Meillä on ollut gorilla-teemaviikonloppu. Idea syntyi aivan vahingossa. Pari viikkoa sitten Brooklynissa oli niin kivaa, että halusimme mennä sinne uudestaan päivänvalon aikaan, varsinkin kun eilen oli lämmin ja aurinkoinen ilma. Täältä pääsee sinne pikaisesti kakkosen metrolla, joten jäimme pois Clark Streetillä ja kävimme ihailemassa Manhattan skylinea Brooklyn Heightsin rantapromenadilta. Paljon kivempia vielä kuin näkymät olivat hienot vanhat townhouset, joihin moniin kuului puutarha. Kävelimme näitä vanhoja kapeita katuja pitkin poikin, alas trendikästä Court Streetiä ja Smith Streetiä Carroll Streetille asti. Kadun varrella oli eklektisiä kauppoja, kivoja kahviloita ja klubeja; vinoutuneen subjektiivisen arvioni mukaan eräs tyylikkäimmistä ja tunnelmaltaan parhaista New York Cityn alueista juuri nyt on Smith Streetin tienoilla.

Carroll Gardenissa rakennusten tyyli alkoi muuttua, niihin tuli isommat pihat ja pihoihin kurpitsa-asetelmia ja monimutkaisia kuvaelmia joiden rinnalla puutarhakääpiötkin kalpenisivat. Lisäksi pihoilla oli niin runsaasti Amerikan lippuja ja muita patrioottisuusvakuutuksia, että heräsi epäilys, että alue on tuoreiden maahanmuuttajien seutua. Pian tuli vastaan Gowanus Canal, joka on urbaaneiden legendojen mukaan ollut niin saastunut, että mafia saattoi huoletta dumpata sinne ruumiinsa ja luottaa, että ne liukenevat happoveteen. Alueella on myös aiemmin ollut sietämätön haju, sillä kanaali on ollut mereen yhteydessä oudon potkuriviritelmän kautta, joka jossain vaiheessa meni rikki, jolloin veden vaihtuminen pysähtyi. Nyt kanava oli samantapaista postindustriaalista unta (20. vuosisadan Venetsia) kuin jotkut Queensin Sunnysiden alueet. Aivan tyhjää, hiljaista, hyvin siistiä, samalla rähjäistä, ja hieman kammottavaa; vastamaalatut turkoosit siltarakenteet ja raskasliikkeistä aivan vienosti haisevaa vettä. Varastopihoilla muutaman korttelin alueella leegioittain jäätelöautoja, postiautoja, joku sirkkelöimässä; sitten alkaa vastaan tulla vanha nuhjuinen italialaisalue: keskellä parakkeja ravintola jossa valet parking -mahdollisuus, eli hakematta tuli mieleen taas mafiapomojen mielipaikat. Park Slopeen päin alueen rakennuskanta koheni kovasti, ja talot alkoivat taas olla idiosynkraattisia (viktoriaanisia ja goottilaisia viritelmiä), hyvässä maalissa. Brooklynin 5th Avenue oli todella mukava katu: ketjukaupat- ja ravintolat loistivat poissaolollaan, kivoja ravintoloita, kahviloita, käytettyjä levyjä ja vaatteita kaupan, asujaimistossa mikään rotu ei tuntunut dominoivan, lastenrattaitakin näkyi ja liikkeissä ja elämänmenossa oli vapaamielinen sävy.

Pekka oli jo pitempään kaivannut kahvipaikkaa, ja lopulta sopiva löytyi (ja pääsemme gorillateemaan): Gorilla Cafe, aivan vastikään avattu kahvila, josta sai kotitekoisen oloisia leivonnaisia ja paikan päällä paahdettua reilun kaupan kahvia. Paikka oli tyylikäs, palvelu ystävällistä, kahvi, tee ja leivonnaiset erinomaisia: aloimme heti surra että emme asu noiden nurkkien viehättävisså townhouseissa. Brooklynissa mittakaava on inhimillinen, ravintoloiden kirjo fantastinen, asujaimisto värikäs, ja tunnelma jotenkin todellisempi kuin rahanhimoisella naapurisaarella.

Hintatasoltaan Park Slope on suunnilleen samaa tasoa kuin nykyinen alueemme Morningside Heights Manhattanilla; minulla työmatka olisi Park Slopesta noin 45 minuuttia, Pekalla puolestaan matka New York Universityyn lyhenisi kymmenkunta minuuttia. Brooklyn vain tuntuu jotenkin elävämmältä ja kotoisammalta - se on kaupunginosa jossa juuri nyt tapahtuu. Kun palasimme Manhattanille ja kipusimme metrosta Lincoln Centerille, rakennusten ja liikenteen mittakaava tuntui hetken musertavalta ja kolkolta. Valitettavasti emme ole erityisen iskukykyisiä vuokra-asuntomarkkinoilla - täällä luottotiedot ovat uudella maahantulijalla automaattisesti huonot, ellei niitä kovalla työllä tietoisesti ja pitkäjänteisesti rakenna paremmaksi - joten asunnonvaihto voi osoittautua liian vaikeaksi operaatioksi käytännössä toteuttaa.

Pekalla oli niin ikävä gorillakahvia, että päätimme tänään käydä Bronx Zoossa katsomassa siellä majailevaa isoa gorillaperhettä. Nurkan takaa asunnostamme 125. kadun kohdalta joenrantaa lähtee bussi Bx15, ja köröttelimme sillä kirkosta palailevien fantastisiin pyhäasuihin (eräälläkin miehellä satiinipuku, sulkahattu ja sähkönsiniset käärmeennahkakengät) pukeutuneiden paikallisten seassa New Yorkin huonomaineisimman kaupunginosan läpi 3. avenueta pitkin (myöhemmin luin lehdestä että presidenttiehdokas Howard Dean oli juuri tuohon aikaan vieraillut harlemilaisessa kirkossa). Etelä-Bronx näytti Hubin seudulta rähjäiseltä mutta elinvoimaiselta. Ei läheskään niin kamalaa kuin mitä olin kuvitellut - Etelä-Bronx ei enää pala ja asukkaat tekevät ilmeisesti kovasti töitä saadakseen kotiseutunsa parempaan kuntoon. Hieman pohjoisempana graffiti lisääntyi, talot olivat järkyttävän huonossa kunnossa, kaikkialla oli paljon roskaa, ja paikoitellen maisema oli sellaista että kaduilla ei olisi huvittanut kävellä edes päiväsaikaan. Pekka totesi, että jos näiden seutujen kaksioiden vuokra on 200-300 dollaria kuussa, se on kyllä kiskurimainen ylihinta. Mitä karmeammaksi katukuva muuttui, sitä enemmän alkoi näkyä espanjankielisiä helluntaikirkkoja: kirkon avoimesta etuovesta kantautui bussiin voimallinen gospel ja jalkakäytävällä rokkasi keski-ikäinen musta nainen satiininen pyhähattu päässään. Aina välillä oli roskaisia rakentamattomia tontteja, jonne oli viskottu jätteet ja risat kodinkoneet; myös takkuisia pusikoita, joissa oli piikkilanka-aidat ympärillä ja portilla kyltti "City Park". Vähitellen 170. kadun seuduilla rakennuskanta alkoi tuskin havaittavasti kohentua, ja kun jäimme pois Pikku-Italiassa 187. kadulla Arthur Avenuen liepeillä, näkymä oli suorastaan sievä hetkeä aiemmin koettuun lohduttomaan ankeuteen verrattuna. Valitettavasti seudun mainiot salumeriat ja juustokaupat eivät olleet sunnuntaina auki.

Söimme sinitukkaisten turistimummojen seassa kelvollista italoruokaa kadulla, jonka Kosovon albaanit olivat selvästi ottaneet omakseen (pokka ei riittänyt mennä ruoan hakuun albaanimiesten kansoittamaan futisbaariin). Sitten menimme Bronx Zoohon, jossa eläinten elinolot olivat selkeästi paremmat kuin suurella osalla Bronxin ihmisasukkaista: eläimillä tuntui olevan riittävästi ruokaa, laajat ja huolella maisemoidut kotiaitaukset, ja hyvää hoitoa, jopa oma pieni sairaala. Yli 20-jäseninen gorillaperhe oli vaikuttava ja hätkähdyttävän inhimillinen. Yksi gorilloista painoi naamansa lasiin ihmetelläkseen ihmisserkkujaan, ja täytyy myöntää että olimme varmaan paljon oudompi ja arvaamattomammin käyttäytyvä lauma kuin rauhallisesti päiväpuuhiinsa syventyneet gorillat.

Metromatka kotiin 2-junalla kirskui suuren osan matkasta kattojen tasalta. Aurinko oli laskemaisillaan, ja outo pastellihämy väritti kaupunginosan vielä entistäkin epätodellisemman näköiseksi: rakennusten sekamelska on urbaani painajainen mutta värimaailmaltaan kuin suoraan Jehovan todistajien lehden paratiisinäkymästä. Harlemissa vaunuun kiipesi täysin aineissa oleva komea musta mies, jonka kaikki energia selvästi meni pystyssäpysymiseen. Miehen vasempaan silmäkulmaan oli tatuoitu neljä turkoosia kyyneltä, ja kaulalle fraktuuralla The Kid. Vaikka New Yorkin äärimmäisyyksiin on vähän jo alkanut turtua, kyllä tämä kaupunginosanelikko on outo sekoitus uutta ja vanhaa, hyvää ja huonoa, kallista ja halpaa, tervettä ja sairasta, pehmeää ja kovaa…

Olin perjantaina oudon masennuksen vallassa. Unohdan joka kerta ulkomaille lähtiessä että kulttuurishokki koskee minuakin; aikaisempien reissujen hyvät hetkethän aina muistaa, mutta huonot unohtuvat. Kaikki tuntui olevan nurin päin ja maailma epäreilu. Vieraassa paikassa asuminen pitää sisällään jatkuvasti hiertäviä pikkujuttuja. Lempiharmejani täällä:

·Huonosti suunnitellut ja toimivat suihkut.
·Miksi joka paikassa haisee? Supermarketeissa pilaantuva ruoka ja roskat, kotona homehtuva suihkuverho, kadulla minikokoisten puutarhaplänttien lannoitteeksi levitetty kanankakka.
·Miksi joka paikassa on niin likaista?
·Miksi ratkaisu likaan ja hajuihin on aina hajun voittaminen vielä vahvemmalla parfyymilla (tyyliin Andy Männynraikas), ei lian poisto?
·Amerikkalaiset vanhanaikaiset sähkölaitteet ja kodinkoneet: jättikokoisia, meluisia, energiatehottomia.
·Outo yleinen piittaamattomuus ympäristömelusta. Meluisa=tehokas. Esimerkiksi kun metro ajaa Harlemin asemasillalle, räminä on niin kova että luulisi kuolleitten nousevan haudoistaan, ja laituri tärisee junien painon alla vaarallisen tuntuisesti. Kyseinen asema restauroitiin juuri 15 miljoonalla dollarilla, mutta meluisuusaspekti on ilmeisesti museoviraston suojelema muistoarvo.
·Elintarvikkeet ovat mielettömän kalliita; laatukirjo on paljon suurempi kuin Suomessa, erityisesti huonoon suuntaan.
·Eväiden ja pikaruoan varaan rakentuva työpaikkaruokailukulttuuri.
·Citibank.
·Kosteus.

Plussapuolella on kuitenkin ilmasto, ihmiset, kulttuuritarjonta, ja mahdollisuus tehdä pikku "ulkomaanmatkoja" lukemattomiin erilaisiin kohteisiin jotka ovat vajaan tunnin metro- tai junamatkan sisällä. Pekka on jo kehittänyt hyvän zen-asenteen: kun defaultisti olettaa että mikään ei täällä toimi, yllättyy aina välillä iloisesti poikkeuksesta. Kun itsekin muistin että tällaistahan tämä on, aina välillä kaikki tuntuu tyhmältä ja hankalalta, synkeys hälveni. Sitten ehdimmekin tehdä kivoja asioita: kävimme lauantaibrunssilla Cloistersissa, joka vilisee pikimustia oravia, ihmettelimme Yeshiva Universityn kampuksella kipa-muodin valtavirtauksia (musta sametti pitää edelleen pintansa mutta denim on cool new look) ja tutustuimme vähän paremmin latinalaiseen Washington Heightsiin. Olimme jo viikolla käyneet kuuntelemassa hassua paneelia neokonservatiivien vaikutuksesta Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan New Schoolissa. Paneeli syrjähti aiheestaan heti alkuun, mutta näky sinänsä olivat luentoa kansoittavat vihaiset liberaalimummot ja -papat, ja Barnardin professori Randall Bulmerilla oli hassuja juttuja evankelikaaleista ja Jimmy Carterista. Sen jälkeen taistelimme myrskytuulen läpi thairavintolaan Villageen - muuten hyvä kokemus mutta seuraavana päivänä vatsa sekaisin...

Huomaan myös täysin unohtaneeni mainita elämykset, jotka onnistuvat parhaiten juuri täällä: viime viikkojen sisällä olemme käyneet kuuntelemassa Columbian SIPA:ssa talousnobelisti Stiglitziä, ihailin Sarah Jessica Parkerin raskauden jälkeistä kurpsahtaneisuutta (liian laiha! niin kurttuiset sääret! niin ihanat kengät!) ja Erica Jongin eleganttia kolmatta ikää 92nd Street Y:llä, ja kävimme kuuntelemassa brasilotähti Gal Costaa Carnegie Hallissa; Danilo ja Pekka osuivat Foot Lockeriin samaan aikaan raptähti 50 Centin ja suunnattoman preteinifanilauman kanssa.

Kiireisiä viikkoja... Danilo ja Soila viettivät viikon kanssamme. Otin perjantain vapaaksi töistä, ja kävimme Ellis Islandilla. Matka sinne Statue of Liberty -lautalla oli ruhjova, turvatarkastus tiukempi kuin lentokentällä ja lautan yläkansi täynnä hulluja turisteja joiden tarkoituksena oli saada ainutkertainen foto Lady Libertystä - Pekka ottikin sitten lopulta kuvan jossa puoli tusinaa toistensa ja penkkien päällä huojuvalla alukselle kiipeilevää kameramiestä- ja naista tähtää häntä. Ruuhkasta ja melusta huolimatta Ellis Island oli kiva retkikohde. Sää suosi meitä, marraskuu kirkastui hyvin aurikoiseksi ja kuulaaksi ruskapäiväksi, ja maahantulotarkastussaarella vierailu muistutti kovasti käyntiä Suomenlinnassa. Siirtolaisten tarkastusasema on suunnilleen samaa tyyliä kuin Aleksanterin teatteri Helsingissä, ja se jätettiin 50-luvulla siirtolaistulvan ehdyttyä rapistumaan itsekseen - 80-luvulla saari löydettiin uudestaan ja kunnostettiin suurin ponnistuksin varsin vaikuttavaksi museoksi. Maahantulotarkastus sinänsä ei kyllä kovasti ole päivittynyt - Yhdysvallat ei edelleenkään halua ottaa vastaan mielenterveysongelmaisia, tarttuvien tautien kantajia tai rikollisia - mutta tätä museossa ei erityisesti painotettu. Mutta suomalaisia siirtolaisia Yhdysvaltoihin on ollut sen verran paljon, että museossa oli runsaasti suomalaisiin liittyviä valokuvia, esineitä ja asiakirjoja - erityisesti pyöreäposkisen Koskisen perheen vaiheet olivat hyvin esillä. Omien esivanhempien kohtaamisia siirtolaisviranomaisten kanssa oli myös mahdollista selata museon tietokannoista.

Suuren siirtolaisuusretken jälkeen kävimme katsomassa miten vähän uudemmat siirtolaiskerrostumat elävät Brooklynissä. Vaikka keskityimme vanhoihin alueisiin - Brooklyn Heights, Park Slope ja Carroll Gardens - tunnelma miellyttävän monivärinen. Lauantaina kävimme Pekan kanssa Queensissa Astoriassa, ja törmäsimme erilaiseen, pikkukaupunkimaisempaan ja vähemmän eurooppalaiseen katukuvaan. Sarit, kreikkalaiset ravintolat, brasilialaiset kaupat ja mitä ihmeellisimmät pankit (no credit? no problem!) täplittivät sulassa sovussa Itä-Lontoolta näyttävää maisemaa. Lisäksi M60-bussimatkalla saimme ihailla Ward Islandin vankiloita ja tyhjistä teollisuushalleista ja tierampeista koostuvaa postapokalyptista maisemaa Bronxin, Manhattanin ja Queensin välimaastossa Triboro Bridgen seuduilla.

Sunnuntaina teimme vielä lisää tuttavuutta saman seudun kanssa: menimme Metro North Railroadilla Harlemin 125. kadun asemalta Bronxin läpi Hudson-joen rantaa noin reilun tunnin ylävirtaan. Pekalle junamatka oli elämys koska se kuulemma sijoittuu Falling in love -elokuvan kulisseihin: leffassa Robert de Niro ja Meryl Streep heiluivat Metro North-junassa joka ei nykyään ole yhtään vähemmän haalistunut ja nuhjuinen kuin vuonna 1984 (kiteytynyt nettiarvostelu tästä elokuvasta: "It was either this or watch paint dry"). Metro North oli muuten reilu viikko sitten otsikoissa, joku valopää sai koko systeemin sekaisin pudottamalla kännykkänsä sen vessaan, ja sitten juuttumalla tuntikausiksi kyynärpäätään myöten pyttyyn - palokunta polttoleikkasi miehen lopulta irti, mutta kännykkää ei koskaan löytynyt.

Maisemat olivat suuri yllätys: tiesittekö, että Manhattanin pohjoisin kolkka on koskemattoman näköistä metsää, ja että New York Cityn asutus harvenee miltei erämaamaisemaksi muutaman mailin päästä kotoamme. Hudsonin jyrkkä Jerseyn puolinen rannikko näytti miltei asumattomalta - ja joki itsessään on komea ja leveä. Kävimme Dia:Beaconissa, entisessä keksilaatikkotehtaassa, joka mainostaa itseään maailman suurimmaksi nykytaiteen museoksi. Näin varmaan on - pienetkin huoneet museossa olivat tenniskentän kokoluokkaa, ja isot jalkapallokentän tai -stadionin luokkaa. Taide oli pääosin installaatiota ja tilateoksia, ja monet töistä oli suunniteltu suoraan Dian tiloihin siten että teosten kokoluokka oli aivan giganttinen - esimerkiksi upea Warhol-sykli oli suoraan jättiläisten maasta. Minimalistiset jättiläistyöt (esim. Joseph Beyusit ja Frank Stellat) aiheuttivat kuitenkin senasteisen sensorisen deprivaation, että koko museon suosituin työ tuntui olevan Hanne Darbovenin tuhansista saksalaisista postikorteista, ristipistomalleista, 1970-luvun Spiegel-lehtien kansista ja vastaavista elementeistä koostuva installaatio. Tämän keskikokoisen seikkailu päätteeksi söimme viinereitä ja joimme höyryävää teetä ja kahvia junaseisakkeella hienossa auringonpaisteessa upeaa jokimaisemaa ihaillen - nyt on ensi kertaa tänä syksynä ollut hallaöitä ja talvitamineet on pitänyt kaivaa esiin.

Täällä oli eilen kaupunkikarnevaali, New York City Marathon. Meillä oli henkilökohtainen kannustusmissio, meillä majaileva italialainen kaverimme Danilo juoksi oman ennätyksensä 35000 muun ohessa. Suomalaiset juoksijat pitivät niin matalaa profiilia ettemme huomanneet yhtäkään: huusimme siis anteliaasti Heja Sverige ja Norge paremmin lippuviritelmin tai kasvomaalauksin varustetuille naapurikansojen edustajille. Tunnelma oli mahtava, Bronxissa ja Brooklynissa oli valtavia rytmiryhmiä ja DJ:tä kaduilla kannustamassa mukana juoksevaa raptähti P. Diddyä. Jopa kotikatumme pahvilaatikossa majaileva asunnoton piristyi nähdessään Danilon kaulaan ripustetun suoritusmitalin.

Minusta ei ole maratoonariksi, mutta äiti ja Olli toivat minulle vaikuttavasti pakatut kävelysauvani viikko sitten. Testasin niitä lauantaina kotikulmilla Riverside Parkissa. Sieltä löytyi ihana aivan joen rantaa kulkeva kävely- ja pyöräilyreitti: 20 C lämmintä marraskuussa ja aurinko paistoi, ja pitkistä työpäivistä jumiutuneet hartialihakset aukesivat. Maraton-päivänä olinkin valmis sauvakävelydebyyttiin Central Parkissa ja Upper East Sidellä. Siitä huolimatta että newyorkilaiset eivät ihan vähästä hätkähdä, "kesähiihto" herättää runsaasti uteliaita katseita ja kommentteja metrossa, kaduilla ja puistoissa: "Onko tuo luistelua?" "Treenaatko talvea varten?" "Missä ovat suksesi?"