<$BlogRSDUrl$>
Aakkoset hukassa 

torstaina, elokuuta 28, 2003

Olen kaksi paivaa tehnyt massiivisesti paperitoita, muuttoilmoituksia, rekisteroitynyt eri paikkoihin, ja opetellut opiskelija-asuntolan ja uuden yliopistoni tavoille. Yliopistobyrokratia on sisaltanyt juoksemista edestakaisin luukulta toiselle puuttuvien allekirjoitusten perassa. Muuttoilmoitusta oli varsin hankala tehda, silla USPS:n mielesta osoitetta, jossa asun, ei ole oikeasti olemassa, ei ainakaan postin tietojarjestelmassa. Nain ollen myoskaan kaapelimodeemin tilaaminen kotiin ei ole kovin yksinkertaista. En tosin ole saanut viela kannettavaanikaan kytkettya yliopiston verkkoon, joten sahkopostit pitaa riistaa tyotoverin koneelta.

Nyt alkaa haamottaa valo tunnelin paasta, ja minulle on uutteralla kiertamisella kertynyt ainakin viisi uutta muovikorttia, kaksi henkilokorttia, alykas pesulakortti, metrolippu, ja asuntolan henkilokortti, ja tarkeimpana kaikesta bussilippu New Jerseyn IKEAan huomiseksi hankkimaan kaikenlaista, jota asunnosta viela puuttuu, kuten tiskienvalutusteline ja suihkuverho... Jos tunnen oloni oikein vauraaksi, harkitsen myos keikkumattoman ruokapoydan ostamista (nykyinen vaatii akrobaatin taitoja jotta ruoat eivat kolahtele lattiaan), mutta pitaa menna paikan paalle tarkistamaan, miten muovisia alle sadan taalan IKEA-kalusteet oikein ovat.

Olen iltaisin edelleen sietamattoman vasynyt, mutta ei taalta elamyksia puutu. Tyohuoneltani on parin korttelin kavelymatka 168th Streetin metroasemalle. Se taittuu parissa minuutissa, mutta millaista vipellysta matkan varteen mahtuukaan. Vastaan kavelevat kaikki mahdolliset ihonvarit, tosin valtakieli on selvasti espanja. Eilen osui silmaan suunnattoman huolitellusti pukeutunut n. 60-vuotias musta mies, jolla oli kiinalaismallinen kartiomainen olkihattu, valtavan suuret pilottiaurinkolasit, ja tummansininen puku, ja pikimustat kasvot - coolein vahaan aikaan nakemani elakelainen. Musta town car -limusiini yritti tunkea hotdog-, knish-, ja gyro-karryjen valiin poimimaan Columbia-Presbyterian sairaalasta palaavaa VIP-asiakasta. Pistaydyin Gristedes-supermarketissa, jonka muistin aiemmilta kaynneiltani hyvaksi. Erikoistarjouksessa olivat kookospahkinan mehu ja siansorkat, ja maustehylly pursuili yerba buenaa ja latinolihakuutioita, ja vihannesosastolla keittobanaanit ja jukkavarret olivat helpommin kaivettavissa esiin kuin perunat. Tortilloita loytyi lukuisia lajeja, ja samoin kosher-osasto oli hyvin varustettu: harkitsin matzo-jauhon ostamista, kun en loytanyt ihan heti korppujauhoja. Kaduilla kaupattiin vaatteita "3 kymmenella dollarilla" -especialeina (kireaa, varikasta, tekokuituista), lisaksi luonnollisesti neonmadonnoja.

Raahasin 3 gallonaa appelsiinimehua (with lots of pulp) metrotunneliin, mutta en meinannut paasta portista lapi. Pieni latinopoika, joka vietti koulunjalkeista aikaa istumalla metron magneettisen kaantoportin paalla, opasti minua kadesta pitaen 'swipe quick, ya gotta be quick', ja tosiaan, nyt vasta tajuan miksi metrokorttini ei valilla toimi. (Edellinen opastaja ei ollut yhta karsivallinen opettaja: kun metrokorttini viimeksi pari paivaa sitten takkuili, Harlemin metroaseman kuumissaan oleva lipunmyyja huusi minulle taytta kurkkua 'kuules amma, et nyt ollenkaan ymmarra tata hommaa, ja se johtuu siita, ettet kuuntele mua'. Paasin toisen tyontekijan saalimana pyoratuoliportista lapi, ja harkitsin hetken siirtymista pysyvasti bussillaliikkujaksi.) Metron laiturilla puhalsi vastaan kuuma suunnattoman voimakas tunnelituuli, joka riepotti ihmisten hiuksia ja lennatti roskaa laitureilla. Tuuli oli hyvaatarkoittava ele vilvoittaa tunnelia. Metrovaunusta oli ilmastointi rikki, ja olotila oli saunamainen. Vieressani hikoili kiinalaismies, jolla oli huolelliset rastat, latinomies, jolla oli yllaan suunnilleen harkollinen kultaa amuletteina ja sormenpaksuisina ketjuina, seka Sigmund Freudin nakoinen mies, joka oli selvasti peraisin New York State Psychiatric Institutesta, ja todennakoisesti matkalla Park Avenuelle yksityispraktiikalleen. Kotipysakilla Harlemissa Claremont Avenuella vastaan kaveli hihattomaan t-paitaan pukeutunut atsteekin nakoinen mies, joka kaupitteli multaisia perunoita ostoskarryn pohjalta vesiposteilla leppoisasti istuskeleville mummoille. Asuntolassa oli vastassa iloinen yllatys, posti on alkanut tulla osoitteeseeni, ja aloin heti tutkia New Yorkerista missa nayttelyissa pitaa ehtia kayda, ennen kuin ne sulkevat ovensa.

Nyt alkaa tuntua, etta tyontekoonkin voisi vahitellen paasta kasiksi. Tanaan on PET-ohjelmalaisten tapaamistilaisuus, ja minulla on myos sessio koordinaattorini kanssa. Tyo alkaisi sujua paremmin, jos saisin kannettavani kiinni verkkoon ja printteria, mutta minua on jo varoitettu takalaisesta moninkertaisesta byrokratiasta.

This page is powered by Blogger. Isn't yours? Listed on Blogwise