<$BlogRSDUrl$>
Itämerta ikävä 

sunnuntaina, joulukuuta 28, 2003

Joulun jälkimaininkeihin liittyy yleinen turvotus ja liiallinen sisäilmansaanti. Siihen lääkkeeksi irrottauduimme pariinkin otteeseen kotisaarestamme. Joulupäivänä päiväunien ja lanttulaatikon välissä kävimme ihmettelemässä Queensin puolella Astoriassa työväenkortteleiden kunnianhimoisia jouluvaloja. Astoriassa asuu parikymmentätuhatta kreikkalaisperäistä siirtolaista - niin monta, että kreikankieliset liikkeen nimet ja immigration lawyerien ilmoitukset ja kaikenlaiset sinivalkoiset koristukset ovat oleellinen osa katukuvaa, ja paikallisessa pankkiautomaatissa oli kielivaihtoehtoina tavanomaisen englannin ja espanjan lisäksi myös ελληνικα. Ilmeisesti kuitenkin puhdasta amerikkalaista vaikutusta oli rivitaloasukkaiden keskinäinen kilpavarustelu siitä, kenen fasadissa palaa suurin kilowattimäärä mielikuvituksellisia koristevaloja. Tämän lisäksi pihoilta löytyi miehenkorkuisia kaasupuhallinlumiukkoasetelmia ja perinteisempiä seimikuvaelmia, sekä risuista väännettyjä ja vilkkuvaloin koristeltuja porolaumoja ja rekiä. Joulun kunniaksi viima oli pakkasen puolella ja kotiin päin kävellessä alkoi viskellä räntää.

Eilen kävimme toisenlaisessa siirtolaisten kehdossa, Brooklynin Greenpointissa Pikku-Puolassa. Suomesta katsottuna suureksi EU-maaksi pullistellen pyrkivä umpikatolilainen Puola ei tunnu kovin läheiseltä kieleltä ja kulttuurilta, mutta kun ihminen paiskataan tänne kansakunnan baabeliin ja vielä vahvan afrikkalais- ja latinoväritteiseen maisemaan, alkaa tajuta, miten lähelle toisiamme yhteinen Itämeri meidät sittenkin meidät ja puolalaiset tuo. Melkein vedet silmissä söimme lihaa ja pottua Greenpointin Manhattan Avenuen kulmakuppilassa, joka muistutti erehdyttävästi Teboilin baaria. Sitä kansoitti joukko hailusilmäisiä, vihertävänkalpeita ihmisiä, joilla oli luonnostaan vaaleat hiukset. Tunsin kerrankin sopeutuvani katukuvaan. Mitäs siitä jos heidän iltapäivälehdissään oli enemmän konsonantteja kuin tässä blogissani yhteensä. Kadunkulmissa seisoskeli miehiä, jotka näyttivät olevan kotoisin Aki Kaurismäen elokuvista, muutama oli jopa ihmeellisesti ilmiselvästi humalassa keskellä kirkasta päivää - tavaton näky täälläpäin maailmaa, mutta ah niin kotoisaa. Niin, ja itse kadut Greenpointissa olivat poikkeuksellisen roskattomat, mikä myös muistutti yhteisestä pohjoiseurooppalaisesta kulttuuriperimästä.

Greenpointissa on noin 200 000 puolalaista. Nuoretkin ihmiset näyttivät puhuvan äidinkieltään kadulla, ja LOTin lentolippuja ja puolalaisia lehtiä saa joka kulmakaupasta. Elintarvikeliikkeissä myydään kielblasaa, säilykevihanneksia, sieniä, piirakoita ja muuta elintärkeää. Raahasimmekin kotiin mukaan sikspäkillisen Zywieciä, hapankaalia, slaavilaista salaattia ja juustokakkua.

Matka Greenpointiin oli muuten odotettuakin sekavampi. Metrolinja 7 oli taas vaihteeksi viikonlopuksi suljettu, joten seikkailimme meille vieraita puolimätiä metrotunneleita puolentoista tunnin ajan Manhattanin, Queensin ja Brooklynin sisuksissa ennen kuin pääsimme perille. Matkan kauhun hetket koimme kun astuimme vahingossa väärään suuntaan menevään junaan ja päädyimme autiolle queenslaiselle metroasemalle, jonka melkein kaikki junat ohittivat pysähtymättä. Siellä seisoskellessamme sekavassa mielentilassa oleva pullojen kerääjä tuli huutamaan meille espanjaksi jotakin pitkää ja laveaa FBI:stä ja Kolumbian FARC-sissiliikkeestä. Vasta kun tilanne oli ohi, tajusin että miesparka ilmeisesti onnettomuudekseen oli sairastunut haloperidolin puutostautiin maailman parhaassa demokratiassa, jossa on erinomaiset mahdollisuudet pudota kaikkien turvaverkkojen ja psyykenlääkitysten ulkopuolelle.

Tänään kävimme aivan eri maailmassa - Manhattanin Meatpacking Districtillä, joka on nykyään supertrendikäs, outo sekoitus vuosi, pari sitten avattuja pintaravintoloita, viimeisen päälle stailattuja design-myymälöitä, nimettömiä eliittiklubeja ja nuhjuista lihatukkukauppa-aluetta. Onnistuimme jopa näkemään sirpaleen nopeasti katovaa kansanperinnettä, pari etnistä transvestiittia. Naapurikaupunginosa Chelseassa kävimme kauppahallissa, jossa etnisyys oli kohotettu toiseen todellisuuteen - pastat, panettonet ja oliivit muistuttivat enemmän käsitetaidetta kuin elintarvikkeita, nuhjuinen teollisuusarkkitehtuuri oli muutettu design statementiksi, ja kaikki tähänastinen kokemani juppius haalistui bodysculptattuja ja sileästi rusketettuja AD/designer-pariskuntia seuraillessa. Osoituksena seudun oikullisesta mielenlaadusta lattekuppilat ja taidegalleriat muuttuivat kuin veitsellä leikaten 23. ja 24. kadun tienoilla takaisin rähjäisiksi vuokrataloprojekteiksi - etsimättä tuli mieleen Tuhkimo ja kurpitsa.

Lantun- ja piparintuoksuinen joulu 

tiistaina, joulukuuta 23, 2003

Holiday Spirit on käärimässä helmoihinsa ihmeellisellä tavalla meidät kaukana kotoa olevat siirtolaisrievut huolimatta kodinturvaministeri Tom Ridgen terroriuhkauksista ja Manhattanin massiivisista turvatoimista (joita täällä yläkaupungilla ei juuri näy). Lämpöä on kymmenkunta astetta, aurinko paistaa, ja tietenkään lumesta ei ole tietoakaan, mutta kyllä tästä hyvä joulu tulee.

Kävimme pohjustamassa hyvää uutta vuotta 2004 eli pistäydyimme Columbian terveysasemalla ostamassa terveysvakuutuksen Pekalle ensi lukukaudeksi. Kotimatkalla ostimme tuuhean, ilmeisesti quebeciläisen joulukuusen ja lähidrugstoresta koristeita. Patrioottinen Peter Elk valitsi puuhumme vilkkuvat puna-sini-valkoiset Freedom-valot ja panda-aiheisia kiinalaisia lasipalloja. Tähti ja kuusenalusmatto tuotiin koti-Suomesta, some assembly required (aargh) -kuusenjalka latinoiden pitämästä lähirautakaupasta. Koska joulu on täällä käytännössä jo ohi ainakin krääsämyynnin suhteen, kaikki koristeet irtosivat suurin alennuksin. Naapurimme, kroatialais-tsekkiläis-amerikkalainen Bo tuli eilen keittämään kanssamme piparkakkutaikinaa, ja viimeistelimme leivonnaiset tänä aamuna; niinpä meillä on taas piparivyötiäisiä kuusenkoristeina ja koko kerros tuoksuu joulumausteilta. Brittiläisestä Ribena-juomasta voi keitellä hyvää alkoholitonta glögiä, ja Pekka toi Suomesta pullon hehkuviiniä.

Kävimme äsken lähisupermarketissa ostamassa jouluruoat. Kaktuksen hedelmiä, agaven lehtiä, jos minkälaisia väliamerikkalaisia tärkkelyspitoisia väliamerikkalaisia juuria oli esillä yllin kyllin, mutta pyörittelin käsissäni jos viidenlaisia turnipseja (purppuranpunainen? valkoinen?), sellereitä ja piparjuuria, ennen kuin etäisesti lantulta vaikuttava vahattu juures löytyi pohjimmaisesta peränurkasta. Graavattavan lohen löytyminen ei ollut mikään ongelma, hollantilaiset hillosipulitkin jäljitimme, mutta kyyneleet herahtivat varsinaisesti silmiin vasta kun kalatiskit (jouluostereita? elävä hummeri? kuivattua kapakalaa?) ja kosher-osastot kierrettyämme juustotiskillä osui käteen kokonainen rivi Abban sillituotteita. Matjessilliä, Made in Finland! Nyt voin tehdä rosollia! Kinkusta luovuimme suosiolla - sellaisen olisi kyllä voinut tilata, mutta 8-10 hengen annoskoko ei oikein toimi, eikä naapurin muslimeita kannata kutsua rääppiäisiin. Ostimme kalkkunaleikettä ja päätimme panostaa kaloihin ja laatikoihin, joita rupean ihan kohta puuhailemaan uunia varten valmiiksi.

Kanssaihmistemme joulustressistä saimme jonkinlaisen kuvan lähilatinosupermarketissa: kanssani oluthyllyjä tutki musta nainen joka vinkkasi minulle: "Coors Lite? Get outta here! If I'm gonna get wasted on Christmas Day, I sure ain't gonna do that on light beer!!!" Vähän tuonnempana toinen hätisteli pientä poikaansa sähköovesta sisään: "Now if ya ain't gonna behave I'm gonna whip y' ass." Rauhaa ja rakkautta kaikille siis.

Poliisi auttaa, neuvoo ja palvelee 

maanantaina, joulukuuta 22, 2003

Antti pistäytyi täällä viikonloppuna tuomassa joululahjoja ja suuntasimme lauantai-aamupäivänä keskikaupungille. Viime hetken jouluruuhka tukki 5th Avenuen jalkakäytävät. Cartierille ja Louis Vuittonille oli monenkymmenen metrin jono, ja konkurssiin mennyt leluliike FAO Schwarz oli niin täynnä ihmisiä, että emme edes yrittäneet mahtua sekaan.

Kävimme myös katsomassa lauantaimatineassa varsin hampaatonta poliittista satiiria, Urinetown-musikaalia, teatterissa joka muutaman viikon päästä puretaan Bank of America -pilvenpiirtäjän alta pois.

Musikaalissa tehtiin lempeää pilkkaa valppaasta poliisihahmosta, joka vahtii lakia ja järjestystä kaikkien TV-sarjojen lainvalvojien liioitelluin elkein. Kun yritimme palata 42nd Streetiltä kotiin metrolla, Antti ei saanut ostettua kertalippua automaatista. Myös lipunmyyjä sanoi, että ei voi nyt myydä hänelle kertalippuja (normaalisti se kuitenkin onnistuu). Sillä aikaa kun tätä jonoteltiin ja selvitettiin, huomasin että musikaalin poliisihahmo käveli muina miehinä ohitseni metroportista sisään nahkarotsi päällään ilmeisesti lounastauolle kotiinsa, mahdollisesti palatakseen illalla takaisin vetämään saman roolin uudestaan.

Koska lipunosto oli hedelmätöntä, vaihdoimme asemaa, ja kohtasimme sekamelskan ja pitkät jonot. Pinnani paloi ja kehotin Anttia kävelemään muina miehinä liputta lastenvaunu- ja matkalaukkuportista läpi. Näinpä kiltti veljeni tekikin, ainoastaan päätyäksen välittömästi siviiliasuisen NYPD-lainvalvojan pidätettäväksi. Poliisi kutsui virka-asuisen toverinsa paikalle, vihjaili pidätyksestä (lasiseinän takana näkyi onnettoman näköisiä hahmoja), ja sanoi "I don't know where you folks are from, but here it is against the law to ride the subway without the ticket"; sama saarna oli osoitettu toisellekin pidätetylle liputtomalle. Rupesimme äänekkäästi protestoimaan - lipunosto oli tehty mahdottoman vaikeaksi, itse pääsin laillisesti porteista läpi vain koska minulla oli kuukausilippu - mutta poliisi jänkytti meille pariin otteeseen "it is not OK to break the law". Samaan aikaan kymmeniä ilmeisesti myös liputtomia tulvi saman portin läpi ja toinen poliiseista palautti tympääntyneenä Antin ajokortin. Ilmeisesti lainvalvonta näissä oloissa ei ollut kovin herkkua poliisienkaan mielestä - heidän mielenkiintonsa käsiraudoittaa Antti hiipui, ja toinen heistä mutisi "I don't know why I even bother to have this job anymore", joten haihduimme vähin äänin Bronxin junalaiturille. Olin iloinen että Antin Red Sox -huppari oli poliisiselkkauksen ajan piilossa takin alla. Täällä Yankeesien kotitantereella Bostonin pesisjoukkueen kannattaminen edustaa rikosta ihmiskuntaa kohtaan, joten yhdistettynä liputta matkustamiseen ja attitudeongelmaan se olisi tietänyt suhteellisen varmasti detentiohäkkiä ja soittoa numeroon 1-800-BAIL OUT.

Rangaistuksen laittomuudesta saimme silti: metrojuna ei luonnollisestikaan mennyt kotiin asti vaan jäi jonkun poikkeusjärjestelyn vuoksi noin 20 korttelin päähän kotoani. Tosin eettisesti arveluttavaa on myös se, että vaikka ostan kiltisti kuukausilipun, se ei mitenkään sido MTA:ta tarjoamaan minulle suorittamaani summaa vastaan toimivia palveluita. Viikonloppuisin metrolinjat kulkevat korjaustöiden suhteen mitä reittiä sattuu - ja aina yhtä arvaamattomasti - korvaavia bussilinjoja ei ole (joten entiset täyttyvät ääriään myöten - viimeksi eilen bussi ohitti lauman vihaisia matkustajia, koska bussiin ei kerta kaikkiaan saanut tungettua lisää ihmisiä), ja tänä aamuna käyttämäni metrojuna uuvahti kesken matkan 147. kadulle tukkien kiskot. Ihmiset huokailivat ja pyörittelivät silmiään kun juna tyhjennettiin, mutta eipä näille asioille mitään näytä voivan.

Broadwayllä on sähkömenora-valaistus (melkeinpä ostin sellaisen itsekin), ja menimme lämmittelemään pakkasviimalta korealaisen ruoan pariin. Mitenkähän pärjään Suomeen palattuani, kun siellä herkullisia kimchi-kurkkupikkelssejä ei saa samalla varmuudella kuin täältä? Pitänee opetella itse valmistamaan niitä.

Pekka palasi eilen Suomesta ja toi mukanaan vähän kuusenkoristeita. Ostin täältä joulukuusen jalan, ja valmistaudumme vähitellen amerikkalaiseen jouluun. Holiday Spiritin virittämiseksi haluan jakaa vielä kanssanne kodinturvaministeri Tom Ridgen tervehdyksen, jonka Yhdysvaltain Suomen-konsulaatti lähetti sähköpostiini. Haluan samalla välittää syvimmän osaanottoni siitä, että teillä ei ole tällä kertaa mahdollisuutta viettää tätä Holiday Seasonia maailman suurenmoisimmassa demokratiassa.

Remarks by U.S. Department of Homeland Security Secretary Tom Ridge
For Immediate Release
Office of the Press Secretary
December 21, 2003

Today, The United States Government raised the national threat level from an Elevated to High risk of terrorist attack - or from Code Yellow to Code Orange. We know from experience that the increased security that is implemented when we raise the threat level, along with increased vigilance, can help disrupt or deter terrorist attacks. The U.S. Intelligence Community has received a substantial increase in the volume of threat related intelligence reports. These credible sources suggest the possibility of attacks against the homeland around the holiday season and beyond. The strategic indicators, including al-Qaida's continued desire to carry out attacks against our homeland, are perhaps greater now than at any point since September 11th.

Information indicates that extremists abroad are anticipating near-term attacks that they believe will rival - or exceed - the scope and impact of those we experienced in New York, at the Pentagon, and in Pennsylvania more than two years ago. Recent reporting reiterates that al-Qaida continues to consider using aircraft as a weapon. And they are evaluating procedures both here and abroad to find gaps in our security posture that can be exploited. Our actions are directed against their efforts.

We have not raised the threat level in this country for six months - but we have raised it before. Homeland security professionals at all levels of government and in the private sector are hard at work to increase security in your community, state and across the nation. Americans should know that with this announcement comes action.

A specific plan is going into place as we speak. Most importantly, we are sharing appropriately specific information with those who need it and can act upon it. Already, I have spoken to the nation's Governors, Homeland Security Advisors, Mayors, and other local officials and asked them to review the security measures they currently have in place, and to increase protections to thwart terrorist attacks. And, they are doing so. In addition, we have made calls to officials from states and major cities throughout the past week reminding them to be on heightened alert, and now I have called on them to increase their levels of security. Leaders in the private sector that control resources critical to our country have also been contacted today, and provided with specific measures for them to take to protect those resources. Where appropriate, we have also shared specific information with foreign countries to enlist their help in combating these terrorist threats.

All Federal departments and agencies are implementing action plans in response to the increase in the threat level. We have enhanced security at our nation's airports and around other transportation systems and infrastructure. We will re-deploy agents and other resources at our borders to meet the current threat. And, there will be more Coast Guard air and sea patrols off our shores, in our ports, and escorting ships. Obviously, I will not outline all of the actions that are being taken to protect our citizens. We will not broadcast our plans to the terrorists. But, extensive new protections have been or soon will be put in place all across the country. I can assure you that your government will stand at the ready, twenty-four hours a day, to stop terrorism during this holiday season, and beyond.

In addition to knowing that homeland security professionals at all levels are working to keep our communities safe, we ask individual Americans to do a few additional things during this time of heightened alert. I have said it before - and I am saying it again - homeland security begins at home. Never has that been more true. Your awareness and vigilance can help tremendously, so please use your common sense and report suspicious packages, vehicles, or activities to local law enforcement. Go over your family emergency plans, and if you haven't developed one already, do it now. These kind of precautions are just good sense. And, I can tell you from personal experience that those of us who were affected during hurricane season were glad we had done some advance planning to prepare.

For those traveling during this holiday season, let me thank you in advance for putting up with some inconveniences. As we learned at Thanksgiving, the additional security measures require some additional patience.
But we did a good job keeping things safe - and not too slow - at our airports and we believe that with your cooperation the same will be true in the coming days and weeks.

Finally - no matter your faith or culture - now is the time of year for important celebrations. So, I encourage you to continue with your holiday plans. Gather with your family and friends and enjoy the spirit of this season. There is no doubt that we have a lot to be thankful for - not the least of which the opportunity to live in the greatest country in the world. It is a country that will not be bent by terror. It is a country that will not be broken by fear. But instead, we are a country blessed with a population marked by goodwill and great resolve. We will show the terrorists both this holiday season - goodwill toward our fellow men, readiness and resolve to protect our families and our freedom.

Hello, my friend 

perjantaina, joulukuuta 19, 2003

Huh huh. Alan kohta vääntäytyä töihin, mutta sitä ennen on putsattava lattia keksinmuruista. Leivontailtaan tuli lopulta niin paljon väkeä että ovenpielet olivat vääntyä sijoiltaan - ilmoittautuneet saapuivat ja viime hetken uteliaita vain tömähti sisään. En kykene ymmärtämään, miten siinä tungoksessa saimme tehtyä neljää eri sorttia leivonnaisia laukaisematta palohälytystä. Vielä suurempi ihme oli että leivonnan tulokset olivat suhteellisen onnistuneita. Illan suuri opetustapahtuma oli kun näytin singaporelaiselle nuorelle miehelle kädestä pitäen miten avataan viinipullo korkkiruuvilla - hän oli kuulemma aina halunnut tietää. Japanilainen tyttölauma teki autenttisen oloista glögiä, ja jos Kiinan ja Taiwanin vienti-ihmeeseen jatkossa sisältyy joulutorttuja, voin vain todeta että minulla on osuutta asiaan. Suurin kansallisuuksien kirjo keskittyi muffineihin, minulta sekosivat laskut tungoksessa, mutta pannussa oli ainakin norjalaisia, turkkilaisia, tiibetiläisiä ja israelilaisia elementtejä. Illan kunnianhimoisin projekti oli kazakhtanilais-italialaiset lusikkaleivät. Kaikki ruoka ja juoma katosi ja ystävälliset vieraat vielä tiskasivat kaikki astiat lähtiäisiksi, joten voin emännöidä vastaavaa jatkossakin: pari HC-leipojaa organisoi kanssani Extreme Bake-in -tapahtumaa ensi viikolle, joten ilmeisesti sittenkin tunnistin tarpeen jota tämän talon kulttuuritarjonta ei vielä kata.

Hetkellisen alamaissa olon jälkeen kulttuurillinen lukutaito ja amerikkalaisen elämän perusedellytys eli can do -asenne on minussa taas elpynyt siten, että ihan muina miehinä kiskoin jälleen kerran hajonneet ministereomme ja vuotavan kahvinkannun pyörällisen mastodonttimatkalaukkuni uumenissa takaisin Harlemiin. Pitkä ja murheellinen tarina pähkinänkuoressa: luotimme paikalliseen yritteliäisyyteen ja osallistuimme Harlemin renessanssiin ostamalla television, ministereot ja kahvinkeittimen paikallisesta laatikkomyymälästä. Puutteellisen kielitaidon vuoksi tajusimme fataalisti väärin sanan refurbished: oletimme että se tarkoittaa "esittelykäytössä ollut". No, nyt tiedetään että se tarkoittaa "tässä mallissa on suunnitteluvirhe, laite hajoaa kuukauden sisällä omaan mahdottomuuteensa, sitten se palautetaan myymälästä valmistajan takuukorjaamoon, jossa se teipataan takaisin kasaan, ja jälleenmyydään sitten sinisilmäisille ja pahaa-aavistamattomille tuoreille maahanmuuttajille". TV on toistaiseksi toiminut moitteetta (kop, kop), mutta kolmen kuukauden käytön jälkeen menossa on eilisen visiitin tuloksena kolmas ministereosetti ja kahvinkeitin.

Kun marssin Kiss Electronics -myymälään, tutuksi käynyt intialainen kauppias Ram Ramkissoon arvasi taatusti matkalaukustani millä asialla olen: "Hello, my Friend, what may I get you today?" Aiemmilla käynneillä olen hermostunut ja vihastunut rikkinäisistä kodinkoneista, mutta nyt zen-asenne on kehittynyt: oma osuutensa siihen saattoi olla työpaikan hanukka/navidad/kwanzaa-bileissä nautitulla dominikaanilaisella kanaruoalla ja yuca-mössöllä sekä sillä että olin katsonut kuinka aasialainen työhuonetoverini, ikuinen herrasmies, toipui parin kaljan laukaisemasta asetaldehydikohtauksesta salsatakseen työkaverieni kanssa. Olin siis hyvällä tuulella ja Lähi-Itä-miesten "Please make room for this beautiful lady" -huudot tuntuivat pilkan sijasta keskeiseltä osalta kaupankäyntitapahtumaa.

Aivan yllättäen palauttamani kaltaiset "subwooferi laukeaa ja diskanttiäänet katoavat kuukaudessa"-ministereot olivat kokonaan kadonneet Ramin myymälästä - ei enää tarinaa siitä että tämä on ainutlaatuinen tilanne, eikä Ram-ystävä halunnut edes testata vikaa. Takuu - jonka viimeistä päivää eilen elettiin - oikeutti vaihtamaan samanhintaiseen systeemiin tai välirahalla kalliimpaan. Katselin seinällä olevia hämähäkkimies-stereoita, jotka oli selvästi designattu lökäpöksyisen ja sukkahousupäisen kuluttajakunnan esteettisiä tarpeita silmälläpitäen. Omalle kulttuuriperimälleni uskollisempi ja olohuoneemme värimaailmaan soveltuvampi oli kuitenkin 79 taalan arvoinen imitaatiopuinen ministereosetti, jota oli piristetty sinisillä neonvaloilla. Ram-ystävä vielä väitti sen olevan ihan uusi, ei refurbished (niinpä, jollekin raukalle pitää ensin myydä tehdasuutena nekin mallit jotka sitten päätyvät refurbished-kierteeseen). Toki jouduin maksamaan 10 taalaa välirahaa, mutta hei, sain sain sillä 3 kuukauden lisätakuun tuolle uudelle ostokselle. Maksoin sen mielelläni, sillä minulla on tässä kaupungissa vasta sen verran vähän ystäviä, että olisi aivan typerää sulkea Ram nyt pois elämästämme kun tutuiksi asti ollaan päästy. Voin jatkossa ihan iltalenkinomaisesti kävellä sinne frendejäni moikkaamaan ja kodinkoneitamme kierrättämään.

Varastomyymälän kolmannen maailman meininki oli muutenkin mukaansatempaavaa: varastomies kiipesi heiluvia tikkaita myymälän katonrajaan noin kahdeksan metrin korkeuteen hakemaan sieltä jättimäisen stereolaatikkoni. Ymmärsin myös, että voin luoda omat meaningful ostosrituaalini: tällä kertaa pyysin saada testata myymälässä, tuleeko kahvinkeittimen kannun reunasta vettä ulos niin kuin edellisessä; Ram-ystävä ei valitettavasti voinut päästää minua takahuoneeseen (intialainen pin up -helvetti?), mutta toi minulle sieltä seremoniallisesti kannullisen vettä jolla sitten sain juhlallisesti testata kannun reunan muovirenkaan vedenpitävyyttä. Kun sopiva yksilö läpäisi tiukan TM-testin, sainkin pakata uuden elektroniikkani matkalaukkuuni, jota myös suuresti ihaili pieni musta mummo, joka oli ottanut mukaan omia ostoksiaan varten pikkuisen pyörällisen carry-on-laukkunsa.

Tässä kaupungissa erilaisen roihnan raahailu pitkin jalkakäytäviä erilaisin pyörillä kulkevin viritelmin on ihan yhtä normatiivista käytöstä kuin itsekseen joraileminen metrossa tai puhkeaminen äänekkääseen lauluun keskellä supermarketia. Akkulturaatioprosessi ei minussa ole vielä yltänyt julkisiin musikaalisiin performansseihin, mutta tavaraa raahamalla olen pystynyt hieman omaksumaan paikallisväriä. Pyörät allaan hankala ja painava laatikko ja ennen kaikkea oma mieleni oli niin kevyt, etten edes tarvinnut bussia, vaan kävelin koko matkan Harlemin pääsuonta 125. katua kotiin.

Latinomarketin kohdalla tunnistin käsikynkkää kulkevan suloisen 80+ setäparin, joka oli juuri päätynyt pienimuotoisesti julkisuuden valkokeilaan NY Timesissä "karattuaan vihille" makuuvaunulla Niagaraan. Sedät - joista toinen on puertoricolaissyntyinen - olivat tavanneet heti toisen maailmansodan jälkeen kadulla, rakastuneet, ja siitä lähtien viettäneet hellästi toisiaan hoivaten koko elämänsä yhdessä. He asuvat ikkunastamme näkyvissä Morningside Coops -taloissa ylimmän kerroksen asunnoista - ostivat sen kuulemma omaksi yhteiseksi ensiasunnokseen 50-luvun lopulla juuri kun ne oli rakennettu.

Kuherruskuukaudesta pakokauhuun 

keskiviikkona, joulukuuta 17, 2003

Mitä seuraa siitä kun kulttuurishokki ja joulunalusstressi törmäävät yhteen? Naisia hermoromahduksen partaalla. Olen ollut viime päivinä synkissä tunnelmissa. Koti-ikävä, Pekan Suomen-vierailu, suorituspaine ja pitkään valvotut yöt finalsien kimpussa usein mökkihöperönä asunnosta poistumatta saattoivat minut zombimaiseen tilaan, jolloin kaikki tuntui menevän pieleen. Metropolin houkutuksistakaan ei ole iloa kun sää on synkeä ja kurainen ja ihmiset vihaisen kiireisiä. Lisäksi Pohjois-Manhattanin latinalainen meininki käy hermoilleni: kaupan kassa heitti sushini väärin päin kassin pohjalle ja hihani tempaisi vahingossa hänen kolme kuparisenttiä sisältävän juomarahakipponsa kuraiselle lattialle - &%##! edes ostoksia ei saa pakata itse rauhassa vaikkapa omaan koriin vaan joka kauppareissu tuottaa automaattisesti kaksitoista uutta muovikassia. Yksittäinen kassi on näet liian ohut kestämään ostosten painoa, joten kassa pakkaa kaiken rutiinisti kahteen sisäkkäiseen kassiin. Niitä sitten kertyy aina kumpikin koura täyteen.

Pohjanoteeraus syntyi, kun ajattelin kontribuoida oman osuuteni kansainväliseen asumiseen jakamalla jotakin omasta kulttuuristani. Kävin läpi vaihtoehtoja: Sibeliusilta? Hmmm, ehkä jos kohdepopulaatio >70-vuotiaita. Ilta "Sietokyvyn tuolla puolen" -hittikokoelman parissa Jope Ruonansuun ja Raptorin tematiikkaan perehtyen? Hyvä idea, mutta levy on CD-hyllyssämme Suomessa ja aukeaisi ehkä kuitenkin vain tämän talon kahdelle muulle suomalaiselle asukille. Saunailta? Ei ole saunaa, ja amerikkalaisilla on muutenkin issues alastomuuden suhteen? Luen muumitarinoita ääneen iltasaduksi? Ei kukaan kuitenkaan tajua aksentistani mitään, ja muumit puhuttelevat vain japanilaisia. Diashow Helsingistä, Itämeren tyttärestä? Hyvä idea ajatellen mimmoinen PowerPoint-friikki olen, mutta ne kuvat vain ovat jääneet ottamatta - kävisiköhän 100 heilahtanutta junan ikkunasta napsittua kuvaa Etelä-Italian metsäeroosiovyöhykkeestä sen sijaan? Sauvakävelyretki? Manhattanilta taitaa löytyä tällä hetkellä suunnilleen 2 kpl kävelysauvoja, joten toiminnan ryhmäluonne voi olla vaikea toteuttaa. No, näistä hedelmällisistä vaihtoehdoista ei muodostunut elinkelpoista kokonaisuutta, joten päätin panostaa alueeseen, jonka ammattilainen tiettävästi olen, eli syömiseen.

Koska lapset ja aikuiset yleensä tykkäävät läträtä taikinalla ja joulukin on tulossa, päätin järjestää asuntooni leivontaillan. Askartelin innolla lentolehtisen, hahmottelin päässäni joukon tosi helppoja reseptejä, kurkin lähisupermarketit sillä silmällä (voitaikinalevyjä löytyy, sveitsiläinen luumuhillo on punaista, maissitärkkelyksellä siitä saa varmaan paistonkestävää), inventoin Suomesta raahaamani 20kg keittiötavaraa - kyllä , kyllä täällä voisi hyvin pyörittää Kotilieden testikeittiötä yhden illan ajan. Soitettuani kymmenkunta kertaa eri ihmisille jotka vastaavat asuntolamme sosiaalisesta ohjelmasta sain lopulta viime torstai-iltana mainokseni ilmoitustauluille ja ilmoittautumislistan ohjelmatoimistoon.

Sunnuntai-iltana yksi iloinen ihminen soitti minulle ja halusi ehdottomasti mukaan. Tulin maanantaina ekstra-aikaisin (siis ennen klo 19) töistä kotiin koska halusin pistäytyä katsomassa ohjelmatoimistossa millainen kansansuosio leivontatuntiani oli kohdannut. Toimisto oli kiinni, ja kauhukseni luin ovesta, että se on auki loppuvuoden arkisin klo 9-17. Minkälainen tehokas newyorkilainen opiskelija nyt noihin kellonaikoihin asuntolalla luuhaisi tiukkatahtiseen finals-aikaan? Soitin toimistoon seuraavana aamuna: toimiston ystävällinen palvelualtis hoitaja sanoi että listalla on tällä hetkellä yksi nimi: ja sitten puukkoa haavaan: "But it's not a problem - you can do the class anyway - just pull all your friends in." Häkellyin ihan sanattomaksi: ai mitkä ystävät? Olen asunut täällä kolme kuukautta, tunnen pintapuolisesti vajaa parikymmentä ihmistä, nimet muistan ehkä puolelta tusinalta. Juttelemme yleensä parin lauseen verran pesulassa, hisseissä tai satunnaisissa kerrosbileissä. Joka ikinen asuinkerrostoverini on lähdössä tai jo lähtenyt jouluksi kaukaiseen kotimaahansa tai kotiosavaltioonsa, ja ei, minulle ei ole muodostunut syviä ja merkityksekkäitä ihmissuhteita. Vielä. Ei siis ole ystäväpoolia jonka voi tuosta vain tempaista mukaan - apua, olen unpopular!!!

Unpopular - amerikkalaisten teini-elokuvien hirviöhahmo. Nuori tyttö tai poika, joka on hyvä koulussa, jolla on silmälasit ja hammasraudat, pitää lukemisesta ja käsitöistä. Apua, kuulostaako tutulta??? Unpopular on hirveintä mitä voi lukioikäiselle voi tapahtua. Sitä on kahta laatua: angstrockia kuunteleva hiuksiaan värjäävä vaihtoehtonuori - vaikkapa My So-called Lifen Angela; tässä ihmistyypissä on yleensä sisäistä integriteettiä ja potentiaalia vaikka oman TV-sarjanssa keskushenkilöksi asti. Sitten se toinen tyyppi - väritön ja harmaa ja onneton hahmo, joka ei koskaan sopeudu mihinkään ryhmään. Hyvien TV-kanavien puutteessa tuijotin joku viikko sitten elokuvallisen pohjanoteerauksen Never Been Kissed, jossa Drew Barrymore on olevinaan tällainen koulunsa #1 epäsuosikki, joka joutuu vielä rangaistukseksi palaamaan aikuisena takaisin julmaan opinahjoonsa nörttiteiniksi "naamioituneena" (ikään kuin nörttiyden ilmaisuun mitään naamiota tarvittaisiin - kyllä se sisäinen olemus sieltä läpi paistaa). No, elokuvissa nörtistä transformoituu aina lopulta koulun homecoming queen ja futiskapteenin tyttöystävä – hiukset blondaantuvat, silmälasit ja oikomisvehkeet katoavat, ja epäsosiaalisten nyhväpuuhien tilalle tulee terveitä ja normaaleja käytösmuotoja kuten shoppaaminen ja juhliminen. Mutta minun elämäni ei ole elokuvaa!

Näiden pähkäilyjen jälkeen minulla ei ollut enää rohkeutta soittaa ohjelmatoimistoon – henkinen kantti ei riittänyt myöntämään että olen niin unpopular etten saa houkuteltua ihmisiä luokseni edes ruokatäkyä käyttämällä. Ajattelin, että olen niin pihalla siitä mikä on suosittua että kehitän monsteriaktiviteetin jolla ei edes ole potentiaalia houkutella ketään. Märehdin ajatuksella siitä, kuinka soitan ainoalle innokkaalle leipojalle: ”Hi! My name is Anna. From the baking class. Sorry, but I am so unpopular that you seem to be the only person who wants to hang out with me this Thursday night. So – I guess you don’t want to come either?” Pyysin siis ohjelmatoimistoa ilmoittamaan sähköpostitse kuka se ainokainen on, jotta voisin sopia hänen kanssaan kuittaammeko leivontaillan kahden kesken vai perunko koko jutun.

Sitten keskityin miettimään miten kaikki on pielessä. Selailin netissä Suomi-aiheisia sivuja kunnes päädyin TKK:n sivuille (Mitä unpopular ihminen tekee vapaa-ajallaan? Sommittelee taskulaskinarvoituksia ja surffaa hut.fi-sivuilla???). Siellä vastaan tuli kertomus kulttuurishokista – uudesta kansantaudista joka on Nokia-Suomessa syrjäyttänyt syömishäiriöt ja juppiflunssan.
Kulttuurishokkisykliin kuuluu usein neljä vaihetta. Heti uuteen maahan tultua alkaa nk. turisti- tai kuherruskuukausivaihe. Kaikki vaikuttaa erikoiselta mutta viehättävältä. Ihmiset hymyilevät, pukeutuvat tyylikkään näköisesti, monet asiat sujuvat hyvin englannin kielellä ja aurinkokin tuntuu paistavan enemmän kuin koti-Suomessa. Uudessa harjoittelupaikassa on kivaa, työkaverit ovat innostavia ja avuliaita.

Muutama viikko muutosta iskee kriisivaihe. Asunto ei olekaan enää niin kiva kuin se aluksi näytti. Huonetoverit tai seinänaapurit ovat kovin äänekkäitä, porraskäytävät siivottomia. Töissä pitää käyttää paljon maan kieltä, puhelimessakin, työtoverit ovat pahantuulisia ja puhuvat niin kummallista murretta että puolet menee väkisinkin ohi. Kahvi on tosi pahaa.

Seuraavaksi saatat saada pakokauhun. Sähköposti tuo mukavan tuttuja viestejä kavereilta Suomesta. Kaikilla vaikuttaa olevan hyvät duunipaikat, joku päässyt strategiatyöryhmään, toinen on mukana supersalaisessa projektiryhmässä. Toista se on täällä, tehtävät paljastuvatkin rutiineiksi. Naapureiden kanssa ei oikein synkkaa eikä paikallinen harjoittelukomitea saa mitään aikaiseksi, retkiä ei ole vaikka niin luvattiin. Nyt on helppo hautautua nettiin .fi-loppuisille sivuille, kirjoitella sähköpostia ja vaan unohtaa olevansa ulkomailla. Väsyttääkin.

Syklin loppu häämöttää. Alkaa sopeutumisen vaihe. Elämä alkaa yllättävästi taas maistua, on kuin toipuisi pahasta flunssasta. Rutiinit töissä ovat jo muodostuneet, työkavereiden murre ei hämää enää entiseen malliin, alkaa erottaa selviä sanoja ja oma puhe alkaa soljua melkein huomaamatta. Työtehtävät eivät ehkä ole kaksisia mutta mukavia kumminkin. Naapuritalosta löytyy mukavia tyyppejä, suunnitellaan jo pientä viikonloppumatkaa vuorille/järvelle. Naapuriin on muuttanut uusi opiskelija, jolle voi neuvoa mihin pankkiin kannattaa mennä tiliä avaamaan. Oma kulttuurishokki tuntuu jo vähän huvittavaltakin. Nyt on aika nauttia elämästä!

Harjoitin diagnostista silmääni esimerkiksi tähän bloggiin ja totta tosiaan, minulla on kaikki oireet: vai milloin viimeeksi olen kehunut asuinalueeni charmattia mañana-meininkiä ja löytänyt hyviä puolia yhtään mistään. Pienellä lisäselailulla löytyi sitten netistä ihan ammattitavaraa: kulttuurishokin symptom checklist. Noihin sanoin heti kyllä:
Kulttuurishokki - opas oireiden tunnistamiseen

3. Aiheuttavatko viivästymiset ja muut pikkuhuolet sinussa raivonpurkauksia ?
6. Kaipaatko kotiasi, kahvikupposta tai karjalanpiirakkaa, kävelyä kotikadullasi, sukulaisvierailua tai ylipäätään järkevien ihmisten tapaamista ?
7. Huomaatko vertailevasi paikallisia oloja ja asioiden tekemisen tapaa jatkuvasti kotioloihin?
8. Käytätkö vapaa-aikasi kirjeiden kirjoittamiseen kotiin ?
9. Valitatko jatkuvasti paikallisia olosuhteita ?
13. Tuntuuko olosi yksinäiseltä ja avuttomalta ?
14. Juotko (alkoholia) tavallista enemmän ?
15. Vältteletkö ihmisiä ?
16. Tuntuuko, ette hallitse tunteitasi ?
18. Harhailevatko ajatuksesi jatkuvasti niin, ettet pysty keskittymään työhösi ?
20. Tuntuuko sinusta usein, että olet kuiviin imetty ja uupunut sekä henkisesti että fyysisesti ?


Testin pisteytysohje sanoi:
Jos vastasit myöntävästi useisiin kohdista 1-10 ja useisiin kohdista 11-20, olet menettämässä kontrollin ja sinun olisi syytä hakeutua ammattiauttajalle.
Mutta apua, minähän olen ammattiauttaja! Eikä terveysvakuutukseni korvaa psykoterapiaa! Ja olen juuri käynyt lukukauden mittaisen kurssin, jonka myötä olen oppinut että New Yorkin valtion mielisairaalajärjestelmää käytetään rutiinisti kodittomien asuttamiseen ja että sosiaalista turvaverkkoa ei täällä ole. Rupesin muistelemaan paria tuttua potilasta, jotka oli ambulanssilennätetty akuutissa psykoosissa Suomeen hoitoon – eipä taida vakuutukseni kattaa sitäkään…

Nukuin (levottomasti) yön yli. Siivosin asuntoni ja painuin töihin – kultturishokkisivu väitti että tauti paranee vain aktiivisin omin ponnistuksin - mökkihöperyys ei siis ainakaan auta. Huonona prognoosivaihtoehtona sivusto esitti itsemurhaa. Näistä vaihtoehdoista ehkä siis ensisijaisempi olisi ponnistautuminen takaisin ihmisten ilmoille.

Töissä huomasin äkkiä olevanikin jos nyt en maailman napa niin ainakin ihan yhteiskunnan kelvollinen osa. Työkaverini Jim pyysi minua lukemaan ja kommentoimaan artikkelinsa. Deidre tarvitsi apua epidemiologian tehtävissä ja jutusteli joulu – anteeksi kwanzaa-suunnitelmistaan. Emily kehotti meitä vierailemaan joulunaikaan miehensä ruotsalaisten vanhempien tykönä esikaupungeissa glögillä, ja karibialainen Eleanor tuli kertomaan synttäreistään. Dineshiltä en edes kerennyt kysyä aikooko hän lähteä talvilomalle kotiin Etelä-Afrikkaan.

Muistin äkkiä, että yksi kurssikavereistani oli sairastunut niin pahaan masennukseen ja koti-ikävään, että oli joutunut muuttamaan kauas pois New Yorkista kodikkaalle omakotitaloalueelle oman etnisen sirpaleensa syleilyyn. Kotiin en enää pitkään aikaan ole tallustanut yksin, vaan brooklynilainen Beverly on useimmiten jakanut kanssani metromatkan – lopetamme työnteon suunnilleen samoihin aikoihin. Kerroin Beville että olin ollut vähän allapäin, koti-ikävissäni ja tehoton. Bev oli ihan hiljaa ja sanoi, että häntä hanukka kammottaa, pitää olla pyhät yksin kotona yksin vanhusten kanssa, kaikki muut ovat onnellisina parisuhteissaan.

Tämä kaupunkihan on yksinäisiä ja juurettomia ihmisiä täynnä – NY Timesissä oli juuri hiljan pitkä juttu Friendsteristä ja craigslististä, joista tavalliset ihmiset etsivät ”activity partnereita”, koska monen on muuten niin vaikea löytää täältä ystäviä, kun elämä on niin hektistä. Ehkä unpopular on täällä ihan normaalia? Ehkä New Yorkiin juuri kasautuvat kaikki ihmiset, joille massa-amerikkalaisuus ei sovi?

Sähköpostiini tuli viesti ohjelmatoimistolta – kahdeksan ihmistä ilmoittautui leivontatunnille. Ehkäpä he ovat kaikki yksinäisiä luusereita? Puhelinvastaajassa vielä kaksi uutta ihmistä valitti että ohjelmatoimisto meni kovin aikaisin kiinni, mutta saisivatko hekin tulla leipomaan? Yli kymmentä ihmistä en ajatellut asuntooni edes mahtuvan, ja nyt meitä on jo yksitoista? Mutta voinko muka käännyttää luotani ihmissuhteen lämpöön kurkottavaa kiinalaista vaihto-opiskelijaa?

Jää nähtäväksi, onko leivontatarinallani onnellinen loppu. Nyt en kerkeä sitä enempää pähkäillä, täytyy lähteä ostamaan lisää voita ja jauhoja…

Thank you for choosing Bank of America 

tiistaina, joulukuuta 16, 2003

Välillä pikku vastoinkäymiset täällä harmittavat ja tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Olen taas joutumassa toivottoman pankkiseikkailun syövereihin. Yritämme helpottaa elämäämme rakentamalla hyvät luottotiedot (täällä ne ovat automaattisesti huonot jos amerikkalaista velkaa ei ole). Luottotietojen rakentamiseksi anoin luottokorttia, jota en oikeasti tarvitse - minulla on jo riittävästi pankki- ja maksuaikakortteja Visa- ja Master-ominaisuuksin, mutta koska ne eivät kerää velkaa, ne eivät myöskään kartuta luottotietoja. Ajattelimme, että käyttämällä luottokorttia vähän ja maksamalla laskut täsmällisesti voisimme kartuttaa positiivisia luottotietoja. Ilman niitä taas ei saa vapaitten markkinoiden vuokra-asuntoa, edullista kännykkäliittymää tai muita perusasioita.

En tiedä, onko minulle myönnetty kyseistä korttia, mutta sen sijaan eilen tuli tiliote, jonka mukaan minulle on avattu säästötili kyseiseen rahalaitokseen (luonnollisestikaan en ollut anonut säästötiliä, mutta on mahdollista, että se on niinsanottu luoton vakuustili). Kyseisestä tilistä saapui kotiin tiliote, mutta kirje ei tietenkään sisältänyt mitään selitystä siitä, miksi minulla on nyt tuo tili, onko luottokorttianomukseni hyväksytty vai hylätty, onko vanhaan pankkikorttiini lisätty debit-ominaisuuden lisäksi credit-ominaisuus, ja onko postista lähiviikkoina odotettavissa a) uutta muovikorttia minulle tai Pekalle b) shekkivihkoja (joita emme ole tilanneet) c) laskua säästötilin käyttämisestä/käyttämättä jättämisestä. Ilmeisesti odottavat, että soitan puhelinpankkiin ja selvitän asian. Tähän astisen amerikkalaisen pankkihistoriani aikana olen saanut postista kaksi tarpeetonta (ja katteetonta) pankkikorttia pankin virheen vuoksi ja yhden satsin tarpeettomia (ja katteettomia) shekkivihkoja, avannut puhelinpankissa yhden tilin joka saman korporaation tilikonttorissa puoli tuntia myöhemmin todettiin suljetuksi, ja ylipäänsä saanut tilikonttorista ja puhelinpankista toistuvasti keskenään ristiriitaista informaatiota. Toiveet eivät siis ole kovin korkealla tälläkään erää.

Omat pikku rahasotkut tuntuvat silti merkityksettömiltä kun huomaa miten vaikeaa monen ikänsä täällä asuneen ihmisen elämä on köyhyyden ja markkinavoimien kuristuksessa, ilman toivoa paremmasta. Äärimmäinen yhteiskunnallinen eriarvoisuus kiteytyy New York Timesin uutisissa: toisaalta lehden sivuilla iloitaan talouden elpymisestä - enää ei tarvitse järjestää firman pikkujouluja säästöbudjetilla - toisaalta kerrotaan köyhyyden kurimuksessa taistelevien ihmisten arjesta: miten pitää rotat poissa keittiöstä ja huolehtia mielenterveysongelmaisen tyttären lapsesta kun muodikas welfare-to-work -ohjelma pakottaa sosiaaliapua vastaanottavat yksinhuoltajanaiset työelämään? (Vastaus: ei mitenkään.) Oma narinani alkoi hävettää: ainakin meillä on asunto ja vielä suurena lisäbonuksena rotat pysyvät asunnon ulkopuolella.

Ainoa yhteinen asia rikkaiden ja köyhien välillä tässä maassa tuntuu olevan että kaikkien elämää sävyttää kova konsumerismi: Trista ja Ryan myyvät elämänsä ja häänsä TV-yhtiölle, ja trendikkäät, nuoret ja terveet young men about town huolehtivat kompetitiivisuudestaan ankarilla ihmissuhdemarkkinoilla syömällä tarpeettomasti Viagraa; huono-osaisemmat joutuvat tyytymään työtilanteensa ja sosiaaliturvansa heilahteluun kulutuskysynnän oikkujen mukaan. Rikkaiden veroalea en silti ymmärrä - näinkö talous saadaan pyörimään, lisäämällä shamppanjan, vuosikertaviinien ja reseptilääkkeiden kysyntää? Demokraattipopulisti Michael Moore aikookin investoida George W.:ltä saamansa veroaleshekin George W.:n syrjäyttämiseen tähtääviin kampanjoihin.

A propos, reseptilääkkeet ovat täällä niin kalliita, että amerikkalaiset ovat suurin joukoin alkaneet tilata niitä internetapteekeista Kanadasta tai ajaa pohjoiseen naapuriin lääkehamstrausreissulle. Republikaanivetoinen FDA onkin tiukasti tarttunut toimeen - ei neuvotellakseen lääkefirmojen kanssa lääketukkuhintojen kohtuullistamisesta, vaan rajoittaakseen ja sanktioidakseen epäilyttävää laatua edustavien kanadalaisten lääkkeiden käyttöä. Toisaalta sama hallitus oli niin huolissaan suoramarkkinoijien sananvapaudesta, että laati surkean löyhän spam -lain, jonka siunaamana roskapostittajat saavat edelleen täyttää sähköpostini Xanax...Viagra...Vicodin Today! No prescription needed - no questions asked -viesteillä, kunhan lisäävät viestiinsä opt out -linkin.

Wedding planner ja spiderhole 

sunnuntaina, joulukuuta 14, 2003

Taas tulee lunta - vastapäisiä taloja ei melkein näy pyryn sakeudelta. Koulu loppuu ensi viikolla, ja rutistan viikonloppua myöten kasaan paperia, joka on due huomisaamuna kello 9. Pidin viime viikolla tunnin seminaariesityksen työtovereilleni tutkimuksestani: seminaarilla on kiva rakenne, pitkän esityksen jälkeen yleisö esitti puolen tunnin ajan varsin haastavia kysymyksiä, vähän kuin väitöstilaisuudessa, tosin tarkoituksenaan auttaa minua aiheeni jatkokehittelyssä.

Ainoa miinus hyvin menneessä seminaarissa oli että olin taas vähän viiime hetkellä liikkellä, piti rakennella dioja vielä myöhään edellisenä iltana jopa unohtamattoman Bachelorette-tosi-TV-kulminaation Trista & Ryan's Wedding aikana. Häitä mainostettiin kalleimmiksi ikinä pidetyiksi. Rahaa olikin poltettu paljon erityisesti kaikkeen vaaleanpunaiseen:
- The cost of the wedding [...] was $4 million. The paycheck for the couple: $1 million.

- The dress, a $70,000 strapless white satin Badgley Mischka gown, was encrusted with pink threadwork, pearls and crystals.

- The shoes, $50,000 Stuart Weitzman 4½-inch high-heeled sandals, boasted 282 diamonds.

- The flowers were 30,000 ivory and pink roses.

- The cake was a $15,000 seven-tier chocolate masterpiece by Cake Divas.

- The necklace Trista wore was a $1 million Tacori diamond creation. The couple's rings are $25,000 diamond and platinum wedding bands, also by Tacori.
Koko seremonian ajan kikatelleen morsiamen pää oli niin sekaisin kulutusjuhlasta, että hänen oli vaikea keskittyä katsekontaktiin tekorusketettuun vihkipappiin (saati sulhaseen), kun kameroillekin oli ehdittävä hymyillä. Olen täysin koukussa sietämättömän tosi-TV-tähti Tristan kirskuvaan nauruun ja kireään olemukseen. Liitto näyttää heti alkuun niin epätasapainoiselta, että varmaan puolen vuoden sisällä ruutuun tömähtää yleisön jännättäväksi Trista & Ryan's Divorce, jossa sitten varmaan tapellaan hartaasti omaisuuden osituksesta.

Amerikkalainen media juhlii Saddamin löytymistä: "What a wonderful early Christmas present we got today."

Lumen vangit 

tiistaina, joulukuuta 09, 2003

Täällä ei ole lumesta enää paljon jälkeäkään. Antilla Bostonissa on sen sijaan hankalampaa. Autoja on juuttuneena lumeen miltei kattoaan myöten ja NY Times totesi eilen Antin kotikaupunginosan tilanteesta seuraavaa:
They may "pahk the cah" in Boston, but they dig it out just like everyone else. [...] In the Brighton neighborhood of Boston, cold, exasperated residents spent hours unearthing their cars from snowdrifts that stood higher than most people. Others walked in the brown, slushy streets or trekked through semi-shoveled sidewalks on their way to convenience stores, coffee shops and bars seeking respite from cabin fever. Groups of neighbors could be seen having what they called "shovel parties," where everyone pitches in to dig out cars.

Lumisohjoa ja lihallista taidetta 

sunnuntaina, joulukuuta 07, 2003

Nyt tuli minunkin kenkärakkaudessani jokin tolkku vastaan: NY Times kirjoitti tänään otsikolla If Shoe Won't Fit, Fix the Foot? Popular Surgery Raises Concern uudesta manhattanilaismuodista, eli jalkakirurgeista jotka korjaavat ja muotoilevat naisten jalkoja kollageeni-injektioin ja varpaanlyhennyksin, jotta jalat mahtuisivat omistajansa lempi-Manoloihin ja Jimmy Choo'ihin. Kirurgia kyllä yleensä onnistuu kosmeettisesti, mutta muuttaa jalan monimutkaisia tasapainorakenteita siten että monille jää leikkelystä pysyviä kävelyä haittaavia kiputiloja.

Ruumiin ja sen muokkaamisen keskeisyys oli vahvasti läsnä kahdessa näyttelyssä Whitney-museossa. Koska eilinen pyry selkeni (ja Pekka pääsi perille Suomeen, tosin lento lähti 5-6 tuntia myöhässä ja jatkolento luonnollisesti sekosi) ja kadut olivat tänään jo sulat, vedin kumisaappaat jalkaan ja lähdin Upper East Sidelle katsomaan John Currinin tosi mielenkiintoista mid career -näyttelyä. John Currin maalaa pin-up -vartaloita vanhojen mestarien tyyliin, vanhoja naisia joilla on nuoren naisen ruumis, anorektikoita, vammaisia naisia joilla on Cosmo girl -olemus, ja kaikenlaista muuta poliittisesti epäkorrektia. Taulut sopivat hyvin luksusasuntoihin ja ovat niin esittäviä että jokaisella on niistä mielipide. Oli tosi mielenkiintoista katsella näyttelyä, jonka muotokuvat raatelivat maalliseen mammonaan kiintyneitä ikuisen nuoruuden ihannoijia, etenkin kun miltei koko näyttelyn yleisö oli juuri noita leikeltyjä, värjättyjä, huolella asustettujia Currinin maalausten esikuvia. Taulujen väri- ja aihemaailma oli suoraan alusvaatelaatikosta, ja sopii taatusti hyvin luksusasuntojen sisustussuunnitelmiin. Currin rajaa yhteiskuntakritiikkinsä ovelasti maksukykyisille asiakkailleen tuttuihin kysymyksiin. Etelä-Bronxin köyhälistön tuskin tarvitsee kamalasti miettiä plastiikkakirurgian etiikkaa. Kaikesta narinasta huolimatta koin maalaukset voimakkaan feministisenä kommenttina ja näyttelyn kiinnostavimpana pitkään aikaan näkemistäni. Yllätyin omasta reaktiostani, sillä Currin suututti 90-luvulla amerikkalaiset feministit ja aiheutti protestiaallon, koska osa naiskatsojista koki kuvat niin halventavan esineellistävinä; Currin-boikottia toitottanut toimittaja Kim Levin tosin käänsi myöhemmin kelkkansa, ja syystä: ruumiillisen esineellistämisen ja fyysisen täydellisyydentavoittelun huolellinen tarkastelu ja ristivalotus maalaustaiteen keinoin on taatusti tarpeen ja tuskin ylilyönti maailmassa, jossa naiskauppaa käydään laajalti ja lehdet ja mainokset tursuavat samaa estetiikkaa ilman suurempaa haloota. Puhumattakaan että on kultturillisesti hyväksyttävää leikkauttaa jonkin tuntemattoman voiman ajamina neniään, rintojaan, reisiään ja jalkapöytiään - ja tällaista estettistä parantelua onnekkaalle rahvaalle kustantava tosi-TV-show Extreme Makeover on jokaviikkoista prime time -katsottavaa.

Toinen erinomainen ruumiinkuvanäyttely Whineyssä esitteli Lucas Samarasia, nykyään vanhaa setää, joka on pyhittänyt koko pitkän uransa oman kehonsa kuvaamiseen todella innovatiivisin menetelmin, muunmuassa fantastisesti manipuloiduin polaroid-kuvin. Kiehtovaa, mutta näyttelyn opas oli vielä kiehtovampi: puunattu, viimeisen päälle stailattu pitkälle raskaana oleva designer-silkkikaapuun verhoutunut kolmikymppinen nainen, joka näytti olevan karannut suoraan Currinin naismaailmasta, tai ehkä Sex and the Citystä. Barneysin jouluikkunat muuten esittelevät tänä vuonna satukuvaelmien Carrieta, Mirandaa, Samanthaa ja Charlottea.

Central Park on parikymmenen sentin lumipeitteen alla. Katselin bussin ikkunasta kuinka talviurheilu sujui keskuspuistossa - pulkat ja liukurit olivat kovassa käytössä, mutta huomasin, että useimmilla mäkeä laskevilla pikku tenavilla oli yllään viimeistä muotia olevien miniatyyritalvivaatteiden lisäksi kypärät ja laskettelu- tai aurinkolasit - ehkä isin ja äidin vakuutus vaatii sellaista.

Päivän päätteeksi kävin illastamassa muiden I.Housen asukkaiden kanssa ja kuuntelemassa George W. Bushin hallituksen entistä ympäristöministeriä Christine Todd Whitmania, joka oli vastuussa Yhdysvaltojen vetäytymisestä Kioton ilmastosopimuksesta. Valitettavasti minulle eikä kovin monelle muullekaan ei selvinnyt, miten hiilidioksidipäästöjä vähennetään päästöjä lisäämällä, mutta ehkäpä ymmärrykseni lisääntyy kun akkulturaatioprosessi edistyy.

Winter weather advisory 

lauantaina, joulukuuta 06, 2003

Voi ei... nyt alkavat taas amerikkalaiset joukkopsykoosit: snow emergency! Eilisen ja viime yön aikana on hiljalleen putoillut noin kymmenen senttiä lunta ja nyt ulkona on - 4 C; leppoisa talvisää siis, mutta suuren paniikin aihe täkäläisille, ja kulkee täällä nimellä snow storm (blizzard warning in effect). Yonkersiin on jo julistettu snow emergency ja on vain hetken kysymys, milloin täälläkin pannaan koko kaupunki kiinni. TV-asemat paahtavat "Don't go out there the conditions are atrocious" ja ulkona pörrää roska-autoja, joiden eteen on laitettu lumiaurat; roskakuskit näyttävät tekevän 36-tuntista työpäivää. Ihmisten autoiluvarustukseen ei näytä kuuluvan lumiharjoja, joten tuulilasia ja lumipeitettä auton katolla pyyhitään tehokkaasti hihalla.

Onnettomasti Pekka olisi lentämässä tänään SASilla Newarkista Arlandan kautta Helsinkiin. Lentoasemat lähistöllä ovat aivan sekaisin, ja SASin eilinen lento Tukholmaan tuli perille noin seitsemän tuntia myöhässä. Kone, johon Pekan pitäisi illemmalla nousta on vasta matkalla tännepäin, ja on epäselvää, pääseekö se laskeutumaan, koska kaikki ovat varautuneet siihen että lumentulo yltyy. New Jersey Turnpikella on ketjukolareja, sillä autoissa ei ole talvivarustusta, vaikka lumi on täällä jokatalvinen ilmiö.

Äsken CBS New York -kanavalla tummaihoinen sisätautilääkäri Dr. Bert Petersen antoi neuvoja miten pärjätä kansallisessa hätätilassa, eli kun joutuu näissä extreme-olosuhteissa luomaan lumet pois drivewayltä. Ottakaapa tekin siellä Suomen päässä näistä neuvoista opiksi, kun vesisateenne lopulta muuttuu lumeksi.
- Dress in layers
- Breathing cold air is dangerous. Wear a scarf wrapped over your mouth and nose
- Don't showel snow after drinking alcohol or eating a heavy meal
- Take frequent breaks every 5 to 10 minutes
- Protect your back: wear a protective back brace
- Everyone should get the flu vaccine. The flu is extremely contagious!

Nuori vihainen liberaalimies 

perjantaina, joulukuuta 05, 2003

Pekka alias Peter Elk tilittää jälleen:

Hello!

Amerikansuomalaisen Peter Elkin raportit siirtolaiselämästä Yhdysvalloissa jatkuvat jälleen. Tänään on vuorossa kurkistus Maailman Mahtavimman Demokratian poliittiseen sielunelämään.

Yksi huomionarvoisista eroista amerikkalaisen ja eurooppalaisen poliittisen terminologian välillä on tunnetusti sanan "liberaali" erilainen merkitys. Euroopassahan (uus)liberalismi yhdistetään usein oikeistolaisuuteen, lähinnä markkinauskoiseen thatcherismiin ja Suomessa vielä spesifimmin 90-luvun alkupuolen viinaslaisuuteen.

Atlantin tällä puolella liberaali tarkoittaa kuitenkin suurin piirtein samaa kuin "leftie", joka on vasemmistolainen abortin, homoliittojen, julkisrahoitteisen terveydenhuollon ynnä muiden halveksuttavien puuhien kannattaja. Liberaalit ovat aina metelöimässä kansalaisvapauksien rajoittamisesta, kun presidentti, tuo isänmaallinen kelpo mies, yrittää vain puolustaa maatamme terroristeilta. Mokomat olisivat valmiita hyysäämään rikollisiakin kieltämällä kuolemantuomiot ja rajoittamalla kunnon ihmisten oikeutta kantaa asetta. Kerta kaikkiaan epäisänmaallista sakkia, joka vihaa Amerikkaa.

Lyhyesti sanottuna monille amerikkalaisille "liberaali" on kirosana. Pahempia loukkauksia voisivat oikeastaan olla vain "kommunisti" tai "luonnonsuojelija" (environmentalist). Jopa huomattava osa Demokraattisen puolueen jäsenistä kavahtaa ajatusta kutsua itseään liberaaleiksi. He ovat omasta mielestään maltillisia eli "moderate". Tästä jengistä hyvä esimerkki on presidenttiehdokas Joe Lieberman, joka on sosiaalipolitiikassa Bushin jengiä pehmompi, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ihan yhtä haukkamainen Rummy ja kumppanit.

Minut on nyt joka tapauksessa profiloitu vihaiseksi liberaaliksi. Tästä todisteena ovat päivittäin postiluukusta tulvivat kirjeet, joissa pyydetään rahaa mitä epäilyttävimpiin tarkoituksiin. Eilen minua lähestyi Americans for Peace Now, joka kannattaa rauhanomaista ratkaisua Lähi-Idän kriisiin. Radikaalit Israelin ystävät pitävät näitä rauhanhörhöjä itseään vihaavien juutalaisten antisemitistisenä itsetuhojärjestönä. Tosi epäilyttävää. Toissapäivänä sain pikakirjeeksi naamioidun lähetyksen Demokraattien "eduskuntaryhmän puheenjohtajalta" Nancy Pelosilta, joka halusi tietää, pidänkö Demokraattien vai Republikaanien sosiaalipolitiikkaa parempana ja pyysi siinä samassa 35 dollaria demareiden vaalikassaan.

Rahaa halusi viime viikolla myös edustajainhuoneen ainoa riippumaton jäsen, vermontilainen Bernie Sanders. Vermont nyt on osavaltionakin jo epäilyttävä; sallii homosuhteiden rekisteröimisen ja sitä paitsi antikristus Howard Dean asuu siellä. Konservatiivinen National Review -lehti luonnehtikin pari kuukautta sitten Vermontia helvetiksi. Kirjeessään Sanders kehui minulle lukeutuvansa George Bushia kaikkein kiivaimmin vastustaneiden kongressiedustajien joukkoon.

Jaa miksikö minut on luokiteltu vihaiseksi liberaaliksi? Siksi tietysti, että olen sellainen. Ensimmäisiä tekojani Yhdysvaltoihin saavuttuani oli liittyä kansalaisoikeusjärjestö ACLUun ja tilata Bushia ruoskiva aikakauslehti The American Prospect. Sittemmin olen pahentanut vielä omaa asemaani lahjoittamalla rahaa liberaalille radiokanavalle WNYC:lle, liittymällä Amnesty Internationalin USA:n osastoon sekä tilaamalla toisen perinteisen liberaalilehden The Nationin. Mitä muuta tällaiselta tyypiltä voisi odottaa kuin tukea epäisänmaallisille hankkeille? If it walks like a duck and quacks like a duck, the chances are, it really is a duck.

Intoa vastata kaikkiin avustuspyyntöihin rajoittaa tuntuvissa määrin se, että rahat loppuisivat alkuunsa, jos alkaisi tukea kaikkia mahdollisia hyviä asioita. Täällä yhteiskunta yksinkertaisesti pyörii niin, että järjestöt, tv- ja radiokanavat, lehdet, poliitikoista nyt puhumattakaan, joutuvat rahoittamaan toimintaansa yksityisten rahalahjoitusten kautta.

Lahjoitukset ovat toisaalta myös väline vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Jokaisella on tietysti vapaus olla lahjoittamatta rahaa. Samalla on kuitenkin hyväksyttävä se, että joku muu takuuvarmasti antaa rahaa sellaisiin hankkeisiin, jotka eivät omasta mielestä ole kovin kannatettavia. Pakko ei ole antaa rahaa demokraattien vaalikampanjaan, mutta samalla voi olla varma siitä, että ExxonMobilin johdossa istuvat sedät syytävät kasapäin dollareita George Bushin vaalikassaan. Vaihtoehdoiksi ei jää muuta kuin alistua passiiviseen olotilaan tai ryhtyä vaahtosuiseksi liberaaliksi.

Peter Elk

Kalkkunoiden holokausti 

torstaina, joulukuuta 04, 2003

Talvi on saapunut New Yorkiin. Parina päivänä on satanut hieman lunta, joka on kuitenkin heti sulanut. Tänään tai huomenna on luvassa lisää. Eilen töihin mennessä oli viisi Celcius-astetta pakkasta, ja vastaan tuli mm. intialaisnainen, jolla oli paksu toppatakki sarin päällä ja kaulahuivi käärittynä kasvojen peitoksi niin tiukkaan että vain silmien kohdalla oli vähän rakoa. Pekan portugalinopettaja, brasilialainen Sidney, sanoi juuri kokeneensa elämänsä kylmimmän päivän, joka oli niin sietämätön, että hän lähtee jouluksi kotiin Sao Pauloon lämmittelemään. Tämä epätoivo kirvoitti Pekkaa ja erästä kanadalaista esitelmöimään Sidneylle pitkien kalsarien tärkeydestä.

Supermarkettien edessä on Thanksgivingistä lähtien myyty joulukuusia, ja eilen eräs mies raahasi omaa kuustaan metrossa. Me vietimme Thanksgivingiä Bostonissa Antin luona: Antti valmisti upean kalkkuna-aterian kaikkien trimmingien kera. Karpalokastike tosin piti tehdä kahteen kertaan, ensimmäinen satsi keikahti onnettomasti Antin kädenselän polttaen suoraan viemäriin. Muina ajanvietteinä yritimme päästä katsomaan intialaista Miss Universumia lähi-mallin kelloliikkeeseen (ei onnistunut, koska samaa näyttivät yrittivän liki kaikki Bostonin seudun intialaiset) ja onnettomasti vietimme älä osta mitään -päivää muovikortteja vinguttaen Wrenthamin outlet mallilla. Thxgiving on logistinen painajainen, koska kaikki yrittävät ajaa/lentää läheistensä kalkkunapöytään, joten valitsimme matkustusajankohdaksi itse kiitospäivän, joka oli jo yhtä hiljainen kuin jouluaatto puolen päivän jälkeen Suomessa. Paluumatka vaati tunnin ja 15 minuutin jonotuksen moninkertaisesti ylibuukattuun Chinatown-bussiin, mutta takanamme jatkui korttelin pituinen jono, joten olimme todella onnekkaita kun ylipäänsä mahduimme paikalle rekrytoituun minibussiin. Kuljettaja saapui Bostonin South Stationille New Yorkista, tyhjensi bussin, kaatoi lisää öljyä moottoriin, ja lähti saman tien kaahaamaan meitä takaisin New Yorkiin. Ruuhka oli paikoitellen vetoketjuliittymien kohdalla lähinnä Conneticutissa aikamoinen, mutta kuljettajan virtuoosimaisen kaistapujottelun ansiosta olimme kotona uskomattomasti liki viidessä tunnissa.

Nyt on meneillään lukukauden loppurutistus ja kaikenlaista työhön liittyvää niin paljon, että on vaikea päättää mihin kiireelliseen tehtävään seuraavaksi tarttua.

This page is powered by Blogger. Isn't yours? Listed on Blogwise