<$BlogRSDUrl$>
Homeless@NYU 

tiistaina, huhtikuuta 27, 2004

Armas puolisoni vinkkasi lukemaan päivän lehdestä, miten käy kun yliopiston lukukausimaksut ovat niin kalliit, että downtown-asumiseen ei enää jää rahaa. Eräs NYU:n opiskelija oli ratkaissut asian majailemalla Bobst Libraryn (paikallisen Domman) kellarissa syksystä lähtien.

Pistäydyin Pekan ja Antin kanssa viikonlopun Washington Square -kävelyllä kyseisessä rakennusjärkäleessä, joka on saanut muutenkin kyseenalaista mediahuomiota, kun pari elämäänsä työlääntynyttä ja suurkaupunkielämän tölvimää opiskelijaa on lukuvuoden mittaan loikkinut loppuratkaisuunsa sen sisäaukiota kiertäviltä 12 kerrosta korkeilta parvekkeilta.

NYU-opiskelijan uusasunnottomuuteen kuului tietysti blogin pito hyllyjen välissä nukkumisen, kuntosalisuihkujen ja mäkkäriaamiaisten lomassa (raskaan liikenteen tai New York Universityn lakimiesten vuoksi blog tuntuu tänään olevan nurin).

Juttu koskettaa minua, koska haaveilen keräileväni opintosuoritteita kesäintensiivin ajan. En ole uskaltanut vielä käydä taloustoimiston kanssa kustannuseriä ihan tarkkaan läpi, mutta kymppitonnin shekki kuukauden mittaisesta kesäyliopistoilailusta kuulostaisi ihan markkinahinnalta. Ellei sitten tule järki päähän ja matti kukkaroon.

Garden State revisited 

maanantaina, huhtikuuta 26, 2004


Kääntöhauki


Edessä on kammottava viikko - lähden torstaina kokousmatkalle Floridaan, ja sitä ennen on kasautunut tekemistä enemmän kuin pariin viikkoon yleensä. Loppukokeita, käsikirjoituskommentteja, puhelinhaastatteluja, esityksen laadintaa. Koska näännyttävä työmäärä selvisi jo lauantaina, fiksun ennakkovarautumisen ja viikonlopputöitten sijaan latasimme akkuja laiskotellen. Velipoika ajeli meille Bostonista, ja pääsimme nauttimaan New Jersey Turnpikesta Antin baby-SUVista käsin. Autoilu onkin ainoa oikea tapa saada käsitystä naapuriosavaltiostamme.

NJ kutsuu itseään Garden Stateksi. Vaikka lukemalla Richard Fordin erinomaiset kirjat The Sportswriter ja Independence Day kiinteistövälittäjien puutarha-Jersey jotenkin hahmottuukin öljynpuhdistamoiden, kaislarämeikköjen, spagettiliittymien ja konttisatamien takaa, keskimääräiselle läpikulkijalle loppumattomat strip mallit ja omakotitalomatot ovat todempaa maisemaa, samoin monenlaiset uudet ja vanhat siirtolaiskerrokset. Asbury Parkiin suuntautuneen rappioromanttisen pyhiinvaelluksen (lue Peter Elkistä) lisäksi autoilimme mailien mittaisella mutta vain parinsadan jaardin levyisellä asutusriutalla Jerseyn rannikolla ihmettelemässä miten tiuhaan ihmiset ovat valmiit beach housensa rakennuttamaan.

Sitten kävimme katsomassa Princetonin kampusta. Olen aina luullut ko. paikkaa vähän nuhjuiseksi, mutta kadut sykkivät kevätkarnevaalia ja capoeiraa, ja joka paikassa vaelteli preppyjä isejä ja äitejä katsastamassa isänmaan toivonsa kanssa vastaako opiskelumiljöö perheen vaatimustasoa. Jos kriteerinä on se, että vaatekaupassa myydään Marc Jacobsia, Dolce&Gabbanaa ja Lilly Pulizeria, siitä vaan lähettämään lapsia korkeamman opinnon tielle. Rakennusten tyyli ei sinänsä hirveästi eronnut esimerkiksi Harvardista. Ympäröivä seutu oli täynnä mitä upeimpia puutarhoja ja taloja - tuli vaikutelma itseensä sulkeutuneesta ja tyytyväisestä, muuhun maailmaan vähän hajurakoa ottavasta paikasta. Kontrasti oli suuri läheiseen Rutgersiin, valtionyliopistoon, jonka ohitse myös ajoimme.

Matka Jerseyhin ei ole mitään ilman IKEA-visiittiä - tietysti poikkesimme siellä, vaikka 12-kaistaisen turnpiken exit-helveteissä sekoiltuamme jouduimme heittämään lenkin Newark Internationalin kautta. Heräteostin itselleni nojatuolin, kun olen vähän kaivannut mukavampaa lukupaikkaa makuuhuoneeseen. Lisäksi tajusin, että IKEAn ruokatukusta oli ainutkertainen mahdollisuus tempaista mukaan kassillinen hiilihydraatteja skandimakuun: Marabouta, mazariinileivoksia, Abban ranskalaista sipulisilliä, kuningatarhilloa, Dumle-karkkeja koti-ikävää torjumaan.

Sunnuntaina meillä oli huonompi tuuri sään suhteen. Kesän lämpö ja lupaavan aurinkoinen aamu kääntyi hetkessä hyiseksi sateeksi, vaikka lähdimme liikkeelle korkein toivein ja aurinkoa vastaan voideltuina. Syöminen jäi ainoaksi ajantappokeinoksi: ukrainalaista diner-ruokaa East Villagessa ja argentiinalaista pihvi-illallista Amsterdam Avenuella. Tänään on sade jatkunut - ehkä hyväkin, vähemmän huokutuksia luistaa rästihommien teosta.

Confessiones 

perjantaina, huhtikuuta 23, 2004


Augustinus vuodattaa tunnustuksiaan pergamentille... ...ja nainen jolla on fidelity issues Tommy Grandille.

Vai tunnustaa pitäisi? C'mon, minulle yleensä maksetaan tunti- tai kuukausipalkkaa siitä että kuuntelen ihmisten tunnustuksia. Lisäksi minut on aika perusteellisesti treenattu tuppisuiseksi vaitiolovelvollisuudella, intimiteettisuojalla, Hippokrateen valalla. Mutta olkoon menneeksi, jopa siitä huolimatta että oikeasti pitäisi nyt tehdä töidä ja lujaa, ja vaikka Peter Elk jurputtaa jotain aikuisten virtuaaliautistien seuraleikeistä... Ihan vaan koska tunnustuksia kinuavat niinkin mukavat ihmiset kuin Samik ja Minya. (Sori, Minya, mutta en millään pysty järkyttymään tunnustuksistasi, sillä viimeksi Suomessa käydessäni ostin heti kärkeen Stockalta kaksi rasiaa Saarioisten maksalaatikkoa ja kävelysauvat.)

1. Vaikka olen jo 22 tuntia sitten saanut tämän talon tyylikkäimmältä naiselta tietooni Manhattanin 3 parhaan kenkäkaupan osoitteet, en ole tehnyt asialle vielä mitään. Apua?! Mikä mua vaivaa!?

2. Viime kesänä päättyi jakso, jolloin en ollut käynyt suunnilleen 10 vuoteen hammaslääkärillä. Traumaattinen oikomishoito ja YTHS:n viisaudenhammaskontrollit olivat osaltaan boikotin takana. Sitten aloin kuulla tutuilta juttuja ulkomaanlomiin osuneista hätäjuurihoidoista. Virginiassa asuessa takahammasta kolotteli ja omaatuntoa vielä enemmän. Jouduttuani lähikontaktiin amerikkalaisen terveysvakuutukseni aukkojen kanssa tuntui luonnolliselta soitella heinäkuussa Helsingin yksityiset hammaslääkäriasemat läpi ja etsiä kissojen ja koirien kanssa puurtajasielua, joka haluaa ryhtyä isoon remonttiin sillä aikaa kun kollegat mökkeilevät ja purjehtivat. Kaikkien kauhuskenaarioiden jälkeen hammashoito olikin sitten antikliimaksi, tylsää ja miltei miellyttävää. Wimpo-hammaslääkäri ei edes halunnut lähteä poistamaan viisureitani, mutisi jotain kasvohermohalvausvaarasta ja ehdotti että jäämme "seurantalinjalle."

Bonustunnustus - kun nyt vaitiolo rikkoutuu, niin antaa sitten mennä:
3. Parhaita Suomen TV:stä ikinä näkemiäni sarjoja on subtv:n Cheaters, silloin kun Tommy Grand (as portrayed by Tommy Habeeb) oli vielä sen juontajana. Runner-up on tietysti Beverly Hills 90210:n ensimmäiset viisi vuotta, suunnilleen kolmeen kertaan katsottuina. Ja minähän en siis koskaan katso televisiota.

Kaikkihan tietävät, että kiertokirjeitä ei koskaan pidä lähettää eteenpäin. Kenellehän tulisi tästä yhtä vaikea paikka kuin minulle? Eufemia? Ja Peter Elk, tietty?

Buzzwords 

torstaina, huhtikuuta 22, 2004

Aina joskus jotkut hokemat luiskahtavat kaikkien kielelle. Joku vuosi sitten brittitutut höpisivät underpinningeistä kaikissa muissa paitsi betoniraudoitukseen liittyvissä merkityksissä. Seuraavassa esimerkkejä amerikanenglannista.

garden variety - yleisiä käyttöaiheita: garden-variety thief / pedophile / angel / introvert / post traumatic disorder sufferer. Ilmaisu viittaa keittiöpuutarhaan, rikkaruohoihin, arkeen, hyötykasveihin: asioihin, jotka ovat yhtä eksoottisia kuin lanttu, sipuli tai porkkana. American Heritage Dictionary määrittelee: common; unremarkable. "Situation comedies and other garden-variety television fare." Osama Bin Laden ei amerikkalaisten mielestä ole garden variety terrorist.

zhoozhing - luulin että tämä Queer Eye for the Straight Guyssa tiuhaan käytetty ilmaisu olisi jo suosionsa illassa, mutta viime viikonlopun NY Timesin liitteissä oli juttu ammattikunnasta, joka tekee final zhoozhin asunnollesi - ie, miehittää sen remontin ja sisustamisoperaation jälkeen tuoksukynttilöillä, lastaa jääkaappisi luomuherkuilla ja laatushamppanjalla, sijoittelee sohvatyynyt ja päiväpeitot houkutteleviin kulmiin ja ottaa koko komeudesta ison kasan polaroideja, jotka luovutetaan sinulle albuminomaisena Your Apartment - The Owner's Manualina, jotta osaat jatkossakin pitää kotipesäsi Architectural Digestiin kelpaavassa kunnossa. (Kun sitten haluat myydä asuntosi edelleen, palkataan apartment stager täyttämään asuntosi kaikilla niillä hellillä ja nostalgisilla muistoilla joita itse et saanut sinne koottua - mutta tämä on jo ihan eri juttua.) Tavanomaisessa yhteydessään zhooshing henkilöityy QESG:n Kyaniin: se on maskuliinisempi ja munakkaampi synonyymi sanalle primping, viitaten siihen miten värkkäilet tuntikausia muotoilutuotteilla geelikutrejasi. Sanan provenanssissa on samaa kuuroa euroihailua joka saa jenkit kutsumaan alusvaatteita sanalla lawn-zhe-ray - uskoa soinnillisen konsonantin poikkeukselliseen tehoon.

grooming - "I feel they are almost grooming me - obviously to become their successor", sanoi työtoveri, jonka urakehitys on pystysuorassa nousussa. Vaikka samalla aasinsillalla ollaan, groomingin buzzword-merkitys ei viittaa nenäkarvojen trimmaukseen (joka on zhoozhingia) vaan tärkeään sivumerkitykseen "To prepare, as for a specific position or purpose: groom an employee for advancement." Grooming on se rakkauden teko jolla kasvatat ja viimeistelet parasta alaistasi planeetan valloitukseen.

better fit - "We preferred Bill over Kwame because he was clearly a better fit for this company (The Donald)." "It's amazing to meet so many fascinating women who'd definitely be a good fit for me romantically (Jesse the Bachelor)." Mallinnuskursseilla betayhtälöitä väänneltyäni höräytin korviani kun kuulin kaikkien tosi-TV-julkkisten puhuvan ihan samaa kieltä kuin minäkin. The most parsimonious model provides a significantly better fit than the full model. Oops, the most full-figured model would be a much better fit for me than...

carving nature at its joints - voi olla että tämän Platonilta peräisin olevan kaikkien taksonomioiden taustalla olevan fraasin suosio rajoittuu yliopistoni seminaarihuoneisiin. Suosittelen kokeilemaan hokemanomaisena alkulauseenvastikkeena kun haluaa ilmaista jotain jota ei itsekään täysin ymmärrä. Pitää taatusti myös yleisön sopivan ymmällä.

Sikamaista 

keskiviikkona, huhtikuuta 21, 2004


If pigs could fly...

Nettihesaria lukemalla saa ainutlaatuisia ja tärkeitä uutisia kotipallonpuoliskolta. Kuten päivän herkku, "Mies löi kirveellä sivullista metrossa". Apua, uskaltaakohan sinne kirvessurmaajien kotimaahan palata kesälomailemaan?

Viime aikojen viihdyttävin Hesari-juttu on ehdottomasti kuvaus saksalaisen Pig Brother -webcamin synnyttämästä innostuksesta. Alkuperäislinkki on jo painunut maksullisten arkistojen hämärään, mutta ohessa aussilehti kertoo sikainnostuksesta. Käy tarkkailemassa raidallisten pikkupossujen reaaliaikaisia tonkimistapoja ennen kuin ne kasvavat liian isoiksi (klikkaa Live-Video).

Iloinen ja surullinen 

tiistaina, huhtikuuta 20, 2004

Mikähän näitä mielialanvaihteluita teettää? Kouluvuosi on loppusuoralla, mikä tuottaa samalla iloa ja haikeutta. Olen mielestäni tämän lukukauden aikana päässyt hyvin tavoitteisiini, ja Columbian erinomainen opetus on avartanut näköalojani ja kehittänyt taitojani. Ei vielä tarvitse edes tuntea luopumisen tuskaa, sillä olemme täällä myös ensi lukuvuoden - voi nauttia mukavasta ja kannustavasta työilmapiiristä eikä vielä tarvitse hyvästellä ketään. Ja sain tänään mustana valkoisella tuntuvan palkankorotuksen.

Hyvässä koulussa on kuitenkin helppo tuntea itsensä keskinkertaiseksi. Objektiivisesti katsoen pärjäämisessäni ei ole mitään vikaa, mutta ehkä perfektionistiseen perusluonteeseen liittyy taipumus tuntea haikeutta niitä asioita kohtaan joita ei osaa eikä ehdi - jonkinlaista pientä itselleen kuolemista siis kaiken aikaa tapahtuu, kun kaikkiin tarjolla oleviin mahdollisuuksiin ei millään pysty tarttumaan. Niin perfektionistinen en kuitenkaan ole, ettenkö tilaisuuden tullen pystyisi optimoimaan eli oikomaan hieman mutkissa: tänä vuonna yritän kirjoittaa valmiiksi niin paljon keskeneräisiä käsikirjoituksia kuin ehdin. Harkitsen myös paikallisen MSc-tutkinnon suorittamista, erityisesti intensiivistä kurssikuormaa kesäkuulle, ja apuraharumbissakin pitää pysyä mukana. Jos tähdet ovat oikeissa asemissa, yritän myös väitellä - tänään asia nytkähti taas hieman eteenpäin, kun kolmas osatyö hyväksyttiin lehteen ilman muutosvaatimuksia. Vaikka pitäisi olla tosi iloinen siitä että asiat menevät kohisten eteenpäin, olo on jotenkin oudosti haikea.

Ehkä tämä ilo-suru on tarttunut minuun itäeuroopanjuutalaistaustaisista työtovereistani. Bev supsutteli olevansa tänä iltana taas menossa jonkin serkkunsa häihin - suuressa ja monilapsisessa suvussa riittää häitä, hautajaisia ja sairastapauksia joka kuulle. Beville häät ovat kipeä paikka, sillä ilmeisesti onnistunut hasidityttö löytää valittunsa 18-vuotiaana ja perustaa suurperheen - naimattomana kolmikymppisenä vaihtoehdot suppenevat ja elämäntehtäväksi alkaa kiteytyä vanhempien valmistelu haudan lepoon. Siksi muitten onnesta iloitseminen on aina vähän karvasta.

Lisää ilosurua tässä suhteessa tuotti biostatistiikan ryhmässäni kypsynyt romanssi. Kyllä, monitasomallien yhtälöitä näpertelevät nukkavierut PhD:t ehtivät näköjään laskuharjoitusten lomassa vaihdella myös merkitseviä katseita. Lienevätkö lämpimät ja romanttiset kevätillat valmistelleet asiaa, mutta nyt yksi näistä kyyhkyläispareista oli rengastanut toisensa: morsiamella oli keltainen kevätsari, sulhasella siistityt hiukset. Molemmat piilottelivat kultaisia nimettömiään pulpetin kannen alla. Bev luonnollisesti vaistosi kuudennella aistillaan sormukset ensimmäiseksi, ja ryntäsi onnittelemaan punastelevaa pariskuntaa. Koska kyseessä oli muutenkin viimeinen luentokerta ennen loppukoekertausta, tunti luiskahti slapstickin puolelle - luennoitsija hairahtui esittelemään meille sandwich-estimaattoria ja sai aikaan sen verran hihittävää vastakaikua ja hälinää että luovutti ja päästi luokan ulos puoli tuntia etuajassa. Tässä kohtaa varmaan hyvä huomauttaa että kouluni opiskelijoiden keski-ikä on 32 vuotta: olemme kypsiä, viisaita ja vastuuntuntoisia lääkäreitä, epidemiologeja, biostatistikkoja, sosiologeja, psykologeja. Mutta emme näköjään immuuneja keväälle.

Analyyttisella järjellä ajatellen olenkin ollut niin hyväntuulinen ja toimiva viimeisen kuukauden Suomesta paluuni jälkeen, että mielialanheilahtelut varmaan myös liittyvät latenttiin koti-ikävään. Hassua, sillä en yhtään myönnä kaipaavani Suomeen: täällä on ihan hyvä. Mutta olen huomannut, että ulkomailla oleillessa suunnilleen kuukauden välein ilman mitään järkevää syytä systeemini jotenkin ylikuormittuu: pinna palaa, olo muuttuu surumieliseksi, arkiset asiat käyvät sietämättömästi hermoille. Lepo, Fazerin suklaa, naistenlehdet, itkeminen ja nauraminen auttavat.

Muutto 

maanantaina, huhtikuuta 19, 2004


Suuntana www.harmlesskitty.com

Harmless Kitty on ystävällisten taustavoimien tuella muuttamassa majansa omalle domainilleen, jonne selaimesi toivottavasti sinut jo automaattisesti siirsi. Uudet viestit tulevat siis jatkossa osoitteeseen www.harmlesskitty.com - päivittäkää linkkinne.

Saman tien voitte pohtia kummalla on parempi addiktiopotentiaali - Fruit Smashilla (via Luminous Dreams) vai Kuplamuovilla (via Shine). Näistä virittelyistä ja sijaistoiminnoista päätellen ei suinkaan ole superlämmin kevätpäivä, lukukauden loppu, eikä käsillä uuden artikkelin kirjoittamisen aloittelu ;)

Diversiteettiä 

sunnuntaina, huhtikuuta 18, 2004


Elämää elevated trackilla

Kasvojen ihoa kuumottelee siihen malliin että epäilen suojakertointen jääneen vähän vajaaksi. Aurinko paistaa, on noin 22 C lämmintä, ja olen seikkaillut parhaan osan päivää 7:n metrolinjan varrella Queensissa. Seiskaahan kutsutaan nimellä International Train, sen verran monen siirtolaistihentymän kattojen yli se kolkuttelee. Matkan varrella on ainakin irlantilaisia, italialaisia, filippiinejä, intialaisia, pakistanilaisia, bangladeshilaisia, korealaisia, kiinalaisia ja taiwanilaisia. Sekä tietysti kaikki mahdolliset latinoryhmät Argentinasta Meksikoon. Ruuhka-aikaan juna on täpötäynnä kaikkia näitä ja useita muita kansallisuuksia, mutta nyt kolistelin tyhjässä vaunussa seuranani ainoastaan Diane Keatonin näköinen nainen, joka oli pukenut itsensä ja noin 6-vuotiaan poikansa kiireestä kantapäähän New York Mets -kuteisiin: molemilla oli räpylät käsissä, olivat mitä ilmeisimmin matkalla hiomaan syöttötekniikkaansa.

Jäin pois junasta Pikku-Bombayssa Jackson Heightsissa. Suunnilleen suoraan elevated-metron laskeutumisrampin kohdalla 74. kadulla kiskojen pohjoispuolella on Jackson Diner -niminen ravintola, josta saa aivan loistavaa intialaista ruokaa - joidenkin mielestä New York Cityn parasta. Buffet-lounas maksaa huikeat 9 dollaria ja ruoka oli suussasulavaa. Osa asiakkaista ravintolassa söi sormin ja oli pukeutunut intialaisittain: kadulla väki tungeksii sarit ja salwar kamizit päällä, liikkeiden ikkunassa on näytteillä kilokaupalla epätodellisen keltaisesta kullasta punottuja paksuja käsi- ja kaulakoruja (myötäjäisiksi?).

Ympäristössä on myös halal-teurastamoita ja korkeita mutta viihtyisän näköisiä kerrostaloja, joiden erikoisuus on vehmas korttelipiha - täällä suunnattoman yksilökeskeisyyden kotimaassa oudon sosialistinen utopia. Koska lähiö on suoraan La Guardian lentokentän laskeutumislinjalla, aina välillä jonkin regional jetin peräsin peittää ison kappaleen taivasta, mutta lentokoneiden jylinä jää auttamatta kakkoseksi Roosevelt Avenuen elevated trainin räminälle ja asukkien ikkunasta pauhaavalle salsalle. Joku asukeista oli huolekkaasti viritellyt kaiuttimet talonsa kuistin katolle, ja koko kortteli raikasi olavivirtamaisen latinocroonerin sentimientoa. Kurkistin 37. Avenuella kolumbialaiseen leipomoon. Leivonnaiset olivat mielettömän herkullisen näköisiä, mutta kaikki asiakkaat näyttivät intiaaneilta. Jänistin: minua alkoi kyllästyttää se että pistän sen verran paljon silmään että ihmiset tuijottelivat perään.

Kolistelin 7:lla Corona Parkin ja stadionien ohitse päättärille, vähän kuin olisi mennyt paikalliseen Itäkeskukseen, Flushingiin. Puolet Flushingista on umpikiinalaista, puolet korealaista. Hämäävästi kaupunginosa olisi muuten käynyt anywhere-Amerikasta, ulosmenoteitä ja matalia liikerakennuksia, mutta latinalaisia kirjaimia näkyi vain harvakseltaan ja kaduilla haisi oudoille mausteille ja kaloille. Jalkakäytävällä olevista säkeistä olisi voinut ostaa sieniä ja kuivattuja marjoja. Epäilen, että muita vaaleita hiuksia omieni lisäksi ei olisi löytynyt muutamaan neliömailiin. Sen sijaan vastaan tallusti mielenkiintoinen minulle uusi ihmislaji, ilmeisen hyvinvoivat amerikankorealaiset ja -kiinalaiset mall rat -tytöt, joilla oli pakollisena asusteena Burberry-ruutua ja Tiffany-paperikassi, tiukat farkut ja huolelliset silmänrajaukset. Tunnelma oli huomattavasti nuorekkaampi, siistimpi, vauraampi ja rauhallisempi kuin Manhattanin Chinatownissa.

Eilen maistelin diversiteettiä Brooklynin puolella. Brooklyn Museum of Artissa oli eilen rakennuksen uuden sisäänkäynnin avajaiset. Näytti kuin lasinen ufo olisi laskeutunut 1900-luvun alun kreikkapökkelötyyliä edustavan museorumiluksen eteen, ja tästä brooklynilaisille sukeutui oiva tekosyy järjestää kaupunkikarnevaali: museon aulassa raikui hip hop, sisäänpääsy oli ilmainen, ja normaalisti nuutunut kulttuurilaitos sykki väkeä, elämää ja planeetan kaikkia kansallisuuksia. Yläkerrassa oli raikas katselmus brooklynilaista nykytaidetta, ja siellä oli vaikea sanoa olivatko itse työt vai niiden värikkäät tekijät vangitsevampaa katsottavaa.

Museon takana on pieni kasvitieteellinen puutarha, jonne kaikki kynnelle kykenevät samalla reissulla ahtautuivat kirsikan- ja magnoliankukkia ihastelemaan. Sadat kameran sulkijat napsuivat, parhaita kuvakulmia jonoteltiin. Hippimummot ja -vaarit solmuvärjätyissä paidoissaan keskustelivat karmasta ja qistä, ortodoksijuutalaisnaiset ottivat aurinkoa mustissa sukkahousuissaan, uljaat karibialaisnaiset nuuhkivat magnoliankukkia, ja kaikkien lapset ruokkivat leivänmuruilla lammikossa molskivia karppeja. Museon myymälä herätteli ovelasti piintyneimmänkin kivikansalaisen latentin vihreän peukalon: loft-asukit raahasivat matkaansa tomaatin, pensasmansikan ja perennojen taimia. Veikkaan, että ostokset löytyvät ennemmin tai myöhemmin erkkeristä kuihtumasta - mutta minunkin piti nipistää itseäni muistuttaakseni että en nyt tähän hätään omista parveketta tai edes kunnollisia ikkunalautoja, ja pidättäytyä verenpisaroiden, särkyneidensydänten ja orvokkien ostamisesta.

Illan päätteeksi tallustimme Park Slopeen syömään ihan kelvollista italoruokaa. Paikan valitsimme leudon illan ja jalkakäytäväterassin innoittamana. Tarkemmin katsoen keittiössä raatoivat väliamerikkalaisen näköiset kokit, mutta paikan isäntä oli aksenttiaan, kultaista klönttikelloaan ja takatukkaansa myöten autenttinen brooklyninitalialainen, suoraan mafiaelokuvien maailmasta. Myös etäisesti Jacques Chiracilta näyttävä tarjoilija oli helppo kuvitella johonkin hämäräpuuhiin o.t.o.

Kotiin palatessamme muistin äkkiä, että meillä olisi ollut kirsikankukkia ja italialaista terassitunnelmaa omastakin takaa: asuintalomme vieressä on Sakura Park, jonka kirsikkapuut ovat japanilaisten lahjoittamia, ja ikkunastamme näkyy oikein mukavan italoravintolan eloonherännyt terassi. Mutta jotenkin vain Brooklynissä käynti kummasti aina tuulettaa...

Jumalainen Caetano 

lauantaina, huhtikuuta 17, 2004


Caetano, planeetan kaunein kuusikymppinen?

Etelä-Amerikan fyysinen ja henkinen läheisyys on yksi New Yorkin hyvistä puolista - brasilialaiset supertähdet poikkeavat tänne silloin tällöin, esimerkkinä joskus viime syksynä kuulemamme Gal Costa.

Eilen puolestaan liityimme miltei kesänlämpimässä illassa keskikaupungille lipuviin massoihin, suuntana Caetano Veloson konsertti Carnegie Hallissa. Yhdessä kaverinsa Gilberto Gilin kanssa Caetano perusti ihan oman musiikkisuuntauksen, tropicalismon, joka kehittelee bossa novaa vähän hippimäiseen suuntaan. Aika on kohdellut 60-luvulla sotilashallitusta maanpakoon joutuneita rokkareita lempeästi: Gilbertosta sukeutui Lulan hallituksen kulttuuriministeri. Caetano (s. 1942) taitaa edelleen olla Brasilian seksikkäin mies, ja subjektiivisen arvioni perusteella Caetanolla on läntisen pallonpuoliskon hunajaisin ääni. Caetano on parhaimmillaan äidinkielellään brasilian portugaliksi akustisissa samboissa, mutta tarinankertojana hän selvästi haluaa yleisönsä ymmärtävän laulujensa sanat. Siksi tällä kertaa hän halusi myös laulaa läpi englanniksi amerikkalaiset suosikkilaulunsa Sound of Musicista Nirvanaan.

Genderidentiteettiongelmia Caetanolla ei ole: hän suuntasi rakkauslaulunsa sekä miehille että naisille. Konsertin loppua kohden tunnelma tiivistyi siinä määrin että permannolla istuva uros karjui keuhkojensa täydeltä I LOVE YOU CAETANO!!!

Kevätiltaa 

torstaina, huhtikuuta 15, 2004

Ulkoa huikaisevasta auringonpaisteesta sisään tullessa luolamainen pimeys yllättää. Nyt on kevät: rakastavaiset latinoteinit roikkuvat Riversiden kiviaidalla ja on mahdoton löytää kirsikkapuuta jota joku aasialainen opiskelija ei ihailisi (mielellään kameran kera). Puistossa oravat juoksevat hormonihippaa. Riverside Parkin käytävillä näkyy aidasta kiinnipiteleviä rullaluistimilla horjahtelevia noviiseja ja talvenvalkeita sääriä juoksushortseissa.

Koko alkuviikon on satanut. Koska sade on ihan legitiimi syy jäädä pois töistä (voihan töitä tehdä kotonakin), nukkavieruunnuin eilen pitkälle iltaan makuhuoneessa laskujeni ja lomakkeitteni ääressä ihmetellen laukovatko sadepisarat autojen varashälyttimiä vai miten ne voivat huutaa liki taukoamatta koko päivän. Iltakahdeksalta tuntui että pää räjähtää raittiin ilman puuttesta. Vaikka ulkona oli film noir -sää - sadetta, sumua ja pimeää - ponnistin lähideliin kimmokkeena avokadon noutaminen TV:n edessä suoritettavaa guacamole+chipsit+tosi-TV -rituaalia varten.

Verrattuna makuuhuoneen ankeuteen jopa nuupahtanut Morningside Heights alkoi äkkiä tuntua sykkivältä metropolilta: en mennytkään kotiin vaan tallustelin päämäärättömästi Broadwayta tihkusateessa avokado taskussa. Ohitseni käveli pariskunta, joka raahasi täysillä jumputtavaa rumpukonetta. Huomasin, että kotikadullani kävelee myös tyylikkäitä ihmisiä, Barnardista purskahteli kadulle bileporukoita, ravintoloissa oli jo kevään varalle terassiviritelmiä. Menin paikalliseen lehtimyymälään meditoimaan, miksi tämä maailma tarvitsee New Jersey Brides -nimistä lehteä. Vanhempi myyjä perehdytti uutta aivan ummikkoa kassakoneen saloihin, taustamusiikkina oli jokin Brahmsin sinfonia, ja tuntui suunnattoman hyvältä kun oli kerrankin aikaa vapaaseen hortoiluun. Kotimaanosan kaipuukin lievittyi britti-Voguella.

Seuraavaksi ylitin kadun ja poikkesin aasialaiseen marketiin. Puutteellinen korean taito haittaa ruoka-aarteisiin tutustumista. Ajattelin ensin ostaa mielikuvituksettomasti sushia, mutta koska olin kerrankin matkassa kiireettä ja ilman painavia kantamuksia, löysin myymälän perältä tusinaa erilaista kimchi-herkkua ja tietysti Krispy Kreme -donitseja. Näitten antimien kanssa leiriytyminen Bachelor-jakson ääreen tuntui jo juhlalta - loppukauden ajan nimittäin kanadalaissyntyinen New York Giantsin nuori, rikas ja komea futaaja Jesse Palmer etsii äitiä tuleville lapsilleen parinkymmenen toinen toistaan täydellisemmän naisen joukosta.

Tänään on itse asiassa huomattavasti suurempi tosi-TV-merkkipäivä: The Apprentice ja American Idol huipentuvat livefinaaleissa. Työkaverini tuskailivat että joutuu sukkuloimaan kanavalta toiselle, jotta voisi seurata molempia. Minä sain jo eilen riittävän fiksin - tuijotin myös kuinka nipin napin parikymppinen nainen ja mies leikeltiin täysin uuteen uskoon Extreme Makeoverissa. Mukavana käänteenä yhteiset postoperatiiviset turvotuskokemukset ja arpikudoksen kehittymisen vertailut lähensivät näitä alunperin toisilleen vieraita sankareita siten, että puolet ohjelmasta saimme ihailla nenät teipeissä olevan pariskunnan kielisuudelmia. Ehkäpä siksi maltan poistua The Donaldin lumoista kuuntelemaan aitoa naisjohtajaa, Irlannin Tarja Halosta, ex-presidentti Mary Robinsonia, joka tulee nyt luennoimaan asuntolaamme ihmisoikeuksista.

Kammotus 

tiistaina, huhtikuuta 13, 2004

Antti vinkkasi, että American Idolia on siirretty suorana televisioitavan George W:n lehdistötilaisuuden tieltä, joten hiljennyinpä minäkin koko kansakunnan ohella katsomaan kuinka Mr. President lasketteli ensin liukkaasti hyvin treenatun puheensa läpi, mutta alkoi sitten änkyttää ja soperrella kun toimittajat pääsivät esittämään kysymyksiään. Jutun juurihan on näet että Irakissa on viime viikkoina kuollut ikävän paljon amerikkalaisia, 9/11 -iskujen ennakoinnin asianmukaisuutta kyseenalaistetaan tiukoissa kuulusteluissa, vaalit ovat tulossa ja George-poju vietti pääsiäisen leppoisasti ranchillaan. Nyt siis pitää vähän selittää.

Daily Kos ja Atrios, erityisesti post-mortem -kommenttiosasto, välittävät aika tyhjentävästi omatkin presidentin puheen herättämät ajatukseni. Painetta tai ei, miten tuo heppu oikein pääsi johtajuusasemaan? Vastaavassa pinteessä hiljattain liukas Tony Blair luikerteli ja harhautteli ovelasti, ja jääräpäinen Condi jyräsi kuin tankki. Mutta kunnon George-poju änkyttää, menee mykäksi, hikoilee, puhuu käsittämättömiä, pullistaa poskensa ja irvistää, harhautuu kysymyksistä, eikä vaikuta vakuuttavansa edes itseään. Tuliko teleprompteriin vika? Putosiko nappi korvasta? Auttaisiko tukeva tuplaviski?

Kaikesta huolimatta C-SPANilla puheen välittömässä jälkipuinnissa löytyi silti ihmisiä, jotka sanoivat "I support Mr. President 100%, no matter what." Pelottavaa.

Kuukausista julmin 
Ohutta lämmintä sadetta, kirsikkapuu Claremont Avenuella kukkii. Vähän aikaisemmin satoi melkein vaakasuoraan. Metrotunnelien katosta tippui likavettä, rotat sujahtelivat kiskoilla. Harmitti kun farkunlahkeet laahasivat saastaisissa lätäköissä. Kostea ihmismassa painautui 168. kadun metrohissiin, hissinkuljettaja operoi nappejaan uneen lysähtäneenä. Edessäni villisti viittova mies selitti jotain sekavaa siitä että heidän junansa juuttui paikoilleen puoleksitoista tunniksi, kun poliisit jahtasivat pankkiryöstäjää metrotunnelissa. Kahden ja puolen tunnin luennon viimeisen puolituntisen ajatukset harhailivat, piirtelin muistivihkooni ja lakkasin seuraamasta minkälaisia veijareita ovat R hat ja Sigma hat squared sub A.

Vietimme pääsiäisen Bostonissa. Kaikki ruokafantasiat toteutuivat, itse asiassa moninkertaisina, sillä Antti kutsui intialaiset työkaverinsa syömään. Piilotimme vasta uunista otetun pääsiäislampaan ja teimme niin monta kasvisruokaa kuin osasimme - vikkelästi kadonnut goat cheese torta löytyy täältä.

Olo oli kuin huonossa scifisarjassa kun pamahdimme venäläiseen paralleeliuniversumiin etsimään tvorogia - tämä sen jälkeen kun hakusanat quark ja soft white cheese tuottivat vesiperiä. Löysimme peräti kolmea eri lajia, kaikki made in Brooklyn. Seuraavaksi sukaattichallenge: "Do you have candied lemon peel?" x 5 aina eri kaupoissa, kunnes lopulta valkoasuinen mestarileipuri ryntäsi avuliaasti keittiöstä kertomaan että vielä eilen jossakin Watertownin armenialaisista supermarketeista sai hillottuja appelsiininkuoria.

Päädyin keittelemään sukaattini itse: paksukuorisia sisilialaissitruunoita ei siihen hätään ollut, mutta kolmen tavallisen sitruunan kuorisuikaleet ensin 5 minuuttia ryöpättynä, sitten haudutettuna läpikuultavaksi sokeriliemessä (puolet vettä, puolet sokeria) ja lopuksi vähän aikaa kuivateltuina approksimoivat ihan onnistuneesti oikeaa tuotetta. Kaikki tämä sen eteen että pääsiäisaamun aamupalaksi saattoi levitellä vuorenkorkuisen pashakerroksen kulitsaviipaleille.

Peter Elkin ei pitänyt tulla Bostoniin lainkaan, mutta kohtalo päätti toisin: lauantaiaamuna Pekan kannettavasta näkyi pelottava musta ruutu kovalevyn kuoleman merkkinä - kone kainaloon ja suunta Chinatown-bussille. Kuljettaja kuulemma kyseli matkustajilta neuvoja New Yorkin ulosajoreiteistä ja eksyi Williamsburg Bridgen alemmalla kannelle, jonka yli sitten köröteltiin kävelyvauhtia, jotta bussin katto ei irtoaisi...

Antin taidoilla omalle koneelleni tehtiin elektiivinen pitkään vireillä ollut aivojensiirto ja Pekan koneelle elvytys ja ensiapu: kriittiset tiedostot pelastuivat. Bostonin sää yllätti kerrankin positiivisesti ja lammas oli aivan mainiota.

Paluumatkana katselin harmaata Uutta-Englantia Amtrak-junan ikkunasta. Pari perhettä ja muutama kalastaja harhaili hiekkadyyneillä. Säntilliset pikkukaupungit näyttivät pelottavan konformistisilta - pakko omistaa SUV, pukeutua Lands End -kuteisiin, pingottaa lasten kouluista ja haravoida pihansa. Juna oli ihan täynnä, ihmiset yhtä alakuloisia kuin maisemakin. "C'mon folks. It's EASTER!!!! Show a happy face! Smile! It's a holiday, after all," kannusteli konduktööri, mutta ei saanut vastakaikua. Ihmiset tuijottelivat jalkoihinsa, miettivät tulevan viikon töitä, ja juna lonkutteli murenevien teollisuusalueiden, roskaisten penkereiden, graffitien, jätevesipuhdistamoiden, lihatukkujen ja vuokrataloprojektien lomitse Penn Stationin onkaloihin.

Traing was here 

torstaina, huhtikuuta 08, 2004

Tänään tulivat iät-ajat sitten tilaamani yliopiston käyntikortit. Vastustin kiusausta teetättää Helsingissä käydessäni Multiprintissä omat yksityiset käyntikorttini siitä huolimatta että edelliset siellä tehdyt olivat mielestäni aivan ihanat, sillä ajattelin että on parempi odottaa kärsivällisesti että saan Hienon Amerikkalaisen Yliopiston Hienon Virallisen Logon persoonani jatkeeksi. Kärsivällisyys olikin tarpeen, kortteja joutui nimittäin odottelemaan yliopiston käsittämättömän byrokratian vuoksi puoli vuotta.

Työkaverini valistivat Suomesta palattuani, että oikovedokset tulivat ja menivät poissaollessani - mutta kaikki varmaan olisi OK. Aavistelin, että kaikki varmaan ei olisi OK: onnistuuko täällä muka mikään nappiin kertayrittämällä?

No, nyt sitten ystävällinen työtoverini tipautti käyntikorttiboksin pöydälleni. Korttien valmistajan giljotiinissa lienee ollut tylsä terä, sillä korteissa oli jännittävä nukkainen hapsureuna. Mutta hei, päärmäämättömät saumat ovat tänä keväänä huippumuotia, joten eipä se mitään. Nimeni oli oikein. BINGO! Käsittämätön suoritus amerikkalaisilta! Sähköpostiosoitteeni, joka toistaa hankalan nimeni, oli myös oikein. BINGO! Puhelinnumeroni olivat oikein. BINGO! Osoitteeni oli oikein! MUTTA VOI, englanninkielinen fraasi työnimikkeestäni oli kirjoitettu väärin. Oliko virhe vaikeissa latinalais-kreikkalaisperäisissä sanoissa, joita kukaan amerikkalainen ei selätä ilman spellcheckiä? EI! Käyntikorttini kolmanneksi ainoa selkoenglanninkielinen sana, Training, oli saanut muodon "Traing". Mielenkiintoinen vietnamilainen vivahde - kuulostin heti eksoottisemmalta ja pikantimmalta kuin oikeasti olenkaan. Lisäksi kortit oli vielä leikattu pari milliä vinoon, joten henkilötietoni komeilivat kunnianhimoisen nousujohteisessa kulmassa. Mahtavaa, että persoonattomat käyntikortit viestivät nonverbaalisellakin tasolla kunnianhimoa, progressiota, nousujohteisuutta - täältä tullaan tenure track, tie tähtiin on auki, ainakin jos näiltä korteilta kysytään!

Nuoret Suomen miehet ja naiset: kaikki ei ole paremmin Atlantin takana. Kaipaan ajoittain aivan älyttömästi parjattua luterilaista työetiikkaa ja itsenäisiä, ajattelevia, peruslukutaitoisia asiakaspalveluihmisiä, Suomen parasta luonnonvaraa. Kaipaan myös Multiprintin käyntikortteja. Ja Luottokunnan asiakaspalveluihmiset, joille satunnaisesti täältä käsin soitan, saavat minut kyynelten partaille, ei siksi että korttini olisi punaisella, vaan siksi että kiireiset ja mutkikkaatkin asiat sujuvat parissa minuutissa, ystävällisesti, asiantuntevasti, napakasti, ilman että puhelu eksyy robottiviidakoihin tai intialaiseen callcenteriin, ilman että verenpaine nousee sata elohopeamillimetriä jotain päivänselvyyttä kymmenennettä kertaa tankatessa.

Aionko valittaa käyntikorteistani ja vaatia maksutonta oikaisua? No, ei realiteetintajuni sentään ihan niin pahasti vippaa. Tätä vauhtia kortit varmaan valmistuisivat parahultaisesti siiheksi kun tittelini ja sijaintini muuttuvat. Ja sitten niitä painotuoreita kortteja voisi tuoreeltaan alkaa käyttää muistilappuina ja kauppalistojen pohjana, aivan kuin elegantteja entisiäni...

For Freaks and Geeks 

keskiviikkona, huhtikuuta 07, 2004


Kuollut mäyrä ennen kuin siitä tulee Linux-powered zombie

Päivän linkki veljeltä: yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten asentaa Linux kuolleeseen mäyrään. Kai Antti aavistaa, että viikonloppuna häämöttää kannettavani käyttöjärjestelmäpäivitys, joka on ihan verrannollinen kyseiseen operaatioon?

Kun olen vielä päivän mittaan pohtinut mitä BTUs, condensers & evaporator coils merkitsevät, kuluvan vuoden teknologiakiintiö alkaa täyttyä. Ostimme kiinalaisilta naapureiltamme ilmastointilaitteen - nyt kesä saa puolestani tulla. Ja tuleekin - ulkona on ollut tänään T-paitakeli.

Pelastakaa Martha 

maanantaina, huhtikuuta 05, 2004

Havahduin New York Timesin mainoksista siihen että juutalainen pääsiäinen alkaa tänään. Ilmankos paljon koshertuotteita myyvässä Fairway-supermarketissa oli eilen murhaava meno. Kristilliseen pääsiäiseen on vielä muutama päivä: vaikka pitkäperjantai ja pääsiäismaanantai ovat Amerikassa ihan tavallisia työpäiviä, veri vetää viikonlopuksi Antin lammaspaistin ääreen Bostoniin - saahan sikäläisistä venäläisistä kaupoista rahkaa pashaa varten? Sahramia, sukaatteja ja manteleita pitäisi myös etsiä käsille.

Pääsiäispuuhasteluvireessä selailin viikonloppuna lehtikioskissa Martha Stewart Living -lehteä. Vaikka puolalaisjuurinen amerikkalaisen unelman toteuttanut Ms. Stewart on on alkanut sikamaisesti rikastuneena monialayrityksen johtajana elää aika luotaantyötävää elämää, putoaminen jalustalta sai minut ensi kertaa kiinnostumaan Marthan maailmasta. Kireänä perfektionistina tunnetusta Marthasta tuli esiin inhimillisiäkin piirteitä: viimeiseen saakka tyylikäs kansikuvatyttö on ilmeisesti Howard Deaniakin lyhytpinnaisempi, ainakin alaisilleen.

Jos hyvin käy, sisäpiirikauppoihin hairahtunut lifestyleguru-Martha pääsee lehtensä kesänumeroon mennessä sisustamaan omaa selliään oranssiin vanginhaalariinsa sointuvaksi. Lehtikin kyselee paniikissa lukijoiltaan, pitäisikö sen muuttaa nimensä pelkäksi Livingiksi, kun keulahahmosta uhkaa tulla convicted felon.

Huhtikuun numero jäi kyllä ostamatta, sillä täysimittaisen Martha-pääsiäisen valmisteluihin huonekalujen entisöimisineen ja vahaamisineen, brunsseineen (kolmea erilaista kotijäätelöä!), käsintehtyine virpomavitsoineen, uniikkimunineen ja kukkakoreineen pitäisi minun vapaa-aikaresursseillani varata vähintään vuosi aikaa. Mikäli kotoanne puuttuu vielä pääsiäiskitschiä, Martha tarjoaa netissä munankoristeluohjeita. Ja jos Marthan viileisiin pastelleihin rakentuva värimaailma ei innosta, hänestä on olemassa myös goottiversio.

Ja jos koette, että itsepäisenä, menestyvänä ja tyylikkäänä naisena Martha on vain samanlaisen maailmanlaajuisen antifeministiverkon uhri kuin Anneli J., voitte käydä allekirjoittamassa Vapauta Martha -adressin. Täkäläisen demokratian pelisääntöjen mukaan vetoomus esitetään sekä George W:lle että Oprah'lle - jotta pääsiäisprojekteja riittäisi ensi vuodellekin.

Arkea sunnuntaina 

sunnuntaina, huhtikuuta 04, 2004

Tämä viikonloppu taitaa sujua sekalaisten arkisten asioiden hoidossa. Serkkuni Thomas on ollut käymässä, ja kävimme eilen katsastamassa potentiaalista asuntoa keskikaupungilta. Nyt pesen pyykkiä. Operaatio on kivuttomampi kuin Suomessa, sillä pesula on alakerrassa, ja voin paiskata melkein kaikki vaatteet kuivuriin. Jos kuivattaminen jäisi pyykkinarujen varaan, liassa pitäisikin elää huomattavan pitkiä jaksoja, sillä ajoittain ilmasto on niin kostea, että mikään ei kuivu, ainoastaan homehtuu.

Yritän myös raivata työpöytäni ja selvittää rästilehtipinon. Lisäksi metsästän ilmastointilaitetta kesäksi ja kiroan drugstorejen tarjontaa: käsikauppalääkkeissä on mitä ihmeellisimpiä vaikuttavien aineiden cocktaileja, puolen tusinaa antibioottia arvaamattomissa paikoissa kuten nenäsprayssa ja huulikiillossa, ja tai sitten tehonlähteinä esimerksi noitapähkinäuutetta ja haineväöljyä (kun toivoisin hydrokortisonia). Ibuprofeenikin on käsikaupassa huolekkaasti pilkottu 200mg:n kapseleihin, jotta annostelu sujuisi mahdollisimman näppärästi - nieletkö selkäsärkyyn kaksi, kolme vai neljä kapselia? Kun ei ole reseptinkirjoitusoikeuksia täällä, pitää yrittää etukäteen arvailla peruslääketarpeet ja tuoda tehoaineet Suomesta. Lääkärille lääkärissäkäynti on se viimeinen vaihtoehto - alkemia oman lääkekaapin lähtöaineistakin vetää voiton.

Jos viikonloppu on arkinen, juhlaa ajoittui vähän enemmän viikolle. Kävin Thomaksen kanssa katsomassa Movin' Out -musikaalia Broadwaylla. Musikaali on tosin aivan väärä sana, kyseessä oli oikeasti rockbaletti. Saimme halvat liput, jotka kerrankin olivat vähän huono diili: istuimme kyllä ensimmäisen rivin keskellä, mutta näyttämön reuna oli kymmenkunta senttiä otsamme yläpuolella, joten esityksen nähdäkseen piti nojautua takakenoon, ja silti Twyla Tharpin valmentamien mainioiden tanssijoiden jalat leikkautuivät näkökentästämme nilkasta alaspäin. Parin tunnin esityksen läpi-istuminen sujui kipukynnyksen kanssa kamppaillen, sillä esityksen pääkaiutin oli aivan suoraan edessämme. Se oli sääli, sillä tanssijat olivat erittäin karismaattisia - understudyt oli päästetty näyttämölle arki-iltana, ja heistä paistoi halu näyttää koko maailmalle että ainesta olisi seuraavan tanssimusikaalin pääosaan. Saimme siis ihailla kuinka joku kieppuu ilmassa puolen metrin päästä kasvoistamme. Maskin yksityiskohdat peruukin reunoja myöten erottuivat ja miestanssijoiden hiki satoi niskaamme.

Musikaalin musiikki ja juoni olivat aika kökköjä - haluatteko nähdä balettina, miten Vietnamin veteraanit käyvät ensin läpi päihdekierteen ja sitten äkkiä siirtyvät ihanaan terveeseen uuteen elämään toisiaan lämpimästi halailevinan ja tukevina hölkkäävinä aerobic-ohjaajina? Oikeastaan jäin kaipaamaan kokonaisuudesta enää tanssittua NA-kokousta.

Yhdellä päähahmoista, klassisesti koulutetulla kuubalaisella ballerinalla, oli ilmeisen paha anoreksia. Olemus oli ihan kakektinen ja kuivahtanut ylitreenatuista jaloista ylöspäin: kasvoja leimasi kireä stereotypaalinen taudille ominainen kärkevyys ja luurankomainen hymy joka syntyy siitä kun kaikki ihonalaisrasva on kadonnut. Musikaalin juonen merkityksiin syventymistä haittasivat mietteeni siitä, miksi tyttöä ei ole vielä passitettu sairaslomalle. Osittainen vastaus selvisi toisessa näytöksessä: ballerina esitti siinä mustahuntuista raivotarta, joka purkaa hurjaa negatiivista energiaa revityissä punkvaatteissa. New Yorkerin balettikriitikon mielestä kyseessä oli esityksen campein soolo, mutta noin kipeän ihmisen näkeminen kuolemaa tanssimassa oli jollain tavalla riipaisevaa ja samalla jotenkin asianmukaista: vaikka sairaudentunto puuttuu, löytyy edes jokin julkinen kanava ilmaista itsetuhoisia tunteita.

Eilen asuntolallamme oli isot juhlat. Suhtauduin tilaisuuteen ennakolta skeptisesti, luvassa oli talomme asukkien kansantanssiesitys, josta tuli tietysti väistämätön etukäteismielekuva piinallisen horjahtelevasta suorituksesta peruskoulun kevätjuhlassa. No, tässä kaupungissa sitä ei olisi tarvinnut pelätä: seurue oli aavemaisen ammattimainen ja akrobaattinen. Finninaamainen kalifornialainen naapurimmekin paljastui Naxokselle levyttäväksi jazzlupaukseksi.

Read this and weep 

torstaina, huhtikuuta 01, 2004

Prahablogi raportoi taannoin: "Lumen ja jään arkkitehtuuria esittelevä The Snow Show on tapaus, josta poisjääminen harmittaa suuresti. Kerrankin Suomessa tapahtuu jotain kansainvälisesti mielenkiintoista ja poikkeuksellista arkkitehtuurin kentällä - ja itse olen juuri silloin leutojen epätalvien Keski-Euroopassa."

Nyt minä yhdyn näihin harmitteluihin. Tänään nimittäin silmiin osui Kanadassa asuvan Marja-Leena Rathjen blogista että yksi suosikkitaiteilijoistani, kiinalaissyntyinen ilotulitusperformanssitaitelija Cai Guo-Qiang (jonka Transient Rainbow on näytillä alla) oli lopultakin pistäytynyt Suomessa tuikkaamassa jotain tuleen. Ei toki Helsingissä, vaan Rovaniemellä. Niinpä, mikähän olisi kovin suomalaista, syttyvää, ja *vinkki, vinkki* verotuksen juuri reippaasti alennettua aiempaa edullisempaa polttoainetta. Vastaus löytyy International Herald Tribunesta:
...[A]rchitects dominated most of the collaborations. For Rovaniemi, for instance, Zaha Hadid, a London-based architect, designed two large mirrored landscape formations, one in shimmering pale green ice, the other in snow. Her partner, Cai Guo-Qiang, a Chinese-born pyrotechnical artist, had no role in the design. Instead, he set fire to parts of the structure in an action called "Caress Zaha With Vodka."
Freudilainen lapsus tai ei, minä tietenkin luin tuon "Careless Zaha With Vodka." Kiitos, ei ole tarpeen reiteroida mitään juttuja liekehtivästä keittiön pöydästä, savuavasta öljystä ja vinkuvista palohälyttimistä...

Zaha Hadidhan sai juuri arkkitehtuurin Nobeliksi luonnehditun Pritzkerin - ohessa linkki laajaan profiiliin hänestä New York Times Magazinessa. Lohdutuspalkintona ajattelin mennä katsomaan Whitneyn biennaalia sunnuntaina. New Yorkerin mukaan odotettavissa on vallan erinomainen katselmus siihen mitä amerikkalaisessa nykytaiteessa tapahtuu juuri nyt.

This page is powered by Blogger. Isn't yours? Listed on Blogwise