I want my life back! Artikkelideadlinen piti olla kahden viikon päässä, mutta sekä Fede, kanssakirjoittajani Chapel Hillistä, että minä olemme onnistuneet kasaamaan muita projekteja (Fede: elämysmatka Coloradoon; minä: konferenssimatka New Yorkiin ja elämysmatka Helsinkiin) siten että oikeasti homman pitäisi olla valmis huomenna.

No, Etelään satoi tietysti lunta, joten siellä on liikenne sekaisin ja yliopistot kiinni, vaikka valkopeitettä olisi vain tuuman verran. Masokismia italiattarelle: Fede sinnittelee työpäiviä kellon ympäri kotinsa vankina pizzataksien varassa. New Yorkissa taas kukkii kevät, josta minä en ole osallinen niin kauan kuin tämä työ on kesken. Väsäämme siis juttuamme Instant Messengerillä, puhelinkeskusteluin ja pongauttelemalla liitetiedostoja edes takaisin. Yhteinen rutistus ja kärsimys kyllä nostattaa henkeä. Jospa saisimme pohdintaosan huomenna harsittua kasaan?

Bussissa Columbian pääportin edessä musta arviolta 8-vuotias pikkupoika kyseli äidiltään miten täällä pääsee yliopistoon. Äiti vastasi: "You gotta have really wealthy parents. Or, take a huge loan out of the bank. Or, you have to be really smart, so you can have a scholarship. Or, be a really great athlete. Me – I just dropped out."

Mustilla amerikkalaisilla on Yhdysvaltain huippuyliopistoissa puolet korkeampi drop out rate kuin valkoisilla, opin tämän päivän seminaarissa. Esityksen pitänyt jamaikanamerikkalainen työhuonetoverini sinnitteli Cornellin lumitalvet läpi kampuksen "väriläiskänä" ja ihmettelee itsekin miten selvisi loppututkintoon asti. Kyse ei tietenkään ole puuttuvasta älystä tai karismasta, vaan siitä että menestyksen edessä on paljon esteitä. Miten rahoittaa opinnot? Miten voittaa ennakkoluulot, murtautua ulos vähemmistöroolista ja verkostoitua muitten opiskelijoiden kanssa? Miten kanavoida mielekkäästi rakenteellisen rasismin synnyttämä raivo? Omasta kokemuksestaan sisuuntuneena hän ryhtyi tutkimaan rodullisen identiteetin vaikutusta opintomenestykseen.

Ivy Leaguen kouluista monivärisimpänä itseään pitävässä Columbiassakin on pieni rasismiskandaali nostanut juuri päätään. Black History Monthin kunniaksi oli isolle joukolle opiskelijoita jaettu loukkaavia afrikkalaista alkuperää halventavia sarjakuvia. Lisäksi konservatiiviopiskelijoiden ryhmä järjesti myyjäiset, jossa affirmative actionia irvien kakut ja pullat maksoivat valkoisille ja juutalaisille enemmän kuin mustille ja latinoille.

Monissa amerikkalaisissa yliopistoissa on kuohuttu viimeisen vuoden ajan vähemmistökiintiöiden puolesta ja vastaan. Vaikka itseäni inhottaa joka kerta kun näen käsitteen rotu virallisissa lomakkeissa, uskon että tässä epätäydellisessä maailmassa heikompiosaisten ja syrjittyjen virallinen suojaaminen kiintiöillä on sittenkin parempi vaihtoehto. Olen nauttinut Columbian diversiteetistä, oma maailmankuvani on mukavien monitaustaisten työtoverieni vuoksi avartunut. Viime talven opinahjossani Virginiassa, jossa undergraduate-populaatio oli voittopuolisesti vähemmistöjä, arvostettuun tutkimusinstituuttiin päästettiin mustia vain siivoojiksi. Tunnelma oli sitten sen mukainen, kireä ja ummehtunut. Naapuriyliopisto Virginia Tech lopetti vähemmistökiintiöt kokonaan, koska ne ”syrjivät valkoihoisia”, mutta joutui sitten pyörtämään päätöksensä valtavan negatiivisen julkisuuden vuoksi. Asia on tietysti hyvin monisyinen, mutta ainakin New Yorkissa eriarvoisuus on kouriintuntuvaa. Aamun NY Times totesi:

Black and Latino students in New York State are less likely to finish high school on time than their counterparts anywhere else in the nation, according to a new analysis of graduation rates around the country. Less than a third of Latino students in New York earned a high school diploma in four years, the worst showing of any state, compared with more than half of all Latino students in the nation as a whole. Only 35 percent of black students in New York graduated on time, also the worst showing of any state, while slightly more than half of black students graduated on time nationally. [...] "It's frightening," said Christopher Edley, the co-director of the Harvard Civil Rights Project, who will become dean of the law school at the University of California, Berkeley, in July. "With graduation rates this low, one has to worry about the long-term growth and wealth of the nation."

Ongelman taustalla ovat ainakin kehnot julkisrahoitteiset koulut. Osoittaa melkoista päämäärätietoisuutta, jos pystyy sinnittelemään niiden kautta paikkaan auringossa. Ne ihmiset, joilla on taloudellisia valinnanmahdollisuuksia, muuttavat usein alueille joissa on hyvämaineiset koulut - siellä asunnotkin ovat yleensä paljon yleistä hintatasoa kalliimpia. Muuten vaihtoehdoksi jäävät hinnakkaat yksityiskoulut tai oman tenavan sopeuttaminen sosiaalidarwinistisiin lainalaisuuksiin. George W:llä on tietysti ratkaisu ongelmaan No Child Left Behind –suunnitelmallaan. Slummikouluista napataan hyvät oppilaat yksityiskouluihin valtion rahoilla (jotka tosin veronalennukset taisivat napsaista pois) ja huonot jätetään pärjäämään keskenään.

Näistä näkökulmista - koulussani opiskeluvuosi maksaa suunnilleen $30,000, eikä siihen vielä sisälly lainkaan asumis-ja elinkustannuksia - suomalainen ilmainen koulutusjärjestelmä opinto- ja asumistukineen on sosiaaliutopia, ja huomaan että minun on vaikea ymmärtää äläkkää, jonka pieni tutkintoajan rajoittamisyritys synnyttää. Täällä mennään siihen yliopistoon, mihin rahat (ei kyvyt) riittävät, ja opinnot katkeavat ja urasuunnitelmat murenevat vielä paljon ankarampien taloudellisten realiteettien vuoksi.

Amerikassa asuminen on silti tehnyt minusta iloisen veronmaksajan. Suomessa pärjäsin mielestäni hyvin, vaikka elinkin apurahoilla ja pätkätöillä. Täällä ansiotasoni on moninkertaistunut ja veroasteeni pudonnut. Pieniin halpoihin asioihin, kirjoihin, teatterilippuihin ja ravintolareissuihin on aiempaa enemmän irtorahaa. Isot tärkeät asiat, kuten perheen terveysmenot ja potentiaalisten jälkeläisten koulutus ovat kuitenkin niin kalliita, että tunnen itseni täällä paljon köyhemmäksi kuin Suomessa.

Nyt jäi kirjoittaminen, tiskit, ruoanlaitto ja kaikki muu, kun piti syventyä kahdeksi tunniksi tosi-TV:n ääreen Bacheloretten loppuratkaisua seuraamaan. Sydänsuruistaan toipunut Meredith Portlandista (jonka edellinen poikamies Bob dumppasi kalkkiviivoilla) on talven mittaan läpikäynyt 25 salskeaa urosta joilla on toinen toistaan trimmimmät rintalihakset ja jämerämpi leuka.

Kaikki mielenkiintoiset persoonat, värikkäät egosentrit, fundamentalistiset keinosiementäjät ja tekorusketetut mammanpojat karsiutuivat aika päiviä sitten pois. Loppusuoralle sinnittelivät uuttera lääke-esittelijä Matthew ja ilmeisesti työtön investointipankkiiri Ian. Matthew on 100% hormonilihaa Teksasista, miehen kaulakin on kaksi kertaa päätä paksumpi ja vartalo suoraan bodydoublejen katalogista. Erityistä persoonallisuutta Matthew'lla ei ollut, mutta mihinpä sitä tuolla kropalla tarvitsee? Lihasmassaltaan puolet pienempi uusioperheen tuote Ian New Yorkista on puolestaan "ihanan romanttinen", urbaani, särmikäs ja viettänyt lapsuutensa Brasiliassa, joten tosi vaikea arvata kumpaa meidän taloudessa kannatettiin.

Jätän loppuhuipennuksen armeliaasti kertomatta. Sen verran juustoisia hetkiä on luvassa, että tuolinreunalla kuitenkin istuttiin ja välillä TV:tä piti katsoa sormien lomasta.

Täällä on selvästi kevättä ilmassa. Parhaimmillaan kymmenkunta astetta lämmintä ja aurinko paistaa kirkkaasti. Kun avasin ikkunan, sisään lensi urhea kärpänen. Vastapäisen talon edessä istuu urhea latinomies katukäytävällä kokoontaitettavassa tuolissa ottamassa aurikoa. Naisilla Lincoln Centerin liepeillä oli jalassaan verkkosukkia (mustat näyttävät taas olevan in) ja lyhyitä istuvia keväisiä takkeja. Muotilehdet pursuvat sifonkia ja pastelleja. Itsekin tekee mieli kuoriutua ulos mustasta univormusta, mutta lämpöä ei vielä ole aivan tarpeeksi.

Viikonloppu on mennyt rasittavasti rästitöiden merkeissä. Olisi rentouttavampaa jos voisi unohtaa työt kokonaan. Nyt niitä sortui lykkäilemään ja silti löysäilystä ei voinut nauttia kunnolla. Onneksi tapasimme edes naapureitamme ja paria Saksasta kotiutunutta amerikkalaista, joihin Pekka on hiljan tutustunut. Politiikka on tällä hetkellä kaikkia yhdistävä puheenaihe: jos New York City saisi päättää, George W:lla ei olisi mitään asiaa uudelle kaudelle. Itse olen vähän pettynyt Howard Deanin kompurointiin, Kerry ja Edwards eivät sytytä ja Kucinich ja Sharpton ovat liian wackoja. Pelottavaa kyllä vihreä vähemmistöehdokas Nader on tulossa taas sotkemaan pakkaa, joten pistänpä minäkin toivoni Gay Penguiniin: lounasrasia on jo postissa kanssametromatkustajien ihmeteltäväksi.

Sosiaalisen tietoisuuden kasvattamisen merkeissä kävimme eilen kävelysauvat aseena katsastamassa pari aluetta Manhattanilla, joille matkaoppaat yleensä kieltävät ehdottomasti menemästä. Morningside Parkia pidetään "hyvän" ja "pahan" rajana, ja puistolla on ollut vähän epämääräinen maine. No, kun sinne laskeuduimme sinne joenrannan myrskytuulia ja lentäviä roskia pakoon, havainnoimme herttaisia keski-ikäisiä pariskuntia, opiskelijoita ja baseballia ja jenkkifutista viritteleviä joukkueita. Puiston "väärällä" reunalla on korttelitolkulla hurmaavia ja hyvässä maalissa olevia brownstoneja. Vähän syvemmällä Keski-Harlemissa katukuva muuttuu ihonväriltään puhtaan mustaksi, rikkaruohoisia rakentamattomia tontteja on siellä täällä ja tavanomaiset lentelevät pikaruokakääreet alkavat täplittää maisemaa, mutta vaikutelma ei edelleenkään ollut urbaani apokalypsi.

Keskuspuiston pohjoisosa on ollut vähän kehnossa huudossa siitä lähtien kun naispuolinen pakkoliikunnasta ja syömishäiriöistä kärsivä hölkkääjä raiskattiin siellä miltei 15 vuotta sitten, mutta ainakin lauantai-iltapäivällä suurin huolenaihe näytti olevan juoksevatko kuivan kardiologin näköiset sedät itsensä hengiltä (tämän varalta puistossa risteili hiljakseen ambulanssi edestakaisin), jääkö joku hurjasti kiitävän maastopyörän alle, tai kompuroiko joku rullaluistimillaan potholeen. Kävelimme sitten Columbus Avenueta pohjoiseen, ja löysimme valtavan projektien meren, joka ei lainkaan näy tutuilta reiteiltämme Broadwaylta tai Central Park Westiltä. Alueella on tietenkin hurja maine, mutta päivänvalossa se näytti tavanomaiselta ankealta lähiöltä, joita Suomestakin löytyy joka kaupungista. Muovipussit kiersivät tuulen pyöriteltävinä kadulla ja North Face -toppatakkien ja teiniäitien tiheys kasvoi silmin nähden, mutta korkeat talot olivat oudon väljästi aseteltuja naapurikortteleiden tiukempaan ja matalampaan ruutukaavaan nähden, projektitalojen välissä oli jopa nurmikkoa. Seassa käveli yksittäisiä juppeja pahvimukit ja käsilaukut ojossa, joten kovin vaarallinen alue ei voinut olla, jos keskivertokuluttaja poikkeaa sen läpi ilman SUVin peltikuoria.

On outoa, miten vahvassa pelon maantiede on. Monelta valkoihoiselta nuo läpikävelemämme kaupunginosat ovat valkoinen alue kartalla, koska ne ovat "etnisiä" ja "huonoja" ja "vaarallisia". New York olikin hurja paikka 1970-luvulla. Sittemmin kaupunkiin on pumpattu paljon rahaa, kadut on siivottu väliin kovallakin kädellä, rikostilastot ovat romahtaneet monin paikoin satoja prosentteja, ja lopputuloksena on Yhdysvaltain turvallisin suurkaupunki.

Suomeen verrattuna olo täällä on kuin herran kukkarossa sillä hulluja mellastavia humalaisia tai sekakäyttäjiä, jotka ovat Helsingin Kampin arkea, ei katukuvassa juuri näy. Olen rekisteröinyt puolen vuoden aikana pitkin poikin kaupunkia kulkiessani kolme tai neljä humalaista häiriökäyttäytyjää; kaksi heistä taisi olla Greenpointissa, joka on siis pohjoiseurooppalaisten Zubrowka-vodkan juomatapojen linnake Brooklynissä). Ja vaikka työpaikkani on "hyvin vaarallisessa" kaupunginosassa, joka on nykyään ilmeisesti pit bull terrierien määrästä päätellen myös huumetukkukaupan keskus, en ole törmännyt muistaakseni yhteenkään huumeruiskuun kaduilla. Kurjassa kunnossa olevia asunnottomia on metrotunneleissa erityisesti kylmällä säällä jonkun verran, mutta kaikesta (ei vähiten märkivien haavojen määrästä) näkee, että he ovat uhkaksi lähinnä itselleen. Aseellisia ryöstöjä tapahtuu harvakseltaan meidänkin nurkillamme, mutta jos suhteuttaa ne väkilukuun ja käyttää tervettä maalaisjärkeä reittien valinnassa, olo on varsin seesteinen.

Olen ollut niin töihini uppoutunut, että minulta jäi tyystin huomaamatta että toinen demokraattien jäljelläolevista kärkiehdokkaista, hyvähiuksinen senaattori John Edwards, kävi heittämässä puhekeikan ihan kulmillamme omassa yliopistossani; tosin taisivat hänet missata melkein kaikki naapurimmekin. New Yorkin osavaltion esivaalit ovat näet maaliskuun alussa, jos silloin nyt enää mitään äänestettävää on jäljellä.

Edwards lupaa tietty hyvää ja kaunista - lopetetaan vapaakauppa, pidetään työpaikat Amerikassa, annetaan viluiselle köyhälle tytölle lämpöinen takki. Hänhän on kehittänyt miljoonaomaisuuden lakimiesurallaan ajamalla synnytyksessä vaurioituneiden tai muuten kammottavasti silpoutuneiden lasten vahingonkorvauskanteita. Mutta enemmän kuin hänen vaalisaarnojaan olisin mielelläni kuunnellut hänen hassua etelävaltioiden murrettaan, joka kuulostaa korvaani edelleen lapsen jokellukselta, vaikka viime talven Etelässä asuinkin.

Toinen kotikulmiini liittyvä yllätys on että e-lehti The Morning News väittää että kotipostinumeromme, 10027 eli Morningside Heights, on New York Cityn boheemein alue.

Rohkenen vastustaa - korkeita kerrostaloja, kuollutta yöelämää (jollei Barnardin tyttöjen tyynysotia lasketa), keskinkertaisia baareja ja nuupahtaneita etnisiä ravintoloita.

Tai, no, ehkä juuri nuo tekijät ovat ratkaisevia. Ehkä sotken juppiuden ja boheemiuden? Jos 21. vuosisadalle päivitetty boheemielämä tarkoittaa tuberkuloosin, ompelijatyttöjen ja nälkätaiteilijoiden sijaan virttyneitä collegehuppareita, venähtäneitä sweatpantseja, kalustettuja vuokrayksiöitä, kuihtuvia IKEAn jukkapalmuja ja sitä että lähikuppilan ylikoulutettu ja alipalkattu tarjoilija ääntää ranskaa pelottavan oikein, tämä on ihan oikea osoite. Jokin kipinä tästä jättimäisestä makuuhuone-erämaasta silti puuttuu, vähän kuin Helsingissä Krunikasta, Lauttasaaresta tai Munkkiniemestä.

Sex and the Cityn viimeinen tuotantokausi päättyy tänään täällä loppujaksoon juuri nyt. HBO:ta omistamattomana en sitä katsele kotiruudustani, mutta ei niin väliäkään. Ostin joulukuussa tuoreen 5. tuotantokauden DVD:llä, mutta jotenkin en ole tullut jaksoja katselleeksi ensimmäistä lukuunottamatta. Täällä on niin monenlaista tarjolla ja aikaa niin rajatusti, että elämä katodisäteiden varjossa tuntuu hukkaan heitetyltä; eskapistisen unelman voi säästää jotakin muuta elämänvaihetta varten. Aavistelen jo nyt, miten hirveä ikävä minun tätä kaupunkia vielä joskus tulee.

Bloggaan lähinnä silloin, kun ei ole fiksumpaakaan tekemistä, tai kun pakenen oikeita kirjoituspuuhia, tai kun tuntuu että ystäville ja tutuille täytyy antaa elonmerkki.

Kuluvan viikon aikana yhtään ylimääräistä aikaa ei ole ollut. Äitimme tulivat katsastamaan Isoa Omenaa, ja seikkailimme lähiöissä ja etiöissä tiiviisti ensimmäiset kolme päivää, sillä President's Day tuotti maanantaivapaan. Yhdessäolon kohokohta oli varmaan yllättävän tasokas ja hauska Broadway-musikaali Wonderful Town. Musikaali dokumentoi varmaan jokaisen tänne koskaan muuttaneen ensi tunnelmat: meluisaa, ahdasta, likaista, vieressä räjähtelevä metrotyömaa estää yöunet - Why, oh why, oh, why, oh - did I ever leave Ohio? Mutta päämäärätietoiset muuttajat ottavat kaupungin tietysti nopeasti haltuunsa. Sen äänetkin tulevat nopeasti tutuksi, ja käy varmaan kuten minulle viime Suomen-visiitillä, hiivin yöllä kotona tuijottelemaan ikkunasta autiota Helsingin ydinkeskustaa ja ihmettelemään miten kaikki on niin hiljaista ja pimeää.

Saimme halvat viime hetken liput ensimmäiselle riville, ja oli kiintoisaa tutkailla aivan lähietäisyydeltä taitavien näyttelijöiden ja tanssijoiden olemusta. New York -musikaaleja on leegio, mutta tämä on vasta pari kuukautta sitten ensi-iltansa saanut produktio. Mainiosti miehitetty ja vielä raikas - vaikea kuvitella että näyttelijöille Oopperan kummituksen 5000. esitys tai Rentin seitsemäs näytäntövuosi on muuta kuin rutiininomainen työpäivä.

Tapahtumantäyteisen viikonlopun jälkeen aloittelin töissä kahta uutta artikkelia, ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä uudet tutkimukset ovat kovasti inspiroineet minua ja imeneet miltei kaiken mielenkiintoni. Selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että ajattelen tutkimuskysymyksiä viideltä aamuyöllä varpaitani heilutellen, tuijotan seinään syödessäni, nyperrän tietokantoja myöhään yöhön, ja uppoudun metodikirjaan verotoimiston jonossa. Toinen töistä on pyydetty artikkeli, jonka pitää valmistua pikapikaa mielellään ennen kuin lähden Suomeen parin viikon päästä. Siihen liittyy itselleni ihan uusia analyysimenetelmiä ja aineistoja, joten olen innoissani kuin muovailuvahalla leikkivä lapsi. Tämä tarmonpuuska ei varmaan kestä kauan, mutta jo nyt olen saanut paljon aikaan, joten ehkäpä ne ikävät rutiinihommatkin jaksaa jälkimaininkeina hoitaa kuntoon.

Olen väsynyt kuin rotta, sillä alkulukukausi on ollut hyvin työntäyteinen. Piristykseksi lähdin eilen supervarhain (kello 17) töistä. Ruotsalainen Kopps -elokuva pyöri yhden illan Scandinavia Housessa. Jos joku ei tätä helmeä kerennyt nähdä, se kertoo ruotsalaisesta pikkukunnasta, jossa rikollisuus on käynyt niin vähiin, että poliisien täytyy lomautusuhan alla ryhtyä itse rötöstelemään.

Manhattanin vinkkelistä tuon asteinen turvallisuus, kansankoti, poliisivolvot, keltaiset puutalot, nuuskatölkit ja Håkan-nimiset hahmot ovat jostain aivan toisesta todellisuudesta - ja kenties siksi Skanditalon eksoottisesti vaalealla koivulla paneloitu luentosali oli täpötäynnä koti-ikäväisiä vaaleatukkaisia ja pitkäraajaisia etnisiä vähemmistöjä.

Ruotsalaiset leffakävijät olivat niin trendikkään oloisia, että suurin osa heistä olisi ongelmitta voinut sellaisenaan solahtaa catwalkille. New York Fashion Week oli nimittäin taas täydessä käynnissä, huomasin, kun kävelin Times Squaren metroasemalta Bryant Parkin laitaa kohti Park Avenueta.

Puisto on peitetty massiivisin lämmitetyin teltoin, joihin on tarkkaan rajattu ja vartioitu sisäänpääsy. Telttojen ääressä vetelehti sekalaista seuraa kadunlakaisijoista, lehtimyyjistä ja limusiinikuskeista tyylikkäisiin fashionistoihin. Vaikutti siltä, että mikään näytös ei juuri sillä hetkellä ollut käynnissä. Supermalleja ei jalkakäytävällä juuri sillä hetkellä kävellyt vastaan, mutta backstagelle kipittävän stylisti- ja toimittajajoukon asusteista päätellen stilettikorot ovat edelleen muotia - tai olivat vielä ainakin eilen.

Skanditalossa käynnistä oli myös se ilo, että sieltä löytyi Floridassa ilmestyvä suomalaissiirtolaisten Finlandia Weekly -lehti, josta ilokseni spottasin verosopimusasioihin erikoistuneiden juristien yhteystietoja siltä varalta että vielä jäljellä oleva paperisota käy yli oman ymmärryksen. Oman osuuteni muotiviikkoa sain kun bussin mataessa Madison Avenueta vilkuilin lehdenselailun lomassa Pradan ja YSL:n ikkunoita 70. kadun tienoilla.

Pankki muisti minua valentinenpäiväkortilla, ja kiinalaistakeoutin onnenkeksit ennustavat mielenkiintoisia asioita tapahtuvaksi lähitulevaisuudessa. Saapa nähdä lunastuvatko lupaukset. Lähipäivinä ainakin on luvassa kaikenlaista, joten bloggaaminen jää hetkeksi. Niinpä toivotankin teille tutut ja tuntemattomat hyvää ystävänpäivää.

Olen pitkään tiedostanut, että en ole kunnon amerikkalainen, ennen kuin kävelen pitkin kaupunkia kahvimuki kourassa. Muovisella imusuojalla ja sormien palamiselta varjelevalla turvarenkaalla varustettu pahvimukikin menettelee, onhan tämä kertakäyttöroinan luvattu maa, mutta tosiamerikkalainen kyllä käyttää kestävää ja pestävää muovista travel mugia.

Koska kuljen työmatkani metrolla, jään paitsi melkoisesta osasta thermal mug -parafernaliaa. Jotta lämpömukin varustelu aamuvarhain ei muodostuisi liian tuskalliseksi, kaupasta voi ostaa lämpömukikahvinkeittimen, josta ei enää ole pitkää matkaa seuraavaan innovaatioon, in-car coffee makeriin. Nykyisellään amerikkalaisen auton varustelun keskeinen osa on riittävä määrä mukitelineitä - ne kun lisäävät turvallista pesän tuntua peltilehmään - tai näin ainakin väitti Malcolm Gladwell hiljattain New Yorkerissa.

Over the past decade, a number of major automakers in America have relied on the services of a French-born cultural anthropologist, G. Clotaire Rapaille, whose speciality is getting beyond the rational-what he calls "cortex"-impressions of consumers and tapping into their deeper, "reptilian" responses. And what Rapaille concluded from countless, intensive sessions with car buyers was that when S.U.V. buyers thought about safety they were thinking about something that reached into their deepest unconscious. "The No. 1 feeling is that everything surrounding you should be round and soft, and should give," Rapaille told me. "There should be air bags everywhere." [...] And what was the key element of safety when you were a child? It was that your mother fed you, and there was warm liquid. That's why cupholders are absolutely crucial for safety. If there is a car that has no cupholder, it is not safe. If I can put my coffee there, if I can have my food, if everything is round, if it's soft, and if I'm high, then I feel safe. It's amazing that intelligent, educated women will look at a car and the first thing they will look at is how many cupholders it has.

Luulin, että sofistikoituneet newyorkilaiset olisivat lämpömukivillityksen yläpuolella. Tarkistin käsitystäni tänään. Normaalisti hinaudun töihin yhdeksän-kymmenen välillä, mutta loppulukukauden ajan joudun menemään yliopistolle maanantaiaamuisin seitsemäksi laskuharjoituksiin. Koska kyseisestä koitoksesta ei voi selvitä ilman kofeiinia, varustauduin omalla commuter mugilla, joka on ruma, kömpelö ja vaaleanharmaa.

Kadulla ja liukuportaissa olin oudon tietoinen potentiaalisen läikkyvästä kantamuksestani. Aivan kuin olisin jonkinlainen myyttinen kotilieden lämmön vartija: ryhtikin kumartui jotenkin suojelevasti etukenoon. Mutta en ollut yksin! Kanssani 168. kadun metrohissiin sulloutui arviolta kaksikymmentä muuta lämpömukia. Tunsin suurta ykseyttä koko luomakunnan kanssa. Olin osa jotakin itseäni suurempaa. Kunhan vielä opin täyttämään matkamukini kahvilla teen sijaan, minustakin tulee oikea amerikkalainen.

Gollece-huppari ylle, lippalätsä syvällä päähän, ja NJ Transitin lentokenttäjunaan... Sompailimme juuri julkisilla kotiin Newarkin lentokentältä. Matka ovelta ovelle Ottawasta Manhattanille kesti melko tarkkaan viisi tuntia. Itse lennon osuus oli suunnilleen tunti ja kymmenen minuuttia. Lentokentät ovat New Yorkin pullonkaula, vaikka tällä kertaa pääsimme kotiin täkäläiset liikennetukot huomioiden hypernopeasti.

Menolentomme Ottawaan peruttiin "huonon sään" vuoksi (don't ask), joten oleskelumme Kanadan puolella lyheni melkein päivällä. Ehdimme silti kaikenlaista. Sukulaisvierailu oli todella mukava. Kun itse edustamme tällä mantereella aivan tuoreita maahanmuuttajia, oli myös kiva vertailla kokemuksia sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat olleet siirtolaisia puoli vuosisataa. "Sisältä päin" nähtynä monikulttuuriseksi mainostettu maa näyttäytyi siten, että sushi ja siskonmakkarakeitto kuuluvat luontevasti samaan ateriaan ja hernekeiton ja ruisleivän kyytipoikana voi syödä hummusta - ja että sukulaislapset tuntuvat ymmärtävän suomea, englantia ja japania tasavertaisen hyvin.

Olen välillä miettinyt, onko päässäni jotain vikaa, kun istun täällä Kaikkien Mahdollisuuksien Maassa Jussila-pöydän ääreen nauttimaan aamupalani Karelia-aterimilla Teema-lautaselta ja Kartio-lasista - mutta taitaa olla ihan normaalia maahanmuuttajameininkiä luoda pieni biosfääri omaa kieltä ja kulttuuria uuteen ja outoon paikkaan. En ole erityisesti etsinyt suomalaisten yhteisöä New Yorkissa, mutta kieltämättä taannoin joulukinkkua jäljittäessä tuli mieleen, että henkisenä tukipisteenä parin korttelin kokoinen mini-Suomi, jossa voisi ostaa eloleipää ja Ilta-Sanomia (ehkä jossakin Brooklynin perukoilla?) olisi mukava olemassa.

Kanadansuomalaisilta taitaa löytyäkin muutama tällainen tihentymä: ainakin käsiimme osui hellyyttävä Torontossa ilmestyvä suomenkielinen Vapaa Sana -lehti, ja söimme tavanomaisen challahin sijaan aivan autenttisen makuista suomalaisesta leipomosta ostettua pullapitkoa - Torontosta sekin. Melkein tilasin Vapaan Sanan postimyynnistä Beatrice Ojakankaan Finnish Cookbookin, kunnes muistin että a) osaan jo laittaa suomalaista ruokaa b) tilapäiseen oikosulkuun netti on väärällään suomenkielisiä reseptejä ja c) olen maaliskuussa menossa Helsinkiin.

Parasta Kanadan-reissussamme oli upea talvisää. New Yorkista lumi suli jo pois, mutta Ontariossa vallitsivat kunnon pakkaset ja luntakin oli liki puoli metriä. Lumikenkiä emme kokeilleet, mutta Kanadan-serkut veivät meidät luistelemaan Ottawan jäätyneille kanaville, jonne tuntuikin kerääntyneen liki koko kaupungin väki. Jääkiekon ja ringetten parissa kasvaneet paikalliset vaikuttivat ylettömän terveiltä ja reippailta. Itse huomasin kauhukseni, että en pysynyt luistimilla liki 15 vuoden talviurheilutauon jälkeen edes pystyssä - aiheutin kansallista häpeää kompuroinnillani ja tarvitsin ”rollaattorikseni” lastenrattaat, mutta hauskaa oli. Talvesta otettiin Ottawassa kaikki ilo irti – kymmenet jääveistäjät askartelivat monumentteja moottorisahoillaan Girl from Ipaneman tahtiin ja kojuissa myytiin lörtsymäisiä beavertaileja.

Kanadalaisten suhde alkuperäiskansoihin tuntui reilummalta kuin yhdysvaltalainen - USAssa aitoja intiaaneja näkee parhaiten K-martissa ja kasinoiden henkilökuntana, Kanadan puolella he olivat näkyvästi esillä kansakunnan kultturilaitoksissa. Inuiittiveistokset ja -piirrokset olivat laajasti esillä National Gallery of Canadassa. Taidemuseo vaikutti paikalliselta Ateneumilta, jonne on säilötty kansallisen identiteetin kannalta tärkeät Group of Sevenin kansallisromanttiset työt. Alkuperäiskansojen käsityöt edustivat kuitenkin huomattavasti omaperäisempää ja vaikuttavampaa taidesuuntaa - ja niin täytyy ollakin, jos raaka-aineina ovat piikkisian piikit, valaanluu, mursun hampaat ja hirvennahat. Quebecin puolella Museum of Civilizationissa oli esillä lisää upeita alkuperäiskansojen esineitä. Käsitykseni toteemipaaluista perustuu täysin Aku Ankkaan, joten tänään näkemäni monikymmenmetriset veistokset yllättivät positiivisesti.

Viimeinen yllätys pikapyrähdyksellä oli viitteet kanadalaiseen huonoon itsetuntoon. Lueskelin lentokentällä Douglas Couplandin Souvenir of Canada -kirjaa, joka sisälsi juttuja valuutasta, joka on heikkenemässä olemattomiin, muropaketeista ja suklaapatukoista jotka ovat yhteisestä brandinimestä huolimatta kehnompia kuin etelänaapurissa, kekkosmaisesta ajasta mannertenvälisten risteilyohjusten reitillä, onnahtelevasta aluepolitiikasta ja kehitysaluetuista, TV-tornista, jonka kruunaa pyörivä ravintola... Nämä jutut siis tämän pallonpuoliskon ainoasta toimivasta hyvinvointivaltiosta, joka alkaakin nyt New Yorkin likaan verrattuna vaikuttaa oudon epätodelliselta, melkein kuin kangastukselta.

Netistä löytyneet upeat Helsinki-kuvat (via Näkymä rannalta, jonka uudessa versiossa on myös tuttuja kulmia) saivat jopa Suomenlahden rannikon räntäsateen tuntumaan nostalgiselta.

Männä viikonloppuna tulikin minulle valtameren tälle puolelle muuttamisesta vuosi täyteen, tosin pakenin helteitä pitkäksi kesäksi Suomeen.

Kuluneen vuoden myötä oma maailmankuvani on muuttunut. Poika-Bushin Yhdysvallat ei ole sama maa kuin isä-Bushin - tietysti olen itsekin kovasti muuttunut. Tuloerokuilu ja valtavat alueelliset erot ovat alkaneet selvitä kun on ollut mahdollisuus kiertää tätä maata. Teininä Amerikassa asuessa opin kuinka hyvinvoiva enemmistöjä edustava keskiluokka asuu, elää ja viettää aikaansa; nyt olen nähnyt vähän enemmän rapistuneita inner cityjä ja havahtunut köyhyyteen ja eriarvoisuuteen, jota en kuvitellut sivistyneissä länsimaissa olevankaan. Kummallinen Persianlahden sotakin tuli koettua täältä käsin. Se koetteli jo oman todellisuudentajun rajoja: omasta mielestä ei ollut mitään hätää, mutta ympärillä pelko ja kotirintamameininki levisi epidemiana, ihmiset olivat oudon tosissaan ilmastointiteipin, taskulamppujen ja ruokahamstrauksen suhteen.

Täältä käsin suomalaiset kuviot tuntuvat toisaalta mielettömän kotoisilta, mutta jotenkin myös ummehtuneilta. Ei nyt edes mennä politiikkaan - kun selailen suomalaista uutistarjontaa, vastaan tulee oleellisten Matti&Mervi -tarinoiden ohella liikuttavia "Ennätysmäinen käpysato" -tyyppisiä pääotsikoita. Asiat eivät aidosti voi olla kovin huonosti, mikäli nuo asiat ovat päivänpolttavia uutisia.

Suomi tarjoutuu täältä valtameren takaa yhden tai kahden mielipiteen, uskon ja totuuden maana - erityisen selvästi tuo mielestäni näkyy Pinserin top-listan vakionaamojen keskusteluissa. Suomalaisten maailmankuvan ihanteena näyttää nykyään olevan kylmä tieteellisyys. Vaikka itse kai tiedenainen työni puolesta olenkin, en ole ikinä oikein ymmärtänyt mikä ns. tieteellisessä maailmankuvassa nyt niin ihanaa on. Ehkä hajuttomuus, mauttomuus ja värittömyys - suomalaisten kansallishyveet? Ettei vain poikkea joukosta ja ärsytä ketään, saati uhmaa auktoriteetteja? Tuskin kuitenkaan se, että asiat, joihin uskoo, muuttuvat viikon, kuukauden tai vuoden välein. Paradigmat kumoilevat säännöllisin välein toisensa - sehän on tieteellisen tutkimuksen prosessin etenemisen luonne ainakin luonnontieteiden puolella. Ja se, että tieto on aukkoista ja sirpaleista.

Jos jokin täällä minua kiehtoo, kenties jännite voimakkaan yhteisöllisyyden ja äärimmäisen yksilöllisyyden välillä. Monet ihmiset täällä uskovat vielä johonkin - Jeesukseen, tofuun, kristalleihin, Dennis Kucinichiin, afrosentriseen maailmankuvaan, amerikkalaiseen unelmaan, perhearvoihin, Tooraan ja Talmudiin, omiin käsiaseisiinsa - intohimoisesti, irrationaalisesti, koko olemuksellaan.

Järjen valta ei ole yksiselitteisen ehdoton; spiritualiteetti ja sosiaaliset verkot ovat yhtä tärkeitä tai tärkeämpiä. Ihmiset ovat valmiita panemaan itsensä likoon. Yhteisön halu kaikenkattavaan sosiaaliturvaan puuttuu, mutta vapaaehtoistyö ja lahjoitukset itsevalittuihin hyväntekeväisyyden kohteisiin kukoistavat ja poliittisia ruohonjuuriliikkeitä syntyy. Johtavatko ne sitten yhtään mihinkään? Varmaa on ainoastaan että monen totuuden maassa päämäärätkin ovat mielettömän kirjavat.

Jos en sairastu työpaikalla kiertelevään vatsatautiin, lähdemme huomenna katsomaan, miten maa makaa Kanadasta käsin katsottuna.

Takana on ihana viikonloppu. Ilmeisesti johtuen henkisestä espoolaisuudestani tunnen maagista vetoa New Yorkin lähiöihin. Vääntäydyimme eilen Brooklyniin perulaiseen Mancora-ravintolaan sunnuntaibrunssille - tai bruchille."They can't even spell. I wouldn't eat there", tuhahti ohikulkeva keski-ikäinen rouvashenkilö ylemmyydentuntoisesti, kun tuijotimme ovella listaa ja mietimme, menisimmekö sisään. Oikeakielisyysvaatimuksilla ei tietenkään ole mitään tekemistä kokin taitojen kanssa. Cevicheä mustekalasta, kalmarista, simpukoista ja katkaravuista. Herkullisia jättikokoisia kokonaisena paahdettuja rapeita maissinjyviä. Kevyesti paistettua maniokkijuurta. Mimosa ja Bloody Mary. Ei kiire minnekään - voiko elämä tästä enää parantua?

Smith Streetin ravintolatarjonta on nykyään niin hyvä, että muutkin kuin me käyvät siellä Manhattanilta asti.

Lounaan päälle köröttelimme G-linjalla Queensin puolelle Long Island Cityyn P.S.1-taidemuseoon. Nimensä mukaisesti rakennus on entinen koulu, joka on nyt varmalla maulla entisöity sopivan rosoiseksi nykytaiteen foorumiksi. Kokoelma vaihtuu tiuhaan ja on juuri sopivan kokoinen: tunnissa kierretty. Tällä kertaa kohokohtana olivat Tim Noblen ja Sue Websterin valoteokset sekä reaalikokoinen Richard Sigmundin maalaus Pacific Coast Highway.

Museon ympäristö on suunnilleen jälkiteollisin kuviteltavissa oleva: rapistuvia tehdas- ja varastohalleja, siltaramppeja, graffiteja, vesisäiliöitä, kaiken yllä kolistelevia metroratoja. Ruostuvaa metallia, pultteja, betonia. Joku tuntui kaiken seassa asuvankin - kadunvarren lumisohjoon oli unohtunut joltakulta kenkäpari.

Kulmadelin näyteikkuna - kaikkea päivittäiseen hyvinvointiin.

Super Bowl Sunday; guacamolen käyttöluvut saavuttavat vuotuisen huippunsa. Uudet kaljamainokset ja muutkin mainokset lanseerataan isolla rahalla televisiossa. Kunnon kansalainen ei tänään irtoa sohvastaan. Etsimme vaihtoehtoista toimintaa.