<$BlogRSDUrl$>
Helsinki - Napoli all night long 

sunnuntaina, syyskuuta 28, 2003

[Benevento, Campania, Italia]
Takana on viikko Suomessa. Silkkaa helvettiä. Olen pääosan ajastani tyhjentänyt ja järjestänyt Kalevankadun kotia, jotta vuokralaisemme Jouko pääsisi muuttamaan tänään sinne. Välillä piipahtanut töissä, juossut asioita ja nukkunut aikaerorasitusta pois. Äidin ja Ollin avulla oli suuri asunnon pakkaamisen loppurutistus eilen. Saimme iltakymmeneen mennessä kaiken valmiiksi, mutta pientä viimeisteltävää – tyhjentämättä jäänyt tiskikone ja likapyykkiä tulviva kori – oli sen verran, että pääsin nukkumaan vasta puolenyön jälkeen. Olin laittanut herätyskellon soimaan aamuviideltä, jotta ehtisin lennolleni, mutta tyhjässä asunnossa oli omituista nukkua ja pyöriskelin pitkään patjalla työhuoneen nurkassa. Kun lopulta nukahdin, uneni oli niin syvää, että havahduin äkkiä 6:45 siihen, että olen nukkunut melkein kaksi tuntia yli herätysajan. Säntäilin robottimaisesti 15 minuuttia ympäriinsä lähinnä sulkien laukut, tilaten taksin ja heittäen patjani ja ylimääräiset käteen osuvat tavarani huonekaluvarastona toimivaan olohuoneeseemme – ei aikaa mihinkään normaaleihin aamutoimiin kuten aamupalaan tai hiusten kampaamiseen. En ollut varma, ehdinkö kolmen vartin varoitusajalla Münchenin-lennolleni, jonka muistin lähtevän 7.45, mutta päätin yrittää.

Taksissa tarkistin liput, ja huomasin, että lento oli lähdössä ”vasta” 8.05. Onneksi keskustassa ei varhain lauantai-aamuna ollut lainkaan muuta liikennettä. Tuuri jatkui kentällä: onnistuin ohittamaan SAS:in 200m pitkän jonon inhoamallani self check –inillä (lähtöselvitys ylibuukatulle lennolle ei tietenkään onnistunut automaatilla, mutta koska kone sanoi ”ota yhteyttä virkailijaan”, automaateilla päivystävä virkailija hoiti minut ja laukkuni ohi jonon, ja ehdin istuskelemaan portilla yllättävän pitkän tovin ennen lentoni lähtöä). Lensin Helsingistä Müncheniin ja Münchenistä Napoliin. Kesäiset Alpit näyttivät hiekkahuippuisilta, ja reitti jatkui Slovenian ja Istrian niemimaan jylhien maisemien yli.

Olen ollut viisi vuotta sitten Napolissa, mutta minulle ei ole jäänyt lentokentästä mitään mielikuvaa. Nyt muistan miksi: se on vaatimaton parakki. Iloisena yllätyksenä matkatavarat tulivat viipymättä perille. Aamuisen paniikkilähtöni vuoksi minulla on raahattavani ympäri Etelä-Italiaa ylimääräinen matkalaukku, ja aurinkoinen 25 asteen ulkolämpötila teki heti kärkeen selväksi, että tällä reissulla käytän enemmän taksia itseni ja rojuni siirtelyyn kuin normaalisti. Pelkäsin Napolin taskuvarkaita etukäteen kuitenkin sen verran, että käytin lentokentällä tuijotuksista ja epämukavuudesta välittämättä ylimääräiset kymmenen minuuttia tunkeakseni passini, luottokorttini ja lentolippuni rahavyöhön lantiolle. Kokeilin paidan alustakin, mutta vyötäröltä pullotti parin sentin bisarri neliskanttinen kohouma, joten purin hammasta ja tungin rahavyön farkkujeni sisään. Vaihdoin loput tavarat huolettoman avoimesta käsilaukusta vanhaan, kauhtuneeseen Standasta ostettuun varkaankestävään laukkuun (aurinkoöljyllä kyllästetty rispaantunut keinonahka näyttää varkaita karkottavan prolelta ja omaa lujat vetoketjut).

Menin kuitenkin ihan tavallisella Napolin kaupunkibussilla keskustaan, asemalle. Vanhat Italia-muistoni aktivoituivat: bussissa vilisi saksalaisia ja puolalaisia turisteja, ja elegantti paikallinen signora neuvoi heille uskomattoman kärsivällisesti lipun leimaamisen saloja. Liput kulkivat bussin läpi kädestä käteen leimattavaksi, sillä leimauslaitteista tietysti vain toinen toimi . Rouva myös selitti pohjoiseurooppalaisille elekielellä ja ”o-KE, o-KE”-huudahduksilla, että päällystakit sietää tässä kaupungissa riisua matkalaukkuun lopuksi matkaa – täällä lämpimässä niitä ei tarvita. Kun olin poistumassa bussista, käsilaukkuuni nojasi vauvaansa pitelevä mustalaisnainen. Hän peitti vauvalla ja vauvan rääsyllä hetken laukkuani, ja tunsin kuinka vetoketju aukesi pari senttiä. Aloin karjua kovaa ”No! No!” (en ole vielä palauttanut mieleeni vaativampia ilmaisuja) ja nainen vetäytyi irti laukustani kyllästyneen näköisenä. Kukaan muu ei asiaan reagoinut millään tapaa, mutta sain nykäistyä neljä kantamustani ja kukkaroni ulos bussista. Olin tosi tyytyväinen että olin harrastanut lentokentällä taskuvarasprofylaksiaa – avoimesta laukusta olisi kamera ja lompakko taatusti kadonnut tuossa hässäkässä.

Napolin keskustassa oli sekavaa, likaista, rapistunutta ja ruuhkaista. Sain siitä tarpeekseni kymmenessä minuutissa. Runnoin tietäni rautatieasemalle ja yritin olla jäämättä kymmenien umpimähkään peruuttelevien linja-autojen alle anarkistisella bussikentällä. Kiitin onneani että olin varannut hotellin puolitoista tuntia sisämaahan päin Beneventosta. En löytänyt mistään yksityisen FBN-rautatiefirman lipunmyyntipistettä (asemalla oli kyllä valtiollisen FS:n lippumyymälä, mutta se ei myynyt kilpailijansa lippuja, ja heidän junansa oli lähdössä vasta tuntia myöhemmin), joten nousin FBN-junaan liputta, ajatuksena maksaa suoraan konduktöörille. Junan eteisessä notkui tatuioituja, lihaksikkaita ja viimeisen päälle geelattuja lähiöostarijätkiä, jotka näyttivät potentiaalisesti hiljattain vankilasta kotiutetuilta: hakeuduin siis mieluummin vaunuun, jossa oli nuoria Napolissa vaateostoksilla käyneitä naisia jättikasseineen. Junan ikkunasta näkyi ensin lohduttomia esikaupunkeja, sitten miltei trooppisen hedelmällisiä kukkulamaisemia: uneliaita kyliä, jossa elävintä olivat ratavallilla aurinkoa paistattelevat sisiliskot. Lopulta maisemaksi vakiintuivat vähän pölyisemmät ja kuivemmat esi-Apenniinit: tultiin Beneventoon, eikä konduktööriä vieläkään näkynyt. Matkustin liputta perille asti, mutta hei, nyt ollaan Mezzogiornossa, lain ja esivallan uhmaaminen on arkipäivää.

Beneventolla on musertavan pitkä historia. Via Appia menee tästä läpi ja Trajanus on rakennuttanut tänne massiivisen riemukaaren. Kaupungin nimi oli aluksi Malevento alueen sietämättömästä ilmastosta johtuen (korkeuden vuoksi täällä on ilmeisesti talvella todella kylmää), mutta jokin strateginen voitto vihollisista reippaasti ennen Kristuksen syntymää käänsi ”huonotuulen” pysyvästi ”hyväksituuleksi”. Siitä lähtien historia on sitten ilmeisesti ollutkin pelkkää alamäkeä. Nykyään kaupunki on sekava kokoelma kaikkien yli talloneiden sivilisaatioiden rakennelmien jäänteitä, siis samnialaisia, roomalaisia, langobardeja, ja pisteenä iin päällä rapistuneita mutta linjakkaita fasistisia kolosseja ja toisen maailmansodan pommitusten arpia. Minulla on mainio huone pikkuisessa boutique-hotellissa, jossa on upea palvelu.

Kaupungilla ei ole mitään erityistä, ja olen varmaan ainoa ulkomainen turisti täällä, mutta lauantai-illan tunnelma on mukava. Sadat ihmiset kävelevät ilta-passegiataa edestakaisin pääkatua, ja minulle selvisi välittömästi mikä täkäläisten naisten mielestä on muotia: tyhjöpakatun tiukat, maatalaahaavan pitkät trumpettilahkeiset farkut, joissa on mielellään vähän strasseja ja korkeampi vyötärö kuin muualla olen tänä kesänä nähnyt. Farkkujen alta paljastuvat umpikärkiset huippudesignatut stiletit, mielellään vaalean nahanväriset. Myös superhoikat vähätoppauksiset aerodynaamisen näköiset lenkkarit ovat mahdolliset. Kleopatra-silmämeikki, mielellään pelottavan töhryinen, on nuorten naisten suursuosikki, ja vähällä vaivalla ikää voikin sillä lisätä 10-15 vuotta. (New Yorkissa farkkujen pitää olla hipsterit, T-paidan musta toppi ja kengät voivat olla ainoastaan erittäin niukat ja korkeakorkoiset sandaletit. Päiväsaikaan cargopögät ovat vielä de rigueur. En ole varma ovatko cargot Italiassa tulossa vai menossa, Beneventossa tuli vastaan vain kaksi niitä kantavaa poikkeusyksilöä.) Etsin ravintolaa, mutta näytti siltä, että kaikki painuivat 20.30 kotiin syömään, joten päädyin istumaan puupenkille kadun varrelle syömään leipomosta ostettua focacciaa kaikkien muiden 14-vuotiaiden sekaan. Suomessa tuonikäiset kadullamaleksijat olisivat arvaamattomia lapsijuoppoja, joten oli herttaista katsoa, kun täkäläiset joivat Coke Lightia ja nauroivat röökipaketin varoitusteksteille (Tupakka tappaa!).

Olen siis Italian Hyvinkäällä. Minkäköhän vuoksi matkustin juuri tänne tuhansia kilometrejä? No, tämä on mukava etappi Napolin ja Puglian välimaastossa – Bariin olisi ollut paria tuntia pitempi matka. Laadukas hotelli irtoaa pikkurahalla. Lisäksi on kiva olla jossain, jossa ei ole yhtään rauniohakuista sinitukkaista vyölaukkuturistia Omahasta. Sitä lajia tulee taatusti riittämään Ravellossa ja Amalfin rannikolla – sain jo lentokentällä esimakua. Luin lennolla U.S. Todayn, jossa oli pitkä juttu Bella Toscana (tjsp) –elokuvasta. Kohderyhmä: postmenopausaalinen. Elokuvan vaikutus katsojaan: hanki oma lomamökki Cortinasta tai jostain muusta ”ihanan autenttisesta” toscanalaiskaupungista, jossa voit sitten pelata bridgeä, metsästää antiikkia ja vaihtaa pikantteja putkimieskokemuksia kaikkien muitten angloamerikkalaisten naapuriesi kanssa.

Hurrikaanisesonki 

torstaina, syyskuuta 18, 2003

Hurrikaani Isabel on iskenyt North Carolinaan, ja vaikka emme ole myrskyn silmassa, taallakin tuulee sen verran kovaa etta lahdin toista etuajassa kotiin. Myos Pekan ja minun suunnittelema ostosreissu Harlemiin hankkimaan omaa ghettoblasteria ja televisiota estyi, silla ei ole kovin kiva ajatus raahata valtavassa tuulessa herkkaa elektroniikkaa. Tuuli romisuttelee kattopelteja ja ulvoo ilmastointiaukoissa. Kun seisoin hetken 168. kadun pysakilla, puuska iski minuun pari kertaa sen verran etta horjahdin. Luojan kiitos pysakki ei ole Hudson-joen korkealla toyraalla George Washington Bridgen tuntumassa! Columbiasta tuli sahkopostiviesti, etta yliopisto on ehka huomenna kiinni huonon saan vuoksi. Tervetuloa takaisin saahulluun maahan, jossa weather.com korvaa ikkunasta ulos vilkaisemisen saatilan selvittamisessa, ja luonnonkatastrofit seuraavat toistaan. Virginiassa ja NC:ssa on jo julistettu kansallinen hatatila...

NY Timesissa oli liikuttava juttu 95-vuotiaasta juutalaismummosta, joka oli lahtenyt haalimaan hatavarastoja myrskya vastaan Brighton Beachissa lahikaupasta, mutta jaanyt huolimattoman kuljettajan auton alle ja kuollut hit-and-run-onnettomuudesta. Ehkapa tasta kannattaa oppia: jatamme myrskyostokset valiin.

Pekka on aloittanut oman byrokratiarumbansa, han asioi tanaan onnistuneesti sosiaalivirastossa samalla virkailijalla kuin mina pari viikkoa sitten ja kavi New York Universityn kampuksella ja kirjakaupassa.

Käsilaukkufeminismiä 

keskiviikkona, syyskuuta 17, 2003

Odottelen Pekkaa saapuvaksi Newarkista. Kiireinen viikko, Italian-matkan järjestelyjä, työhön ja kursseihin orientoitumista. Vietin aamun Ellie Schoenbaumin luona: opetan Ellielle tilasto-ohjelman (Stata) käyttöä hyvää tuntikorvausta vastaan, ja kaupan päälle olen päässyt hiukan sisään Upper West Sidellä asuvan mukavan lääkäripariskunnan elämään, ja tietysti myös asuntoon. Lääkärin tuloilla ei täälläkään tarvitse elää ahtaasti, mutta lohdullisesti omassa asunnossani on avarammat näköalat ja enemmän valoa. NY Timesin kiinteistösivujen mukaan asunnon, joka on ihan OK saa 10 miljoonalla dollarilla, mutta "fabulous" maksaa 15-20 miljoonaa, tai enemmän. Ellie on epidemiologian professori ja Yeshiva-yliopiston Montefiore-nimisen AIDS-tutkimuskeskuksen johtaja Bronxissa. On hassua opettaa professoria, jolla on pitkä ja painava julkaisuluettelo, mutta hän väittää että minun apuni on välttämätöntä, jotta hän kehtaa kommunikoida oman biostatistikkonsa kanssa.

Olin eilen 92nd Street Y:llä (Jewish Community Center) kuuntelemassa paneelia, jossa Naomi Wolf, Janeane Garofalo, Rachel Simmons ja Guerrilla Girls keskustelivat ruumiinkuvasta ja kauneudesta. YleisöstÄ 95% oli naisia - fabulousness sai monia muotoja harmaasta boheemilookista viimeisen muodin sanelemiin sandaaleihin ja käsilaukkuihin, mutta oma asuvalintani osui nappiin - cargohousut ja huppari, ja huolella valitut kengät ja laukku. (Kun kaksi tyylikästä naista Upper East Siden kaduilla pysäytti minut kommentoidakseni kenkiäni, tiesin että jalkinestatement on ainakin hetkellisesti hallinnassa...) Manhattanilaisessa feminismissä accessories ja oikein leikatut farkut on ihan yhtä tärkeä kuin sisaruus, ja me kaikki tietysti riipustimme huolella ylös muistikirjoihimme päivän, jolloin SJP tulee Y:lle puhumaan seksistä (ja kengistä?). Olin aivan otettu siitä, ettÄ Hollywood-komedienne Garofalo tuntui ajattelevan kirkkaimmin ja argumentoivan selkeimmin. Naomi Wolf vaikutti vajonneen napanöyhtäiseen perimenopausaaliseen feminismiin, johon liittyvät retriitit, "channeling", "connecting", "spirituality" jne. mutta ei oikein selkeää poliittista agendaa. Rachel Simmons, jolta on tullut hiljattain kirja tyttöjen agressiosta, edusti minun ikäryhmääni, ja tuntui myös tajuavan mitä teini-ikäisten tyttöjen päässä liikkuu.

Luennolle meno oli valtava ponnistus, odottelin 15 minuuttia Columbian 116. kadun pysäkillä, ja ohi meni kolme tai neljä M4-bussia, jotka kaikki olivat jäämässä poikkeuksellisesti keskelle reittiä, so. keskelle vähän huonomaineista Spanish Harlemia, jonne en missään tapauksessa halunnut päätyä seisoskelemaan pimeän puiston viereen epämääräiseksi ajaksi. Lopulta kyllästyin, ja seikkailin hankalasti yli puoli tuntia 96. kadulle ja sieltä crosstown-bussilla Upper East Sidelle. Saavuin sisään pari minuuttia kahdeksan jälkeen, esitys oli myöhässä. Juuri kun esitys oli alkamassa, viereeni istahti nainen. Hän katsoi minua hetken ja sanoi: "Excuse me, didn't I just see you at the 116nd Street bus stop?" Emme ehtineet jutella, ja hän katosi paneelin päätyttyä ihmisvilinään, mutta materialisoitui luonnollisesti uudestaan Lexington Avenuen pysäkille. Aloimme jutella, ja porukkaan liittyi kolmaskin luennolta tulossa oleva ohikulkija. Tällaista urbaania kodikkuutta Manhattanilla kohtaa jatkuvasti.

Muita viikon kohokohtia: Angela Tornin Sylvia Plath -aiheinen monologi Edge DR2-teatterissa Union Squarella, ja kiinalaissyntyisen räjähdysaineilla performansseja tekevän Cai Guo Qingin 4 minuuttia kestävä ilotulitusperformanssi Central Parkissa maanantaina. Olen halunnut nähdä livenä Cai Guo Qingin räjähteitä siitä lähtien, kun tulin tietoiseksi hänestä joskus 90-luvun loppupuolella Tukholman Moderna museetissa (Jarin, Timin ja Lauran kanssa tehdyllä matkalla). Urbaaniin kodikkuuteen kuuluu, että sain uuden ystävän asuntolastani suunnatessani Central Parkia kohti - tutustuin hississä Hunter Collegessa taidetta tekevään naapuriini Heleniin Lontoosta, huomasimme olevamme menossa samaan tapahtumaan, ja yhdistimme voimamme. Urbaaniin kodikkuuteen kuului myös, että viisi minuuttia ennen performanssia alkoi sataa kuin letkusta. Emme voineet sateen vuoksi mennä Sheep Meadowille, kuten suunnittelimme, vaan lymyilimme Central Park Westillä kirkon ovensuussa, katsoimme kuinka puiden takana räjähteli jotain huumaavasti - samassa ovensuussa yritti pysyä kuivana lukuisia muitakin, ja välittömästi alkoi jyllätä sateen jalkoihin jääneiden yhteinen solidaarisuus.

Rebate madness 

lauantaina, syyskuuta 13, 2003

Sataa, ja tuntuu ensi kertaa syksyiseltä. Vietän aamua postittelemalla rebate-kuponkeja. Aivan naurettavaa touhua, maksa ensin tuotteesta täysi hinta, sitten leikkaa irti viivakoodi, täyttele kuponkeja, sulje kirjekuoreen, postittele eri osavaltiohin, odota 6-8 viikkoa, ja kas, postissa tulee lopulta shekki joka palkinnoksi palauttaa osan kauppasummasta - tuotteen saa tietenkin pitää. No, en lähtisi tekemään tätä kuponkisirkusta 1.50 dollarin pikkuleipäpaketin vuoksi, mutta tietokoneroinassa rebatet ovat luokkaa $20-40, joten niitä ei voi olla huomioimatta.

Itse asiassa rebate-askartelu taitaa korvata tälle päivälle suunnittelemani ajanvietteen, joka on sateen vuoksi uhattuna. Eilisen NY Timesin mukaan Queensissa on aikuisten askartelukehä, The Paper Sculpture Show, jossa näyttelyvieraat voivat itse osallistua teosten luomiseen:
"Visitors are invited to pick up the designs they like from stacks on a table, then go to one of the modular work stations created by Allan Wexler. There they can set to work with scissors, X-Acto knife and paste to execute the sculptures they've chosen, according to the instructions printed on each. Some instructions are simple. Janine Antoni, for example, asks you to crumple the piece of paper into a ball, and that's that. Fred Tomaselli supplies images of warblers lifted from a popular bird guide, with the suggestion that they be cut out and attached to the gallery wall as part of a collage that will grow organically during the show."

Ajattelin mennä Queensiin luomaan oman Tomaselli-teokseni ja ostamaan Targetista kahvinkeittimen ja muuta tarpeellista, mutta sää on tylsän oloinen, joten saa nyt nähdä.

Matt&Ben 

perjantaina, syyskuuta 12, 2003

Nopeasti on tämä viikko luiskahtanut käsistä, ja outoa ajatella, että reilun viikon päästä olen taas Helsingissä käymässä. Joku päivä sitten New York Timesissä teinipoikansa kanssa Ivy League -kierroksen tehnyt äiti mietiskeli, miten erilaiset yliopiston valintakriteerit olivat hänen aikanaan:

"My dream college requirements a generation ago were different from Paul's. My college had to be as far from home as possible, as politically active as possible and, oh, yes, a provider of my chosen field of study. Home being New York, off I went, blue down jacket in trunk, to the University of Wisconsin at Madison and everything the world could give to a girl who had just turned 17. I had heard it was cold in Wisconsin, ''heard'' being the operative word as my parents did not take me there."

Huomaan että oma yliopiston valintani tällä erää kulkee vähän samoja suuntia - on etäisyyttä Kalevankadulle, poliittista kuhinaa (suunnattoman ikävästi missaan Paul Wolfowitzin ilmaisluennon ja ACLU:n toimintapäivän Helsingin-visiitin vuoksi, mutta ensi viikolla ehdin kuitenkin feministiselle kehonkuvaluennolle juutalaiseen kulttuurikeskukseen), väriä, kirjoa, ja, hmmm, niin, välillä muistaa opiskella ja kirjoittaakin.

Tällä viikolla kohokohta oli Brenda Withersin ja Mindy Kalingin irvailu Matt&Ben pienessä, noin sata henkeä vetävässä teatterissa East Villagessa. Aihe on tietenkin polttavan tärkeä ja ajankohtainen, Matt Damon on profiloitumassa taide-elokuvien näyttelijäksi, ja Ben Affleck taas blockbusterien vetonaulaksi. Tabloidit ovat juuri nyt täynnä sitä, miten J-Lo siirsi häitään Benin kanssa. Tällä hetkellä näiden kahden elämästä saa vähintään yhtä tarkkaa dokumentaatiota kuin puuhapareista Juhani/Tiina ja Matti/Mervi Suomessa, oheinen ajankohtainen piirros tuli vastaan kun etsin tänään netistä lakanoita oudosti mitoitettuihin vuoteisiimme. East Village on kumma sekoitus äärimmäistä nuhjua ja suunnatonta trendikkyyttä. Kun kävelin metrolta teatterille, tunsin itseni ylipukeutuneeksi H&M-rääsyissä. Teatterissa viereeni istutti Pucci-kuvioisen Fendi-croissantinsa nuori neiti, jonka koko olemus heijasteli äärimmäistä tietoisuutta viimeisistä trendeistä. Yleisöön kuului myös kiinalaisia opiskelijoita, joilla oli liian isot silmälasit, epätodellisen täydellisesti manikyroituja, pedikyroituja, nypittyjä, vahattuja, kestorusketettuja Park Avenuen äiti-tytär -comboja, miehiä baseball-lakeissa ja naisia verkkareissa, ja pitkäraajaisia, veistoksellisia malli/tanssijatyyppejä. Näytelmä oli hauska ja lyhyt, tunti ja kymmenen minuuttia. Show jatkui matkalla kotiin. Aluksi metro oli aavemaisen tyhjä, ainoa toinen matkustaja lisäkseni oli arketypaalinen eastvillagehahmo, vaihtoehtonuori, jonka sateenkaarenväriset rastat olivat haalistuneet pastellisävyisiksi. Pian kuitenkin sain ihailla myös erittäin paljastavaan mustaan mekkoon pukeutunutta transseksuaalin näköistä olentoa, joka lähemmällä tarkastelulla ehkä sittenkin oli keski-ikäinen nainen, joka oli vain valinnut kasata peroksidinvaaleat hiuksensa valtavaksi haikaranpesäksi ja tuhria silmänympäryksensä sinisiksi. Toinen mieliinpainuva näky oli valtavan lihava kanariankeltaisiin Baby Phat -fleeceverkkareihin pukeutunut musta nainen, jonka vajosi jammailemaan korvalappustereoittensa lumoissa silmät kiinni metron ovea vasten, laulaen parhaat kertosäkeet kovaan ääneen meidän kaikkien muittenkin iloksi.

Eilen oli tietysti 9/11, ja puolivahingossa pistäydyin ground zerolla. Kävin nimittäin eilen anomassa uudestaan henkilökorttiani, sillä sosiaaliturvakorttini - mitätön paperilappu - oli lopulta saapunut, ja ID-kortin myöntävä DMV on aivan entisen WTC:n vieressä. Pääsy kuopan reunalle oli rajoitettu palomiehille, sotilaille ja omaisille. Poliisiaitojen takaa arviolta parisataa tv-kameraa ahmi selviytyjiä ja omaisia, ja ilmassa oli suuren mediasirkuksen makua. Kuopalla luettiin ääneen kuolleiden nimiä, ihmisillä oli paljon kukkia ja rinnuksissa mustareunaisia keltaisia nauhoja. Vaikka terroristiteot olivat selvästi osuneet kaikkiin kansan kerroksiin, ulkopuolisena oli vaikea eläytyä tunnelmaan. Olin paljon järkyttyneempi Ruotsin ulkoministerin kuolemasta. Pysähdyin pariksi minuutiksi, ja kävelin sitten metroasemalle. Kymmenet palomiehet kulkivat samaan suuntaan kanssani, mutta menivät sisään rakennukseen, josta oli mahdoton päätellä, oliko se pubi vai kappeli, vai kenties molemmat.

Hel-lo, universe 

maanantaina, syyskuuta 08, 2003

Olen nyt saanut kotikonttorini pystyyn ja tulostelen artikkeleita huomiseen seminaariin. Apua, kello on seitsemän ja luettavaa satakunta sivua! Kävin katsomassa Genetics in Epidemiology -kurssia tänään, tai niin luulin. Olin jotenkin hajamielinen, lähdin myöhään, unohdin että kotimetroasemaltani ei tässä kuussa ole uptown serviceä, ja jouduin tekemään lenkin väärään suuntaan päästäkseni perille. Oli tosi kiire, enkä edes ehtinyt keskittyä bondaamaan sedän kanssa, joka ihaili Brasilia-käsilaukkuani (Guggenheim, -70%, eilen). Kun ryntäsin myöhässä luokkaan, ihmettelin että kaikki olivat kovin nuoria naisia. Luennoitsijalla oli attitudea: tyylikäs latinotäti oli synnynnäinen esiintyjä, joka käytti koko vartaloaan viestinsä perille saamiseen, ja mietin, että tämä on kyllä eka kerta kun minä olen ikinä istunut luokassa, jossa opettaja sanoo "like, hel-lo, universe?!?!" ja hetkauttaa lantiotaan alleviivatakseen pointtiaan, joka oli ekologinen harha tai jotakin sinnepäin. Vähän aikaa kuunneltuani mietin, että alkaapa kaukaa tämä geneettisen epidemiologian kuvaus, kun latinotäti sukelsi syvälle Washington Heightsin vuokraslummien naisten HIV-tilanteeseen ja Kenian synnytysoloihin laadullisin menetelmin mitattuna. Sitten tajusin, että istun Tieteellisen tutkimuksen menetelmät 1.01 -kurssilla, joka on varmaan ensimmäinen kurssi joka School of Public Healthissa velvoitetaan ottamaan. Olin katsonut luokan väärin. Ajoitin poistumiseni siihen että latinotäti kertoi vitsin, ja liukenin juuri hieman ennen punchlinea, sillä pelkäsin, että joudun muuten pilkan kohteeksi tyyliin "Neiti, siis ei sulle kelpaa tutkimusmenetelmät?!?! Kun nyt näytät olevan niin fiksu, ettet meitä tarvitse, voit varmaan ennen kuin poistut kerrata meille miten..."

Pujahdin oikeaan luokkaan, ja siellä oli kimonoasuinen Berkeley-liberaali geneetikkotäti ojentelemassa syllabuksia miesvaltaiselle luokalle. Mediaanioppilas oli valkotakkinen 35-45-vuotias mieslääkäri, stetarit ER-mäisesti niskan ympärillä ja hakulaite ojossa, joka sanoi "if I had genetics in medical school, I don't really recall what was covered there". Kurssin sisältö ja lukulista ja vaatimukset näyttivät sinänsä hyviltä, mutta vaikutti että tiedän suunnilleen sen verran genetiikasta kuin kurssitoverini tulevat tietämään loppuesseeseensä mennessä. Vaikutelma oli siis sama kuin Psychiatric epidemiology -seminaarissa, jossa eräs urhea osallistuja viittasi ja kysyi perimmäisen kysymyksen "like, what is schizophrenia, and how do you tell one has it." Ihailin tuolloin opettajan pitkämielistä vastausta kysymykseen, mutta tällä viikolla kaikki kurssilaiset saivat sähköpostiviestin, jonka perusteella Psych Epistä (joka oli huikean ylibuukattu) tiputettiin välittömästi kaikki, joilla oli tämän kaltaisia peruskysymyksiä.

Eipä tämä ole pelkkää työntekoa ollut. Antti oli viikonlopun kylässä, ja kävimme Harlem-kierroksella, jonka veti International Housen reseptiossa työskentelevä alkuasukas, Marshall, jonka motto oli "people have a lot of misconceptions about this area and its people". Ja tosiaan, Harlem oli paljolti jotain aivan muuta kuin olin kuvitellut. Kävimme myös Times Squarella multiplexleffateatterissa katsomassa Swimming Poolia, hengailimme yöpalalla lähidinerissä (joka osoittautui Seinfeld-kulttikohteeksi), kävimme Guggenheimissa (ohessa Antin lempimaalaus), ja kohtasimme maailman pitkästyneimmän tarjoilijan ja herkullisen hauraan makuiset yuca (kassava) -juuret dominicalaisravintola La Floriditassa Harlemin metrokiskojen alla. Eilen menin hengailemaan Lincoln Centerin Barnes&Nobleen - ylimmän kerroksen kahvila oli pakkautunut täyteen ihmisiä selailemaan kirjoja, ja suunnittelin siellä Italian-matkaa ensi kuulle ajatuksena Puglian-kierros ennen konferenssia. (Kannattaa maksaa karmeaa Manhattan-vuokraa, yksi sen iloja on netistä tilattujen kirjojen ilmainen kotiinkuljetus samana tai seuraavana päivänä.)

Upper West Side on lempikaupunginosani Manhattanilla, ja eilinen väriläikkä oli Antonio Banderasin Meksiko-elokuvan ensi-ilta Broadwaylla. Kuljin sen ohi matkalla kirjakaupasta bussipysäkille, ja taisin nähdä Antonion ja Salma Hayekin selät suunnattoman kiljuvan fanilauman, leimahtelevien salamavalojen ja jyhkeiden korvanappiinsa keskittyvien turvamiesten seassa. Bussimatka kotiin ei ollut yhtään vähemmän värikäs, se oli täynnä pyhäasuisia tätejä hatut ojossa matkalla Harlemin kirkkoon - lureksia säästämättä, kultakäädyistä tinkimättä. Bussi kääntyi arvaamattomasti jyrkästi kohti East Harlemia (saaren turvattomin alue), joten hyppäsin pois ja kävelin auringonlaskun hämyssä 106. kadulta Morningside Parkin reunaa kotiin, ja ihailin upeita näkymiä puistoa rajaavan jyrkänteen reunalta saaren toiselle reunalle asti. Manhattan on täynnä laaksoja ja kukkuloita, joita ei vain hahmota, jos viettää kaiken aikansa Midtownissa. Täällä yläkaupungilla keskellä saarta kulkee jyrkkä harjanne.

Illan viimeinen eksotiikkapläjäys oli pitkään lykätty tutustuminen I-housen pesulaan, jossa kymmenkunta kiloa vetävät älykortilla toimivat pesukoneet olivat pelottavan automaattisen oloisia. Pelkäsin hetken, että olen laittanut alusvaatteeni kiehumaan 90-asteiseen kloorivalkaisuun, mutta onneksi ohjelmasäätöjä sai muutettua.

Keittobanaaneja ja marmoritakkoja 

perjantaina, syyskuuta 05, 2003

Vastasin juuri robotin soittamaan puheluun – Time Warnerin naisääninen tietokone halusi varmistaa, etta olen huomenna kotona kaapelimodeemin asennuksen aikaan shekki ojossa. Fingers crossed, toivon etta saan pian internet-yhteyden kuntoon. Kotona on sinansa kivaa ja rauhallista tehda toita, asunnossamme on perati kaksi kirjoituspöytää. Virittelin juuri Antin lahjoittaman printterin toimintaan.

Eilen oli PET-ohjelman uusien opiskelijoiden orientaatio. Tämän lukukauden missioksi meille kaikille annettiin ”grow as a human being”, “think”, ”enjoy the mix and the diversity” ja ”be productive”. Meita on yhteensa 12, puolet miehia, puolet naisia, ja pystyn tuskin uskomaan olevani samassa maassa kuin viime talvena, niin suuri on tyo- ja opiskelutoverieni etninen kirjo. Richmondin jalkeen tuntuu niin huojentavalta, etta ihmiset ovat taalla ylpeita identiteetistaan ja taustastaan: brooklynilainen homomies, antropologisesti orientoitunut hippitati, WASP-neiti, texasilainen latina, ”melkein vegaani” lesbo, karibialainen kulttuurintutkija, Etelä-Afrikan intialainen, toisen polven amerikankiinalainen - tassa porukassa koen olevani variton. Mutta olen jo huomannut, etta varittomyys vasta eksoottista onkin 168. kadun ihmisvilinassa.

Tyohuonekaverini ovat Deirdre ja Larry, jonka tapasin ensi kertaa jo pari vuotta sitten. Han on maailman lempein ja ystavallisin amerikankiinalainen psykologi Boston Universitysta. Larry tutkii skitsofreniaa Kiinassa, on juuri palannut Pekingista, ja karsii 12 tunnin jet lagista. Rastatukkainen Deirdre on myos psykologi, Fordhamin ja Emoryn ylpea kasvatti, joka tutkii mustien itsetunnon suhdetta yliopistomenestykseen. Mukava ja erittain patevan oloinen, malliesimerkki tiedostavasta ja parjaavasta mustasta naisesta. Konttaamme yhdessa kirjoituspoytien alla ja yritamme saada verkkoyhteyksia kuntoon.

Senioriopiskelijoiden ainoa motto meille uusille oli ”Don’t expect anything to happen quickly at Columbia. And always fill out your expenses forms in black ink.” Columbia juhlii tänä vuonna 250-vuotispaiviaan, joten byrokratiakin on ehtinyt kerrostua.

Katuelaman varikkyys on muuten suoraan verrannollinen ilman lampotilaan ja kosteuteen. Kylmien paivien aikana eksoottinen kuhina kotini ja tyopaikkani nurkilla laimeni selvasti, mangot ja pyoreat mutta tiukkoihin ja paljastaviin asuihin ahtautuneet latinat katosivat sisatiloihin. Myos pesapallonpelaajat katosivat kotikadultani. Hellepaivina Tiemannin ja Claremontin kulmassa latinomiehet pelasivat keskella risteysta baseballia taysin valittamatta ohipyrkivista autoista. Jokainen lyonti osui vaistamatta pysakoityyn autoon, ja pelia jalkakaytavalle puun varjoon puutarhatuoleihin katsomaan tallaytyneet homeboyt nauroivat ja taputtivat joka osumalle ”that makes twenty-five bucks” mutta kenellekaan ei tullut mieleenkaan lopettaa pelia. Outoa kylla eivat autojen varashalyttimetkaan reagoineet osumiin.

Jos tehtavana on nauttia diversiteetista, en voisi asua oikeammassa paikassa. Kotikatuni Claremont on n. 500 m pitka, ja parissa minuutissa kavelen Afrikkaan, Väli-Amerikkaan tai Eurooppaan ihan mielialasta riippuen. Claremont alkaa roskaisena Harlemista 125. kadun metroasemalta, jossa Broadwayn junien jylina ylittaa boomboxit, vedonlyonti- ja viinakaupat, tuhruiset fried chicken- ja pikaruokapaikat. Sitten se kulkee hieman rahjaisen latinokorttelin lapi (pesispeli, perunanmyynti ja kadun kayttaminen olohuoneena kuuluu barrion tyyliin), ja jatkuu yliopistoalueena Manhattan School of Musicin, Union Theological Seminaryn, Barnardin ja Columbian rakennusten ohi. Kadun loppupaassa on muutama ovimiehellinen asuintalo, talojen eteisauloissa hohtavat marmoritakat ja aistikkaat antiikkisohvat, ja asuintalojen ikkunoista nakyy ammatisisustajan tarkkaan valitsemia taide-esineita ja vanhojen kirjojen kokoelmia. Mainstream-Amerikka, strip mallit, motellit, SUV:it, tila-autot ja uneliaat lahiokadut haamottavat Hudson-joen toisella puolella New Jerseyssa, ja sinne on taalta seka fyysisesti etta henkisesti kaikkein pisin matka. Kulttuuriantropologian opiskelija Psych Epi-seminaarissa totesikin, että sosioekonomiset erot ovat suurempia New York Cityn sisalla kuin New Yorkin ja Delhin valilla, ja se on helppo uskoa.

Roskat kasataan seka hienoilla etta vahemman hienoilla aluille tietenkin jalkakaytavalle, ja siina ne odottelevat parhaimmillaan paivakausia jateautoja. Rottia en ole viela nahnyt, mutta kaikenlaista outoa debrista jaa kaduille tyhjennyksen jalkeenkin. Eilen kahden pysakoidyn auton valissa esimerkiksi oli selittamattomasti wokkipannu ja paistinlasta, ilmeisesti leirinuotiota odottamassa, ja vahan matkan paassa kuraan tahriutunut surullisen nakoinen japanilainen pehmoelain.

Olen puuhannut niin paljon kaikenlaista viime viikot, etta en ole kertaakaan mennyt ulos Riversiden Driven – siis Hudson-joen - puolelta asuintalostani. Tänään paatin tehda toita kotona, ja aloitin aamun jokikävelyllä. Minun on vaikea ymmartaa, etta elinymparistoni Manhattanilla on puistomaisempi ja jollakin tapaa vahemman urbaani kuin kotona Kalevankadulla. Ainakin jos urbaanisuuden mittarina pidetaan puiden ja oravien maaraa. Ihan talomme vieressa on kasittaakseni Japanin valtion New Yorkille lahjoittama Sakura Park, jossa on kirsikkapuita, suihkulahde, harmaita amerikkalaisia oravia, ja tietenkin muutama levealieriseen olkihattuun sonnustautunut hipiansa kalvakkuutta varjeleva japanilaisnainen. Kadun toisella puolella on villin takkuisen puuston ja koynnoskasvillisuuden peittama Riverside Park. Kartalla se ei näytä kovin kummoiselta vihrealta pläntiltä, mutta todellisuudessa sen lapi voi hölkätä hyvinkin puoli tuntia ennen kuin puisto pohjois-etelasuunnassa paattyy. Puisto alkaa kivitalojen kupeesta, vierahtaa monta kymmenta metria joen toyrasta jyrkasti alas, ja leviaa laakeana joen rantaan. Tosin saarta kiertava nelikaistainen moottoritie (eufemistisesti ”parkway”) asettuu aivan rantapenkereen ja puiston valiin, joten jos haluaa ihailla jokea ja Jerseyn nakymia, visuaalinen elämys on kyllä hieno, mutta autojen humina ja saasteet saavat kaipaamaan korvatulppia ja hengityssuojaimia. Jyrkkä rinne vaimentaa kuitenkin tehokkaasti ääniä, joten vähän loitommalla on yllättävan pastoraalinen tunnelma, lehtea lukevia setiä, koulupinnarin oloisia nuoria, muutama asunnoton ja tietysti hölkkääjia.

Antilta tuli juuri tekstiviesti, hän on matkalla Fung Wahilla Bostonista tänne. Pitää käydä täydentämässä ruokavarastoa lähikaupassa, ja yritän kuumeisesti miettiä mihin maanosaan menisin: Harlemiin? Latinokaduille? Kosher-deliin? Vai Columbian kampuksen ruokakauppoihin, joista saa ranskalaisia hilloja ja ruotsalaisia pipareita?

Byrokraattien pyöriteltävänä 

torstaina, syyskuuta 04, 2003

Kostea ilma on taas palannut, mutta kuumuus ei. Tanaan on luvassa ukkoskuuroja. Eilinen paiva meni aika turhanpaivaisesti: ajattelen hankkia New York State ID:n, ettei joka viinipulloa ostaessa tarvitsisi pitaa passia mukana henkilotodistuksena. Katsoin netista tarkasti tarvittavat dokumentit, kerasin ne kasaan, ja hahmotin kartasta missa on Department of Motor Vehicles, joka myontaa seka ajokortit etta non-driver ID:t.

Ajokortin saaminen on tahan saumaan liian hankalaa, vaatii kirjallista koetta, ajokoetta, ja autoa kokeen suorittamiseen (ei saa olla vuokra-auto, ja auton omistajan pitaa ilmeisesti olla kokeessa mukana), joten yritin pienempaa prosessia. Kun paasin City Hallille, satoi kaatamalla, ja metrotunneli lainehti. Ajattelin, ettei haittaa vaikka olen vahan marka, paasenhan pian kotiin. Kun paasin oikean rakennuksen aulaan, ystavallinen ovimies kertoi, etta DMV on muuttanut kolme vuotta sitten aivan Manhattanin karkeen, Ground Zeron liepeille. Painuin takaisin sateeseen etsimaan oikeaa subway-aukkoa, ja matkasin pari pysakinvalia Wall Streetille menevien bisnesmiesten seurassa Battery Parkiin.

Loysin helposti oikean viraston, joka kuhisikin vakea lippalakkipaisista latinoteineista uuden luksusauton rekisterikilpia poimimaan pistaytyneisiin pukumiehiin. Mutta, mutta... nopeasti selvisi, etta kiitos tiukentuneiden terrorismilakien, hakemukseni ei etenisi ennen kuin minulla on muovinen Social Security Card - pelkka amerikkalainen sosiaaliturvatunnus ei riita, sen pitaa olla painettu kortille. Takaisin sateen lapi metrolla City Hallille, muistin varmasti kulkeneeni sosiaaliviraston keskikaupungin toimipisteen ohi noin pari tuntia aikaisemmin... Sade yltyi, ja liityin jonoon joka oli pari sataa metria pitka. Hetken paasta havahduin siihen, etta kaikki jonossa olijat nayttivat aika eksoottisilta. Tai siis Spanish Harlemin nakokulmasta normaaleilta. Tajusin olevani INS:n oleskelulupahakemusjonossa, joka ei liikkunut lainkaan. Kevein sydamin ohitin jonon, ja ovimies neuvoi taas eri oven pilvenpiirtajan vastakkaiselta puolelta sosiaalitoimistoon. Siella viehkeassa vinyylipenkkimiljoossa selvisin vain puolen tunnin jonotuksella. Suuri osa jonottajista oli kielitaidottoman oloisia tuoreita siirtolaisia, joiden pitempaan maassa oleskelleet sukulaiset auttoivat tulkkaamisessa, kirjoittamisessa ja lomakkeiden taytossa: seassa taisi kuitenkin olla myos muutama esimerkiksi naimisiinmennessaan nimea vaihtanut syntyperainen amerikkalainen. Intimiteettisuoja oli olematonta, kaikkien asiat kuuluivat eika jaanyt epaselvaksi, kuka oli hakemassa ruokakuponkeja, ja kuka oli kehitysvammainen.

Edessani seisova israelilainen pariskunta oli New Yorkissa 3 kuukauden visiitilla, ja he saivat kuulla saavansa sosiaaliturvatunnuksensa jo 12 viikon paasta. Nauttivat kovasti tiedosta, taallahan pankkitilin avaaminen vaatii sosiaaliturvatunnuksen tai viranomaisen selvityskirjeen sosiaaliturvatunnuksen puuttumisesta (jota sosiaalitoimiston virkailija ei kuitenkaan tarjonnut, eika pariskunta osannut kysya). Tuli myos selville viraston asenne J-luokan opiskelijaviisumeihin - "you are ONLY a J-2 - that is a spouse of J-1" - virkailija levitteli kasiaan ja kohotteli kulmakarvojaan antaakseen ymmartaa, kuinka arvoton harmaahapsinen Yeshivaan tutkijaksi tulevan keski-ikaisen tadin sivistyneen nakoinen aviomies on Maailman Parhaan Demokratian anteliaan sosiaaliturvan nakokulmasta. Oma virkailijani oli ystavallinen, mukava ja nopea liikuntavammainen mies, joka sai nimeni oikein toisella yrittamalla. Kortti postitetaan, ja tulee perille kahden viikon paasta vain mikali postilaatikossa on asukkaan nimi. Minulla ei ole, eika varmaan miljoonalla muullakaan, joten jaan jannittamaan mita tapahtuu. Ei siis syyta enaa palata DMV:hen vahaan aikaan. Alkoi myos tuntua, etta passin kantaminen jatkuvasti mukana on ihan mahdollisuuksien rajoissa oleva vaihtoehto.

Kun sukelsin virastosta TriBeCaan, sade oli tauonnut, ja metrossa oli aivan eri porukkaa kuin ruuhka-aikana: casting-keikalle menossa olevia itaeurooppalaisia malleja ja tyttokoululaisia univormuissaan (cheerleadermainen vekkihame, polvisukat). Seikkailuun vierahti vaivaiset nelja ja puoli tuntia, ei ollut enaa mielekasta vaantaytya tyopaikalle Washington Heightsiin. Tulin siis kotiin, yritin asentaa langattoman verkkokortin (ei tietenkaan onnistunut), ja pesin koko kampan lattiat kuumalla vedella kahteen kertaan.

Tanaan yritan taas tyontekoa, on koulutusohjelmani orientaatiopaiva, ja tapaan loputkin 11 opiskelukaveristani.

1-800-GO-CABLE! 

tiistaina, syyskuuta 02, 2003

Saa on muuttunut sateiseksi ja syksyiseksi. Tulin eilen AMTRAK-junalla Bostonista New Yorkiin, ja onnistuin raahaamaan kaksi valtavaa matkalaukkua (Antin luona sailossa olleet talvivaatteet seka uusia hankintoja, mm. leivanpaahdin) metrolla kotiin. Tama johtui ainoastaan ja vain siita, etta newyorkilaiset miehet ovat avuliaita ja suostuivat raahaamaan 20+ -kiloista laukkuani metron portaita ylos. Luulin, etta omat pakaasini ovat isot, kunnes nain keski-ikaisen miehen raahaavan metroon aivan valtavan kontrabasson. Siina oli pehmea kotelo, jossa oli mm. taysipituiselle sateenvarjolle oma osastonsa, ja iso kumipyora keulassa. Kotelo mahtui juuri ja juuri jotenkin viistosti metron sisaankayntiin. Katsoin kun mies alkoi hilata viritelmaa ylos 96. kadun pysakin jyrkkia portaita, ja ajattelin, etta parjaan kylla laukkuineni. Tormaan toistuvasti tassa oikeasti isossa kaupungissa vieraiden ihmisten kohteliaisuuteen, joustavuuteen ja huomaavaisuuteen, joka on Helsingissa ihan tuntematon kokemus.

NY Times alkoi eilen tulla kotiosoitteeseeni, mika oli mukavaa, silla olin juuri junassa lukenut massiivisen sunnuntai-Boston Globen loppuun (ks. oheinen linkki lehtien keskinäisestä arvohierarkiasta). Eilisessa lehdessa oli mm. juttua harrikkamiesten kokoontumisajoista Milwaukeessa. Kun osuimme kesalla Barcelonassa 8000 euroharrikan treffeille, selvisi kertaheitolla, etta se ei ole poikasten hommaa - keski-ikaisyys on epavirallinen paasyvaatimus. Toinen iso juttu oli valtion huostaansa ottamien psyykkisesti sairaiden / kaytoshairioisten nuorten kurjat olot joissakin amerikkalaisissa koulukodeissa. Pimea keskiaika tuntuu edelleen olevan nykypaivaa Mississipissa, jossa pimeat eristyssellit, fyysinen kuritus ja muu simputus on edelleen voimissaan.

Tanaan alkoi toinen niista luentosarjoista, joihin talla lukukaudella aion osallistua. Kurssille odotettiin 20 ihmista, ja luokka oli tosi pieni (tosin komein pilvenpiirtajanakymin). Luokkaan ahtautui kuitenkin yli 30 ihmista, ja luennoitsija pudisteli paataan ihmetellen "you pay 200 bucks for this course, and get a seat on the floor - life ain't fair". Sisalto oli mielenkiintoinen ja tuli ensi kertaa alkukaaoksen aikana sellainen olo, etta tasta tulee viela hyva ja avartava lukukausi. Tahan astihan tyopaikalla olo on ollut taistelua rikkinaisen printterin ja toimimattomien Internet-yhteyksien kanssa. Nyt asiat ovat jarjestymassa, sain tilattua Time Warnerilta kaapelimodeemin asennuksen kotiin. Asia jarjestyi jo kolmannella puhelinsoitolla tahan pisteeseen - Pekka luki Guardianista, etta Manhattanille muuttaneelta brittijournalistilta kului seitseman kuukautta, koska han, kuten minakin, asui osoitteessa jota ei Time-Warnerin mielesta ollut olemassakaan. Elakoon monopolit! (Time Warner omistaa Manhattanin kaapeliverkon, joten kilpailevia toimittajia ei ole.)

This page is powered by Blogger. Isn't yours? Listed on Blogwise