuvat parhaiten juuri täällä: viime viikkojen sisällä olemme käyneet kuuntelemassa Columbian SIPA:ssa talousnobelisti Stiglitziä, ihailin Sarah Jessica Parkerin raskauden jälkeistä kurpsahtaneisuutta (liian laiha! niin kurttuiset sääret! niin ihanat kengät!) ja Erica Jongin eleganttia kolmatta ikää 92nd Street Y:llä, ja kävimme kuuntelemassa brasilotähti Gal Costaa Carnegie Hallissa; Danilo ja Pekka osuivat Foot Lockeriin samaan aikaan raptähti 50 Centin ja suunnattoman preteinifanilauman kanssa.

Kiireisiä viikkoja... Danilo ja Soila viettivät viikon kanssamme. Otin perjantain vapaaksi töistä, ja kävimme Ellis Islandilla. Matka sinne Statue of Liberty -lautalla oli ruhjova, turvatarkastus tiukempi kuin lentokentällä ja lautan yläkansi täynnä hulluja turisteja joiden tarkoituksena oli saada ainutkertainen foto Lady Libertystä - Pekka ottikin sitten lopulta kuvan jossa puoli tusinaa toistensa ja penkkien päällä huojuvalla alukselle kiipeilevää kameramiestä- ja naista tähtää häntä. Ruuhkasta ja melusta huolimatta Ellis Island oli kiva retkikohde. Sää suosi meitä, marraskuu kirkastui hyvin aurikoiseksi ja kuulaaksi ruskapäiväksi, ja maahantulotarkastussaarella vierailu muistutti kovasti käyntiä Suomenlinnassa. Siirtolaisten tarkastusasema on suunnilleen samaa tyyliä kuin Aleksanterin teatteri Helsingissä, ja se jätettiin 50-luvulla siirtolaistulvan ehdyttyä rapistumaan itsekseen - 80-luvulla saari löydettiin uudestaan ja kunnostettiin suurin ponnistuksin varsin vaikuttavaksi museoksi. Maahantulotarkastus sinänsä ei kyllä kovasti ole päivittynyt - Yhdysvallat ei edelleenkään halua ottaa vastaan mielenterveysongelmaisia, tarttuvien tautien kantajia tai rikollisia - mutta tätä museossa ei erityisesti painotettu. Mutta suomalaisia siirtolaisia Yhdysvaltoihin on ollut sen verran paljon, että museossa oli runsaasti suomalaisiin liittyviä valokuvia, esineitä ja asiakirjoja - erityisesti pyöreäposkisen Koskisen perheen vaiheet olivat hyvin esillä. Omien esivanhempien kohtaamisia siirtolaisviranomaisten kanssa oli myös mahdollista selata museon tietokannoista.

Suuren siirtolaisuusretken jälkeen kävimme katsomassa miten vähän uudemmat siirtolaiskerrostumat elävät Brooklynissä. Vaikka keskityimme vanhoihin alueisiin - Brooklyn Heights, Park Slope ja Carroll Gardens - tunnelma miellyttävän monivärinen. Lauantaina kävimme Pekan kanssa Queensissa Astoriassa, ja törmäsimme erilaiseen, pikkukaupunkimaisempaan ja vähemmän eurooppalaiseen katukuvaan. Sarit, kreikkalaiset ravintolat, brasilialaiset kaupat ja mitä ihmeellisimmät pankit (no credit? no problem!) täplittivät sulassa sovussa Itä-Lontoolta näyttävää maisemaa. Lisäksi M60-bussimatkalla saimme ihailla Ward Islandin vankiloita ja tyhjistä teollisuushalleista ja tierampeista koostuvaa postapokalyptista maisemaa Bronxin, Manhattanin ja Queensin välimaastossa Triboro Bridgen seuduilla.

Sunnuntaina teimme vielä lisää tuttavuutta saman seudun kanssa: menimme Metro North Railroadilla Harlemin 125. kadun asemalta Bronxin läpi Hudson-joen rantaa noin reilun tunnin ylävirtaan. Pekalle junamatka oli elämys koska se kuulemma sijoittuu Falling in love -elokuvan kulisseihin: leffassa Robert de Niro ja Meryl Streep heiluivat Metro North-junassa joka ei nykyään ole yhtään vähemmän haalistunut ja nuhjuinen kuin vuonna 1984 (kiteytynyt nettiarvostelu tästä elokuvasta: "It was either this or watch paint dry"). Metro North oli muuten reilu viikko sitten otsikoissa, joku valopää sai koko systeemin sekaisin pudottamalla kännykkänsä sen vessaan, ja sitten juuttumalla tuntikausiksi kyynärpäätään myöten pyttyyn - palokunta polttoleikkasi miehen lopulta irti, mutta kännykkää ei koskaan löytynyt.

Maisemat olivat suuri yllätys: tiesittekö, että Manhattanin pohjoisin kolkka on koskemattoman näköistä metsää, ja että New York Cityn asutus harvenee miltei erämaamaisemaksi muutaman mailin päästä kotoamme. Hudsonin jyrkkä Jerseyn puolinen rannikko näytti miltei asumattomalta - ja joki itsessään on komea ja leveä. Kävimme Dia:Beaconissa, entisessä keksilaatikkotehtaassa, joka mainostaa itseään maailman suurimmaksi nykytaiteen museoksi. Näin varmaan on - pienetkin huoneet museossa olivat tenniskentän kokoluokkaa, ja isot jalkapallokentän tai -stadionin luokkaa. Taide oli pääosin installaatiota ja tilateoksia, ja monet töistä oli suunniteltu suoraan Dian tiloihin siten että teosten kokoluokka oli aivan giganttinen - esimerkiksi upea Warhol-sykli oli suoraan jättiläisten maasta. Minimalistiset jättiläistyöt (esim. Joseph Beyusit ja Frank Stellat) aiheuttivat kuitenkin senasteisen sensorisen deprivaation, että koko museon suosituin työ tuntui olevan Hanne Darbovenin tuhansista saksalaisista postikorteista, ristipistomalleista, 1970-luvun Spiegel-lehtien kansista ja vastaavista elementeistä koostuva installaatio. Tämän keskikokoisen seikkailu päätteeksi söimme viinereitä ja joimme höyryävää teetä ja kahvia junaseisakkeella hienossa auringonpaisteessa upeaa jokimaisemaa ihaillen - nyt on ensi kertaa tänä syksynä ollut hallaöitä ja talvitamineet on pitänyt kaivaa esiin.

Täällä oli eilen kaupunkikarnevaali, New York City Marathon. Meillä oli henkilökohtainen kannustusmissio, meillä majaileva italialainen kaverimme Danilo juoksi oman ennätyksensä 35000 muun ohessa. Suomalaiset juoksijat pitivät niin matalaa profiilia ettemme huomanneet yhtäkään: huusimme siis anteliaasti Heja Sverige ja Norge paremmin lippuviritelmin tai kasvomaalauksin varustetuille naapurikansojen edustajille. Tunnelma oli mahtava, Bronxissa ja Brooklynissa oli valtavia rytmiryhmiä ja DJ:tä kaduilla kannustamassa mukana juoksevaa raptähti P. Diddyä. Jopa kotikatumme pahvilaatikossa majaileva asunnoton piristyi nähdessään Danilon kaulaan ripustetun suoritusmitalin.

Minusta ei ole maratoonariksi, mutta äiti ja Olli toivat minulle vaikuttavasti pakatut kävelysauvani viikko sitten. Testasin niitä lauantaina kotikulmilla Riverside Parkissa. Sieltä löytyi ihana aivan joen rantaa kulkeva kävely- ja pyöräilyreitti: 20 C lämmintä marraskuussa ja aurinko paistoi, ja pitkistä työpäivistä jumiutuneet hartialihakset aukesivat. Maraton-päivänä olinkin valmis sauvakävelydebyyttiin Central Parkissa ja Upper East Sidellä. Siitä huolimatta että newyorkilaiset eivät ihan vähästä hätkähdä, "kesähiihto" herättää runsaasti uteliaita katseita ja kommentteja metrossa, kaduilla ja puistoissa: "Onko tuo luistelua?" "Treenaatko talvea varten?" "Missä ovat suksesi?"

Pekka yrittää kovasti assimiloitua. Osinhan se onnistuukin: Starbucks-kahvi alkaa jo syrjäyttää Saludon. Myös katukuvaan hän onnistuu sulautumaan paljon minua paremmin: outoja vihreälehtisiä luutamaisia vitsakimppuja kantaneet ortodoksijuutalaiset nuoret miehet kävivät taannoin metroissa herätyskampanjaa. He ohittivat useimmat muut matkustajat, mutta innostuivat heti nähdessään Pekan. (Koulussa opetettiin, että juutalaisuus ei ole lähetystyöorientoitunut uskonto: ehkäpä se on totta, ja siksi herätysiskujen kohteet valittiin puhtaan ulkonäköpohjaisesti, goyim saivat jäädä oman onnensa nojaan.)

Lisää assimiloitumisprosessista oheisessa Pekan kirjeessä kavereilleen:

Hello!

Huomasin tässä viime viikolla, että olen lukenut huolimattomasti Yhdysvaltain siirtolaisuusviranomaisten papereita. Minun ei tarvitsekaan asua maassa viittä vuotta anoakseni maailman johtavan demokratian kansalaisuutta, vaan voin jättää paperit sisään jo vähän alle kolmen vuoden oleskelun jälkeen.

Aikainen lintu nappaa madon, joten eipä muuta kuin heti lataamaan tietokoneelle lomake N-400, "Application for Naturalization". Hmmm... rotu... hiusten väri... oletko koskaan kuulunut natsipuolueeseen... oletko koskaan tehnyt rikosta, josta et ole jäänyt kiinni... oletko koskaan valehdellut Yhdysvaltain siirtolaisvirastolle...

Hei, mutta mitäs tämä on: "Would you like to legally change your name (optional)? If yes, print your new name you would like to use." Tämähän olisi mahtava tilaisuus ottaa nimekseen melkein mitä hyvänsä, ajattelen. Uusi alku uudessa maassa. Pekka Hirvosen jatkuva tavaaminen on muutenkin niin turhauttavaa, kun kukaan ei osaa kirjoittaa sitä oikein.

Kannattaisi ehkä saman tien ottaa jokin aatelisnimi, jotka on Suomessa lain mukaan suojattu, mutta täällä vapaata riistaa. Casimir Ehrnrooth? Pekka Ehrnrooth? Gilbert von Rettig? Maistelen nimiä suussani: "Hi, my name is Gil". Ei, ei oikein kuulosta luontevalta.

Ehkä jotakin räväkämpää? Menisiköhän Adolf Hitler läpi? Toisaalta kielteinen vastaukseni natsipuoluekysymykseen voisi vaikuttaa epäuskottavalta, jos haluaisin vaihtaa nimeni Adolfiksi. Osama bin Laden? Osama bin Hitler? Vaihtoehtojen houkuttavuudesta huolimatta peräännyn. Voisi tulla liikaa hate-crime -ongelmia.

Lopulta päädyn tylsään vaihtoehtoon. Päätän kääntää nykyisen nimeni englanniksi. Näinhän monet suomalaissiirtolaiset menettelivät sata vuotta sitten. Pekka olisi varmaankin Peter, mutta entä Hirvonen? Parasta jättää -nen kääntämättä, alkaa kuulostaa muuten liikaa intiaaninimeltä, ajattelen. En välitä olla Petteri Pieni Hirvi.

Hirven englanninkielisistä vastineista Moose vaikuttaa turhan onomatopoeettiselta, mutta entäpä Elk? Peter Elk. Naseva, aukenee heti, helppo tavata puhelimessa. Nappaan käteeni Manhattanin puhelinluettelon tarkistaakseni, montako tulevaa kaimaani saarella asuu. Luettelosta ei löydy kuin kaksi Elkiä, Allen ja Jennifer. Saaren kaksi Hirveä asuvat lähellä toisiaan, Allen 23. kadulla ja Jennifer 26:lla. Täydellistä. Nimi ei ole pelkästään funktionaalinen ja kuulosta kauniilta; se on myös uniikki ainakin tässä kaupungissa.

Nyt sitten vain odotellaan vuotta 2006, jotta pääsen jättämään kansalaisuushakemukseni sisään. Siirtolaisviraston webbisivu ei sanonut käsittelyajoista mitään, mutta jos hyvä tuuri käy, pääsen ehkä äänestämään vuoden 2008 presidentinvaaleissa. George W. ei valitettavasti voi olla ehdokkaana, mutta toivottavasti republikaanit löytävät jonkun yhtä isänmaallisen miehen siihen menessä.

Parhain terveisin

Peter

Äiti ja Olli ovat olleet täällä viikonlopun ajan käymässä Suomesta käsin. Näytimme heille kaupunkia, kävimme A Little Shop of Horrors -musikaalissa, Central Parkissa, gospel-kirkossa Harlemissa, markkinoilla Broadwaylla ja iltakävelyllä Greenwich Villagessa. Viime päivät sää on ollut miltei kesäinen, ruska huipussaan ja n. 17-18 astetta lämmintä, mutta tänään alkoi sataa. Äiti ja Olli siirtyvät sopivasti Chinatown Expressillä Bostoniin.

Eilen talouspaperi loppui, ja kun lähdimme ostamaan lisää, saimme kaupan päälle ilmaiset naurut: Brawny-merkkisen talouspaperin logo on ilmeinen gaycon, itse asiassa niin ilmeinen, että paperia valmistava Georgia Pacific on suunnitellut uuden Reaganin aikaa edustavan hormonilihaisen tylsiö-Brawny-hahmon jolla ei enää ole Village People-lookia. Huono veto ja hirveä ajoitus, juuri kun viikset tulivat takaisin muotiin! Mahdollisesti tämä makeover loukkaa tärkeää kohderyhmää - heitä varten on olemassa avulias nettisivu Create your own Brawny man. Pehmomies, käytä Brawnya, Brawny on Soft&Strong aivan kuin sinä itse!

Odottelen että kello tulee kymmenen ja pääsen ennen nukkumaanmenoa katsomaan C-SPAN2:lta laajakaistayhteyden kautta booktv:tä. Parhaat tv-kanavat ovat MTV ja C-SPAN2. Kumpikaan ei näy meillä, sillä emme viitsi maksaa 60 taalan modeemimaksun päälle enää lisää kaapelikanavista, joita ei olisi kuitenkaan aikaa katsoa. Meillä näkyy silti ilmaiseksi joitakin outoja kaapelikanavia, kuten Italian RAI Uno.

Löysin oheisen hauskan gender-linkin odotellessani: testaa omalla (englanninkielisellä) tekstilläsi, oletko mies vai nainen. Minä olen nainen, Pekka mies ja Paul Krugman mies.

Kävimme tänään New Jerseyssä, jota Pekka rakastaa - IKEAssa. Ostimme ruokapöydän, pari tuolia, pöydän mikroaaltouunille ja jotain pientä tavaraa. Oli hassua ostaa pöytä jonka nimi on Laurila (made in Finland!) ja tuolit joiden nimi on Kaustby - ja mongertaa nämä nimet amerikkalaisittain mustille asiakaspalveluvastaaville. Port Authorityltä on ilmainen bussikuljetus, mutta huonekalujen kotiinkuljetus maksoi meidän tilanteessamme melkein 50% ostosten kokonaissummasta, eli ei kauhean järkevää puuhaa. Täällä on kuitenkin muualta hankala saada edullisia järjellisen näköisiä huonekaluja - latinomaku on kelmupinnotettua pompöösiä lastulevyä kaikin mahdollisin Prinsessa Ruusunen -koristein.

Jerseyn puolella on niin hirveää, että olo oli helpottunut, kun pääsin takaisin Manhattanille ykkösen metrojunaan, joka sunnuntaina alkuiltapäivästä Bronxiin päin mennessä erehdyttävästi muistutti psykiatrisen sairaalan vastaanotto-osastoa.

Kävimme eilen East Villagessa ihailemassa community gardeneita, joita vanhat hipit hellästi perkaavat. Vastaan tuli hyvin värikästä porukkaa, kaupungin viimeiset punkkarit ja naiseksi pukeutuneita keski-ikäisiä miehiä. Columbian alueella yleisin asuste on collegehuppari ja lötkähtäneet verkkarihousut - lisäksi alueen opiskelijapitoisuus näkyy outona hoitamattomuutena, vaatteiden hirveinä väriyhdistelminä ja jonkinlaisena perusnuhjuisuutena. Siksi downtownissa käyminen virkistää aisteja, näkee trendikkäitä ihmisiä ja vahvan alternatiivisia ihmisiä. New York ei katukuvaltaan ole mikään tyylin pääkaupunki - Italiasta tänne palauttua ihmiset näyttivät oudon huonostipukeutuneilta, mukavuus ylittää miltei aina esteettiset arvot.

Kirjoittaminen ja opiskelu on töissä nyt niin intensiivistä, että tuskin muuta ehtii. Koska ihan lähellämme on upea supermarket, Fairway, josta saa vaikka minkälaista ruokaa, ja erityisesti paljon luomua, päivän kulminaatio on kun tulen väsyneenä kotiin ja laitan jotakin kotiruokaa. Ravintolaruoalla ei tässä maassa jaksa kovin pitkään elää, vaikka asuntoomme kuulukin pakollinen ruokamaksu ja mahdollisuus käyttä alakerran ravintolaa.

Maanantaina sain kuitenkin repäistyä itseäni sen verran irti että kävin St. Bartholomew's kirkossa Park Avenuelle kuuntelemassa Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin Amerikan-debyyttiä. Pitäähän omaa geenipoolia tukea. Ei ollut kovin suuri yllätys, että paikka vilisi New Yorkin suomalaisia, yhteensä varmaan pari sataa: sen sijaan se, että paikalla oli myös presidentti Tarja Halonen puolisoineen, adjutantteineen ja turvamiehineen oli hassua ja yllättävää. Asiasta ei ollut mitään ennakkotietoa ja huomasin presidentin yllättäen kun katseeni kiintyi outoon harmaaseen sotilasasuun kirkon etuosassa. Konserttiin oli osunut pari fellow resident memberiä International Housesta, saksalainen ja ranskalais-japanilainen lakinainen, ja he ihmettelivät miten matalalla profiililla ja luontevasti naispuolinen! valtionpäämies liikkui väliaikayleisön joukossa. Itse konsertti ei ollut erityinen. Kirkossa oli kammottava akustiikka, päälle ja pois äänekkäästi kytkeytyvä ilmastointi, ja pienimmästäkin liikkeestä narahtavat penkit. Hauras soundi ei sovi tilaan, jonka lasimaalausikkunoiden läpi kajahtaa Lexington avenueta kaahaava ambulanssin ääni tai jota tärisyttää kirkon alla jyräävä metrolinja.

Muita huomattavia tapahtumia: Pekka tutustui Harlemin äveriääseen puoleen, Sugar Hilliin ja Hamilton Heightsiin, jossa kadut ovat täynnä charmikkaita matalia brownstoneja. Kun palasimme kotiin pohjoisesta rantaa ja Riverside Driven viaduktia pitkin, näimme jalkakäytävän ja metsikön rajapinnassa parikymmentä metriä talomme ovelta neljä laiskanpulskeaa oravan kokoista rottaa. Se, että supermarketit ovat väärällään tuholaismyrkkyjä perustuu selkeästi todelliseen tarpeeseen.

Mihinkähän taas aika on vierähtänyt... Perjantaina kotona työskentelevä Pekka meinasi tulla mökkihöperöksi, ja lähdimme tuulettautumaan. "Lähiteatterissa" 99. kadulla ja Broadwaylla pyörii Sofia Coppolan uusi elokuva Lost in Translation. Elokuva kertoo siitä, kuinka Tokioon viskimainosta tekemään tullut action-tähti potee unettomuutta loistohotellissa; filmi on kevyt, taitava ja monin paikoin hauska. Hyvin virkistävä. Kuvaa erinomaisesti kulttuurishokkia: jenkkitähden jetlaginen harhailu Tokiossa tuntuu oudosti samalta, muutettavat muuttaen, kuin meidän alkutaipaleemme West Harlemissa.

Pekka älysi eilen että saamme opiskelijakorteillamme 10 taalan viime hetken lippuja New York Philharmonicin konsertteihin. Panimme heti toimeksi ja kävimme kuuntelemassa kuinka Zoltan Kocsis soitti Bartokin 3. pianokonserton Lincoln Centerissä. Konsertti oli yllättäen erittäin viihdyttävä koska 73-vuotias Lorin Maazel oli johtajanpallilla ylienerginen, syöksähtelevä, jammaileva ja pomppiva.

Eilisen päivän suurteko oli sukeltaminen Macy'siin. Pekan projektina on green cardin myötä amerikkalaistua, ja siihen kuuluu mm. yritys opetella pitämään vetisestä Budweiserista ja lenkkareiden käyttö joka tilanteessa. Nyt amerikkalaisuus on täydentynyt Calvin Kleinin kalsareilla. Lisäksi Pekka osti nahkarotsin, jotta ei poikkeaisi liikaa koulunsa NYU:n kulmilla Christopher Streetillä muusta porukasta. Samalla visiitillä näimme halvan mikroaaltouunin, mutta se oli liian hankalasti kuljetettava muun tavaran kanssa. Haimme sen erikseen tänään. Koska taksia ei saanut ihan heti huidottua Macy'sin edestä, raahasimme uunimme bussiin M5 ja köröttelimme sunnuntai-illan maaltapaluuruuhkassa tunnin verran kotiin: bussi pysähtyy melkein ovemme viereen Riverside Drivellä. Olemme siis raahanneet kotiin jo television, kahvinkeittimen, leivänpaahtimen, sähkövatkaimen, maustemyllyn, ministereot ja mikroaaltouunin joukkoliikenteellä.

Vielä viimeiseksi tämän päivän NY Timesistä poimittu perustelu siitä miksi asumme täällä, emme Bostonissa:

"For New Yorkers, Boston is sort of an Extreme New Jersey, with colleges. [They] are the original bridge and tunnel people: many bridges, many tunnels."

Olen palannut Italian- ja Suomen-matkalta takaisin New Yorkiin. Työpaikkani infrastruktuuri on yhtakkia kunnossa, ja koti tuntuu kodilta, kun Pekkakin on asettunut sinne asumaan. Lisaksi uudet 80 kg Helsingista raahattua tavaraa (mm. 600g Fazerin suklaata ja valkoinen rasymatto) auttavat saamaan persoonattoman opiskelijakampan oman kolon oloiseksi.

Minulla oli hieno matka Italiassa. Viime blogentryn jalkeen Italia pimeni puoleksi vuorokaudeksi: sahkökatko vaikutti 57 miljoonan ihmisen elamaan ja oli isompi kuin New Yorkin taannoinen. Juutuin Beneventoon ekstrapaivaksi, mika oli tavallaan hyva: koska kaupungissa ei tapahtunut yhtaan mitaan (ellei miltei tyhjassa ja kylmassa ravintolassa vinkuvien varashalyttimien saestyksella hotkittua pakasteesta sulavista ayriaisista loihdittua lounasta lasketa tapahtumaksi), ja sahköt palasivat muuhun Italiaan nahden melko varhain, sain naperreltya PowerPoint-esityksen Ravellon Eating Disorder Research Societyn kokousta varten. Diat olivat pitkaan painaneet mieltani, silla kyseessa oli ensimmainen plenaarini, mutta Helsingissa oli niin kaameasti pakkauspuuhaa ja syömishairiöprojektien tiedonkeruun viimeistelya, etta esityksen laatiminen oli prioriteeteissa melko viimeisena. Plenaari meni loppujen lopuksi hyvin, ja monet kehuivat dioja kokouksen parhaiksi.

Ennen Ravellon kokousta vietin yhden yön Leccessa, joka on hunajanvarinen hiekkakivinen barokkikaupunki. Barokki on fantastisen kiemuraista ja omalaatuista. Tullessani kaupunkiin en saanut mistaan taksia - olo oli kuin olisi saapunut Balkanille, köyhaa, likaista ja uneliasta - joten paadyin tekemaan bussikierroksen laitakaupungin jarkyttavissa slummeissa. Syntyi vaikutelma, etta kaupunkiin on tullut rahaa viimeksi 70-luvulla. Illalla löysin sitten huolella entistetyn vanhan kaupungin, joka tuoksahti EU-rahalla ja oli aivan yhta charmantti kuin mika tahansa italialainen centro storico. Paitsi etta eksyin kadulle jossa oli transvestiittiprostituoituja, jotka tuntuivat suhtautuvan minuun avomielisen kiinnostuneesti potentiaalisena asiakkaana.

Leccen ja Barin valimaasto on jannaa klassillista maisemaa, oliivipuita, punaiselle mullalle kylvettyja vihannestarhoja, kreikkalaistyylisia valkoiseksi kalkittuja taloja ja kartiomaisia trulli-asumuksia. Kuljin hitaalla kiskobussilla Leccesta Martina Francan kautta Tarantoon. Taranto sijaitsee Joonianmeren varrella, siella on Italian suurin terastehdas (jonka jatevesissa viljellaan ostereita ym. nilviaisia) ja kapealle kannakselle ja saarelle rakennettu kaupunki, josta on avarat nakymat merelle.

Koska Tarantossa on myös laivastotukikohta, tuntui, etta kaupungissa oli miehiä 5:1 naisiin verrattuina ja minä olin tietysti niin eksoottisen naköinen (pitkä, vaalea, laiha) etta kaikki vastaantulijat tuijottivat aika epämiellyttävästi kuin viimeista päivää. Sekä Leccessä että Barissa sain hotelleista superhyvää palvelua ja kummassakaan kaupungissa ei ollut kauheasti turisteja - uskaltaisin sanoa että Tarantossa ei minun lisäkseni ketään. Molemmissa paikoissa törmäsin syvään Mezzogiorno-mentaliteettiin. Leccestä ei meinannut mitenkään saanut ostettua junalippua, koska ainoa lipunmyyjä piti ex tempore parhaan aamuruuhkan aikaan 30 minuutin kahvitauon, eikä ollut edes vihaisten ja huutavien alkuasukkaitten toimesta houkuteltavissa työnsä ääreen kassakoneen kampeen. Pseudotehokkaasta Tarantosta kyllä sain ostettua FS:n automaatista lipun Salernoon, mutta kun kävin varmistamassa rautatieaseman lipunmyyjältä, lähtisikö junavuoron korvaava bussi myös asemalta, kuulin, että vuoroa, johon lipun olin ostanut ei oikeasti ole olemassakaan riippumatta siitä, mitä lipussa lukee. Ainoa järkevä Eurostar pohjoiseen lähti 6.21 aamulla, joten sopeuduin jo toisena peräkkäisenä aamuna herätykseen viiden korvissa.

Saapumiseni konferenssipaikalle Ravelloon oli matka sinänsä. Tuo 6.21 juna lähti minuutilleen, ja kulki mielenkiintoisen miltei asumattoman ekokatastrofimaiseman (lampaat, eroosio) halki Basilicatan ja sen pääkaupungin Potenzan läpi Campanian puolelle. Juna pysähtyi muutaman minuutin Ebolissa. Olen joskus kauan sitten (muistaakseni junassa Tampereelle!) lukenut Carlo Levin kirjan Cristo si è fermato a Eboli: se kuvaa umpikurjaa ja taantunutta tautien ja maanjäristysten riepottelemaa Etelä-Italiaa, jossa ihmiset asuvat hökkeleissä ja maakuopissa. Nykyinen Eboli oli täynnä ihan sieviä kerrostaloja, ja rähjäisyys oli samalla tasolla kuin muuallakin Etelä-Italiassa, so. ei minun turtuineisiin silmiini enää mitenkään erityisesti pistänyt. Seuraava pysäkki oli Battipaglia: se on Italian parhaan mozzarellan kotikaupunki, ja junaan tuli matkustajia, joilla oli eväänään/tuliaisenaan pieniä huolella kiinniteipattuja styroksilaatikoita, joissa ilmeisesti herkut kelluivat tuoreina väljässä suolavedessä. Saavuin lopulta Salernoon, ja jäin tyhmyyttäni Amalfin bussista. Sen sijaan että muina miehinä olisin marssinut bussin perälle, kysyin tyhmästi voinko ostaa kuljettajalta lipun. No eihän lippuja tietenkään saanut muualta kuin tupakkakaupasta, joten 1.8 euron ostoksen vuoksi sain odotella tunnin verran seuraavaa vuoroa. Se ei itse asiassa ollut kovinkaan epämiellyttävää parinkymmenen asteen päivänpaisteessa pikku piazzalla aseman edessä. Sen sijaan bussimatka ylös Ravelloon oli kurja: 24 km:n matka vei yli 1.5 tuntia, ja vaikka näköalat Salernonlahdelle ovat periaatteessa henkeäsalpaavan kauniit, etelärannikon päällä makaava leveä pöly- ja saastejuova jotenkin vei kauneuden ja tuntui lähinnä surulliselta. Bussia vaihtaessa seurasi tietenkin taas huutoa, kohellusta ja elehdintää: yli-innokas taksikuski pakkasi epähuomiossa trolleylaukkuni tanskalaisen pariskunnan taksin peräkonttiin, ja minä puolestani paiskasin vahingossa bussin tavaraluukun tanskalaisrouvan olkapäähän sellaisella voimalla, että hänellä on varmaan vieläkin sateenkaaren värinen mustelma.

En suosittele kenellekään matkaa Ravelloon. Amalfinlahti on massaturismin syntysijoja, tänne piti malariaa uhmaten ängetä jo 1700-luvulla. Pugliassa jatkuvasti kohtaamani vieraanvaraisuus on Napolin ja Salernon välisellä rannikolla monin paikoin muuttunut laskelmoivaksi elinkeinonharjoittamiseksi, ja kapeat hyllymäiset kylät täyttyvät Fritidsresorin päiväretkeläisistä. Etäisyydet ovat kartalla lyhyitä, mutta suurten korkeuserojen ja kapeitten teiden vuoksi käytännössä pitkiä. Ravellon kylä on täynnä hotelleita, ravintoloita ja kitschesineitä myyviä kojuja. Englanti on valtakieli ja joka paikassa törmää kuherruskuukautta viettäviin amerikkalaisiin. Kokouspaikkana tämä oli mukiinmenevä, tosin muitten tutkijoitten tapaamista haittasi se, että osa hotelleista, mm. Parsifal jossa minä asuin, pakotti asiakkaansa maksamaan puolihoidosta. Kokous itsessään oli hyvä ja hektinen, tapasin uusia kiinnostavia kollegoja ja sain mielenkiintoista palautetta omasta työstäni.

Pistäydyin vielä kammottavilla Napoli-München-Kööpenhamina-Helsinki –lennoilla yhden yön Helsingissä ihmettelevässä paksua syystakkia vaativaa säätä (Napolissa oli 25 astetta, Helsingissä n. 10). Lensin sitten Finnairin suoralla yhteydellä JFK:lle. Lennolla oli tilaa, vieressäni oli tyhjä paikka ja sen takana hyvin lentopelkoinen puolalaisamerikkalainen corporate finance –tyyppi. Koska minulla ei ole vähään aikaan ollut mielekkäitä potilaskontakteja, tapoin hieman aikaa lennolla yrittämällä lievittää jännitystä juttelemalla pelottavimmissa kohdissa niitä näitä: miesparka nimittäin vapisi nousut ja laskut. Kun perämies jossain vaiheessa painoi New Yorkin turistinähtävyydet –videon pauselle kertoakseen lentosäästä ja jutellakseen muita mukavia suomeksi, puolalaisparka melkein loikkasi kauhusta käytävälle: hän luuli että katkennut videokuva tarkoitti että terroristit ovat tehneet tuhoisan iskun MOMA Queensiin. Jouduin rauhoittelemaan häntä varttitunnin, ja lentoemännän toimittamat kolme minipulloa punaviiniä auttoivat miesrievun lopulta uneen.

[Benevento, Campania, Italia]
Takana on viikko Suomessa. Silkkaa helvettiä. Olen pääosan ajastani tyhjentänyt ja järjestänyt Kalevankadun kotia, jotta vuokralaisemme Jouko pääsisi muuttamaan tänään sinne. Välillä piipahtanut töissä, juossut asioita ja nukkunut aikaerorasitusta pois. Äidin ja Ollin avulla oli suuri asunnon pakkaamisen loppurutistus eilen. Saimme iltakymmeneen mennessä kaiken valmiiksi, mutta pientä viimeisteltävää – tyhjentämättä jäänyt tiskikone ja likapyykkiä tulviva kori – oli sen verran, että pääsin nukkumaan vasta puolenyön jälkeen. Olin laittanut herätyskellon soimaan aamuviideltä, jotta ehtisin lennolleni, mutta tyhjässä asunnossa oli omituista nukkua ja pyöriskelin pitkään patjalla työhuoneen nurkassa. Kun lopulta nukahdin, uneni oli niin syvää, että havahduin äkkiä 6:45 siihen, että olen nukkunut melkein kaksi tuntia yli herätysajan. Säntäilin robottimaisesti 15 minuuttia ympäriinsä lähinnä sulkien laukut, tilaten taksin ja heittäen patjani ja ylimääräiset käteen osuvat tavarani huonekaluvarastona toimivaan olohuoneeseemme – ei aikaa mihinkään normaaleihin aamutoimiin kuten aamupalaan tai hiusten kampaamiseen. En ollut varma, ehdinkö kolmen vartin varoitusajalla Münchenin-lennolleni, jonka muistin lähtevän 7.45, mutta päätin yrittää.

Taksissa tarkistin liput, ja huomasin, että lento oli lähdössä ”vasta” 8.05. Onneksi keskustassa ei varhain lauantai-aamuna ollut lainkaan muuta liikennettä. Tuuri jatkui kentällä: onnistuin ohittamaan SAS:in 200m pitkän jonon inhoamallani self check –inillä (lähtöselvitys ylibuukatulle lennolle ei tietenkään onnistunut automaatilla, mutta koska kone sanoi ”ota yhteyttä virkailijaan”, automaateilla päivystävä virkailija hoiti minut ja laukkuni ohi jonon, ja ehdin istuskelemaan portilla yllättävän pitkän tovin ennen lentoni lähtöä). Lensin Helsingistä Müncheniin ja Münchenistä Napoliin. Kesäiset Alpit näyttivät hiekkahuippuisilta, ja reitti jatkui Slovenian ja Istrian niemimaan jylhien maisemien yli.

Olen ollut viisi vuotta sitten Napolissa, mutta minulle ei ole jäänyt lentokentästä mitään mielikuvaa. Nyt muistan miksi: se on vaatimaton parakki. Iloisena yllätyksenä matkatavarat tulivat viipymättä perille. Aamuisen paniikkilähtöni vuoksi minulla on raahattavani ympäri Etelä-Italiaa ylimääräinen matkalaukku, ja aurinkoinen 25 asteen ulkolämpötila teki heti kärkeen selväksi, että tällä reissulla käytän enemmän taksia itseni ja rojuni siirtelyyn kuin normaalisti. Pelkäsin Napolin taskuvarkaita etukäteen kuitenkin sen verran, että käytin lentokentällä tuijotuksista ja epämukavuudesta välittämättä ylimääräiset kymmenen minuuttia tunkeakseni passini, luottokorttini ja lentolippuni rahavyöhön lantiolle. Kokeilin paidan alustakin, mutta vyötäröltä pullotti parin sentin bisarri neliskanttinen kohouma, joten purin hammasta ja tungin rahavyön farkkujeni sisään. Vaihdoin loput tavarat huolettoman avoimesta käsilaukusta vanhaan, kauhtuneeseen Standasta ostettuun varkaankestävään laukkuun (aurinkoöljyllä kyllästetty rispaantunut keinonahka näyttää varkaita karkottavan prolelta ja omaa lujat vetoketjut).

Menin kuitenkin ihan tavallisella Napolin kaupunkibussilla keskustaan, asemalle. Vanhat Italia-muistoni aktivoituivat: bussissa vilisi saksalaisia ja puolalaisia turisteja, ja elegantti paikallinen signora neuvoi heille uskomattoman kärsivällisesti lipun leimaamisen saloja. Liput kulkivat bussin läpi kädestä käteen leimattavaksi, sillä leimauslaitteista tietysti vain toinen toimi . Rouva myös selitti pohjoiseurooppalaisille elekielellä ja ”o-KE, o-KE”-huudahduksilla, että päällystakit sietää tässä kaupungissa riisua matkalaukkuun lopuksi matkaa – täällä lämpimässä niitä ei tarvita. Kun olin poistumassa bussista, käsilaukkuuni nojasi vauvaansa pitelevä mustalaisnainen. Hän peitti vauvalla ja vauvan rääsyllä hetken laukkuani, ja tunsin kuinka vetoketju aukesi pari senttiä. Aloin karjua kovaa ”No! No!” (en ole vielä palauttanut mieleeni vaativampia ilmaisuja) ja nainen vetäytyi irti laukustani kyllästyneen näköisenä. Kukaan muu ei asiaan reagoinut millään tapaa, mutta sain nykäistyä neljä kantamustani ja kukkaroni ulos bussista. Olin tosi tyytyväinen että olin harrastanut lentokentällä taskuvarasprofylaksiaa – avoimesta laukusta olisi kamera ja lompakko taatusti kadonnut tuossa hässäkässä.

Napolin keskustassa oli sekavaa, likaista, rapistunutta ja ruuhkaista. Sain siitä tarpeekseni kymmenessä minuutissa. Runnoin tietäni rautatieasemalle ja yritin olla jäämättä kymmenien umpimähkään peruuttelevien linja-autojen alle anarkistisella bussikentällä. Kiitin onneani että olin varannut hotellin puolitoista tuntia sisämaahan päin Beneventosta. En löytänyt mistään yksityisen FBN-rautatiefirman lipunmyyntipistettä (asemalla oli kyllä valtiollisen FS:n lippumyymälä, mutta se ei myynyt kilpailijansa lippuja, ja heidän junansa oli lähdössä vasta tuntia myöhemmin), joten nousin FBN-junaan liputta, ajatuksena maksaa suoraan konduktöörille. Junan eteisessä notkui tatuioituja, lihaksikkaita ja viimeisen päälle geelattuja lähiöostarijätkiä, jotka näyttivät potentiaalisesti hiljattain vankilasta kotiutetuilta: hakeuduin siis mieluummin vaunuun, jossa oli nuoria Napolissa vaateostoksilla käyneitä naisia jättikasseineen. Junan ikkunasta näkyi ensin lohduttomia esikaupunkeja, sitten miltei trooppisen hedelmällisiä kukkulamaisemia: uneliaita kyliä, jossa elävintä olivat ratavallilla aurinkoa paistattelevat sisiliskot. Lopulta maisemaksi vakiintuivat vähän pölyisemmät ja kuivemmat esi-Apenniinit: tultiin Beneventoon, eikä konduktööriä vieläkään näkynyt. Matkustin liputta perille asti, mutta hei, nyt ollaan Mezzogiornossa, lain ja esivallan uhmaaminen on arkipäivää.

Beneventolla on musertavan pitkä historia. Via Appia menee tästä läpi ja Trajanus on rakennuttanut tänne massiivisen riemukaaren. Kaupungin nimi oli aluksi Malevento alueen sietämättömästä ilmastosta johtuen (korkeuden vuoksi täällä on ilmeisesti talvella todella kylmää), mutta jokin strateginen voitto vihollisista reippaasti ennen Kristuksen syntymää käänsi ”huonotuulen” pysyvästi ”hyväksituuleksi”. Siitä lähtien historia on sitten ilmeisesti ollutkin pelkkää alamäkeä. Nykyään kaupunki on sekava kokoelma kaikkien yli talloneiden sivilisaatioiden rakennelmien jäänteitä, siis samnialaisia, roomalaisia, langobardeja, ja pisteenä iin päällä rapistuneita mutta linjakkaita fasistisia kolosseja ja toisen maailmansodan pommitusten arpia. Minulla on mainio huone pikkuisessa boutique-hotellissa, jossa on upea palvelu.

Kaupungilla ei ole mitään erityistä, ja olen varmaan ainoa ulkomainen turisti täällä, mutta lauantai-illan tunnelma on mukava. Sadat ihmiset kävelevät ilta-passegiataa edestakaisin pääkatua, ja minulle selvisi välittömästi mikä täkäläisten naisten mielestä on muotia: tyhjöpakatun tiukat, maatalaahaavan pitkät trumpettilahkeiset farkut, joissa on mielellään vähän strasseja ja korkeampi vyötärö kuin muualla olen tänä kesänä nähnyt. Farkkujen alta paljastuvat umpikärkiset huippudesignatut stiletit, mielellään vaalean nahanväriset. Myös superhoikat vähätoppauksiset aerodynaamisen näköiset lenkkarit ovat mahdolliset. Kleopatra-silmämeikki, mielellään pelottavan töhryinen, on nuorten naisten suursuosikki, ja vähällä vaivalla ikää voikin sillä lisätä 10-15 vuotta. (New Yorkissa farkkujen pitää olla hipsterit, T-paidan musta toppi ja kengät voivat olla ainoastaan erittäin niukat ja korkeakorkoiset sandaletit. Päiväsaikaan cargopögät ovat vielä de rigueur. En ole varma ovatko cargot Italiassa tulossa vai menossa, Beneventossa tuli vastaan vain kaksi niitä kantavaa poikkeusyksilöä.) Etsin ravintolaa, mutta näytti siltä, että kaikki painuivat 20.30 kotiin syömään, joten päädyin istumaan puupenkille kadun varrelle syömään leipomosta ostettua focacciaa kaikkien muiden 14-vuotiaiden sekaan. Suomessa tuonikäiset kadullamaleksijat olisivat arvaamattomia lapsijuoppoja, joten oli herttaista katsoa, kun täkäläiset joivat Coke Lightia ja nauroivat röökipaketin varoitusteksteille (Tupakka tappaa!).

Olen siis Italian Hyvinkäällä. Minkäköhän vuoksi matkustin juuri tänne tuhansia kilometrejä? No, tämä on mukava etappi Napolin ja Puglian välimaastossa – Bariin olisi ollut paria tuntia pitempi matka. Laadukas hotelli irtoaa pikkurahalla. Lisäksi on kiva olla jossain, jossa ei ole yhtään rauniohakuista sinitukkaista vyölaukkuturistia Omahasta. Sitä lajia tulee taatusti riittämään Ravellossa ja Amalfin rannikolla – sain jo lentokentällä esimakua. Luin lennolla U.S. Todayn, jossa oli pitkä juttu Bella Toscana (tjsp) –elokuvasta. Kohderyhmä: postmenopausaalinen. Elokuvan vaikutus katsojaan: hanki oma lomamökki Cortinasta tai jostain muusta ”ihanan autenttisesta” toscanalaiskaupungista, jossa voit sitten pelata bridgeä, metsästää antiikkia ja vaihtaa pikantteja putkimieskokemuksia kaikkien muitten angloamerikkalaisten naapuriesi kanssa.

Hurrikaani Isabel on iskenyt North Carolinaan, ja vaikka emme ole myrskyn silmassa, taallakin tuulee sen verran kovaa etta lahdin toista etuajassa kotiin. Myos Pekan ja minun suunnittelema ostosreissu Harlemiin hankkimaan omaa ghettoblasteria ja televisiota estyi, silla ei ole kovin kiva ajatus raahata valtavassa tuulessa herkkaa elektroniikkaa. Tuuli romisuttelee kattopelteja ja ulvoo ilmastointiaukoissa. Kun seisoin hetken 168. kadun pysakilla, puuska iski minuun pari kertaa sen verran etta horjahdin. Luojan kiitos pysakki ei ole Hudson-joen korkealla toyraalla George Washington Bridgen tuntumassa! Columbiasta tuli sahkopostiviesti, etta yliopisto on ehka huomenna kiinni huonon saan vuoksi. Tervetuloa takaisin saahulluun maahan, jossa weather.com korvaa ikkunasta ulos vilkaisemisen saatilan selvittamisessa, ja luonnonkatastrofit seuraavat toistaan. Virginiassa ja NC:ssa on jo julistettu kansallinen hatatila...

NY Timesissa oli liikuttava juttu 95-vuotiaasta juutalaismummosta, joka oli lahtenyt haalimaan hatavarastoja myrskya vastaan Brighton Beachissa lahikaupasta, mutta jaanyt huolimattoman kuljettajan auton alle ja kuollut hit-and-run-onnettomuudesta. Ehkapa tasta kannattaa oppia: jatamme myrskyostokset valiin.

Pekka on aloittanut oman byrokratiarumbansa, han asioi tanaan onnistuneesti sosiaalivirastossa samalla virkailijalla kuin mina pari viikkoa sitten ja kavi New York Universityn kampuksella ja kirjakaupassa.

Odottelen Pekkaa saapuvaksi Newarkista. Kiireinen viikko, Italian-matkan järjestelyjä, työhön ja kursseihin orientoitumista. Vietin aamun Ellie Schoenbaumin luona: opetan Ellielle tilasto-ohjelman (Stata) käyttöä hyvää tuntikorvausta vastaan, ja kaupan päälle olen päässyt hiukan sisään Upper West Sidellä asuvan mukavan lääkäripariskunnan elämään, ja tietysti myös asuntoon. Lääkärin tuloilla ei täälläkään tarvitse elää ahtaasti, mutta lohdullisesti omassa asunnossani on avarammat näköalat ja enemmän valoa. NY Timesin kiinteistösivujen mukaan asunnon, joka on ihan OK saa 10 miljoonalla dollarilla, mutta "fabulous" maksaa 15-20 miljoonaa, tai enemmän. Ellie on epidemiologian professori ja Yeshiva-yliopiston Montefiore-nimisen AIDS-tutkimuskeskuksen johtaja Bronxissa. On hassua opettaa professoria, jolla on pitkä ja painava julkaisuluettelo, mutta hän väittää että minun apuni on välttämätöntä, jotta hän kehtaa kommunikoida oman biostatistikkonsa kanssa.

Olin eilen 92nd Street Y:llä (Jewish Community Center) kuuntelemassa paneelia, jossa Naomi Wolf, Janeane Garofalo, Rachel Simmons ja Guerrilla Girls keskustelivat ruumiinkuvasta ja kauneudesta. YleisöstÄ 95% oli naisia - fabulousness sai monia muotoja harmaasta boheemilookista viimeisen muodin sanelemiin sandaaleihin ja käsilaukkuihin, mutta oma asuvalintani osui nappiin - cargohousut ja huppari, ja huolella valitut kengät ja laukku. (Kun kaksi tyylikästä naista Upper East Siden kaduilla pysäytti minut kommentoidakseni kenkiäni, tiesin että jalkinestatement on ainakin hetkellisesti hallinnassa...) Manhattanilaisessa feminismissä accessories ja oikein leikatut farkut on ihan yhtä tärkeä kuin sisaruus, ja me kaikki tietysti riipustimme huolella ylös muistikirjoihimme päivän, jolloin SJP tulee Y:lle puhumaan seksistä (ja kengistä?). Olin aivan otettu siitä, ettÄ Hollywood-komedienne Garofalo tuntui ajattelevan kirkkaimmin ja argumentoivan selkeimmin. Naomi Wolf vaikutti vajonneen napanöyhtäiseen perimenopausaaliseen feminismiin, johon liittyvät retriitit, "channeling", "connecting", "spirituality" jne. mutta ei oikein selkeää poliittista agendaa. Rachel Simmons, jolta on tullut hiljattain kirja tyttöjen agressiosta, edusti minun ikäryhmääni, ja tuntui myös tajuavan mitä teini-ikäisten tyttöjen päässä liikkuu.

Luennolle meno oli valtava ponnistus, odottelin 15 minuuttia Columbian 116. kadun pysäkillä, ja ohi meni kolme tai neljä M4-bussia, jotka kaikki olivat jäämässä poikkeuksellisesti keskelle reittiä, so. keskelle vähän huonomaineista Spanish Harlemia, jonne en missään tapauksessa halunnut päätyä seisoskelemaan pimeän puiston viereen epämääräiseksi ajaksi. Lopulta kyllästyin, ja seikkailin hankalasti yli puoli tuntia 96. kadulle ja sieltä crosstown-bussilla Upper East Sidelle. Saavuin sisään pari minuuttia kahdeksan jälkeen, esitys oli myöhässä. Juuri kun esitys oli alkamassa, viereeni istahti nainen. Hän katsoi minua hetken ja sanoi: "Excuse me, didn't I just see you at the 116nd Street bus stop?" Emme ehtineet jutella, ja hän katosi paneelin päätyttyä ihmisvilinään, mutta materialisoitui luonnollisesti uudestaan Lexington Avenuen pysäkille. Aloimme jutella, ja porukkaan liittyi kolmaskin luennolta tulossa oleva ohikulkija. Tällaista urbaania kodikkuutta Manhattanilla kohtaa jatkuvasti.

Muita viikon kohokohtia: Angela Tornin Sylvia Plath -aiheinen monologi Edge DR2-teatterissa Union Squarella, ja kiinalaissyntyisen räjähdysaineilla performansseja tekevän Cai Guo Qingin 4 minuuttia kestävä ilotulitusperformanssi Central Parkissa maanantaina. Olen halunnut nähdä livenä Cai Guo Qingin räjähteitä siitä lähtien, kun tulin tietoiseksi hänestä joskus 90-luvun loppupuolella Tukholman Moderna museetissa (Jarin, Timin ja Lauran kanssa tehdyllä matkalla). Urbaaniin kodikkuuteen kuuluu, että sain uuden ystävän asuntolastani suunnatessani Central Parkia kohti - tutustuin hississä Hunter Collegessa taidetta tekevään naapuriini Heleniin Lontoosta, huomasimme olevamme menossa samaan tapahtumaan, ja yhdistimme voimamme. Urbaaniin kodikkuuteen kuului myös, että viisi minuuttia ennen performanssia alkoi sataa kuin letkusta. Emme voineet sateen vuoksi mennä Sheep Meadowille, kuten suunnittelimme, vaan lymyilimme Central Park Westillä kirkon ovensuussa, katsoimme kuinka puiden takana räjähteli jotain huumaavasti - samassa ovensuussa yritti pysyä kuivana lukuisia muitakin, ja välittömästi alkoi jyllätä sateen jalkoihin jääneiden yhteinen solidaarisuus.

Sataa, ja tuntuu ensi kertaa syksyiseltä. Vietän aamua postittelemalla rebate-kuponkeja. Aivan naurettavaa touhua, maksa ensin tuotteesta täysi hinta, sitten leikkaa irti viivakoodi, täyttele kuponkeja, sulje kirjekuoreen, postittele eri osavaltiohin, odota 6-8 viikkoa, ja kas, postissa tulee lopulta shekki joka palkinnoksi palauttaa osan kauppasummasta - tuotteen saa tietenkin pitää. No, en lähtisi tekemään tätä kuponkisirkusta 1.50 dollarin pikkuleipäpaketin vuoksi, mutta tietokoneroinassa rebatet ovat luokkaa $20-40, joten niitä ei voi olla huomioimatta.

Itse asiassa rebate-askartelu taitaa korvata tälle päivälle suunnittelemani ajanvietteen, joka on sateen vuoksi uhattuna. Eilisen NY Timesin mukaan Queensissa on aikuisten askartelukehä, The Paper Sculpture Show, jossa näyttelyvieraat voivat itse osallistua teosten luomiseen:

"Visitors are invited to pick up the designs they like from stacks on a table, then go to one of the modular work stations created by Allan Wexler. There they can set to work with scissors, X-Acto knife and paste to execute the sculptures they've chosen, according to the instructions printed on each. Some instructions are simple. Janine Antoni, for example, asks you to crumple the piece of paper into a ball, and that's that. Fred Tomaselli supplies images of warblers lifted from a popular bird guide, with the suggestion that they be cut out and attached to the gallery wall as part of a collage that will grow organically during the show."

Ajattelin mennä Queensiin luomaan oman Tomaselli-teokseni ja ostamaan Targetista kahvinkeittimen ja muuta tarpeellista, mutta sää on tylsän oloinen, joten saa nyt nähdä.

Nopeasti on tämä viikko luiskahtanut käsistä, ja outoa ajatella, että reilun viikon päästä olen taas Helsingissä käymässä. Joku päivä sitten New York Timesissä teinipoikansa kanssa Ivy League -kierroksen tehnyt äiti mietiskeli, miten erilaiset yliopiston valintakriteerit olivat hänen aikanaan:

"My dream college requirements a generation ago were different from Paul's. My college had to be as far from home as possible, as politically active as possible and, oh, yes, a provider of my chosen field of study. Home being New York, off I went, blue down jacket in trunk, to the University of Wisconsin at Madison and everything the world could give to a girl who had just turned 17. I had heard it was cold in Wisconsin, ''heard'' being the operative word as my parents did not take me there."

Huomaan että oma yliopiston valintani tällä erää kulkee vähän samoja suuntia - on etäisyyttä Kalevankadulle, poliittista kuhinaa (suunnattoman ikävästi missaan Paul Wolfowitzin ilmaisluennon ja ACLU:n toimintapäivän Helsingin-visiitin vuoksi, mutta ensi viikolla ehdin kuitenkin feministiselle kehonkuvaluennolle juutalaiseen kulttuurikeskukseen), väriä, kirjoa, ja, hmmm, niin, välillä muistaa opiskella ja kirjoittaakin.

Tällä viikolla kohokohta oli Brenda Withersin ja Mindy Kalingin irvailu Matt&Ben pienessä, noin sata henkeä vetävässä teatterissa East Villagessa. Aihe on tietenkin polttavan tärkeä ja ajankohtainen, Matt Damon on profiloitumassa taide-elokuvien näyttelijäksi, ja Ben Affleck taas blockbusterien vetonaulaksi. Tabloidit ovat juuri nyt täynnä sitä, miten J-Lo siirsi häitään Benin kanssa. Tällä hetkellä näiden kahden elämästä saa vähintään yhtä tarkkaa dokumentaatiota kuin puuhapareista Juhani/Tiina ja Matti/Mervi Suomessa, oheinen ajankohtainen piirros tuli vastaan kun etsin tänään netistä lakanoita oudosti mitoitettuihin vuoteisiimme. East Village on kumma sekoitus äärimmäistä nuhjua ja suunnatonta trendikkyyttä. Kun kävelin metrolta teatterille, tunsin itseni ylipukeutuneeksi H&M-rääsyissä. Teatterissa viereeni istutti Pucci-kuvioisen Fendi-croissantinsa nuori neiti, jonka koko olemus heijasteli äärimmäistä tietoisuutta viimeisistä trendeistä. Yleisöön kuului myös kiinalaisia opiskelijoita, joilla oli liian isot silmälasit, epätodellisen täydellisesti manikyroituja, pedikyroituja, nypittyjä, vahattuja, kestorusketettuja Park Avenuen äiti-tytär -comboja, miehiä baseball-lakeissa ja naisia verkkareissa, ja pitkäraajaisia, veistoksellisia malli/tanssijatyyppejä. Näytelmä oli hauska ja lyhyt, tunti ja kymmenen minuuttia. Show jatkui matkalla kotiin. Aluksi metro oli aavemaisen tyhjä, ainoa toinen matkustaja lisäkseni oli arketypaalinen eastvillagehahmo, vaihtoehtonuori, jonka sateenkaarenväriset rastat olivat haalistuneet pastellisävyisiksi. Pian kuitenkin sain ihailla myös erittäin paljastavaan mustaan mekkoon pukeutunutta transseksuaalin näköistä olentoa, joka lähemmällä tarkastelulla ehkä sittenkin oli keski-ikäinen nainen, joka oli vain valinnut kasata peroksidinvaaleat hiuksensa valtavaksi haikaranpesäksi ja tuhria silmänympäryksensä sinisiksi. Toinen mieliinpainuva näky oli valtavan lihava kanariankeltaisiin Baby Phat -fleeceverkkareihin pukeutunut musta nainen, jonka vajosi jammailemaan korvalappustereoittensa lumoissa silmät kiinni metron ovea vasten, laulaen parhaat kertosäkeet kovaan ääneen meidän kaikkien muittenkin iloksi.

Eilen oli tietysti 9/11, ja puolivahingossa pistäydyin ground zerolla. Kävin nimittäin eilen anomassa uudestaan henkilökorttiani, sillä sosiaaliturvakorttini - mitätön paperilappu - oli lopulta saapunut, ja ID-kortin myöntävä DMV on aivan entisen WTC:n vieressä. Pääsy kuopan reunalle oli rajoitettu palomiehille, sotilaille ja omaisille. Poliisiaitojen takaa arviolta parisataa tv-kameraa ahmi selviytyjiä ja omaisia, ja ilmassa oli suuren mediasirkuksen makua. Kuopalla luettiin ääneen kuolleiden nimiä, ihmisillä oli paljon kukkia ja rinnuksissa mustareunaisia keltaisia nauhoja. Vaikka terroristiteot olivat selvästi osuneet kaikkiin kansan kerroksiin, ulkopuolisena oli vaikea eläytyä tunnelmaan. Olin paljon järkyttyneempi Ruotsin ulkoministerin kuolemasta. Pysähdyin pariksi minuutiksi, ja kävelin sitten metroasemalle. Kymmenet palomiehet kulkivat samaan suuntaan kanssani, mutta menivät sisään rakennukseen, josta oli mahdoton päätellä, oliko se pubi vai kappeli, vai kenties molemmat.

Olen nyt saanut kotikonttorini pystyyn ja tulostelen artikkeleita huomiseen seminaariin. Apua, kello on seitsemän ja luettavaa satakunta sivua! Kävin katsomassa Genetics in Epidemiology -kurssia tänään, tai niin luulin. Olin jotenkin hajamielinen, lähdin myöhään, unohdin että kotimetroasemaltani ei tässä kuussa ole uptown serviceä, ja jouduin tekemään lenkin väärään suuntaan päästäkseni perille. Oli tosi kiire, enkä edes ehtinyt keskittyä bondaamaan sedän kanssa, joka ihaili Brasilia-käsilaukkuani (Guggenheim, -70%, eilen). Kun ryntäsin myöhässä luokkaan, ihmettelin että kaikki olivat kovin nuoria naisia. Luennoitsijalla oli attitudea: tyylikäs latinotäti oli synnynnäinen esiintyjä, joka käytti koko vartaloaan viestinsä perille saamiseen, ja mietin, että tämä on kyllä eka kerta kun minä olen ikinä istunut luokassa, jossa opettaja sanoo "like, hel-lo, universe?!?!" ja hetkauttaa lantiotaan alleviivatakseen pointtiaan, joka oli ekologinen harha tai jotakin sinnepäin. Vähän aikaa kuunneltuani mietin, että alkaapa kaukaa tämä geneettisen epidemiologian kuvaus, kun latinotäti sukelsi syvälle Washington Heightsin vuokraslummien naisten HIV-tilanteeseen ja Kenian synnytysoloihin laadullisin menetelmin mitattuna. Sitten tajusin, että istun Tieteellisen tutkimuksen menetelmät 1.01 -kurssilla, joka on varmaan ensimmäinen kurssi joka School of Public Healthissa velvoitetaan ottamaan. Olin katsonut luokan väärin. Ajoitin poistumiseni siihen että latinotäti kertoi vitsin, ja liukenin juuri hieman ennen punchlinea, sillä pelkäsin, että joudun muuten pilkan kohteeksi tyyliin "Neiti, siis ei sulle kelpaa tutkimusmenetelmät?!?! Kun nyt näytät olevan niin fiksu, ettet meitä tarvitse, voit varmaan ennen kuin poistut kerrata meille miten..."

Pujahdin oikeaan luokkaan, ja siellä oli kimonoasuinen Berkeley-liberaali geneetikkotäti ojentelemassa syllabuksia miesvaltaiselle luokalle. Mediaanioppilas oli valkotakkinen 35-45-vuotias mieslääkäri, stetarit ER-mäisesti niskan ympärillä ja hakulaite ojossa, joka sanoi "if I had genetics in medical school, I don't really recall what was covered there". Kurssin sisältö ja lukulista ja vaatimukset näyttivät sinänsä hyviltä, mutta vaikutti että tiedän suunnilleen sen verran genetiikasta kuin kurssitoverini tulevat tietämään loppuesseeseensä mennessä. Vaikutelma oli siis sama kuin Psychiatric epidemiology -seminaarissa, jossa eräs urhea osallistuja viittasi ja kysyi perimmäisen kysymyksen "like, what is schizophrenia, and how do you tell one has it." Ihailin tuolloin opettajan pitkämielistä vastausta kysymykseen, mutta tällä viikolla kaikki kurssilaiset saivat sähköpostiviestin, jonka perusteella Psych Epistä (joka oli huikean ylibuukattu) tiputettiin välittömästi kaikki, joilla oli tämän kaltaisia peruskysymyksiä.

Eipä tämä ole pelkkää työntekoa ollut. Antti oli viikonlopun kylässä, ja kävimme Harlem-kierroksella, jonka veti International Housen reseptiossa työskentelevä alkuasukas, Marshall, jonka motto oli "people have a lot of misconceptions about this area and its people". Ja tosiaan, Harlem oli paljolti jotain aivan muuta kuin olin kuvitellut. Kävimme myös Times Squarella multiplexleffateatterissa katsomassa Swimming Poolia, hengailimme yöpalalla lähidinerissä (joka osoittautui Seinfeld-kulttikohteeksi), kävimme Guggenheimissa (ohessa Antin lempimaalaus), ja kohtasimme maailman pitkästyneimmän tarjoilijan ja herkullisen hauraan makuiset yuca (kassava) -juuret dominicalaisravintola La Floriditassa Harlemin metrokiskojen alla. Eilen menin hengailemaan Lincoln Centerin Barnes&Nobleen - ylimmän kerroksen kahvila oli pakkautunut täyteen ihmisiä selailemaan kirjoja, ja suunnittelin siellä Italian-matkaa ensi kuulle ajatuksena Puglian-kierros ennen konferenssia. (Kannattaa maksaa karmeaa Manhattan-vuokraa, yksi sen iloja on netistä tilattujen kirjojen ilmainen kotiinkuljetus samana tai seuraavana päivänä.)

Upper West Side on lempikaupunginosani Manhattanilla, ja eilinen väriläikkä oli Antonio Banderasin Meksiko-elokuvan ensi-ilta Broadwaylla. Kuljin sen ohi matkalla kirjakaupasta bussipysäkille, ja taisin nähdä Antonion ja Salma Hayekin selät suunnattoman kiljuvan fanilauman, leimahtelevien salamavalojen ja jyhkeiden korvanappiinsa keskittyvien turvamiesten seassa. Bussimatka kotiin ei ollut yhtään vähemmän värikäs, se oli täynnä pyhäasuisia tätejä hatut ojossa matkalla Harlemin kirkkoon - lureksia säästämättä, kultakäädyistä tinkimättä. Bussi kääntyi arvaamattomasti jyrkästi kohti East Harlemia (saaren turvattomin alue), joten hyppäsin pois ja kävelin auringonlaskun hämyssä 106. kadulta Morningside Parkin reunaa kotiin, ja ihailin upeita näkymiä puistoa rajaavan jyrkänteen reunalta saaren toiselle reunalle asti. Manhattan on täynnä laaksoja ja kukkuloita, joita ei vain hahmota, jos viettää kaiken aikansa Midtownissa. Täällä yläkaupungilla keskellä saarta kulkee jyrkkä harjanne.

Illan viimeinen eksotiikkapläjäys oli pitkään lykätty tutustuminen I-housen pesulaan, jossa kymmenkunta kiloa vetävät älykortilla toimivat pesukoneet olivat pelottavan automaattisen oloisia. Pelkäsin hetken, että olen laittanut alusvaatteeni kiehumaan 90-asteiseen kloorivalkaisuun, mutta onneksi ohjelmasäätöjä sai muutettua.

Vastasin juuri robotin soittamaan puheluun – Time Warnerin naisääninen tietokone halusi varmistaa, etta olen huomenna kotona kaapelimodeemin asennuksen aikaan shekki ojossa. Fingers crossed, toivon etta saan pian internet-yhteyden kuntoon. Kotona on sinansa kivaa ja rauhallista tehda toita, asunnossamme on perati kaksi kirjoituspöytää. Virittelin juuri Antin lahjoittaman printterin toimintaan.

Eilen oli PET-ohjelman uusien opiskelijoiden orientaatio. Tämän lukukauden missioksi meille kaikille annettiin ”grow as a human being”, “think”, ”enjoy the mix and the diversity” ja ”be productive”. Meita on yhteensa 12, puolet miehia, puolet naisia, ja pystyn tuskin uskomaan olevani samassa maassa kuin viime talvena, niin suuri on tyo- ja opiskelutoverieni etninen kirjo. Richmondin jalkeen tuntuu niin huojentavalta, etta ihmiset ovat taalla ylpeita identiteetistaan ja taustastaan: brooklynilainen homomies, antropologisesti orientoitunut hippitati, WASP-neiti, texasilainen latina, ”melkein vegaani” lesbo, karibialainen kulttuurintutkija, Etelä-Afrikan intialainen, toisen polven amerikankiinalainen - tassa porukassa koen olevani variton. Mutta olen jo huomannut, etta varittomyys vasta eksoottista onkin 168. kadun ihmisvilinassa.

Tyohuonekaverini ovat Deirdre ja Larry, jonka tapasin ensi kertaa jo pari vuotta sitten. Han on maailman lempein ja ystavallisin amerikankiinalainen psykologi Boston Universitysta. Larry tutkii skitsofreniaa Kiinassa, on juuri palannut Pekingista, ja karsii 12 tunnin jet lagista. Rastatukkainen Deirdre on myos psykologi, Fordhamin ja Emoryn ylpea kasvatti, joka tutkii mustien itsetunnon suhdetta yliopistomenestykseen. Mukava ja erittain patevan oloinen, malliesimerkki tiedostavasta ja parjaavasta mustasta naisesta. Konttaamme yhdessa kirjoituspoytien alla ja yritamme saada verkkoyhteyksia kuntoon.

Senioriopiskelijoiden ainoa motto meille uusille oli ”Don’t expect anything to happen quickly at Columbia. And always fill out your expenses forms in black ink.” Columbia juhlii tänä vuonna 250-vuotispaiviaan, joten byrokratiakin on ehtinyt kerrostua.

Katuelaman varikkyys on muuten suoraan verrannollinen ilman lampotilaan ja kosteuteen. Kylmien paivien aikana eksoottinen kuhina kotini ja tyopaikkani nurkilla laimeni selvasti, mangot ja pyoreat mutta tiukkoihin ja paljastaviin asuihin ahtautuneet latinat katosivat sisatiloihin. Myos pesapallonpelaajat katosivat kotikadultani. Hellepaivina Tiemannin ja Claremontin kulmassa latinomiehet pelasivat keskella risteysta baseballia taysin valittamatta ohipyrkivista autoista. Jokainen lyonti osui vaistamatta pysakoityyn autoon, ja pelia jalkakaytavalle puun varjoon puutarhatuoleihin katsomaan tallaytyneet homeboyt nauroivat ja taputtivat joka osumalle ”that makes twenty-five bucks” mutta kenellekaan ei tullut mieleenkaan lopettaa pelia. Outoa kylla eivat autojen varashalyttimetkaan reagoineet osumiin.

Jos tehtavana on nauttia diversiteetista, en voisi asua oikeammassa paikassa. Kotikatuni Claremont on n. 500 m pitka, ja parissa minuutissa kavelen Afrikkaan, Väli-Amerikkaan tai Eurooppaan ihan mielialasta riippuen. Claremont alkaa roskaisena Harlemista 125. kadun metroasemalta, jossa Broadwayn junien jylina ylittaa boomboxit, vedonlyonti- ja viinakaupat, tuhruiset fried chicken- ja pikaruokapaikat. Sitten se kulkee hieman rahjaisen latinokorttelin lapi (pesispeli, perunanmyynti ja kadun kayttaminen olohuoneena kuuluu barrion tyyliin), ja jatkuu yliopistoalueena Manhattan School of Musicin, Union Theological Seminaryn, Barnardin ja Columbian rakennusten ohi. Kadun loppupaassa on muutama ovimiehellinen asuintalo, talojen eteisauloissa hohtavat marmoritakat ja aistikkaat antiikkisohvat, ja asuintalojen ikkunoista nakyy ammatisisustajan tarkkaan valitsemia taide-esineita ja vanhojen kirjojen kokoelmia. Mainstream-Amerikka, strip mallit, motellit, SUV:it, tila-autot ja uneliaat lahiokadut haamottavat Hudson-joen toisella puolella New Jerseyssa, ja sinne on taalta seka fyysisesti etta henkisesti kaikkein pisin matka. Kulttuuriantropologian opiskelija Psych Epi-seminaarissa totesikin, että sosioekonomiset erot ovat suurempia New York Cityn sisalla kuin New Yorkin ja Delhin valilla, ja se on helppo uskoa.

Roskat kasataan seka hienoilla etta vahemman hienoilla aluille tietenkin jalkakaytavalle, ja siina ne odottelevat parhaimmillaan paivakausia jateautoja. Rottia en ole viela nahnyt, mutta kaikenlaista outoa debrista jaa kaduille tyhjennyksen jalkeenkin. Eilen kahden pysakoidyn auton valissa esimerkiksi oli selittamattomasti wokkipannu ja paistinlasta, ilmeisesti leirinuotiota odottamassa, ja vahan matkan paassa kuraan tahriutunut surullisen nakoinen japanilainen pehmoelain.

Olen puuhannut niin paljon kaikenlaista viime viikot, etta en ole kertaakaan mennyt ulos Riversiden Driven – siis Hudson-joen - puolelta asuintalostani. Tänään paatin tehda toita kotona, ja aloitin aamun jokikävelyllä. Minun on vaikea ymmartaa, etta elinymparistoni Manhattanilla on puistomaisempi ja jollakin tapaa vahemman urbaani kuin kotona Kalevankadulla. Ainakin jos urbaanisuuden mittarina pidetaan puiden ja oravien maaraa. Ihan talomme vieressa on kasittaakseni Japanin valtion New Yorkille lahjoittama Sakura Park, jossa on kirsikkapuita, suihkulahde, harmaita amerikkalaisia oravia, ja tietenkin muutama levealieriseen olkihattuun sonnustautunut hipiansa kalvakkuutta varjeleva japanilaisnainen. Kadun toisella puolella on villin takkuisen puuston ja koynnoskasvillisuuden peittama Riverside Park. Kartalla se ei näytä kovin kummoiselta vihrealta pläntiltä, mutta todellisuudessa sen lapi voi hölkätä hyvinkin puoli tuntia ennen kuin puisto pohjois-etelasuunnassa paattyy. Puisto alkaa kivitalojen kupeesta, vierahtaa monta kymmenta metria joen toyrasta jyrkasti alas, ja leviaa laakeana joen rantaan. Tosin saarta kiertava nelikaistainen moottoritie (eufemistisesti ”parkway”) asettuu aivan rantapenkereen ja puiston valiin, joten jos haluaa ihailla jokea ja Jerseyn nakymia, visuaalinen elämys on kyllä hieno, mutta autojen humina ja saasteet saavat kaipaamaan korvatulppia ja hengityssuojaimia. Jyrkkä rinne vaimentaa kuitenkin tehokkaasti ääniä, joten vähän loitommalla on yllättävan pastoraalinen tunnelma, lehtea lukevia setiä, koulupinnarin oloisia nuoria, muutama asunnoton ja tietysti hölkkääjia.

Antilta tuli juuri tekstiviesti, hän on matkalla Fung Wahilla Bostonista tänne. Pitää käydä täydentämässä ruokavarastoa lähikaupassa, ja yritän kuumeisesti miettiä mihin maanosaan menisin: Harlemiin? Latinokaduille? Kosher-deliin? Vai Columbian kampuksen ruokakauppoihin, joista saa ranskalaisia hilloja ja ruotsalaisia pipareita?

Kostea ilma on taas palannut, mutta kuumuus ei. Tanaan on luvassa ukkoskuuroja. Eilinen paiva meni aika turhanpaivaisesti: ajattelen hankkia New York State ID:n, ettei joka viinipulloa ostaessa tarvitsisi pitaa passia mukana henkilotodistuksena. Katsoin netista tarkasti tarvittavat dokumentit, kerasin ne kasaan, ja hahmotin kartasta missa on Department of Motor Vehicles, joka myontaa seka ajokortit etta non-driver ID:t.

Ajokortin saaminen on tahan saumaan liian hankalaa, vaatii kirjallista koetta, ajokoetta, ja autoa kokeen suorittamiseen (ei saa olla vuokra-auto, ja auton omistajan pitaa ilmeisesti olla kokeessa mukana), joten yritin pienempaa prosessia. Kun paasin City Hallille, satoi kaatamalla, ja metrotunneli lainehti. Ajattelin, ettei haittaa vaikka olen vahan marka, paasenhan pian kotiin. Kun paasin oikean rakennuksen aulaan, ystavallinen ovimies kertoi, etta DMV on muuttanut kolme vuotta sitten aivan Manhattanin karkeen, Ground Zeron liepeille. Painuin takaisin sateeseen etsimaan oikeaa subway-aukkoa, ja matkasin pari pysakinvalia Wall Streetille menevien bisnesmiesten seurassa Battery Parkiin.

Loysin helposti oikean viraston, joka kuhisikin vakea lippalakkipaisista latinoteineista uuden luksusauton rekisterikilpia poimimaan pistaytyneisiin pukumiehiin. Mutta, mutta... nopeasti selvisi, etta kiitos tiukentuneiden terrorismilakien, hakemukseni ei etenisi ennen kuin minulla on muovinen Social Security Card - pelkka amerikkalainen sosiaaliturvatunnus ei riita, sen pitaa olla painettu kortille. Takaisin sateen lapi metrolla City Hallille, muistin varmasti kulkeneeni sosiaaliviraston keskikaupungin toimipisteen ohi noin pari tuntia aikaisemmin... Sade yltyi, ja liityin jonoon joka oli pari sataa metria pitka. Hetken paasta havahduin siihen, etta kaikki jonossa olijat nayttivat aika eksoottisilta. Tai siis Spanish Harlemin nakokulmasta normaaleilta. Tajusin olevani INS:n oleskelulupahakemusjonossa, joka ei liikkunut lainkaan. Kevein sydamin ohitin jonon, ja ovimies neuvoi taas eri oven pilvenpiirtajan vastakkaiselta puolelta sosiaalitoimistoon. Siella viehkeassa vinyylipenkkimiljoossa selvisin vain puolen tunnin jonotuksella. Suuri osa jonottajista oli kielitaidottoman oloisia tuoreita siirtolaisia, joiden pitempaan maassa oleskelleet sukulaiset auttoivat tulkkaamisessa, kirjoittamisessa ja lomakkeiden taytossa: seassa taisi kuitenkin olla myos muutama esimerkiksi naimisiinmennessaan nimea vaihtanut syntyperainen amerikkalainen. Intimiteettisuoja oli olematonta, kaikkien asiat kuuluivat eika jaanyt epaselvaksi, kuka oli hakemassa ruokakuponkeja, ja kuka oli kehitysvammainen.

Edessani seisova israelilainen pariskunta oli New Yorkissa 3 kuukauden visiitilla, ja he saivat kuulla saavansa sosiaaliturvatunnuksensa jo 12 viikon paasta. Nauttivat kovasti tiedosta, taallahan pankkitilin avaaminen vaatii sosiaaliturvatunnuksen tai viranomaisen selvityskirjeen sosiaaliturvatunnuksen puuttumisesta (jota sosiaalitoimiston virkailija ei kuitenkaan tarjonnut, eika pariskunta osannut kysya). Tuli myos selville viraston asenne J-luokan opiskelijaviisumeihin - "you are ONLY a J-2 - that is a spouse of J-1" - virkailija levitteli kasiaan ja kohotteli kulmakarvojaan antaakseen ymmartaa, kuinka arvoton harmaahapsinen Yeshivaan tutkijaksi tulevan keski-ikaisen tadin sivistyneen nakoinen aviomies on Maailman Parhaan Demokratian anteliaan sosiaaliturvan nakokulmasta. Oma virkailijani oli ystavallinen, mukava ja nopea liikuntavammainen mies, joka sai nimeni oikein toisella yrittamalla. Kortti postitetaan, ja tulee perille kahden viikon paasta vain mikali postilaatikossa on asukkaan nimi. Minulla ei ole, eika varmaan miljoonalla muullakaan, joten jaan jannittamaan mita tapahtuu. Ei siis syyta enaa palata DMV:hen vahaan aikaan. Alkoi myos tuntua, etta passin kantaminen jatkuvasti mukana on ihan mahdollisuuksien rajoissa oleva vaihtoehto.

Kun sukelsin virastosta TriBeCaan, sade oli tauonnut, ja metrossa oli aivan eri porukkaa kuin ruuhka-aikana: casting-keikalle menossa olevia itaeurooppalaisia malleja ja tyttokoululaisia univormuissaan (cheerleadermainen vekkihame, polvisukat). Seikkailuun vierahti vaivaiset nelja ja puoli tuntia, ei ollut enaa mielekasta vaantaytya tyopaikalle Washington Heightsiin. Tulin siis kotiin, yritin asentaa langattoman verkkokortin (ei tietenkaan onnistunut), ja pesin koko kampan lattiat kuumalla vedella kahteen kertaan.

Tanaan yritan taas tyontekoa, on koulutusohjelmani orientaatiopaiva, ja tapaan loputkin 11 opiskelukaveristani.

Saa on muuttunut sateiseksi ja syksyiseksi. Tulin eilen AMTRAK-junalla Bostonista New Yorkiin, ja onnistuin raahaamaan kaksi valtavaa matkalaukkua (Antin luona sailossa olleet talvivaatteet seka uusia hankintoja, mm. leivanpaahdin) metrolla kotiin. Tama johtui ainoastaan ja vain siita, etta newyorkilaiset miehet ovat avuliaita ja suostuivat raahaamaan 20+ -kiloista laukkuani metron portaita ylos. Luulin, etta omat pakaasini ovat isot, kunnes nain keski-ikaisen miehen raahaavan metroon aivan valtavan kontrabasson. Siina oli pehmea kotelo, jossa oli mm. taysipituiselle sateenvarjolle oma osastonsa, ja iso kumipyora keulassa. Kotelo mahtui juuri ja juuri jotenkin viistosti metron sisaankayntiin. Katsoin kun mies alkoi hilata viritelmaa ylos 96. kadun pysakin jyrkkia portaita, ja ajattelin, etta parjaan kylla laukkuineni. Tormaan toistuvasti tassa oikeasti isossa kaupungissa vieraiden ihmisten kohteliaisuuteen, joustavuuteen ja huomaavaisuuteen, joka on Helsingissa ihan tuntematon kokemus.

NY Times alkoi eilen tulla kotiosoitteeseeni, mika oli mukavaa, silla olin juuri junassa lukenut massiivisen sunnuntai-Boston Globen loppuun (ks. oheinen linkki lehtien keskinäisestä arvohierarkiasta). Eilisessa lehdessa oli mm. juttua harrikkamiesten kokoontumisajoista Milwaukeessa. Kun osuimme kesalla Barcelonassa 8000 euroharrikan treffeille, selvisi kertaheitolla, etta se ei ole poikasten hommaa - keski-ikaisyys on epavirallinen paasyvaatimus. Toinen iso juttu oli valtion huostaansa ottamien psyykkisesti sairaiden / kaytoshairioisten nuorten kurjat olot joissakin amerikkalaisissa koulukodeissa. Pimea keskiaika tuntuu edelleen olevan nykypaivaa Mississipissa, jossa pimeat eristyssellit, fyysinen kuritus ja muu simputus on edelleen voimissaan.

Tanaan alkoi toinen niista luentosarjoista, joihin talla lukukaudella aion osallistua. Kurssille odotettiin 20 ihmista, ja luokka oli tosi pieni (tosin komein pilvenpiirtajanakymin). Luokkaan ahtautui kuitenkin yli 30 ihmista, ja luennoitsija pudisteli paataan ihmetellen "you pay 200 bucks for this course, and get a seat on the floor - life ain't fair". Sisalto oli mielenkiintoinen ja tuli ensi kertaa alkukaaoksen aikana sellainen olo, etta tasta tulee viela hyva ja avartava lukukausi. Tahan astihan tyopaikalla olo on ollut taistelua rikkinaisen printterin ja toimimattomien Internet-yhteyksien kanssa. Nyt asiat ovat jarjestymassa, sain tilattua Time Warnerilta kaapelimodeemin asennuksen kotiin. Asia jarjestyi jo kolmannella puhelinsoitolla tahan pisteeseen - Pekka luki Guardianista, etta Manhattanille muuttaneelta brittijournalistilta kului seitseman kuukautta, koska han, kuten minakin, asui osoitteessa jota ei Time-Warnerin mielesta ollut olemassakaan. Elakoon monopolit! (Time Warner omistaa Manhattanin kaapeliverkon, joten kilpailevia toimittajia ei ole.)

Olen tanaan siirtynyt Chinatown Expressilla todella nihkeasta New Yorkista vilpoisaan Bostoniin veljen hoiviin Labor Day -viikonlopuksi. Paivan eksotiikka-annos tayttyi jo aamutuimaan, kun kavelin Canal Streetin metroasemalta Chinatownin yrittaen olla jyraamatta trolleylaukullani kovin monta feikki-Louis Vuittonien tai groteskien vihreiden buddhapatsaiden myyjaa. En suinkaan ollut ainoa matkantekija: lukukausi Columbiassa ja muuallakin alkaa tiistaina, ja tana viikonloppuna collegeopiskelijat rahtaavat tavaroitaan pitkin ja poikin Yhdysvaltoja. Fung Wah-bussi ohitti lukuisia huojuvia patjakuormia, ja jamahti New Havenin kohdalla tunniksi matelemaan ruuhkaan U-haulien, pick up truckien ja Ryder vanien sekaan: Yalen uudet opiskelijat perheineen tukkivat liittymat.

Itse olen jo astetta pitemmalla, asumisen perusasiat ovat kunnossa. Eilinen paiva kului New Jerseyn IKEAssa. Soluttauduin mukaan Columbian kansainvalisten opiskelijoiden bussiretkelle. Ihmettelin alkuun miksi ostosten tekoon oli varattu nelja tuntia, mutta enpa ihmetellyt enaa superpitkat kassajonot nahtyani - tavarataloon pumpattiin kaksi bussilastillista opiskelijoita, eika kukaan tuntunut palaavan reissulta ilman kukkurallista ostoskarrya: vierustoverini, beirutilainen kansantaloustieteilijapoika, hankki kertalaakilla koko yksionsa sisallon samalta reissulta. Matkaan sisaltyi absurdi ravintolakokemus, mutustelin kammottavia sisaelimilta maistuvia IKEA-lihapullia viehkeassa maisemaravintolassa, josta aukesi nakoala kuun maisemaa muistuttavalle New Jersey Turnpikelle ja Newarkin lentokentalle, jossa SAS:in Tukholman-kone haki parkkiruutua. Selan takana tila-autolla liikkuvat kotirouvat seurasivat voimattomina vieresta kuinka heidan tenavansa loysivat lihapullien ja puolukkahillon ballistisen potentiaalin. Jos muuten tulee ikava pohjoismaisia hilloja tai Maraboun suklaata, IKEA kauppaa niita pakastettuje lihapullien ohessa "gourmet"-puodissaan. Ostin pari valaisinta seka kaikenlaista muuta tarve-esinetta , ja pohdiskelin, kannattaisiko keikkuva ruokapoyta korvata uudella. Kotiinkuljetuspalvelu naytti maksavan saman verran kuin poyta, joten otin mukaan vain tavaroita jotka jotenkuten jaksoin raahata viisi korttelia Columbian paaportilta kotiin.

Ekaan Amerikan-viikkon on mahtunut jo kulttuuriakin: hoksasin, etta iso Max Beckmann -nayttely on juuri loppumassa vietin torstai-iltapaivan MOMA QNSissa. Matka seiskan metrolla Queensiin oli jo nahtavyys itsessaan. Juna pullisteli terveen, ruskettuneen ja reippaan nakoista US Open -tennisturnausyleisoa seka kalvakoita kivikaupungin toimistotyolaisia, seassa piristyksena arkiasuinen keski-ikainen mies jolla oli pelottavan veistoksellinen, viimeisen paalle foonattu, rasvattu ja kovetettu Elvis-tukka suoraan mafiaelokuvien kulisseista. Beckmann-nayttely oli sellainen, kuin isolta, rikkaalta ja maineikkaalta museolta voi odottaakin - suurella vaivalla, eri puolelta maailmaa oli raahattu naytille kattava lapileikkaus taiteilijan koko tuotannosta. Beckmann joutui natsien hampaisiin Entartete Kunst -taiteilijana, ja sitten eristyksiin ja maanpakoon. Shokkitehoja loytyikin, muutama 20-luvun maalaus oli edelleen hatkahdyttava, ja irvokkuutta korostivat oljymaalausten kellertavat vahaliitumaiset varit. Maanpaon myota maalausten varitpinnat muuttuivat mustareunaisiksi ja ahdistuneiksi. Osa kuvista oli surumielisia sirkuskuvia, osa painajaisia: mallina oli silmiinpistavan usein taiteilija itse tai hanen vaimonsa - ihan kuin olisi ollut pulaa muista malleista. Olin aivan suunnattoman nalissani, joten unelmoin hot dogista koko nayttelyn lapikavelyn ajan, eika karsivallisyyteni riittanyt ollenkaan Anselm Adamsin maisemavalokuvien ihailemiseen, vaan ryntasin ulos ahtamaan naamaani chili dogia.

Eilisiltana toivuttuani New Jerseysta kavin Broadwaylla katsomassa Eugene O'Neillin A Long Day's Journey Into Nightia. Tahtina olivat Vanessa Redgrave ja mm. Magnoliasta ja Onnesta tuttu Philip Seymour Hoffmann, joka on varmaan maailman paras luuserimiesten nayttelija talla hetkella. Philip osasi naytella myos livena, ja erityisen ilahduttavaa oli etta nayttelijat eivat turvautuneet karjumiseen ainoana keinona ilmaista psyykkisia jannitteita, vaan pianissimot, hiljaisuudet ja pienet eleet olivat arvossaan. James Tyronea esitti miesnayttelija, jonka voittoihin Hollywoodissa kuului rooli Rambo-elokuvassa ja lukuisissa toimintasarjoissa. Ilmeisesti herkka kamaridraaman taju Broadwaylla on minimipaasyvaatimus jotta paasee ponottomaan jahmealippaisena kenraalina tai avaruusaluksen kapteenina pikkurooliin Hollywood-filmeihin. Naytelma oli kuitenkin valtavan pitka, nelituntinen, ja vaikka tahdet olivat intiimissa teatterissa kasinkosketeltavan lahella, mietin valilla etta O'Neill olisi voinut tiivistaa ilmaisuaan: vierestani kuului uupuneen sedan vienoa kuorsausta, ja huomasin hetkittain toivovani, etta lavalla toikkaroivat roolihahmot, jotka viettivat pitkaksi venahtanytta psykodraaman tayteista yota perhehelvetissaan ymmartaisivat jo nousta ylos, lopettaa tilittamisen ja painua nukkumaan. Teatterin vanhuksille kuuloapuvalineita ojenteleva apumies ja paikannayttajat olivat muuten mallin nakoisia miehia, jotka olivat niin epatodellisen komeita, etta nayttivat lehdesta leikatuilta.

Olen kaksi paivaa tehnyt massiivisesti paperitoita, muuttoilmoituksia, rekisteroitynyt eri paikkoihin, ja opetellut opiskelija-asuntolan ja uuden yliopistoni tavoille. Yliopistobyrokratia on sisaltanyt juoksemista edestakaisin luukulta toiselle puuttuvien allekirjoitusten perassa. Muuttoilmoitusta oli varsin hankala tehda, silla USPS:n mielesta osoitetta, jossa asun, ei ole oikeasti olemassa, ei ainakaan postin tietojarjestelmassa. Nain ollen myoskaan kaapelimodeemin tilaaminen kotiin ei ole kovin yksinkertaista. En tosin ole saanut viela kannettavaanikaan kytkettya yliopiston verkkoon, joten sahkopostit pitaa riistaa tyotoverin koneelta.

Nyt alkaa haamottaa valo tunnelin paasta, ja minulle on uutteralla kiertamisella kertynyt ainakin viisi uutta muovikorttia, kaksi henkilokorttia, alykas pesulakortti, metrolippu, ja asuntolan henkilokortti, ja tarkeimpana kaikesta bussilippu New Jerseyn IKEAan huomiseksi hankkimaan kaikenlaista, jota asunnosta viela puuttuu, kuten tiskienvalutusteline ja suihkuverho... Jos tunnen oloni oikein vauraaksi, harkitsen myos keikkumattoman ruokapoydan ostamista (nykyinen vaatii akrobaatin taitoja jotta ruoat eivat kolahtele lattiaan), mutta pitaa menna paikan paalle tarkistamaan, miten muovisia alle sadan taalan IKEA-kalusteet oikein ovat.

Olen iltaisin edelleen sietamattoman vasynyt, mutta ei taalta elamyksia puutu. Tyohuoneltani on parin korttelin kavelymatka 168th Streetin metroasemalle. Se taittuu parissa minuutissa, mutta millaista vipellysta matkan varteen mahtuukaan. Vastaan kavelevat kaikki mahdolliset ihonvarit, tosin valtakieli on selvasti espanja. Eilen osui silmaan suunnattoman huolitellusti pukeutunut n. 60-vuotias musta mies, jolla oli kiinalaismallinen kartiomainen olkihattu, valtavan suuret pilottiaurinkolasit, ja tummansininen puku, ja pikimustat kasvot - coolein vahaan aikaan nakemani elakelainen. Musta town car -limusiini yritti tunkea hotdog-, knish-, ja gyro-karryjen valiin poimimaan Columbia-Presbyterian sairaalasta palaavaa VIP-asiakasta. Pistaydyin Gristedes-supermarketissa, jonka muistin aiemmilta kaynneiltani hyvaksi. Erikoistarjouksessa olivat kookospahkinan mehu ja siansorkat, ja maustehylly pursuili yerba buenaa ja latinolihakuutioita, ja vihannesosastolla keittobanaanit ja jukkavarret olivat helpommin kaivettavissa esiin kuin perunat. Tortilloita loytyi lukuisia lajeja, ja samoin kosher-osasto oli hyvin varustettu: harkitsin matzo-jauhon ostamista, kun en loytanyt ihan heti korppujauhoja. Kaduilla kaupattiin vaatteita "3 kymmenella dollarilla" -especialeina (kireaa, varikasta, tekokuituista), lisaksi luonnollisesti neonmadonnoja.

Raahasin 3 gallonaa appelsiinimehua (with lots of pulp) metrotunneliin, mutta en meinannut paasta portista lapi. Pieni latinopoika, joka vietti koulunjalkeista aikaa istumalla metron magneettisen kaantoportin paalla, opasti minua kadesta pitaen 'swipe quick, ya gotta be quick', ja tosiaan, nyt vasta tajuan miksi metrokorttini ei valilla toimi. (Edellinen opastaja ei ollut yhta karsivallinen opettaja: kun metrokorttini viimeksi pari paivaa sitten takkuili, Harlemin metroaseman kuumissaan oleva lipunmyyja huusi minulle taytta kurkkua 'kuules amma, et nyt ollenkaan ymmarra tata hommaa, ja se johtuu siita, ettet kuuntele mua'. Paasin toisen tyontekijan saalimana pyoratuoliportista lapi, ja harkitsin hetken siirtymista pysyvasti bussillaliikkujaksi.) Metron laiturilla puhalsi vastaan kuuma suunnattoman voimakas tunnelituuli, joka riepotti ihmisten hiuksia ja lennatti roskaa laitureilla. Tuuli oli hyvaatarkoittava ele vilvoittaa tunnelia. Metrovaunusta oli ilmastointi rikki, ja olotila oli saunamainen. Vieressani hikoili kiinalaismies, jolla oli huolelliset rastat, latinomies, jolla oli yllaan suunnilleen harkollinen kultaa amuletteina ja sormenpaksuisina ketjuina, seka Sigmund Freudin nakoinen mies, joka oli selvasti peraisin New York State Psychiatric Institutesta, ja todennakoisesti matkalla Park Avenuelle yksityispraktiikalleen. Kotipysakilla Harlemissa Claremont Avenuella vastaan kaveli hihattomaan t-paitaan pukeutunut atsteekin nakoinen mies, joka kaupitteli multaisia perunoita ostoskarryn pohjalta vesiposteilla leppoisasti istuskeleville mummoille. Asuntolassa oli vastassa iloinen yllatys, posti on alkanut tulla osoitteeseeni, ja aloin heti tutkia New Yorkerista missa nayttelyissa pitaa ehtia kayda, ennen kuin ne sulkevat ovensa.

Nyt alkaa tuntua, etta tyontekoonkin voisi vahitellen paasta kasiksi. Tanaan on PET-ohjelmalaisten tapaamistilaisuus, ja minulla on myos sessio koordinaattorini kanssa. Tyo alkaisi sujua paremmin, jos saisin kannettavani kiinni verkkoon ja printteria, mutta minua on jo varoitettu takalaisesta moninkertaisesta byrokratiasta.

Nyt on sitten iso muutto takana. Lensin sunnuntaina Newarkiin, ja seikkailin sielta SuperShuttlella New Jerseyn kaislikoita, moottoritieliittymakimppuja ja autojonoja ihmetellen uuteen kotiini - dommamaiseen vahan kuluneeseen opiskelijakaksioon, jolla tosin on hieno osoite, Riverside Drive. Alkuviikko on mennyt aika kaoottisesti kuumankosteaan ilmanalaan ja asunnon rumanruskeisiin kupruileviin muovilattioihin totutellessa, seka internet-yhteyksia viritellessa tyopaikalla.

Toin mukanani Pekan nauruista valittamatta 20kg keittiotavaraa, ja olin valittomasti tyytyvainen raahaamiseeni - omilla tutuilla tavaroilla saa uuteen ymparistoon heti vahan kodin tuntua, ja kaikesta ennakkovarautumisesta huolimatta asuntoon pitaa hankkia niin monenlaista perustavaraa, etta on kiva, etta kattilat, pannut, lautaset ja perunankuoriveitset ovat jo paikallaan.

Asunto on kummassa paikassa: vedenjakajalla kultivoituneen Columbian kampusalueen ja rajahtaneen Harlemin ytimen, 125. kadun valissa. Katukuva, kieli, ihonvari, maiseman siisteys ja rakennuskanta muuttuvat tyystin parin sadan metrin sisalla. Kun kavelen korttelin pohjoiseen, kieleksi muuttuu espanja ja mustat murteet, kadut roskaantuvat, ja elintarvikeliikkeista loytyy rotanloukkuja, torakkamyrkkya, keittobanaaneja ja sokeriruokoa; kun kuljen korttelin alaspain, joka auton rekkarissa lukee "Proud alumni of..." ja vastaan tulee todennakoisimmin pappisseminaarilainen tai yliopiston opettaja. Koska asunto tuntuu edellisten isantien jaljilta olevan kroonisesti rasvakuorruksissa, kavin ostamassa pesuaineita, sankoja, vateja ja siivousvalineita 125:nnen kadun dimestoresta, jossa muutamalla taalalla sai sakillisen tavaraa. Nyt pitaisi viela loytaa energiaa kuuraamiseen. Vaatteetkin ovat viela purkamatta jattilaismastodonttilaukuista, komerotilaa on ruhtinaallisesti mutta muistin ottaa mukaan vain pari henkaria, ja hyllyt olisi kiva pesta - asunnossani on asunut aiemmin selvasti mustahiuksinen poikamies, jonka elaman jalkien vastaantulo hieman inhottaa liikaan hygieniaan totutettua suomalaista.

Uusia elamyksia on tullut sen verran paljon ja aikaerokin tuntuu siten, etta iltaisin olen aivan naatti. Asunnon ikkunasta nakyy Morningsiden valtavia kerrostaloja, ja paljon taivasta. Broadwayn metrolinjat ramistelevat ohi, ja muutama keltainen taksi pujahtelee Claremont Avenuella. Herailen yolla katselemaan kaupungin valoja, kivinen maisema on minusta kasittamattoman kiehtova.

Kavin eilen ensi kertaa saapumiseni jalkeen Midtownissa, NYU:n International Affairs -ohjelman infossa. Kun tonin tietani 42nd streetilta 5:nnelle Avenuelle, esiin pulpahtivat aiemmilta matkoilta tutut newyorkilaisnayt, joiden poissaoloa olin Harlemissa ja Morningside Heightsissa vahan oudoksunut: mielettoman kalliisti, yksinkertaisen tyylikkaasti ja aina mustiin pukeutuneet naiset, joiden varitys ja piirteet ovat hieno sekoitus Irlantia, Italiaa ja Puerto Ricoa. Taksien armeija, neonvalot, energisena laumana kadulla vellovat teatterikavijat, ja katuritiloista esiin pursuva hoyry. Seka tietysti pilvenpiirtajat.

NYU:n IA-infon opettajat ja opiskelijat olivat todella varikasta porukkaa - mukana oli elahtaneen revyytyton/ trophy wifen nakoinen uranvaihtajaopiskelija jonka tehtavana oli antaa "personal testimonial" ohjelman erinomaisuudesta. Seassa oli pari takkuista vanhaa hippia, sliipattuja bisnesmiehia ja YK-diplomaatteja joiden look vaihteli harmaiden pukujen armeijasta neonvihreaan T-paitaan ja kivipestyihin farkkuihin, israelilaisen nakoinen tiukka ekonomistitati, seka paljon innokkaita nuoria ihmisia, jotka selvasti halusivat matkustaa ja nahda maailmaa. IA-opettajien neuvo naille wannabeille oli "opettele ensin joku vieras kieli hyvin, vaikka arabia, farsi, kiina, venaja, espanja tai ranska, ja kylla se kansainvalinen ura siita urkenee". Mietin, etta minulla kai nyt on sitten tassa jonkinlainen kansainvalinen ura, mutta glamour siita on aika kaukana: vasymys painoi luita, vaikka info paattyi jo iltakahdeksalta. Laahustin 5th Avenuen Barnes&Noblen kautta bussipysakille, ja ihmettelin miten tyhja, pimea, nukkavieru ja unelias on kaupunki, joka ei muka koskaan nuku. Ettei sittenkin taustalla olisi krooninen unettomuus... Seisoin kuolemanvasyneena bussipysakilla ihmisista miltei autiolla Madison Avenuella skeittaajia vaistellen ja mietin, tuleekohan ikina oikeaa bussia, ja onkohan taalla sittenkaan niin turvallista kuin luulen. Minua lahestyi ahdistuneen nakoinen virkanainen, joka tiedusteli, miten tasta paasisi ylakaupungille. Mutisin neuvoja ja mietin, etta hyva on tassa neuvoa, kun kuljen reittia itsekin ensimmaista kertaa: samassa kuitenkin oikea bussi tuli, osasin hammastyksekseni tunkea metrocardini oikein pain rahastimeen, ja paasin suunnilleen 80 korttelin ajaksi nytkahtelevaan henkiseen nollatilaan, joka paattyi riemastuttavasti kivenheiton paahan kotiovesta. Ikkunani alla grillattiin porsasta vartaassa ja tanssittiin, yo oli pehmean lammin, ja joka paikka pursusi elamaa.

Takana on mukava muutaman päivän matka Irlantiin, sekä tasavaltaan että Ulsteriin, jossa poskipäät paloivat rajallisesta auringonvalosta huolimatta. Belfast oli erittäin kiinnostava ja moniulotteinen kaupunki. Levottomuuksien ja terroritekojen aikaa siellä kutsutaan englanniksi nimellä "Troubles" jonka käänsimme Pulmiksi. Pulmien ajalta kaupunkiin on jäänyt paitsi paljon piikkilankaa ja teroitettuja aidanseipäitä, myös kunnioitettava kokoelma seinämaalauksia sekä protestanttien että katolilaisten näkökulmasta. Seinämaalaukset olivat vaikuttavaa propagandaa, joka syöpyi mieleen kaikkea muuta matkalla nähtyä enemmän.

Huomasimme myös, että tyypillinen pohjoisirlantilainen mies näyttää makkaralta. Makkaran kriteerit: keilapallomainen pää, paksu niska, karhea sianharjasmainen sänkitukka, ja punakkuus.

Omakin tutkimukseni pääsi odottamatta julkisuuden valokeilaan juuri Irlannin-matkan aikana. BBC online raportoi hiljan ilmestyneen aamiaisartikkelini päähavaintoja. Tämä poiki hassun haastattelun tänään iltapäivällä dublinilaiselle paikallisradiolle. BBC-juttu elää nyt omaa elämäänsä ja on kääntynyt ainakin saksaksi, espanjaksi, turkiksi, vietnamiksi ja islanniksi. Nyt aavistan hämärästi miltä tuntuu olla BIG IN JAPAN!

Vielä päivän päätteeksi jatkoa aamiaisteemaan: Ladies and Gentleman, Breakfast from Hell! Itselleni selvisi tänään päivänmittaisen tilastopakerruksen tuloksena että joskus laihduttaneilla ihmisillä on suurempia painonmuutoksia kuin ihmisillä, jotka eivät ole koskaan laihduttaneet. Laihaa lohtua tuottaa se, että joku muukin kuin minä on tehnyt nollatutkimusta: amerikkalaiset ovat vaivalloisesti havahtumassa ymmärtämään, että valtavien annoskokojen ja lihavuusepidemian välillä voi olla jokin yhteys! Lehtikatsauksessa selvisi lisäksi, että ilmeisesti annos-vaste-suhteen mannekiinina Kelly Osborne alkaa mainostaa Doritos-perunalastuja. Kraft sen sijaan pelkää McDonalds-tyyppisiä tuotevastuuoikeudenkäyntejä ja joukkokanteita, ja suunnittelee välipalatuotteittensa koon pienentämistä oikeusjuttujen pelossa. Jos annosta ei vapaaehtoisesti pienennä, palkaksi saa rintasyövän.

Jollakulla toisella on ollut tuotteliaampia tutkimuspäiviä: isoissa lehdissä raportoitiin tuoreessa Sciencessä juuri julkaistua masennusalttiuden ja vaikeiden elämätapahtumien välistä suhdetta geenitasolla valaisevaa työtä. Yritin tietysti lukea alkuperäisartikkelin suoraan, mutta Sciencen online-versio näyttää tulevan Helsingin yliopistoon noin kuuden viikon viiveellä. Tieteen eturintamassa on siis helppo pysytellä.

Hmmmm... tässähän on mennyt kuukausi ilman päivitystä. Lokinpoikaset ovat jo suhteellisen taitavia lentäjiä, ja kuuma kesä on lopulta saapunut Helsinkiin. Olen rikkonut ja korjauttanut pyöräni (mustekala sujahti ketjujen väliin Meilahden mäessä kun olin keskittynyt tuijottamaan Kesärannan remonttitelineitä - vaihteet hajosivat), viettänyt helteisen reilun viikon Barcelonassa ja Madridissa (kiitos Aurinkomatkojen Lomaopas Peterille perusteellisesta ja yksilöllisestä perehdytyksestä Mageritin ruoka- ja juomatarjontaan), ja saanut ilahduttavan paljon töitä tehtyä helteisinä kesäpäivinä. Iso EU-apuraha jäi saamatta, joten 3-vuotinen tutkimusprojekti päättyi Barcelonan-matkaan, ja mieli on vapaa etsimään uusia yhteistyökuvioita. Yliopisto on lomakautena liki tyhjä, joten kirjoittaminen ja työt pääsääntöisesti sujuvat.

Aamuaurinko paistaa parvekkeelle ja siellä on kiva syödä aamiaista tai viilentyä illalla varjossa, katsella tyhjää pihaa ja kaupungin yli lentäviä kuumailmapalloja. Muutto lähestyy, enää viisi viikkoa, ja yritän syödä ja syöttää ruokakaappeja tyhjäksi kuivatavarasta. Prosessia hidastaa se, että kesä pitää sisällään omat ehdottomat tuoreruokansa: raparperikiisselin, mansikat balsamiviinietikassa, ja tämän kesän uutena villityksenä olen tehnyt pariin otteeseen cevicheä. Kaappien tyhjennyspisteitä saa kuitenkin siitä, että Pikku-Huopalahden Marrakech Delice-kahvilan inspiroiman kuskussalaatin (joka maistuu hyvältä vain kesäaurinkoa saaneista tomaateista tehtynä) ja hellejuomana latkitun kylmän minttuteen ansiosta hyllyillä on jälleen pari bäst före 3/1997-pahvipakkausta vähemmän.

Päivän nettihelmi: If You Were A Barbie, Which Messed Up Version Would You Be?

Maanantai-aamu, melkein kesäinen ilma. Olen pyöräillyt huonokuntoisen kävelyvauhtia töihin ihmetellen miten paljon pakokaasua voi tulla muutamasta autosta. Viikonloppu oli miellyttävä ja rauhallisen helsinkiläistyylinen: ruoanlaittoa kotona, kävelyä kaupungilla, pistäytyminen lähiseudun taidegallerioissa.

Ostin viime keväänä Tukholmasta Nina Solomonin ok amen -kirjan joka kertoi erittäin kiehtovasti Brooklynin Williamsburgin ortodoksijuutalaisyhteisöistä, joissa erilaisia uskonnon sääntöjä pyritään noudattamaan mahdollisimman kirjaimellisesti. Kirja valotti näiden ihmisten elämäntyyliä ja valintoja, ja toi syvyyttä ja ymmärrystä ohimokiharaisiin huopahattuisiin ja mustatakkisiin miehiin, joita sitä ennen olin lähinnä ihmetellyt lentokentillä ja Manhattanin 47:nnen kadun timanttikauppojen liepeillä. Katsoin siksi eilen TV1:ltä dokumentin australialaisesta 17-lapsisesta lubavitch-juutalaisesta perheestä , jossa arjessa liikuttiin minibussilla ja vähän väliä järjestettiin 300 hengen perhejuhla. Perhe vaikutti onnelliselta ja yllättävän normaalilta, mutta arki oli vahvasti äidin harteille, ja teräsnaisen voimia ja uskoa ei voinut muuta kuin ihmetellä. Chaya-äidin mukaan arki helpottui kolmannen lapsen saapumisen jälkeen - lapset ja heidän tarpeensa alkoi ottaa Jumalan tahdon toteuttamisena ja omana kuuliaisuustehtävänä, ei itsensä toteuttamisena, ja se tuntui antavan uudenlaista voimaa perheen kasvattamiseen.

Tämän rinnalla aamun Hesarin kaupunkisivuilta silmiin osunut lauttasaarelaisäidin ruikutus hänen ja hänen 1-vuotiaan poikansa elämän pilaavista, vaarallisista lokeista tuntui tulevan kuin toiselta planeetalta, ainakin tämän lokkien ystävän mielestä... En voi ymmärtää ihmisiä, joiden pitää ängetä asumaan Lauttasaareen, jos lokit häiritsevät. Asia ratkeaa tehokkaasti muuttamalla pari kilometriä sisämaahan. Erityisen oudolta tuntuu, että 1-vuotiaan lapsen äiti ei ollenkaan näyttänyt tajuavan lokkiäidin huolta poikasistaan. Pari viime kesää olen itsekin väistellyt reviiritietoisia lokkeja, mutta sehän kestää vain pari viikkoa kesässä, ja liikkuttavan pienistä höyhenpalloista tulee pian lentoa harjoittelevia teini-ikäisiä, joiden kasvua ja kehitystä on ilo seurata.

Due to popular demand - siis näin itselleni uskottelen - ajattelin liittyä bloggaaviin massoihin, kun olen nähnyt niin monta kivaa ja hyödyllistä sivustoa. Nyt on perjantai ja 13. päivä, mikä olisi siis parempi hetki aloittaa? Varsinkin kun mieheni Pekka on poissa jaloista ja suomalainen ylittämätön kesäilta tarjoaa 12 asteen lämpöä juhannuksen alla.

Blognäpertelyn lomassa seuraan lokinpoikasten kasvua ja kehitystä kadun toisella puolella olevan oppilaitoksen parkkipaikalla. Ok, käsitän olevani surullinen tapaus, nyt on sentään kuitenkin perjantai-ilta. Lokkeja kuitenkin voi syyttää päätymisestäni postaamaan tätä - yritin etsiä netistä tietoa lokkien pesinnästä - siitä huolimatta että tämä on kolmas kesä jolloin katselen Pikku Lokkeja, en edes tiedä ovatko nuo touhukkaat ja reviiritietoiset vanhemmat harmaalokkeja vai kalalokkeja. Netistä löytyy erilaista eläinmaailman tosi-TV:tä kuten BBC:n badgercam ja näköjään myös suomalainen, huikean väkivaltainen ja traaginen Pönttökamera. Mistä tulee mieleen, että luin aiemmin päivällä Salon.comista juttua tosi-TV-koosteista, jotka auttavat noukkimaan parhaat palat kaikista Amerikassa pyörivästä tauhkasta. Kunhan nyt ensin saataisiin ABC:n Extreme Makeover Suomeen!


Älykkövanhemmat ostavat lapsilleen Anthony Giddens- ja Michel Foucault- action-ukot seksististen toimintalelujen sijaan. Myös Jumala ja Freud ovat tarjolla.