Pekka yrittää kovasti assimiloitua. Osinhan se onnistuukin: Starbucks-kahvi alkaa jo syrjäyttää Saludon. Myös katukuvaan hän onnistuu sulautumaan paljon minua paremmin: outoja vihreälehtisiä luutamaisia vitsakimppuja kantaneet ortodoksijuutalaiset nuoret miehet kävivät taannoin metroissa herätyskampanjaa. He ohittivat useimmat muut matkustajat, mutta innostuivat heti nähdessään Pekan. (Koulussa opetettiin, että juutalaisuus ei ole lähetystyöorientoitunut uskonto: ehkäpä se on totta, ja siksi herätysiskujen kohteet valittiin puhtaan ulkonäköpohjaisesti, goyim saivat jäädä oman onnensa nojaan.)

Lisää assimiloitumisprosessista oheisessa Pekan kirjeessä kavereilleen:

Hello!

Huomasin tässä viime viikolla, että olen lukenut huolimattomasti Yhdysvaltain siirtolaisuusviranomaisten papereita. Minun ei tarvitsekaan asua maassa viittä vuotta anoakseni maailman johtavan demokratian kansalaisuutta, vaan voin jättää paperit sisään jo vähän alle kolmen vuoden oleskelun jälkeen.

Aikainen lintu nappaa madon, joten eipä muuta kuin heti lataamaan tietokoneelle lomake N-400, "Application for Naturalization". Hmmm... rotu... hiusten väri... oletko koskaan kuulunut natsipuolueeseen... oletko koskaan tehnyt rikosta, josta et ole jäänyt kiinni... oletko koskaan valehdellut Yhdysvaltain siirtolaisvirastolle...

Hei, mutta mitäs tämä on: "Would you like to legally change your name (optional)? If yes, print your new name you would like to use." Tämähän olisi mahtava tilaisuus ottaa nimekseen melkein mitä hyvänsä, ajattelen. Uusi alku uudessa maassa. Pekka Hirvosen jatkuva tavaaminen on muutenkin niin turhauttavaa, kun kukaan ei osaa kirjoittaa sitä oikein.

Kannattaisi ehkä saman tien ottaa jokin aatelisnimi, jotka on Suomessa lain mukaan suojattu, mutta täällä vapaata riistaa. Casimir Ehrnrooth? Pekka Ehrnrooth? Gilbert von Rettig? Maistelen nimiä suussani: "Hi, my name is Gil". Ei, ei oikein kuulosta luontevalta.

Ehkä jotakin räväkämpää? Menisiköhän Adolf Hitler läpi? Toisaalta kielteinen vastaukseni natsipuoluekysymykseen voisi vaikuttaa epäuskottavalta, jos haluaisin vaihtaa nimeni Adolfiksi. Osama bin Laden? Osama bin Hitler? Vaihtoehtojen houkuttavuudesta huolimatta peräännyn. Voisi tulla liikaa hate-crime -ongelmia.

Lopulta päädyn tylsään vaihtoehtoon. Päätän kääntää nykyisen nimeni englanniksi. Näinhän monet suomalaissiirtolaiset menettelivät sata vuotta sitten. Pekka olisi varmaankin Peter, mutta entä Hirvonen? Parasta jättää -nen kääntämättä, alkaa kuulostaa muuten liikaa intiaaninimeltä, ajattelen. En välitä olla Petteri Pieni Hirvi.

Hirven englanninkielisistä vastineista Moose vaikuttaa turhan onomatopoeettiselta, mutta entäpä Elk? Peter Elk. Naseva, aukenee heti, helppo tavata puhelimessa. Nappaan käteeni Manhattanin puhelinluettelon tarkistaakseni, montako tulevaa kaimaani saarella asuu. Luettelosta ei löydy kuin kaksi Elkiä, Allen ja Jennifer. Saaren kaksi Hirveä asuvat lähellä toisiaan, Allen 23. kadulla ja Jennifer 26:lla. Täydellistä. Nimi ei ole pelkästään funktionaalinen ja kuulosta kauniilta; se on myös uniikki ainakin tässä kaupungissa.

Nyt sitten vain odotellaan vuotta 2006, jotta pääsen jättämään kansalaisuushakemukseni sisään. Siirtolaisviraston webbisivu ei sanonut käsittelyajoista mitään, mutta jos hyvä tuuri käy, pääsen ehkä äänestämään vuoden 2008 presidentinvaaleissa. George W. ei valitettavasti voi olla ehdokkaana, mutta toivottavasti republikaanit löytävät jonkun yhtä isänmaallisen miehen siihen menessä.

Parhain terveisin

Peter

Äiti ja Olli ovat olleet täällä viikonlopun ajan käymässä Suomesta käsin. Näytimme heille kaupunkia, kävimme A Little Shop of Horrors -musikaalissa, Central Parkissa, gospel-kirkossa Harlemissa, markkinoilla Broadwaylla ja iltakävelyllä Greenwich Villagessa. Viime päivät sää on ollut miltei kesäinen, ruska huipussaan ja n. 17-18 astetta lämmintä, mutta tänään alkoi sataa. Äiti ja Olli siirtyvät sopivasti Chinatown Expressillä Bostoniin.

Eilen talouspaperi loppui, ja kun lähdimme ostamaan lisää, saimme kaupan päälle ilmaiset naurut: Brawny-merkkisen talouspaperin logo on ilmeinen gaycon, itse asiassa niin ilmeinen, että paperia valmistava Georgia Pacific on suunnitellut uuden Reaganin aikaa edustavan hormonilihaisen tylsiö-Brawny-hahmon jolla ei enää ole Village People-lookia. Huono veto ja hirveä ajoitus, juuri kun viikset tulivat takaisin muotiin! Mahdollisesti tämä makeover loukkaa tärkeää kohderyhmää - heitä varten on olemassa avulias nettisivu Create your own Brawny man. Pehmomies, käytä Brawnya, Brawny on Soft&Strong aivan kuin sinä itse!

Odottelen että kello tulee kymmenen ja pääsen ennen nukkumaanmenoa katsomaan C-SPAN2:lta laajakaistayhteyden kautta booktv:tä. Parhaat tv-kanavat ovat MTV ja C-SPAN2. Kumpikaan ei näy meillä, sillä emme viitsi maksaa 60 taalan modeemimaksun päälle enää lisää kaapelikanavista, joita ei olisi kuitenkaan aikaa katsoa. Meillä näkyy silti ilmaiseksi joitakin outoja kaapelikanavia, kuten Italian RAI Uno.

Löysin oheisen hauskan gender-linkin odotellessani: testaa omalla (englanninkielisellä) tekstilläsi, oletko mies vai nainen. Minä olen nainen, Pekka mies ja Paul Krugman mies.

Kävimme tänään New Jerseyssä, jota Pekka rakastaa - IKEAssa. Ostimme ruokapöydän, pari tuolia, pöydän mikroaaltouunille ja jotain pientä tavaraa. Oli hassua ostaa pöytä jonka nimi on Laurila (made in Finland!) ja tuolit joiden nimi on Kaustby - ja mongertaa nämä nimet amerikkalaisittain mustille asiakaspalveluvastaaville. Port Authorityltä on ilmainen bussikuljetus, mutta huonekalujen kotiinkuljetus maksoi meidän tilanteessamme melkein 50% ostosten kokonaissummasta, eli ei kauhean järkevää puuhaa. Täällä on kuitenkin muualta hankala saada edullisia järjellisen näköisiä huonekaluja - latinomaku on kelmupinnotettua pompöösiä lastulevyä kaikin mahdollisin Prinsessa Ruusunen -koristein.

Jerseyn puolella on niin hirveää, että olo oli helpottunut, kun pääsin takaisin Manhattanille ykkösen metrojunaan, joka sunnuntaina alkuiltapäivästä Bronxiin päin mennessä erehdyttävästi muistutti psykiatrisen sairaalan vastaanotto-osastoa.

Kävimme eilen East Villagessa ihailemassa community gardeneita, joita vanhat hipit hellästi perkaavat. Vastaan tuli hyvin värikästä porukkaa, kaupungin viimeiset punkkarit ja naiseksi pukeutuneita keski-ikäisiä miehiä. Columbian alueella yleisin asuste on collegehuppari ja lötkähtäneet verkkarihousut - lisäksi alueen opiskelijapitoisuus näkyy outona hoitamattomuutena, vaatteiden hirveinä väriyhdistelminä ja jonkinlaisena perusnuhjuisuutena. Siksi downtownissa käyminen virkistää aisteja, näkee trendikkäitä ihmisiä ja vahvan alternatiivisia ihmisiä. New York ei katukuvaltaan ole mikään tyylin pääkaupunki - Italiasta tänne palauttua ihmiset näyttivät oudon huonostipukeutuneilta, mukavuus ylittää miltei aina esteettiset arvot.

Kirjoittaminen ja opiskelu on töissä nyt niin intensiivistä, että tuskin muuta ehtii. Koska ihan lähellämme on upea supermarket, Fairway, josta saa vaikka minkälaista ruokaa, ja erityisesti paljon luomua, päivän kulminaatio on kun tulen väsyneenä kotiin ja laitan jotakin kotiruokaa. Ravintolaruoalla ei tässä maassa jaksa kovin pitkään elää, vaikka asuntoomme kuulukin pakollinen ruokamaksu ja mahdollisuus käyttä alakerran ravintolaa.

Maanantaina sain kuitenkin repäistyä itseäni sen verran irti että kävin St. Bartholomew's kirkossa Park Avenuelle kuuntelemassa Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin Amerikan-debyyttiä. Pitäähän omaa geenipoolia tukea. Ei ollut kovin suuri yllätys, että paikka vilisi New Yorkin suomalaisia, yhteensä varmaan pari sataa: sen sijaan se, että paikalla oli myös presidentti Tarja Halonen puolisoineen, adjutantteineen ja turvamiehineen oli hassua ja yllättävää. Asiasta ei ollut mitään ennakkotietoa ja huomasin presidentin yllättäen kun katseeni kiintyi outoon harmaaseen sotilasasuun kirkon etuosassa. Konserttiin oli osunut pari fellow resident memberiä International Housesta, saksalainen ja ranskalais-japanilainen lakinainen, ja he ihmettelivät miten matalalla profiililla ja luontevasti naispuolinen! valtionpäämies liikkui väliaikayleisön joukossa. Itse konsertti ei ollut erityinen. Kirkossa oli kammottava akustiikka, päälle ja pois äänekkäästi kytkeytyvä ilmastointi, ja pienimmästäkin liikkeestä narahtavat penkit. Hauras soundi ei sovi tilaan, jonka lasimaalausikkunoiden läpi kajahtaa Lexington avenueta kaahaava ambulanssin ääni tai jota tärisyttää kirkon alla jyräävä metrolinja.

Muita huomattavia tapahtumia: Pekka tutustui Harlemin äveriääseen puoleen, Sugar Hilliin ja Hamilton Heightsiin, jossa kadut ovat täynnä charmikkaita matalia brownstoneja. Kun palasimme kotiin pohjoisesta rantaa ja Riverside Driven viaduktia pitkin, näimme jalkakäytävän ja metsikön rajapinnassa parikymmentä metriä talomme ovelta neljä laiskanpulskeaa oravan kokoista rottaa. Se, että supermarketit ovat väärällään tuholaismyrkkyjä perustuu selkeästi todelliseen tarpeeseen.

Mihinkähän taas aika on vierähtänyt... Perjantaina kotona työskentelevä Pekka meinasi tulla mökkihöperöksi, ja lähdimme tuulettautumaan. "Lähiteatterissa" 99. kadulla ja Broadwaylla pyörii Sofia Coppolan uusi elokuva Lost in Translation. Elokuva kertoo siitä, kuinka Tokioon viskimainosta tekemään tullut action-tähti potee unettomuutta loistohotellissa; filmi on kevyt, taitava ja monin paikoin hauska. Hyvin virkistävä. Kuvaa erinomaisesti kulttuurishokkia: jenkkitähden jetlaginen harhailu Tokiossa tuntuu oudosti samalta, muutettavat muuttaen, kuin meidän alkutaipaleemme West Harlemissa.

Pekka älysi eilen että saamme opiskelijakorteillamme 10 taalan viime hetken lippuja New York Philharmonicin konsertteihin. Panimme heti toimeksi ja kävimme kuuntelemassa kuinka Zoltan Kocsis soitti Bartokin 3. pianokonserton Lincoln Centerissä. Konsertti oli yllättäen erittäin viihdyttävä koska 73-vuotias Lorin Maazel oli johtajanpallilla ylienerginen, syöksähtelevä, jammaileva ja pomppiva.

Eilisen päivän suurteko oli sukeltaminen Macy'siin. Pekan projektina on green cardin myötä amerikkalaistua, ja siihen kuuluu mm. yritys opetella pitämään vetisestä Budweiserista ja lenkkareiden käyttö joka tilanteessa. Nyt amerikkalaisuus on täydentynyt Calvin Kleinin kalsareilla. Lisäksi Pekka osti nahkarotsin, jotta ei poikkeaisi liikaa koulunsa NYU:n kulmilla Christopher Streetillä muusta porukasta. Samalla visiitillä näimme halvan mikroaaltouunin, mutta se oli liian hankalasti kuljetettava muun tavaran kanssa. Haimme sen erikseen tänään. Koska taksia ei saanut ihan heti huidottua Macy'sin edestä, raahasimme uunimme bussiin M5 ja köröttelimme sunnuntai-illan maaltapaluuruuhkassa tunnin verran kotiin: bussi pysähtyy melkein ovemme viereen Riverside Drivellä. Olemme siis raahanneet kotiin jo television, kahvinkeittimen, leivänpaahtimen, sähkövatkaimen, maustemyllyn, ministereot ja mikroaaltouunin joukkoliikenteellä.

Vielä viimeiseksi tämän päivän NY Timesistä poimittu perustelu siitä miksi asumme täällä, emme Bostonissa:

"For New Yorkers, Boston is sort of an Extreme New Jersey, with colleges. [They] are the original bridge and tunnel people: many bridges, many tunnels."

Olen palannut Italian- ja Suomen-matkalta takaisin New Yorkiin. Työpaikkani infrastruktuuri on yhtakkia kunnossa, ja koti tuntuu kodilta, kun Pekkakin on asettunut sinne asumaan. Lisaksi uudet 80 kg Helsingista raahattua tavaraa (mm. 600g Fazerin suklaata ja valkoinen rasymatto) auttavat saamaan persoonattoman opiskelijakampan oman kolon oloiseksi.

Minulla oli hieno matka Italiassa. Viime blogentryn jalkeen Italia pimeni puoleksi vuorokaudeksi: sahkökatko vaikutti 57 miljoonan ihmisen elamaan ja oli isompi kuin New Yorkin taannoinen. Juutuin Beneventoon ekstrapaivaksi, mika oli tavallaan hyva: koska kaupungissa ei tapahtunut yhtaan mitaan (ellei miltei tyhjassa ja kylmassa ravintolassa vinkuvien varashalyttimien saestyksella hotkittua pakasteesta sulavista ayriaisista loihdittua lounasta lasketa tapahtumaksi), ja sahköt palasivat muuhun Italiaan nahden melko varhain, sain naperreltya PowerPoint-esityksen Ravellon Eating Disorder Research Societyn kokousta varten. Diat olivat pitkaan painaneet mieltani, silla kyseessa oli ensimmainen plenaarini, mutta Helsingissa oli niin kaameasti pakkauspuuhaa ja syömishairiöprojektien tiedonkeruun viimeistelya, etta esityksen laatiminen oli prioriteeteissa melko viimeisena. Plenaari meni loppujen lopuksi hyvin, ja monet kehuivat dioja kokouksen parhaiksi.

Ennen Ravellon kokousta vietin yhden yön Leccessa, joka on hunajanvarinen hiekkakivinen barokkikaupunki. Barokki on fantastisen kiemuraista ja omalaatuista. Tullessani kaupunkiin en saanut mistaan taksia - olo oli kuin olisi saapunut Balkanille, köyhaa, likaista ja uneliasta - joten paadyin tekemaan bussikierroksen laitakaupungin jarkyttavissa slummeissa. Syntyi vaikutelma, etta kaupunkiin on tullut rahaa viimeksi 70-luvulla. Illalla löysin sitten huolella entistetyn vanhan kaupungin, joka tuoksahti EU-rahalla ja oli aivan yhta charmantti kuin mika tahansa italialainen centro storico. Paitsi etta eksyin kadulle jossa oli transvestiittiprostituoituja, jotka tuntuivat suhtautuvan minuun avomielisen kiinnostuneesti potentiaalisena asiakkaana.

Leccen ja Barin valimaasto on jannaa klassillista maisemaa, oliivipuita, punaiselle mullalle kylvettyja vihannestarhoja, kreikkalaistyylisia valkoiseksi kalkittuja taloja ja kartiomaisia trulli-asumuksia. Kuljin hitaalla kiskobussilla Leccesta Martina Francan kautta Tarantoon. Taranto sijaitsee Joonianmeren varrella, siella on Italian suurin terastehdas (jonka jatevesissa viljellaan ostereita ym. nilviaisia) ja kapealle kannakselle ja saarelle rakennettu kaupunki, josta on avarat nakymat merelle.

Koska Tarantossa on myös laivastotukikohta, tuntui, etta kaupungissa oli miehiä 5:1 naisiin verrattuina ja minä olin tietysti niin eksoottisen naköinen (pitkä, vaalea, laiha) etta kaikki vastaantulijat tuijottivat aika epämiellyttävästi kuin viimeista päivää. Sekä Leccessä että Barissa sain hotelleista superhyvää palvelua ja kummassakaan kaupungissa ei ollut kauheasti turisteja - uskaltaisin sanoa että Tarantossa ei minun lisäkseni ketään. Molemmissa paikoissa törmäsin syvään Mezzogiorno-mentaliteettiin. Leccestä ei meinannut mitenkään saanut ostettua junalippua, koska ainoa lipunmyyjä piti ex tempore parhaan aamuruuhkan aikaan 30 minuutin kahvitauon, eikä ollut edes vihaisten ja huutavien alkuasukkaitten toimesta houkuteltavissa työnsä ääreen kassakoneen kampeen. Pseudotehokkaasta Tarantosta kyllä sain ostettua FS:n automaatista lipun Salernoon, mutta kun kävin varmistamassa rautatieaseman lipunmyyjältä, lähtisikö junavuoron korvaava bussi myös asemalta, kuulin, että vuoroa, johon lipun olin ostanut ei oikeasti ole olemassakaan riippumatta siitä, mitä lipussa lukee. Ainoa järkevä Eurostar pohjoiseen lähti 6.21 aamulla, joten sopeuduin jo toisena peräkkäisenä aamuna herätykseen viiden korvissa.

Saapumiseni konferenssipaikalle Ravelloon oli matka sinänsä. Tuo 6.21 juna lähti minuutilleen, ja kulki mielenkiintoisen miltei asumattoman ekokatastrofimaiseman (lampaat, eroosio) halki Basilicatan ja sen pääkaupungin Potenzan läpi Campanian puolelle. Juna pysähtyi muutaman minuutin Ebolissa. Olen joskus kauan sitten (muistaakseni junassa Tampereelle!) lukenut Carlo Levin kirjan Cristo si è fermato a Eboli: se kuvaa umpikurjaa ja taantunutta tautien ja maanjäristysten riepottelemaa Etelä-Italiaa, jossa ihmiset asuvat hökkeleissä ja maakuopissa. Nykyinen Eboli oli täynnä ihan sieviä kerrostaloja, ja rähjäisyys oli samalla tasolla kuin muuallakin Etelä-Italiassa, so. ei minun turtuineisiin silmiini enää mitenkään erityisesti pistänyt. Seuraava pysäkki oli Battipaglia: se on Italian parhaan mozzarellan kotikaupunki, ja junaan tuli matkustajia, joilla oli eväänään/tuliaisenaan pieniä huolella kiinniteipattuja styroksilaatikoita, joissa ilmeisesti herkut kelluivat tuoreina väljässä suolavedessä. Saavuin lopulta Salernoon, ja jäin tyhmyyttäni Amalfin bussista. Sen sijaan että muina miehinä olisin marssinut bussin perälle, kysyin tyhmästi voinko ostaa kuljettajalta lipun. No eihän lippuja tietenkään saanut muualta kuin tupakkakaupasta, joten 1.8 euron ostoksen vuoksi sain odotella tunnin verran seuraavaa vuoroa. Se ei itse asiassa ollut kovinkaan epämiellyttävää parinkymmenen asteen päivänpaisteessa pikku piazzalla aseman edessä. Sen sijaan bussimatka ylös Ravelloon oli kurja: 24 km:n matka vei yli 1.5 tuntia, ja vaikka näköalat Salernonlahdelle ovat periaatteessa henkeäsalpaavan kauniit, etelärannikon päällä makaava leveä pöly- ja saastejuova jotenkin vei kauneuden ja tuntui lähinnä surulliselta. Bussia vaihtaessa seurasi tietenkin taas huutoa, kohellusta ja elehdintää: yli-innokas taksikuski pakkasi epähuomiossa trolleylaukkuni tanskalaisen pariskunnan taksin peräkonttiin, ja minä puolestani paiskasin vahingossa bussin tavaraluukun tanskalaisrouvan olkapäähän sellaisella voimalla, että hänellä on varmaan vieläkin sateenkaaren värinen mustelma.

En suosittele kenellekään matkaa Ravelloon. Amalfinlahti on massaturismin syntysijoja, tänne piti malariaa uhmaten ängetä jo 1700-luvulla. Pugliassa jatkuvasti kohtaamani vieraanvaraisuus on Napolin ja Salernon välisellä rannikolla monin paikoin muuttunut laskelmoivaksi elinkeinonharjoittamiseksi, ja kapeat hyllymäiset kylät täyttyvät Fritidsresorin päiväretkeläisistä. Etäisyydet ovat kartalla lyhyitä, mutta suurten korkeuserojen ja kapeitten teiden vuoksi käytännössä pitkiä. Ravellon kylä on täynnä hotelleita, ravintoloita ja kitschesineitä myyviä kojuja. Englanti on valtakieli ja joka paikassa törmää kuherruskuukautta viettäviin amerikkalaisiin. Kokouspaikkana tämä oli mukiinmenevä, tosin muitten tutkijoitten tapaamista haittasi se, että osa hotelleista, mm. Parsifal jossa minä asuin, pakotti asiakkaansa maksamaan puolihoidosta. Kokous itsessään oli hyvä ja hektinen, tapasin uusia kiinnostavia kollegoja ja sain mielenkiintoista palautetta omasta työstäni.

Pistäydyin vielä kammottavilla Napoli-München-Kööpenhamina-Helsinki –lennoilla yhden yön Helsingissä ihmettelevässä paksua syystakkia vaativaa säätä (Napolissa oli 25 astetta, Helsingissä n. 10). Lensin sitten Finnairin suoralla yhteydellä JFK:lle. Lennolla oli tilaa, vieressäni oli tyhjä paikka ja sen takana hyvin lentopelkoinen puolalaisamerikkalainen corporate finance –tyyppi. Koska minulla ei ole vähään aikaan ollut mielekkäitä potilaskontakteja, tapoin hieman aikaa lennolla yrittämällä lievittää jännitystä juttelemalla pelottavimmissa kohdissa niitä näitä: miesparka nimittäin vapisi nousut ja laskut. Kun perämies jossain vaiheessa painoi New Yorkin turistinähtävyydet –videon pauselle kertoakseen lentosäästä ja jutellakseen muita mukavia suomeksi, puolalaisparka melkein loikkasi kauhusta käytävälle: hän luuli että katkennut videokuva tarkoitti että terroristit ovat tehneet tuhoisan iskun MOMA Queensiin. Jouduin rauhoittelemaan häntä varttitunnin, ja lentoemännän toimittamat kolme minipulloa punaviiniä auttoivat miesrievun lopulta uneen.