Tein sen taas. Viime kesänä kiduin elokuun helteissä Suomessa kuumeisena tahmeissa lakanoissa Amerikkaan-muuttoa edeltävällä viikolla, jolloin olisi pitänyt siivota ja pakata. Nyt ei ole kuumetta, mutta olo on kuin päästä amputoidulla, Kleenexejä kuluu ja kurkku on tulessa. Yhteinen tekijä tautien takana ovat nopeat lämpötilanvaihdokset helteestä paleluun. Olen herkkä ilmastoinnin provosoimille kylmettymisille. Kotona ja töissä osaan jo jotenkin varautua vallitsevaan lämpötilaan, mutta en ikinä muista että metroon, bussiin ja junaan pitäisi helteilläkin ottaa mukaan villatakki tai -shaali, jopa kaulahuivi. Koska joudun usein kaupungille lähtiessä tahmaamaan ihoni SPF 50:llä, minkään vaatteen, etenkään pashmina- tai silkkihuivin liimaaminen titaanipastaiseen vaaleankiiltävään nahkaani ei tunnu järkevältä.

Jo eilen Bostonista kotiin siirtyessä oli oudon haluton ja vetämätön olo. Kun junamatkalla nenä alkoi tippua vettä solkenaan, tajusin että olen sairastumassa kesäflunssaan. Suosittelen muuten sydänkesän Amtrak-reissua Bostonista New Yorkiin vaikka se on viisi-kahdeksan kertaa bussimatkaa kalliimpi: Rhode Islandin ja Connecticutin rantamaisemat ovat hyvin idylliset, niitä unohtuu helposti katselemaan. Interstatelta taas ei näe paljon mitään. Lisäksi junissa on sähköpistokkeet mahdollista työpuuskaa varten, jalkatilat ovat mainiot, ja Amtrak sylkee matkustajansa Penn Stationille lyhyen metromatkan päähän kotoa - näistä syistä kehitän aina tekosyitä miksi juna sittenkin kannattaa bussia paremmin.

Tänään missasin kipeän olon ja yleisen väsymyksen vuoksi sekä Gay Pride -paraatin että hummerikekkerit - tosin lohdutukseksi Annie Hall -tyylinen elävien hummerien teurastus olisi muutenkin lykkääntynyt juhlien isännän ruokamyrkytyksen vuoksi. Ulkona on tietenkin hieno kesäpäivä, mutta olen lähinnä nukkunut ja silmäillyt vähän puuroisin aivoin uutta Grantaa ja päivän lehteä. Toivon että lepo auttaa ja toivun tästä pian - flunssan ja jet lagin yhdistelmä ei ole mikään erityisen tavoiteltava tila.

Liikenne ulos New Yorkista oli eilen aika puuroista, vaikka lähdin alkuiltapäivästä ja osuin aiempaan bussiin kuin olin aikonut. Matkaani sulostutti laiha kiinalainen mies, joka ei juurikaan puhunut englantia, mutta tarjosi minulle ystävällisesti McDonalds-tauon aikana muovipussistaan litsiluumuja, kun tuijotin uteliaasti niiden kuorimisprosessia. En ole varma oliko litseillä osuutta asiaan, mutta loppumatkan (2.5 tuntia) mies torkkui ja piereskeli tauotta äänettömän tappavasti - Chinatownin portilla Bostonin päässä piti vähän aikaa tasoittaa tilannetta kiskomalla keuhkoihin raitista pakokaasuista ilmaa. Olin ajatellut käydä ostamassa oman kimpun litsiluumuja, mutta kadut hämärtyivät uhkaavaan tahtiin. Vaikka ajo iltaruskossa Connecticutin ja Massachusettsin läpi oli kesänvihreydessään oudon skandinaavinen tienvarsimaisemiltaan, shokkina kello yhdeksän illalla oli säkkipimeää - kaksi päivää kesäpäivänseisauksen jälkeen! Tarkistin - täällä aurinko laskee tänään 20.25, New Yorkissa 20.31, Clevelandissa 21.05, Ann Arborissa 21.15. Näin siis itä-länsisuunta vaikuttaa saman aikavyöhykkeen sisällä. Tarvitsen valohoitoa - tulen Suomeen ensi viikonloppuna.

Tänään kävin tapaamassa potentiaalista yhteistyökumppaniani Harvardin Longwood Avenuen lääketieteellisellä kampuksella. Aamuruuhkainen metro- anteeksi T-matka D-linjaa pitkin oli kokemus sarjasta sillinä sardiinipurkissa. Enpä ole pitkään aikaan osunut noin täyteen junaan... Tungoksesta huolimatta väki oli pikkutarkan kohteliasta.

Täällä tosiaan asuu aivan eri ihmislaatu kuin New Yorkissa. Kelttiläisperäiset naiset pukeutuvat prepysti nilkkasukkiin, lenkkareihin ja shortseihin. Kaikkien iho on pisamainen ja kullanvärinen, tai joskus hummerinpunainen liiasta auringosta. Hiuksissa monilla on annos inkivääriä - monet näyttävät Conan O'Brieniltä, enemmän tai vähemmän söpöinä versioina. Monietniset työkaverini New Yorkissa nyrpistävät nenäänsä Bostonin diversiteetin puutteelle: kenties ennakkoluulot ovat molemminpuolisia. Tylsänä valkoihoisena minulle sekaansolahtaminen on helpompaa, mutta ihoni on kelmeänkalpea, ei kultainen, enkä kykene kuvittelemaan esiintyväni julkisesti lyhyissä vaaleansinisissä froteeshortseissa, olivatpa ne kuinka trendikkäät hyvänsä.

Koska kaikki asiat ovat viimeiset pari viikkoa menneet säännönmukaisesti pieleen ja olin varautunut pahimpaan, yllätyin kovasti kivasta ihmisestä ja hyvin sujuneesta tapaamisesta. Rikkinäiset hissit, pimeät kubikkelit ja ahtaat tilat eivät hämmästyttäneet - tässä(kään) Harvard ei kykene hakkaamaan Columbiaa. Palkitsin itseni kevyellä kenkäshoppauksella tapaamisen päätteeksi.

Ihan vain pikainen elonmerkki. Olen huhkinut olan takaa pois kotimaisia töitäni jotta asiani olisivat mahdollisimman kunnossa kun Suomi karkaa lomille. Toisella kädellä hoitelen akateemisia rituaaleja - jos esitarkastus menee suunnitellussa aikataulussa, väitöstilaisuuteni osuu parhaaseen pikkujoulusesonkiin, joten yritän aamuhämärissä murteellisesti mökeltää täältä valtameren takaa asiaankuuluvia tila- ja juhlavarauksia. Kaikkea ei tietenkään mitenkään ehdi eikä jaksa, mutta asiat alkavat olla kohtuullisessa mallissa. Minulla on jopa vastaväittäjä - en voi olla hihkumatta samaan ihq!-sävyyn kuin olisin saanut uuden ihan oman barbin - tai pikemminkin Ken-nuken.

Deidre ja minä olemme ihan kuitteja. Meillähän on joka maanantaiaamu pikku seremonia, jossa asetamme itsellemme viikon tavoitteet ja tarkistamme miten edellisen viikon tehtävät toteutuivat. Vuoden varttuessa tavoitteiden määrä tuntuu karanneen käsistä. Nyt on alkanut tuntua että virittelemme itsellemme oravanpyörää. Minulla on kaksi Supernainen-T-paitaa, jotka ovat nykyään kestokäytössä: tarvitsen ilmeisesti supervoimia että selviän ihan vain tavallisesta keskiviikosta. Tänään lintsasin uuvuttavan kolmen tunnin aamuluennon. Halajamme molemmat lomalle, minkä paljastaa päätön kikatus ja se, että uutteran näköinen Deidre paljasti lataavansa kannettavalleen mp3-tiedostoja sen sijaan että hahmottelisi afrosentriseen maailmankuvaan perustuvia psykoterapiakehitelmiään.

Ensi viikolla on kesälukukauden finals-viikko (esseevyöry aaaargh), huomenna puolestaan koulutusohjelmani kesäbileet - luvassa ainakin rommiboolia ja paistettuja keittobanaaneja. Bileistä starttaan Chinatown-bussilla kohti Bostonia. Vaikka juhannusaattooni sisältyykin siellä työpalaveri, maiseman vaihdos tekee hyvää. Ja kaikella kunnioituksella Suomen sadesäitä kohtaan, täällä on luvassa lämmintä ja aurinkoista. Viikonlopun New York Timesin matkailuosassa oli muuten Helsinki-spesiaali (yhdessä Ugandan kanssa). Häpeäkseni opin jutusta jotain uutta kotikaupungistani - mikä ihmeen Arctic Ice Bar?

Omituinen huonon tsägän dominorivi tuntuu vallitsevan. Hyvin siinä mielessä että töissä tuntuu syntyvän tulosta (bloggaamistauko auttaa?) ja olen mielestäni ollut kiireinen mutta tehokas. Huonosti siinä mielessä että olen niin uppoutunut kulloisenkin viikon käsillä oleviin haasteisiin että muut deadlinet hujahtavat ohi. Olen missannut ainakin yhden apurahan viimeisen anomuspäivän ja erään kokouksen abstraktideadlinen. En päässyt tärkeälle kesäkurssille: koska jarrutin Suomen-lentojeni muuttamista kurssin loppukoepäivämäärää ennakoiden, jouduin vaihtamaan varausluokkaa ja maksamaan paluulipustani 160 dollaria ekstraa kun lopulta tuli tieto, että en mahdu kurssille. Vaivaisen vähän käyttämäni mutta kallis metron kuukausikorttikin umpeutui eilen, juuri ennen viikonloppuihin osuvaa käyttöpiikkiäni.

Osallistumiseni ensi syksyn johtajuuskoulutusohjelmaan meni mönkään koska ensimmäinen seminaariviikonloppu olisi ollut päällekkäin Amsterdamin-matkani kanssa, vaikka olin etukäteen tarkistanut että matkapäivieni ei pitäisi osua kurssipäiville. Ironisesti vielä Amsterdamin-matkakin kyseenalaistui, sillä sikäläinen yhteistyökumppanini kutsui minut kyllä auliisti esitelmöimään, mutta unohti vahvistaa kutsun ja lähettää asiaan liittyvät materiaalit, ja ihmettelee nyt miksi en ole tulossa - en voinut ilmoittautua kun en saanut ajoissa virallista kutsua. Toivon että asia järjestyy jotenkin, mutta en jaksa olla erityisen optimistinen.

Töissä olen tuhrannut aikaa tasokokeisiin. Kukaan ei usko, että suomalaisesta yliopistosta voisi tulla mitään hyvää: opintosuoritusotteeni ei kelpaa, vaan saan osoittaa taitoni 3-5 tunnin kestoisessa kokeissa. Ajanhukka ei naurata, sillä nyt olisi pirun kiire tehdä oikeita töitä eli viimeistellä kaksi artikkelia julkaisukuntoon ennen heinäkuun alkua. Tähänastiset kokeet ovat menneet hyvin - ensimmäisen niistä jälkeen se ihminen joka eväsi minulta kesäkurssini tuli pyytämään anteeksi ja valittelemaan että ei sittenkin päästänyt minua sittenkin kurssille koska selkeästi olisin kuulunut sinne. Jälkimmäinen tasokoe sovittiin huolella etukäteen - kyseessä piti olla 25-45 minuuttia kestävä parinkymmenen monivalinnan läpihuutojuttu. Kun tulin paikalle, kävi ilmi että pyytämäni tasokoe olikin viiden tunnin kestoinen, mutta asiaa junaileva ihminen oli sotkenut kaksi koetta keskenään, eikä hänellä ollut antaa minulle koemateriaalia eikä uutta koeaikaa. Argh. No, lopulta tuokin saatiin junailtua ja kulutin viisi tuntia pari päivää myöhemmin väkertämällä midtermiä (2h) ja finalia (3h) peräperää. Kokeissa oli pari täysin identtistä ja päällekkäistä kysymystä, joten ilmeisesti samalla mitattiin test -retest -reliabiliteettia.

Muissakin työkuvioissa aavistelen takapakkia, mutta en enää jaksa jatkaa listaa. Kolmen esseen ja eurojetlagin skenaario parin viikon päässä ei liioin lohduta.

Ikävä vaikutelma on että kiireeltäni sotken itse asioitani - jäävät viime tippaan, myöhästyn, muistilistakaan ei auta muistamaan. Toisaalta isoimmat sotkut syntyvät asioista, jotka eivät ole omassa varassani vaan kiinni muista ihmisistä. Täällähän defaultisti mikään ei suju kertayrittämällä. Itse pystyisin ehkä jotenkin ryhdistäytymäänkin, mutta kun on muitten kontribuutiosta riippuvainen, oma skarppaaminen ei riitä. Sotkut masentavat silti.

No, paljon hyviäkin asioita mahtuu sekaan. Suomesta vaikka kuinka monelta ystävältä kuuluu erilaisia kivoja asioita. Kalifornian-matkat olivat ihania, ehkä niiden vuoksi kannattikin vähän sekaantua askelluksessa. Joka blogissa pyörivän "mikä amerikkalainen kaupunki olet" -testin mukaan en ikävä kyllä ole NYC - sori, delisämpylät tunkevat korvista ulos - vaan SF, vaikka mitä yritän. Täällä on myös aivan upea ilma, kesäisen lämmintä ja lopultakin kosteus pudonnut liki 90 %:sta alle 60 %:iin. Työpaikan ilmastointikin fiksattiin - Deidre pimahti yhtenä päivänä kun me molemmat aloimme aistia löyhkäävämme hieltä höyryntäyteistä suihkukaappia muistuttavassa huoneessamme, ja outoa kyllä asia tuli vuorokauden sisällä kuntoon yhdellä puhelinsoitolla.

Viime viikonloppuna kävelimme auringonlaskun aikaan mahtavan Jerseyn ja Manhattanin yhdistävän George Washington Bridgen yli, väistelimme SUVeja kävelemällä osavaltiossa jota ei ole suunniteltu jalankulkijoille, kurkimme omaa rantaamme Hudsonin väärältä puolelta, ja söimme persialaista ruokaa suunnilleen ainoana ei-iranilaisena Edgewater, NJ:ssä.

Eilen puolestaan meillä oli ihana iltapäivä Brooklynissä. Löysin edullisen ja viimeistä huutoa olevan kesämekon Brooklyn Industriesista, ja sain siitä heti tänään kehuja kun odottelin bussia se päälläni Madison Avenuella palatessani Jewish Museumin Modigliani-näyttelystä. Pekka puolestaan kävi Gorilla-kahvilassa ostamassa etiopialaista reilun kaupan kahvia, josta tuoksuu nyt koko asunto. Brooklyn yleensä ja Park Slope erikseen on ehdottomasti henkinen kotimme täällä, ja eilen alkoi taas tuttu kuume - Manhattanilta on päästävä pois (vaikka vartin työmatkani venyisikin tuntiin ja ylikin). Saapa nähdä eteneekö asia muuten kuin ajatuksen asteelle.

Lääkkeenä Brooklyn-ikävään tarkkailimme lauantai-illan Karibia-meininkiä Flatbushissa: reggaeta kellareista, fantastisia rastoja, jamaikalaisia leipomoita, outoja juureksia ja vihanneksia, söpö historic district. Puerto Rico, Dominikaaninen tasavalta ja Jamaikahan ovat superarkisia oman asuinalueemme, työpaikkani ja työkaverini kautta - mutta Flatbushista löytyy Antiguaa, Trinidadia, Guyanaa ja muita vähän jännempiä kansanosia. Täydellisen illan päätteeksi kolistelimme G:llä Queensin puolelle Astorian kreikkalaiskortteleihin syömään mielettömän hyvää souvlakia. (Joka oli täkäläiseen hintatasoon nähden puoli-ilmaista.) Nyt taidan valua Lincoln Centerin Barnes&Nobleen selaamaan kirjoja ja hakea vähän sushia iltapalaksi.

Jotkut oudot sähkömagnettiset ilmiöt alkavat kesän tullen vaikuttaa siten että minussa käynnistyy muuttolinnun vaisto palata kotiin. Palelemaan. Läiskimään hyttysiä. Saunomaan. Nauttimaan niistä muutamasta viikosta jolloin keskiverto suomalainen kokee elävänsä täysin rinnoin.

Marssin siis paikalliseen opiskelijamatkatoimistoon ja pyysin aikaistamaan paluulippuani elokuusta heinäkuun alkuun. Selitin haluavani Helsinkiin. Toimiston kolme tyttöä katsahtivat epäuskoisina toisiinsa ja alkoivat nauraa: ei voi olla totta - joku haluaa Helsinkiin??? Taisin näyttää vähän hämmentyneeltä ja loukkaantuneelta - ja he kiiruhtivat selittämään että tämän kesän halvimmat Euroopan-lennot New Yorkista tarjoaa Finnair. Lennot Helsinkiin ovat siksi tupaten täynnä, vaikkakaan he eivät olleet vielä törmänneet kehenkään jolle Helsinki olisi final destination. He valittivat minulle, että eivät tiedä mitään Suomesta - paitsi että siellä on kesäisin sietämättömän valoisaa - ja pyysivät minulta vinkkejä asiakkailleen, joista monet joutuvat notkumaan siellä päivän-pari himoitsemiaan Pariisin- tai Rooman-lentoja odottelemassa. Yritin tietysti kehua Helsingin monipuolisuutta kesäkaupunkina, mutta jos lähiviikkoina törmäätte Manskulla joukkoon amerikkalaisia jotka eivät tiedä missä ovat ja miksi, tässä on osaselitys. Olkaa niille kilttejä, heistä Eurooppaan asti eksyneet häpeävät nykyään oman maansa ulkopolitiikkaa, arastelevat vihamielisiä alkuasukkaita ja yrittävät feikata olevansa Kanadasta.

Toivon että Finnairin äkillinen suursuosio ei tee siitä otollista maalitaulua. Yleensähän AY 005:llä olo on kuin herran kukkarossa - kun maailma ei pahemmin muista olemassaoloamme, ei kai kukaan meitä jaksa sitten kovin intohimoisesti vihatakaan? Koska joukko saudimilitantteja osoitti taas kiinnostusta tiputtaa alas uusia koneita, luovuus Euroopan-lentojen reitityksessä on valttia: thank you for choosing Pakistan International Airways (JFK-Manchester).

Kun seuraavana aamuna menin töihin, ajattelin että pysyvä kotini lienee tunnettuudessa Ljubljanaan rinnastuvassa eurooppalaisessa metropolissa. Siksi olin yllättynyt, kun israelilainen opettajamme kipitti käytävällä luentotauolla intoa puhkuen perääni selittämään minulle että NY Timesin mukaan Suomessa on maailman paras koulutusjärjestelmä. Kun mies sanoi sanan Finland, käytävää lampsinut vaaleatukkainen nainen pysähtyi niille sijoilleen ja kysyi: "Oletko suomalainen?" Kertoi itse olevansa "syntynyt Tampereessa", vaikkakin sitten täysin amerikkalaistunut.

Hetkeä myöhemmin kävelin työhuoneelleni toisen pakistanilaisen oloisen uuden kurssikaverini kanssa. Vertailimme pääaineitamme, ja kuten aina jouduin selittämään että meillä Suomessa systeemi jonkin verran poikkeaa amerikkalaisesta. Kuultuaan sanan Suomi mies jähmettyi suolapatsaaksi: "Tunnetko sinä Suomea?" Kävi ilmi että hän oli joitakin vuosia sitten opiskellut Helsingin Kauppakorkeakoulussa ja asunut Dommalla.

Tänään puolestaan töihin lampsiessani 168. kadulla vastaan saapasteli kitaraa raahaava Kalevala-paitainen mies - ja Pekka oli kuullut aitoitähelsinkiläistä käärmeässää jossain kadunkulmassa. Viime viikolla kävimme myös nauttimassa suomalaisesta "ollaan yhdessä hiljaa" viranomaisviileydestä YK-konsulaatissa ennakkoäänestykseen liittyen. Kunnon suomalainenhan ei nimittäin kapsahda maanmiehensä kaulaan maailman metropoleissa vaikka kärvistelisi äidinkielenpuutoksessa ja kulttuurideprivaatiossa, vaan katsoo vähän ohi, noteeraa toisen vihreänkalpean ihonvärin, nenänmuodon, hailusilmät ja harvat hiukset, ja keskittyy sitten olemaan suomalaisesti kohtelias eli antamaan toiselle tilaa siirtymällä sanaa sanomatta eteenpäin.

Tuntuu ehkä uskomattomalta, mutta tajusin Ronald Reaganin kuolleen vasta eilen kun tulin matkoilta kotiin ja silmäisin New York Timesin etusivua / kuuntelin fiksua miestäni. No, silloin loksahti kohdalleen miksi joka puolella San Diegoa näkyi viikonloppuna jättiläistähtilippuja puolitangossa - oletin sen muuten jotenkin johtuvan Memorial Dayn jälkimainingeista tai Victory in Europe -päivästä.

Kumminta oli että selailin hotelli-TV:n viitisenkymmentä kanavaa sekä lauantaina että sunnuntaina: Opin kaiken O.J. Simpsonin elämästä ja oikeusjutuista Nicole-vaimon kuoleman jälkeen, katsoin puolikkaan korismatsin, ja lisäksi haaviin osui piirrettyjä, vähän jotain westerniä, laihdutusvempain-infomerciaaleja, varhainen Dawson's Creek -jakso, meksikolaista novelaa ym. tärkeää. Mutta jos ajankohtaisuutisia jostakin tuli, ne upposivat olut-, luottokortti- ja pikaruokamainoksista ja sääspoteista koostuvaan kuvapuuroon, eivät tajuntaani.

Olen joskus aiemminkin miettinyt kun sireenit huutavat ja kopterit jylläävät tavallista tiiviimmin asuntomme liepeillä, mistä saisin nopeasti luotettavaa ajankohtaistietoa. Ehkä olen medialukutaidoton, mutta minusta täällä lukemattomien informaatiolähteiden tulvassa esiohjelmoidut soittolistat, mainoskatkot ja viihdeohjelmat vievät voiton, ja ajankohtaisia uutisia saa etsimällä etsiä. Paikallismyöhäisuutiset esimerkiksi ovat katselukelvottomat, koska ne koostuvat miltei kokonaan human interest- ja loppukevennysmateriaalista: iltapäivällä videoitu pitbullin raatelema pikkutyttö Queensista esitellään perinpohjin, mutta muuten paikallinen elämä ja tuoreet uutiset jäävät hämäräksi, paitsi jos on kyse Michael Jacksonin tai Laci Petersonin oikeusjuttujen tuoreimmista käänteistä. Viihteellisyys vie voiton tiedontarpeesta. PBS, C-SPAN ja NPR tarjoavat asiaohjelmia ja uutisia, mutta niiden julkisrahoitteisuus ja resurssien rajallisuus näkyy usein jonkinlaisena hitautena ja kömpelyytenä. Maksullinen CNN taas tarjoaa uutisia niin musertavin yksityiskohdin, että metsä katoaa helposti puilta ja yleiskuvaa on hankala saada.

Huomaankin nojaavani uutistentarpeessani internet-uutislähteisiin, kuten BBC online, ja päivän lehteen. Lehden suhteen olemme onnekkaita, NY Times sentään noteeraa että maailmaa viiden borough'n ulkopuolellakin on olemassa, vaikka lehdessä onkin aivan liikaa sivuja ja liitteitä ja selvä viihde-, sosiaaliporno- ja lifestylepainotus.

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa asiat ovat onnettomammin. Abu Ghraibin vankilakriisi puhkesi kun olin Floridassa - Orlandon paikallisessa konservatiivisessa päivälehdessä asia kyllä noteerattiin, mutta sen verran vähäisellä palstatilalla ja niin kummallisessa valossa että tajusin asian mittasuhteet vasta kotona. Amerikkalaisten näennäinen piittaamattomuus muusta maailmasta saattaa siis olla joskus ihan puhtaasta tiedonpuutteesta kiinni. Ja tiedonpuute ruokkii suurempaa välipitämättömyyttä.

No, nyt kaupalliset kanavat ovat päässeet vauhtiin ja Ronnie-tribuutteja suoltuu kellon ympäri. TV on katselukelvoton, kuten tavallista.

Tämä pariskunta onnistui hajautumaan kuluneeksi viikonlopuksi Yhdysvaltojen äärikulmiin, minä San Diegoon, Peter Elk Maineen. Nyt riittää vähäksi aikaa lentely rannikolta toiselle - yölennon jäljiltä olen vähän zombimaisessa tilassa edelleen ja sisäinen kello tikittää tukevasti Pacific Timeä, mikä ei ole mikään erityinen etu Itärannikolla. V-ä-s-y-t-t-ä-ä.

Perehdyin So-Cal-elämään parin päivän ajan terveyspoliittisesta kokouksesta käsin. Lauantai kului tiiviisti paleltumavammoja jäisissä seminaarihuoneissa hankkien, mutta muuten jäi hyvin aikaa ympäristön tarkkailuun.

Jo menolento oli täynnä poikkeuksellisen kauniita ja hyväkuntoisia ihmisiä, osaselityksenä ehkä eilen juostu San Diegon maraton. Alue on tosin muutenkin surffaamisen ja kaikenlaisen ulkoilmaelämän mekka - paikalliset tieteentekijät koristelivat esityksensä purjehdus- ja riippuliitokuvilla. Fashion Valley Mallilla hengaillessa muodostui nopeasti stereotypia kullanvärisistä, suolanvaaleista überihmisistä. Pizzapaikan tarjoilijat näyttivät Britney Spearsilta, ja kehokulttuuri oli selvästi keskeinen osa elämää. Ostoskeskuksista puuttuivat katot, sillä ilmasto on usein leppeä ja lämmin. Tosin yllätyimme aamujen sumuisuudesta ja iltojen viileydestä. San Diego ei kaupunkina tehnyt erityisen lähtemätöntä vaikutusta - ne rutiinit keskisuuren amerikkalaiskaupungin pilvenpiirtäjät, betonoitua satamaa. Kalifornialaisia freewayspagetteja, aimo annos suburban sprawlia rutikuivilla kukkuloilla aavikon pielessä, trimmattuja palmuja ja värikkäitä kukkaistutuksia, ja ripaus espanjalaistyylisiä välillä vähän feikin oloisia rakennuksia.

Pakkasin mukaan rantakamat, mutta emme ikinä päätyneet osallistuvasti havannoimaan paikallista elämäntyyliä La Jolla Cove Beachille, sillä auton vuokranneen työkaverimme kahden kuukauden pituinen parisuhde uuteen 168. kadun metroasemalta löytyneeseen tyttöystävään osoitti selviä rakoilun oireita. Deidre ja minä totesimme että retkellä oli kaikki eväät muuttua piinalliseksi päättymättömäksi ja palkattomaksi pariterapiasessioksi, joten levitimme paksut suojakertoimet iholle ja hyppäsimme trolleyhin, mainioon paikalliseen pikaratikkaan, joka kolkutteli meidät Meksikon rajalle San Ysidroon. Rajan yli saattoi kävellä, mutta ylitys ei ollut huolettoman haaparantamainen. Rajasta tuli mieleen Belfast ja rautaesirippu, ja se oli sen verran sekava ylikulkusiltakorkkiruuveista ja täynnä krääsäkauppiaita Meksikon puolella. Suomalaista toki ilahdutti oman lipun läsnäolo Meksikon puolella.

Vaikka USA:n puolella Chula Vistassa oli traileripuistoja vieri vieressä ja selvästi työväenluokkaista tuoreiden maahantulijoiden asutusta, omituisesti ilma muuttui pölyisämmäksi ja kadut kuumemmiksi Tijuanan puolella. Olimme hetken aikaa sormi suussa rajalla: amerikkalaisia turisteja tuli maahan juuri silloin vain pari kappaletta, ja tottakai meidät stereotyypattiin Viagraa, margaritoja ja krääsää pohjattomasti janoaviksi hyperkonsumeristeiksi. Valitsimme pienimmän pahan kaikista hustlereista, hyppäsimme taksiin ja pistäydyimme munanmuotoisessa kulttuurikeskuksessa, jossa tuli hyvin selväksi millaisena mixed blessinginä Meksiko pitää pohjoisrajaansa ja sen tuloeroja. Samalla tutustuimme "kaupungin siisteimmässä vessassa" paikalliseen tapaan tiputtaa käytetyt WC-paperit pikku koriin pytyn viereen - vähän mieltäkääntävää ja pieni henkinen este parin viikon Meksikon-kiertomatkalle, joka muuten kangastelee mielessä.

Sankarimatkaajana pitää päästä aina off the beaten track läpituristisessa kaupungissakin, joten osin hyvien nettituristisivujen innoittama onnistuimme jotenkin päätymään jalan pölyisille kujille auto body shoppien ja romuvarastojen katveeseen. Ainoan attraktion siellä muodostimme me - paikallisista miehistä oli kiva vislata ja huudella: minun kalpea olemukseni ja vaaleat hiukseni ja Deidren tumma iho ja isot rastat kertoivat EMME KUULU TÄNNE - TULE TUPPAAMAAN OPPAAKSEMME. Siksi olo oli oudon huojentunut kun lopulta vastaan tuli rykelmä aurinkolippaisia ja vyölaukkuisia gringoturisteja - olimme La Revolla, rihkamakadulla, jonka "autenttiset ravintolat" ja krääsän paljous pakenevat kykyäni kuvata sitä. Seuraavat kadut tuntuivat kuitenkin paljon rauhallisemmilta, turistivat katosivat, ja meille lakattiin tuputtamasta palveluja ja matkamuistoja. Kaduilla vilisi mitä moninaisimpia intiaanikasvoja, kauppahalleissa värikkäitä hedelmiä, ruokia joiden nimiä en tiedä, piñatoja, juustoja, kärpäsiä. Halpoja vaatteita, drugstoreja, viinakauppoja, muovisandaaleja - arkisemman oloista elämänmenoa, tosin voimakkain tax free -shoppailukorostuksin. Solkkasin Esperanza-italiallani Deidrelle vyön, itselleni alusvaatteita, ja alkoi kaduttaa että ei ollut mahdollisuutta yöpyä ja painua syvemmälle Baja Californian pikkukaupunkeihin.

Huomasimme kuitenkin, että suumme ratisivat hiekasta, silmämme kirvelivät tomusta, ja että aurinkorasvoista tahmeat ihomme olivat kauttaaltaan hienojakoisen lian peitossa - aika palata rajan yli hyvien vessojen, ilmastoinnin ja parfymoitujen suihkugeelien pariin kuoriutumaan liasta ja jännittämään kuinka Detroit Pistons nöyryytti LA Lakersit. Mutta takaisin Meksikoon pitää päästä, ehdottomasti.

Lentokoneesta Utahin ja Nevadan aavikoita ja niiden keskelle keinokasteltuja kitukasvuisia viherympyröitä katseltua oheinen sunnuntain NY Timesin vähän pateettinen juttu nykyajan onnenetsijöistä iski suoraan suoneen. Toisin kuin Steinbeckin romaanissa, muuttoliike ei välttämättä kulje pölytasangolta kultaiseen Kaliforniaan, vaan päinvastaiseen suuntaan. Las Vegasin ympärysalue Nevadasta on ollut viime vuosina Yhdysvaltain nopeimmin kasvavia piirikuntia: toiveikkaat vaeltavat sinne kevyen verotuksen ja laajan matalapalkkasektorin houkuttelemina, vähän kuin Floridaan.

Maalaisjärjellä ajatellen Sun Belt -boomissa ei tunnu olevan mitään järkeä: väestö kasvaa alueilla joissa elämä ja ravinto pitää pitää yllä kalliisti ja vesivarat ovat rajalliset. Mutta ehkä en vain tajua kunnolla amerikkalaista unelmaa.

Toisenlaista unelmaelämää sai ihailla SFMOMA:n erinomaisessa Larry Sultanin valokuvanäyttelyssä "The Valley". Näimme yhden Sultanin kuvan joku viikko sitten Whitneyssä, ja sen jälkeen tämä näyttely oli pakollisena listalla. Sultan kuvaa anonyymeja keskiluokan asuntoja, joita käytetään San Fernando Valleyssa kuvattavien pornofilmien kulisseina. Niin merkilliseksi maailma on mennyt, että näiden muovisten ja mauttomien asuntojen tirkistely on paljon kiinnostavampaa kuin elokuvat itse - pornoahan nyt tunkee joka tuutista maksullisena ja maksutta, mutta ihmisten yksityiset kodit ovat sentään hieman tavoittamattomampia. Toisena osoituksena samasta trendistä viikonvaihteen NY Timesissä kurkisteltiin huutokauppaluettelon kautta amerikkalaisen "vanhan rahan" kitschkoteja - kun Van Goghit ja Picassot on soinnutettu posliinifiguriineihin ja muihin krimskramssuihin.

San Franciscon modernin taiteen museon myymälästä muuten tarttui mukaan Orange Countyn taidemuseossa taannoin järjestetyn Girls' Night Out -näyttelyn katalogi, jossa oli Salla Tykkää, Elina Brotherusta ja Eija-Liisa Ahtilaa. Olen mielettömän ylpeä taitavista suomalaisista naistaiteilijoista.