<$BlogRSDUrl$>
Transgender 

tiistaina, maaliskuuta 30, 2004


Cai Guo-Qiang, Transient Rainbow over East River, New York City, 2002

Keskustelu homoliitoista ja homopareja vihkimään ryhtyneiden pappien ja pormestarien ja rabbien osakseen saamat erilaiset sanktiot täyttävät edelleen amerikkalaisten lehtien palstatilaa, samoin se tosiasia, että yhdessä osavaltiossa solmittu liitto ei välttämättä ole lainvoimainen toisen osavaltion silmissä. Lainsäädännöllinen kädenvääntö miehen ja naisen välisen suhteen erityisestä pyhyydestä tuntuu erikoiselta maassa joka joka käänteessä korostaa kirkon ja valtion täydellistä eroa. Olen aivan kyllästynyt hedelmättömään keskusteluun ja toivon että asiasta tulisi pian nonissue. Jos naisen ja miehen välisen suhteen pyhyys kestää Britneyn taannoisen 50 tunnin pikaliiton, suon vihkioikeudet mielellään vastaavalla tai vähän vakavammallakin intentiolla liikkeelle olijoille sukupuoleen katsomatta.

Itse olen hairahtunut perinteiseen kirkon ja valtion siunaamaan heteroseksuaaliseen parisuhteeseen, verotusstatukseltanikin olen ilmeisesti married filing jointly; pienoisena feminismin rippeenä sentään säilytin naimisissa olevana naisenakin tyttönimeni. Siksi hieman yllätyinkin kun terveysvakuutusyhtiöni byrokraatit ovat leiponeet aika selkeän sukupuoli-identiteetin omaavasta heteronaisesta transgender-ihmisen.

Kun armas puolisoni Peter Elk monen mutkan jälkeen saatiin ilmoitettua työnantajani terveysvakuutuksen piiriin, noin kuukauden odottelun jälkeen postista putkahti sairausvakuutuskortti jossa luki Pekka Hikvonen. Peter-parka sompaili läpi terveysvakuutusyhtiön puhelinrobotit, ja pääsi lopulta tavaamaan nimensä oikein ihan aidolle asiakaspalveluihmiselle, sillä seurauksella että taas monen viikon odottelun jälkeen perheeseemme saapui uusi muovinen sairausvakuutuskortti henkilölle nimeltä "Anna Pekka Hirvonen".

Päätimme luopua uusista nimenoikaisuyrityksistä, mutta kieltämättä minua on hieman kalvanut skenaario siitä, että kun bussin töytäisemänä verissä päin rukoilemme ensiapupalveluita päivystyspolilla, meidät käännytetään joka paikasta koska henkilöpaperimme eivät täsmää vakuutusyhtiön tietokannan kanssa. Ja koska tietokone ei voi olla väärässä, meillä mitä ilmeisimmin on väärennetyt henkilöpaperit... Niinpä sitten vääntäydyin tänään taas vaihteeksi yliopiston terveysvakuutustoimistoon - taitaakin vasta olla kymmenes kerta tässä vuoden aikana. Ystävällinen latinoneiti salli minun kurkata näyttöruudultaan, miltä perheemme näyttää, ja ta-daa, please meet Mr. Pekka Hikvonen ja Ms. Anna Pekka Hirvonen. Selitin kärsivällisesti mitkä nimemme oikeasti ovat ja miten ne kirjoitetaan. Eladia-neidin kynsilakka ei kuitenkaan ollut vielä ihan kunnolla kuiva, ja hänen mielenkiintoaan vei myös huoneen nurkassa intensiivisiä katseita heittelevä tumma ja komea kiinteistöpalveluiden uros. Multitaskaava Eladia siis vain vilkaisi shekkiäni (johon nimeni on painettu) ja vakuutti osaavansa ja kerkeävänsä tehdä muutokset tietokantaan ihan itse joskus myöhemmin iltapäivällä.

Jään siis odottelemaan parin viikon päästä tulevaa kirjettä uusine muovikortteineen, joista sitten selvinnee, mitkä nimemme ja sukupuolemme vastaisuudessa ovat. Mahtaakohan parisuhteellamme vielä sittenkin olla lain turva takanaan viranomaisten silmissä?

Keväinen helleaalto 

sunnuntaina, maaliskuuta 28, 2004

Täydellinen viikonloppu. Perjantai-iltana nuokuin pois viimeiset jet lagin rippeet katsomalla lähileffateatterissa 95. kadulla Eternal Sunshine of the Spotless Mindin. Charlie Kaufmanin käsikirjoitus pyörii samoissa maailmoissa kuin Being John Malkovich ja Adaptation. Jim Carrey ja Kate Winslet olivat parempia kuin odottaisi. Elokuva oli visuaalisesti viehättävä ja Long Islandille sijoittuvine juonineen miltei osa omaa todellisuuttamme (pitää mennä kesällä LIRR:lla Montaukiin rannalle!). Valitettavasti erikoisefekteille oli annettu liikaa tilaa ja elokuva vähän sekosi omaan näppäryyteensä - tämän vuoksi otin pikku nokoset keskivaiheilla. Unesta havahtuessa oman pään sisäinen pöpperö ja elokuvan mielen muistipaikkoja tyhjentävä juoni löivät kättä, ja poistuimme yli Broadwayn Gristedes-supermarkettiin pyörällä päin.

Kevätillan lämpöaallon ja marketin rajattoman valikoiman yhteisvaikutus oli typerryttävä: kadulla haahuileva kerjäläinen, keltaiset tomaatit, 22 erilaista hot sauce -vaihtoehtoa, 15 hyllymetriä tomaattisäilykkeitä, matzo-leipävuoret ja gefilte fish -kasat voimakkaalla ilmanraikasteen lemulla höystettynä... Kun siihen vielä ynnäsi tavanomaisen myöhäisillan apinasirkuksen lähimetroasemalla, aistimusmaksimi ylittyi ja todellisuus vaikutti taas kerran elokuvaa epätodellisemmalta.

Lauantaina esittelimme vuodenvaihteesta saakka tiukasti Manhattanilla pysytelleille Kevinille ja Shannonille Brooklynin helmiä ohjailemalla heidät East Riverin tuolle puolelle L- ja G-junilla. Söimme lihaa ja pottuja -teemaan liittyen herkullisia ja rasvaisia perunapannukakkuja punakultasamettikitschisessä puolalaisravintolassa Greenpointissa, ja valuimme sitten Williamsburgin puolelle katsastamaan paikallisen pienpanimon, Brooklyn Breweryn. Aurinko paistoi, ulkolämpötila oli miltei parikymmentä astetta, ja panimokierros näytti koostuvan pääosin erilaisista taideopiskelijoista, jotka saivat ilmaisen olutmukillisen palkaksi kärsivällisestä käymispannujen katselusta. Panimon historia oli hauska: Irakin ja Iranin sotaa raportoimaan pistetty frustroitunut journalisti harrasti oluenpanoa hotellikylpyhuoneessaan, kun muslimimaassa alkoholin saatavuus oli vähän niin ja näin, ja onnistui sitten kotiin Park Slopeiin palattuaan saamaan kemikaalipankkiirinaapurinsa mukaan pienpanimobisnekseen, joka ei tosin alkuun oikein mitenkään meinannut ottaa tulta.

Brooklyn Brewery on siinä mielessä feikki että oikeasti isot volyymit olutta tuotetaan jossakin upstate New Yorkissa. Williamsburgin hampaitavihlovan tyylikäs erilaisia rapistuneisuuskerroksia sisältävä teollisuusantiikkirakennus oli selvästi enemmän PR-tila. Parikymppisiä taideopiskelijoita katsoessa selvisi kertaheitolla että lampaankyljysmäiset pulisongit ovat nouseva trendi ja kekkoslaseja kehtaa edelleen käyttää. Vintagekaan ei vielä ole täysin kuollutta, ainakin vastapäisen vaatteidenvaihtokirppiksen asiakaskunnan yleisestä tyylikkyydestä ja hyvinvoivuudestä päätellen. Muutenkin löysimme tällä käynnillä Bedford Avenuen liepeiltä tosi kivoja kahviloita ja kauppoja - ja ulkona tarkeni hyvin istua luomuteen ja artisanaalileivoksen kimpussa vielä illan alkaessä hämärtyä.

Tänään menimme sitten aivan erityyppiselle päiväkävelylle, Manhattanin pohjoisnipukkaan Inwoodiin. Inwoodissa ei ole mitään ihmeellistä, ellei täpötäysiä puertoricolaisia tirisevänkuumalle grillipossulle tuoksuvia cerdo asado -paikkoja ja Manhattanin viimeistä luonnonmetsää lasketa. Pääosin latinomeininkiä, vähän Yeshivan juutalaisia, mutta ennen kaikkea Harlem Riverin reunoilla veden liplatusta sekä laaja ja arkisen mukava puistoalue, jossa kymmenet oravat jahtasivat toisiaan, leppoisat perheet ottivat aurinkoa ja jonottivat Mr. Softee -pehmiksiä. Tiedän että jatkuva analogioiminen Helsinkiin ei tee kummallekaan kaupungille oikeutta, mutta Inwoodissa on kovasti samaa hieman hiomatonta tunnelmaa kuin Munkkisaaren rannassa. Äidyimme sitten vielä köröttelemään bussilla Bronxin puolelle katsastamaan Riverdalea. Riverdalen kukkuloilla asuu solidin hyvinvoiva ylempi keskiluokka, juutalaisia vanhainkoteja, nuorisoseuroja ja yksityiskouluja on joka nurkassa, mutta muuten kyseessä voisi olla vauras omakotitaloalue liki missä hyvänsä Yhdysvalloissa. Osuimme kävelemään alueen pohjoisreunaan, jossa oli yllättäen umpi-irlantilainen tunnelma pubeja, makkaran näköisiä miehiä ja maastoauton ikkunasta kantautuvaa kansanmusiikkia myöten.

Intouduin ostamaan kotisupermarketissa happamatonta pääsiäisleipää, kun kaikki muutkin sitä mättivät jättikärryihinsä. Olen myös ilmeisesti amerikkalaistunut sen verran että Hebrew National -hot dogeista koostuva koti-illallinen edusti minusta ihan mallikkaasti kaikenlaisia ruokapyramidin tasoja.

Väkisin hereillä 

tiistaina, maaliskuuta 23, 2004

[New York]
Hörpin vahvaa irlantilaista Lyons-teetä torjuakseni kohta iskevää armotonta väsymystä. Rasittava iltaunisuus on joka kerta hintana Atlantin ylityksestä länteen päin. Käyn toki normaalisti töissä ja sinnittelen valveilla iltayhdeksään, mutta mitään yömenoja ei tälle viikolle kannata ajatella.

Matka Helsingistä New Yorkiin oli miellyttävä, vaikka tympeän itsetietoinen check in -neito (jolle toivon lopputiliä Finnairin seuraavalla yt-kierroksella) onnistuikin jotenkin sähläämään toisen matkalaukuistani pois suoralta lennolta. Aavistamatta saapumiseen liittyviä komplikaatioita katselin lentokoneen ikkunasta Grönlannin ruusun- ja luumunsävyissä hohtavia lumikenttiä - olo oli vapaa ja irtonainen. Outoa kyllä nautin jopa postmenopausaalisesta in-flight moviesta, ehkä siksi että odotukset olivat nollassa - trailerissa Something's Gotta Given väkinäinen tekohauskuus nimittäin aiheutti lähinnä spontaanin aversioreaktion.

Kennedyllä sain napakkaa ja ystävällistä apua ongelmiini. Kädet jäivät silti niin tyhjiksi että kokeilin saman tien uuden AirTrainin ihmeet - porkkanana mahdollisuus säästää 40 dollaria matkakuluissa tavalliseen taksiin verrattuna. Futuristinen monorail oli huomattava parannus aiempaan terminaalilta toiseen hituroivaan bussiin, tosin energiani kului lähinnä pystyssäpysymiseen ja japanilaisen urbaanin cowboyn käsintehtyjen bootsien tuijotteluun. Siirtymä metroverkkoon Howard Beachissa vaikutti ensin sujuvalta, mutta sitten selvisi, että A-metrojunan rataa korjattiin, ja alkupää matkaa taittui bussissa queensilaisia keksilaatikkotaloja kummastellen ja huimaavan korkeita el-radan portaita kiipeillen. Mielikuvani hyvin pitkästä loppumatkasta on aivan sumea. Junaa kansoitti lisäkseni kourallinen spring breakiltaan palaavia opiskelijoita. Yleisen nuokunnan määrästä päätellen muutkin tulivat Euroopasta tai sitten eivät muuten vaan olleet tärvänneet lomaansa nukkumiseen. Autopilotti päällä lienen sujuvasti vaihdellut junia ja raahustanut Broadwayta alas kotiovelle.

Laukkukin tuli perille seuraavalla lennolla reilun vuorokauden päästä; ovimies oli soittanut puhelinvastaajaan viime yönä klo 1.15 kuittausta pyytääkseen. No, niihin aikoihin en edes aikaerotokkurassa herää, mutta onneksi roihnani oli otettu säilöön.

Täällä on kevät. Taivas on selkeä ja sininen, kadut ihan kuivat, Riverside Parkissa krookukset kukkivat. Jälkimmäisellä Suomen-viikolla iskeneen harmauden ja sohjossa kahlaamisen jälkeen (saldo: kahdet tuhoutuneet kengät) osaan arvostaa taas sitä että ulkona voi tähän vuodenaikaan kävellä nahkapohjissa. Nautin ihmisvilinästä, asujaimiston monivärisyydestä ja elämästä ylipäänsä: 168. katu tuoksuu churroilta ja donitseilta, espanja solisee korvissa, metron likakin tuntuu vaihtelun vuoksi pikantilta, ja työtovereita ehti jo tulla ikävä. Sadistisesti paluutani seuranneelle päivälle sijoitettu biostatistiikan välikoekin meni väsymyksestä huolimatta kunnialla läpi - enpä turhaan vääntänyt hasardisuhdeyhtälöitä lentokoneessa.

Suomessa käynti toi selvyyttä ja perspektiiviä työjuttuihin ja oli sosiaalisesti tosi antoisa. Nyt on aika innostunut ja virkistynyt olo. Ja New Yorkissa pelottavan kotoisaa...

Turbulensseja 

torstaina, maaliskuuta 18, 2004

[Helsinki]
Kotimaassa oleilu on muuttunut niin pökerryttävän kiireiseksi että bloggaaminen on listassa viimeisenä. Suomen eksoottisuus on kadonnut samoin kuin kirkas talvisää, uponnut tuttuuteen ja harmaaseen sohjoon. Hyvien ystävien, työtoverien ja oman rakkaan perheen lämpö tuntuu silti ihanalta. Ja sekavia metaforia jatkaakseni henkiseen Maamme-kirjaani on rokotukseksi koti-ikävää vastaan koodattu bussikiertelyä Friisilässä, liukastelua Meilahdessa ja Munkkiniemessä, eksyilyä Kuitinmäessä, kahlaamista Kampissa, sauvakävelyä Tapiolassa, rapaa Ruskeasuolla ja hortoilua Herttoniemessä. Kiitos kaikille teille jotka olette ottaneet kiertolaisen vastaan koteihinne!

Sen sijaan amerikkalainen elämäni vaikuttaa etäiseltä unelta. Puhelut ja sähköpostit sieltä päin ovat ohuita ulokkeita ihan toisesta todellisuudesta. Outoa ajatella että näillä näkymin tömpsähdän takaisin rapakon taakse sunnuntai-illaksi. Jännitän, onko vastassa mini-kulttuurishokki vai solahtaminen takaisin toisenlaiseen arkeen.

Ostalgia 

sunnuntaina, maaliskuuta 14, 2004

[Helsinki]
Otin tilaisuudesta vaarin ja kävin Ollin ja Sannan kanssa katsomassa Goodbye Lenin! –elokuvan. Täällähän se on varmaan jo vanha juttu, mutta Amerikassa ensi-illassa vasta lähtöni tienoilla. Elokuva kertoo siitä kuinka DDR muuttuu yhdistyneeksi Saksaksi ja kuinka yksi esinetodellisuus siirtyy roskaläjiin, kun arvomaailma ja tarjonta äkillisesti muuttuvat. Ei voi olla oikeampaa miljöötä eläytyä kaihoisiin tunnelmiin kuin junanvaunumainen vakosamettinen Dianan sali, joka sekin on viimeisiä paloja mennyttä maailmaa multipleksien puristuksessa.

Leffan jälkeen kävelimme räntäsateessa ihan tyhjiä ja hiljaisia keskustan katuja Kampin montun reunalle. Podin itsekin akuuttia ostalgiaa: tutut kaupat, ravintolat, asuinrakennukset pimeinä ja elottomina, elämämme täällä paketoituna mummin lakanoiden alle, ystävien lapset kasvamassa isoiksi, oma ”koti” ihan toisaalla. Helsinki tuntui tutulta ja vieraalta, vähän itäeurooppalaiselta, kuin Varsova tai Budapest. Elokuvan kurkkupurkinmetsästyskin tuntui sävähtävän omaan nykyhetkeen, syön varastoon maksalaatikkoa ja karjalanpiirakoita, raahaan punajuuritölkkejä mantereelta toiselle ja selaan USDA:n elintarvikkeiden maahantuontimääräyksiä miettien mitä paloja omasta todellisuudestani voin viedä mukanani.

Suomalaisten kansanluonteesta 

perjantaina, maaliskuuta 12, 2004

[Helsinki]
Peter Elk lähetti minulle aamulehtensä äärestä evästykseksi NY Timesin jutun, joka koettaa avata maailmalle suomalaisten perusolemuksen. En tiedä onko kyseessä syvä totuus vai itseään totetuttavaksi muuttuvien kliseiden kierrätys. Arvioikaa itse:
"Self-control is very important in Finland," said Dr. Liisa Keltikangas-Jarvinen, a professor of psychology at the University of Helsinki. "You cannot show anger; it means you can't cope. If a person is very temperamental and alive, expresses emotions like anger and happiness, the person is seen as infantile." Even among Nordic peoples, the Finns' stolid nature stands apart. [...]

Ingrained with modesty, Finns are almost physically unable to boast or show off. In an era of unattenuated hype, they cannot self-promote. "It is considered a sin," Dr. [Ben] Furman said, with a laugh. Dr. Keltikangas-Jarvinen said she receives American résumés, and sometimes cannot help but view them suspiciously. To her, they throb with hyperbole. "I feel shame when I read these 'excellent' portfolios,' " she said.The flip side of this modesty, Dr. Keltikangas-Jarvinen and others say, is that Finns, despite their many advances, particularly in the technological field, seem to suffer from a self-esteem crisis. Theirs is such a consensus-driven, homogenous culture that a free exchange of ideas sometimes proves difficult.
Hetken muualla olleena en ole ihan varma miten kiellettyä vihan ilmaisu Suomessa on: vihamielinen hiljaisuus, töksähtely ja ilkeä tuijotus on ihan arkipäivää. Töniminenkin tuntuu sallitulta. Ja humalatila antaa tekosyyn päästää koko tunneskaala valloilleen - mutta tunteenpurkaukset eivät ehkä tule kuulluiksi ja ymmärretyiksi.

Siltä varalta että lipsahtaisin luontaiseen käytöskoodiini koin tarpeelliseksi valistaa amerikkalaiseen disclaimer-henkeen läheisempiä työtovereitani Yhdysvalloissa suomalaisista kohteliaisuusnormeista: katse kiertää jalkalistoja, hiljaisuus on useimmiten merkki henkisestä hyvinvoinnista, eikä vieraiden ihmisten ajatuksia häiritä tervehdyksellä ja voinnin kyselyillä.

Pikkukaupunkiamerikkakokemusten jälkeen on ollut helpottavaa huomata, että miljoonakaupungissa ihmiset eivät jaksa hirveästi innostua toisistaan, ja neutraali/tyly olemus leimaa muitakin. On niin monia oikeita tapoja olla olemassa, että omat pikku kummallisuuteni uppoavat metrojunan tungokseen. Yhdenmukaisuuden painetta ei ole. Suomalaisuuteni on rikkautta, jonka amerikkalaiset hyväksyvät mutkatta. Iloinen yllätys on myös huomata, että jos Suomessa on suht OK, Amerikassa on ihan oikeasti hyvä, kunhan vain saa suunsa auki ja rohkenee näyttää työnsä tulokset. Tietysti suomalaisten kanssa kanssakäydessä tuollainen itsevarmuus täytyy viikata mahdollisimman hyvin piiloon, hillitä puhetulvaa ja pitää tiukasti silmällä egon paisumista, jottei Suomeen palatessa leimaudu täysin narsistisesti häiriintyneeksi.

Luin joku vuosi sitten Hannu Raittilan mainion Canal Grande -kirjan. Mielestäni siinä on oiva opas valistushenkisen, teknokraattisesti orientoituneen suomalaisuuden törmäyksestä toisenlaiseen todellisuuteen. Suosittelen kirjaa lämpimästi matkalukemiseksi Pohjoismaiden ulkopuolelle muuttaville. Se, mikä on kaikkein pyhintä meidän arvomaailmassamme - kuri, järjestys, sujuvuus, äänettömyys - pelaa vain tietyissä olosuhteissa. Suomalaisen insinöörin rationaaliset visiot ja ongelmanratkaisuyritykset eivät jätä juuri minkäänlaisia jälkiä venetsialaiseen todellisuuteen. Vaikka kirja on karrikoitu, minusta siinä on vahvasti totuuden siemen. Keskivertoeläjänhän on vaikea havaita monokulttuurisuuttaan ja taustansa homogeenisyyttä ennen kuin siitä irrottautuu. Tosin en enää muista tajusivatko kirjan hahmot sitä ikinä.

Talven eläimiä 

keskiviikkona, maaliskuuta 10, 2004

[Helsinki]
Heräsin aamulla tiekarhun ryminään ja ryntäsin ikkunaan ihailemaan tätäkin Suomen-ihmettä. Niissä osissa Amerikkaa, joissa olen viime aikoina oleskellut, lumi koetaan vihollisena ja ilonpilaajana. Se tapetaan suolalla tai surkean heppoisilla roska-auton eteen valjastetuilla pikku auroilla. Meno on sen verran tehotonta että isomman lumimäärän pudottua taivaalta yhteiskunta sallii koulujen ja työpaikkojen sulkemisen ja liikenteen jumiutumisen.

Upean tiekarhun lisäksi sain ihailla siis myös evankelisluterilaista työetiikkaa: tapiolalaista pikku katua hiulattiin ees-taas tuolla valtavan painavalla ajoneuvolla kunnes tie oli lumeton ja kulkukelpoinen. Tiekarhun perässä ajeli jalkakäytäviä auraava traktori ja hännänhuippuna vielä pikkuinen hiekoituskärry. Ihanan järjestäytynyt yhteiskunta! Suomi tuntuu tosi insinöörivetoiselta maalta. Monia asia tehdään täällä kiltisti ja mukisematta, hintaa katsomatta, koska se on järkevää ja hyödyllistä. Amerikassa tiet jäävät umpeen, koska niiden auraaminen maksaa (työtehon menetyksen hinta ei ilmeisesti ole mukana yhtälössä).

Tänään on aivan upea talvipäivä. Ilmassa leijuu heijastavia lumikiteitä, hetkellinen nollakeli on kiristynyt pakkaseksi, ja ihmettelin pilkkijöitä, hiihtäjiä ja kävelijöitä Seurasaarenselällä. Pikku-Huopalahden jäällä tuli hevosreki vastaan...

Varjojakin tässä paratiisissa on. Amerikasta käsin unohdin, että suomalaiset sylkevät ja kiroilevat joka paikassa, ja että pistävä virtsan haju on erottamaton osa pääkaupunkiseutuelämystä. Viinan rooli suomalaisten elämässä on käsittämättömän suuri ja vastenmielinen. Eilen alkuillasta katselin ratikkapysäkiltä käsin kännissä toikkaroivaa pariskuntaa: mies yritti lyödä naista mutta oli niin humalassa että ei millään osunut. Kun sitten itse odottelin kaikessa rauhassa bussia ihan kotikulmillani Ruoholahdenkadulla myöhään illalla, kylkeäni vasten rojahti tuttavallisen rehvakkaasti kaatokänninen lähempää tuttavuutta kaipaava suomalainen mies. Säpsähdin, suutuin silmittömästi ja karjahdin lujaa. Mies pelästyi ja pötki pakoon - ja vasta jälkikäteen tajusin, että olin onnekas kun mies oli niin viinan lamauttama, ettei tajunnut lyödä, kuristaa tai puukottaa kostoksi.

Kevätväsymystä 

tiistaina, maaliskuuta 09, 2004

[Helsinki]
Aikaerosta johtuva jäännösuupumus painaa aamuisin niin että tunnen aamuyhdeksältä olevani kuin suolapatsas. Aivot toimivat neljännesteholla, ja illalla ei puolestaan uni tule välttämättä edes lääkkeen voimin.

Mahdollisesti kaikki tämä näkyy niin selvästi päälle päin, että Suomi-kännykkääni oli joku jättänyt viestin: "Hei, Sä etsit henkilökohtaista avustajaa elikkä siis tai sijaista... tavoitat mut numerosta..." Tietoinen puoleni ei ole mitään rekrytointi-ilmoituksia jätellyt, mutta ehkä kaupungilla raahustaessani olen näyttänyt siltä että tarvitsen sijaiskärsijän hoitamaan hommani.

Naiskauppa ja sen jonkinasteinen epävirallinen sietäminen Suomessa (venäläisnaiset saavat mukavia lisäansioita prostituutiolla! Lapin miehet tarvitsevat maksullista naisseuraa!) saa vereni kiehumaan joka kerta kun asiaa ajattelen. Eilen piristyin naistenpäivän kunniaksi hakeutumaan katsomaan aikanaan väliin jäänyttä naiskauppateemaista Lucas Moodyssonin Lilya 4-ever -elokuvaa, johon liittyi jälkikeskustelu. Sisäänpääsy viihtyisään elokuva-arkiston Orion-teatteriin oli ilmainen, mutta Hesarin ilmoituksessa ei taidettu mainita että juttu oli osa demarinaisten eurovaalikampanjaa - odotin ihan muunlaista kansalaisjärjestötempausta. Yhdistelmä ei ollut kovin onnistunut, odotin kiihkottomia asiantuntijoita vaikkapa Diakonissalaitokselta, STAKESista, oikeusministeriöstä, poliisista: tilastoja, vaihtoehtoisten skenaarioiden vertailua - olenkohan ihan umpi-virkamies tässä suhteessa?

Valitettavasti tilaisuuden oli mielipiteitä ja pyöreää politikointia. Paikalle eksyneen sosiaalialaa opiskelevan miehen ja ammattijärjestönaisten välille sukeutui huutotaistelu prostituution roolista yhteiskunnasta. Oli surullista huomata että edes näin pienessä ja arvattavasti aatteeltaan melko homogeenisessa joukossa asiaan ei saatu minkäänlaista yhteisymmärrystä. Jäin kaipaamaan poliitikkojen visiota konkreettisesti lähialueiden naisten arkea parantavista toimista: positiivisesta vaikuttamisesta paikalliseen infrastruktuuriin, rakentavasta siirtolaispolitiikasta, ja ulkomaalaissyntyisten naisten syrjinnän vähentämisestä Suomessa. Enpä usko että kovin moni nainen (tai mies) haaveilee ensisijaisena uravalintanaan prostituutiosta, jos vaihtoehtoja on.

Helsingin horisontista 

lauantaina, maaliskuuta 06, 2004

[Helsinki]
Manner on vaihtunut sujuvasti vanhasta uuteen ja täytyy olla kiitollinen Finnairin suorasta lentoyhdeydestä New Yorkin ja Kennedyn välillä sekä hyvästä lentoseurasta. Pahin jet lagkin on nuokuttu pois, vaikka ajoittain jäytävä lyijynraskas väsymys edelleen iskeekin.

Jos Lost in Translation heijastaa ihan osuvasti siirtymää Helsingistä New Yorkiin, päinvastainen siirtymä on kuin joutuminen Kaurismäki-elokuvaan ilman ääntä. Kaiken peittää paksu lumikerros, ulkoilma ei tuoksu miltään, kaupunki on miltei äänetön, suomalaiset vaiteliaita. Katselen hämmästyneenä äänettömästi ohisuhahtelevia talvipyöräilijöitä ja ihmettelen ihmisiä jotka hämähäkkimiehen ketteryydellä kiipeilevät jyrkkiä lumivalleja. Olen ollut kaksi talvea pois Suomesta...

Ruuhkaratikassa tuoksuu pistävästi salmiakki ja vanha viina. Naisilla on oudon yhteistuumainen mieltymys punaisiin hiusväreihin, jotka näyttävät akvarellimaisen läpikuultavilta, kun pohjana on maantienvärinen ohut hius. Nuoret helsinkiläiset ja espoolaiset uhkuvat trendikkyyttä, ja säntäsin ensi töikseni kampaajalle ja vaateostoksille. Oikeat paikat ovat täällä niin muuttumattomia että melkein silmät ummessa voi kurottaa siihen tiettyyn tankoon, ja tutut asiakaspalveluihmiset jatkavat siitä mihin viimeksi jäätiin.

Toisaalta isoja toimistorakennuksia on noussut odottamattomiin paikkoihin pitkin kaupunkia, paikallisradiosta jyskyttää ihan tuntematonta suomipoppia, ja ihmiset puhuvat käsittämättömistä asioista, kuten Kampin montun pohjalle tehtävistä retkistä (???). Hesari tuntuu käteen ylileveältä.

Omaa kieltä ja kulttuuria on ollut ikävä: eilen tuntui fantastiselta asioida bussikuskien ja R-kioskin myyjien kanssa äidinkielellä, ja ystäviä on ollut tietysti ihana tavata (kiitos vieraanvaraisuudestanne!). Haalin uuden kasan suomenkielisiä pokkareita mukaan, ja aloin yöbussissa lukea uutta (tai siis, minulle uutta) Leena Lehtolaista upoten automaattisesti peltojen, eritasoliittymien ja elementtitalojen leimaamaan umpituttuun espoolaisuuteen. Ihan kuin eläisi kahta rinnakkaista elämää, ihan kuin en olisi täältä koskaan poistunutkaan...

I ♥ NY 

keskiviikkona, maaliskuuta 03, 2004

Eilen oli niin hirveä päivä, että tuskin haluan edes merkata ylös mikä kaikki meni pieleen. Lähdin liikkeelle kädessäni n. 20-kohtainen lista hoidettavista asioista. Mikään ei onnistunut. Esivaaleissa äänestäminen jäi, kun en löytänyt äänestyspaikkaa (ei niin että Kerry olisi ääntäni tarvinnut). Seuraavaksi kompuroin byrokraattien kiemuroissa tuloksetta tuntikausia ja sain tylyä palvelua kirjakaupassa. Olin myös unohtanut tahattomasti tehdä kotitehtäväni, mikä tarkoittaa sitä että arvosanani heikkenee. Täällä arvosanoilla on väliä, mikäli haluaa saada tutkinnon kasaan, sillä kotitehtävät pisteytetään. Huomasin myös että biostatistiikan midterm painottaa heikoimpia osa-alueitani, enkä ehtinyt tehdä varsinaisia töitäni minuuttiakaan. Onneksi on hyvä puoliso joka tajuaa kävelevän katastrofin sellaisen nähdessään, juottaa pari lasia viiniä ja pistää nukkumaan.

Korvauksena tänään on ollut sitten aivan päinvastainen päivä. Tapasimme rauhallinen ja mukavan veroneuvojan jota suosittelen lämpimästi muille USA:n ja Suomen verokiemuroiden välillä kamppaileville: hän sai meidät vakuuttumaan siitä että konstikas Yhdysvaltain verotuksemme on täysin hallittavissa. Enää ei tarvitse herätä lomakesokkelon aiheuttamaan mahahaavaan keskellä yötä.

Kaupungilla oli aurinkoista ja kesäisen lämmintä, kävelin kuivia katuja Midtownissa ihaillen liikemiesten viimeisen päälle mietittyjä italialaisia nahkakenkiä 5th Avenuella ja nauttien T-paitamyyjien, pretzel-kauppiaiden, stretch-limojen ja kaikenlaisten ihmiselävien värittämästä arkitodellisuudesta: muistin äkkiä mistä kaikesta niin kovasti pidän täällä asumisessa. Pankkiasiat ja byrokratiatkin sujuivat hyvässä myötätuulessa.

Puolilta päivin ajelehdin isoon hotelliin Times Squarelle leppoisaan oman tieteenalani kokoukseen, jossa tutustuin kivoihin ihmisiin Johns Hopkinsista ja Harvardista ja huomasin että osaamisellani on ihan pätevää markkina-arvoa. Kummaa, kuinka toisina päivinä verkostoituminen sujuu kuin unelma ja toisina ei kirveelläkään.

Huomasin vielä taajaan seuraamassani Maalaisen blogissa kauniita sanoja tästä blogista ja Peter Elkistä. Kiitos ja kumarrus - maailman avartuminen on kaksisuuntaista, sillä koti-ikävän hetkinä on täältä käsin kiva seurata monimuotoista suomalaista arkitodellisuutta blogien kautta. Vaihtoehtoiset uutisväylät eli nettiversiot iltapäivälehdistä, Hesarista ja STT:stä eivät nimittäin oikein tavoita niitä asioita joita kaipaan. Suomalaiset uutistoimistot kykenevät otsikoissan ja uutisaiheissaan uskomattomaan korniuteen. Otantaa tämän päivän tarjonnasta: "Haukat hurjina pääkaupunkiseudulla", "Hinaaja Herakles upposi Ahvenanmerellä", "Henkilöstöravintolassa syödään terveellisesti", "Helsinki ei pärjää elämänlaatukisassa".

Nyt pitäisi sulloa talvivaatetta matkalaukkuun ja tilata lentokenttätaksi huomiseksi: pujahdus pariksi viikoksi kotomaahan koittaa. Ehkä juuri siksi täkäläinen todellisuus vaikuttaa nyt niin ihanalta, sää on loistava, SoHossa on niin hyviä näyttelyitä ja ensi-iltaan tulee juuri tanssiteos, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä...

Hermolepoa 

maanantaina, maaliskuuta 01, 2004

Takana on todella mukava vaikkakin liian lyhyt tauko arkisesta ahertamisesta. Saatuani lauantaina artikkelin jollain tavalla kasaan kävimme NoLitassa syömässä. Alun perin valitsemamme kivan näköinen ravintola oli ihan täynnä, joten päädyimme naapurikuppilaan, jossa oli todella kodikas sisustus ja blinejä mutta neuvostoliittolainen palvelu: venäläinen emäntä kävi puhaltelemassa savukkeen pihalla laskun pyytämisen ja toimittamisen välissä. Sitten 45Bleecker-teatteriin katsomaan Sarah Jonesin yhden naisen näytelmää Bridge&Tunnel, joka sai viime viikolla ensi-iltansa ja oli silloin miltei tunnin myöhässä kun P.Diddyä odoltiin asettuvaksi paikalleen. Juttu oli köykäinen ja vähän amatöörin elkein kirjoitettu, mutta tietysti täytyy ihailla sellaisen näyttelijän taitoja, joka kykenee vähin tehostein ja nopein kääntein tekemään reilun tusinan hahmoja ja aksentteja soul brotherista pakistanilaiseen kirjanpitäjään ja liettualaiseen juutalaismummoon.

Sunnuntaina oli ihanan lämmin (viitisentoista Celsius-astetta) kevätpäivä. Suuntasimme Brooklynin perukoille Bay Ridgeen. Alueessa ei ole mitään erikoista, se muistuttaa hiukan Lontoon esikaupunkeja, paitsi etä sieltä on komeat näkymät Verrazano-sillalle ja Staten Islandille. Manhattanin pilvenpiirtäjäprofiili häämötti peukalonkorkuisena jossain horisontin tuntumassa. Asujaimisto on solidin keskiluokkaista, mutta yllättävän vivahteikkaan etnistä. Rannan lähellä asuttiin isohkoissa ja aina yhtä mauttomissa taloissa. Valitsisitko pihaasi Uncle Sam -patsaan, kuhertelevat kyyhkyset -suihkulähteen, muovipeitteisen Kreetan pienoismallin vai koristaisitko kenties ovesi isänmaallisella messinkikotkakolkuttimella? Perheet ulkoilivat, pelasivat koripalloa, baseballia ja amerikkalaista jalkapalloa. Tunnelma oli Anywheresville, U.S.A, paitsi että nurkan takana sijaitsivat sopuisasti vierekkäin mini-Jemen ja mini-Norja sekoitettuna slaavi-, kreikka- ja italovaikuttein.

Maleksittuamme kylliksemme verkkaisan iltapäivän auringonpaisteessa köröttelimme etanan vauhtia bussilla pohjoiseen. Bussin etuosa oli tungokseen asti täynnä. Pidin itseni melkoisena nerona, kun painuin väkijoukon läpi takapenkkiin ja sain istumapaikan; useita paikkoja oli vapaana takanurkassa. Hetken istumisen jälkeen havahduin pistävään selkeän ihmisperäiseen hajuun. Hajuihinhan täällä väistämättä piintyy kun supermarketissa haisee mädälle lihalle, puistoissa pakokaasulle ja kanankakalle, asunnossa piintyneelle rasvalle. Pienen tarkastelun jälkeen totesin istuvani hieman kuivahtaneen oksennuslammikon vieressä. Onneksi joukko matkustajia jäi pois ja siirryin nopeasti pari riviä eteenpäin.

Loppumatka sujuikin viihtyisästi kurkistellen köyhemmän ja rähjäisemmän mutta värikkään ja näköaloiltaan huikaisevan Sunset Parkin katunäkymiä ja tarkkaillen uusia matkustajia, joista melkein jokainen hakeutui ensin päämäärätietoisesti oksennuslammikon viereen ja vaihtelevankestoisen reaktioajan jälkeen mahdollisimman etäiselle vapaalle paikalle. Kun osuimme siihen osaan Sunset Parkia jossa kiinalaiset kirjainmerkit päättyvät ja meksikolaisia liikkeitä ja ecuadorilaisia ravintoloita on vieri vieressä, bussiin nousi atsteekkijumalien näköinen nuoripari. Empimättä he istuivat suoraan oksennusroiskeiden päälle - mikä mukavasti vaimensi hajua ja helpotti meidän muiden oloa - ja ryhtyivät onnen ja tyyneyden perikuvina syöttämään toisilleen kertakäyttöhaarukalla pikku muovipussista jonkinnäköisessä siirapissa lilluvia mangopaloja. En voinut olla huomaamatta että miehellä oli jalassaan vaaleat keväthousut.

Päätin illan kierrokseen impulsiivis-kompulsiivista vaateshoppailua SoHossa ja NoLitassa. Hävettää sanoa, mutta puolen vuoden asumisen jälkeen minulta on edelleen New Yorkin vaate- ja kenkätarjonta erittäin heikosti kartoitettuna, lähinnä muistissa vanhoilta matkoilta. Kierroksen tulokset ja vahingot muovikorteille olivat hälyttävän laihat. En ymmärrä miksi - osaanhan aina lyhyillä Euroopan-matkoilla selvittää tunnissa parissa mistä saa parhaan ostosfiksin, ja raahaan Välimeren maista rutiinisti ekstramatkalaukkuja kotiin. Ehkä kiireettömyys onkin ongelma: koska asun täällä, ostoksille lähtöä voi aina siirtää seuraavaan viikonloppuun. Toinen tekijä on amerikkalaisten viehtymys käytännöllisiin vaatteisiin - lenkkareissa ja verkkareissa voi mennä joka paikkaan, ja ylelliset luksusmerkitkin huolehtivat että sportswear-puoli on kunnolla hoidossa. Pukeutumiseen ei jaksa panostaa. Kolmas selittäjä on kyllästyneisyyteni liikaan tavaraan, neljäs muodin tämänhetkinen suunta. Kaikki tangot ovat nyt täynnä pinkkiä ja pastelleja ja valkoista. Teki kovasti mieli vaaleaa tyköistuvaa puuvillatakkia. Valitettavasti täällä on joka paikassa niin käsittämättömän nokista että tiesin heti kaunista vaatetta sormeillessani että en voisi se päälläni ikinä istua metrossa, väistää vastaantulijaa liukuportaissa tai ylipäänsä liikkua missään, ellen käyttäisi vaatetta kolmen päivän välein pesulassa.

Ostosreissu oli silti tähtiin kirjoitettu: sukeltamalla putiikkeihin vältyin osumasta metrojunaan joka täyttyi jalkojemme alla Broadway-Lafayetten asemalle savusta ja evakuoitiin. Ihmettelin valtavaa hälytysajoneuvojen määrää ja kireäilmeisen näköisiä poishätisteleviä poliiseja, mutta sekasotkun syy selvisi vasta kotisohvalla kanavaselaillessa TV-uutisia puuduttavien Oscarien jaon lomassa (11 pystiä yhdelle ja samalle elokuvalle - hohhoijaa).

This page is powered by Blogger. Isn't yours? Listed on Blogwise