Nyt on sitten iso muutto takana. Lensin sunnuntaina Newarkiin, ja seikkailin sielta SuperShuttlella New Jerseyn kaislikoita, moottoritieliittymakimppuja ja autojonoja ihmetellen uuteen kotiini - dommamaiseen vahan kuluneeseen opiskelijakaksioon, jolla tosin on hieno osoite, Riverside Drive. Alkuviikko on mennyt aika kaoottisesti kuumankosteaan ilmanalaan ja asunnon rumanruskeisiin kupruileviin muovilattioihin totutellessa, seka internet-yhteyksia viritellessa tyopaikalla.

Toin mukanani Pekan nauruista valittamatta 20kg keittiotavaraa, ja olin valittomasti tyytyvainen raahaamiseeni - omilla tutuilla tavaroilla saa uuteen ymparistoon heti vahan kodin tuntua, ja kaikesta ennakkovarautumisesta huolimatta asuntoon pitaa hankkia niin monenlaista perustavaraa, etta on kiva, etta kattilat, pannut, lautaset ja perunankuoriveitset ovat jo paikallaan.

Asunto on kummassa paikassa: vedenjakajalla kultivoituneen Columbian kampusalueen ja rajahtaneen Harlemin ytimen, 125. kadun valissa. Katukuva, kieli, ihonvari, maiseman siisteys ja rakennuskanta muuttuvat tyystin parin sadan metrin sisalla. Kun kavelen korttelin pohjoiseen, kieleksi muuttuu espanja ja mustat murteet, kadut roskaantuvat, ja elintarvikeliikkeista loytyy rotanloukkuja, torakkamyrkkya, keittobanaaneja ja sokeriruokoa; kun kuljen korttelin alaspain, joka auton rekkarissa lukee "Proud alumni of..." ja vastaan tulee todennakoisimmin pappisseminaarilainen tai yliopiston opettaja. Koska asunto tuntuu edellisten isantien jaljilta olevan kroonisesti rasvakuorruksissa, kavin ostamassa pesuaineita, sankoja, vateja ja siivousvalineita 125:nnen kadun dimestoresta, jossa muutamalla taalalla sai sakillisen tavaraa. Nyt pitaisi viela loytaa energiaa kuuraamiseen. Vaatteetkin ovat viela purkamatta jattilaismastodonttilaukuista, komerotilaa on ruhtinaallisesti mutta muistin ottaa mukaan vain pari henkaria, ja hyllyt olisi kiva pesta - asunnossani on asunut aiemmin selvasti mustahiuksinen poikamies, jonka elaman jalkien vastaantulo hieman inhottaa liikaan hygieniaan totutettua suomalaista.

Uusia elamyksia on tullut sen verran paljon ja aikaerokin tuntuu siten, etta iltaisin olen aivan naatti. Asunnon ikkunasta nakyy Morningsiden valtavia kerrostaloja, ja paljon taivasta. Broadwayn metrolinjat ramistelevat ohi, ja muutama keltainen taksi pujahtelee Claremont Avenuella. Herailen yolla katselemaan kaupungin valoja, kivinen maisema on minusta kasittamattoman kiehtova.

Kavin eilen ensi kertaa saapumiseni jalkeen Midtownissa, NYU:n International Affairs -ohjelman infossa. Kun tonin tietani 42nd streetilta 5:nnelle Avenuelle, esiin pulpahtivat aiemmilta matkoilta tutut newyorkilaisnayt, joiden poissaoloa olin Harlemissa ja Morningside Heightsissa vahan oudoksunut: mielettoman kalliisti, yksinkertaisen tyylikkaasti ja aina mustiin pukeutuneet naiset, joiden varitys ja piirteet ovat hieno sekoitus Irlantia, Italiaa ja Puerto Ricoa. Taksien armeija, neonvalot, energisena laumana kadulla vellovat teatterikavijat, ja katuritiloista esiin pursuva hoyry. Seka tietysti pilvenpiirtajat.

NYU:n IA-infon opettajat ja opiskelijat olivat todella varikasta porukkaa - mukana oli elahtaneen revyytyton/ trophy wifen nakoinen uranvaihtajaopiskelija jonka tehtavana oli antaa "personal testimonial" ohjelman erinomaisuudesta. Seassa oli pari takkuista vanhaa hippia, sliipattuja bisnesmiehia ja YK-diplomaatteja joiden look vaihteli harmaiden pukujen armeijasta neonvihreaan T-paitaan ja kivipestyihin farkkuihin, israelilaisen nakoinen tiukka ekonomistitati, seka paljon innokkaita nuoria ihmisia, jotka selvasti halusivat matkustaa ja nahda maailmaa. IA-opettajien neuvo naille wannabeille oli "opettele ensin joku vieras kieli hyvin, vaikka arabia, farsi, kiina, venaja, espanja tai ranska, ja kylla se kansainvalinen ura siita urkenee". Mietin, etta minulla kai nyt on sitten tassa jonkinlainen kansainvalinen ura, mutta glamour siita on aika kaukana: vasymys painoi luita, vaikka info paattyi jo iltakahdeksalta. Laahustin 5th Avenuen Barnes&Noblen kautta bussipysakille, ja ihmettelin miten tyhja, pimea, nukkavieru ja unelias on kaupunki, joka ei muka koskaan nuku. Ettei sittenkin taustalla olisi krooninen unettomuus... Seisoin kuolemanvasyneena bussipysakilla ihmisista miltei autiolla Madison Avenuella skeittaajia vaistellen ja mietin, tuleekohan ikina oikeaa bussia, ja onkohan taalla sittenkaan niin turvallista kuin luulen. Minua lahestyi ahdistuneen nakoinen virkanainen, joka tiedusteli, miten tasta paasisi ylakaupungille. Mutisin neuvoja ja mietin, etta hyva on tassa neuvoa, kun kuljen reittia itsekin ensimmaista kertaa: samassa kuitenkin oikea bussi tuli, osasin hammastyksekseni tunkea metrocardini oikein pain rahastimeen, ja paasin suunnilleen 80 korttelin ajaksi nytkahtelevaan henkiseen nollatilaan, joka paattyi riemastuttavasti kivenheiton paahan kotiovesta. Ikkunani alla grillattiin porsasta vartaassa ja tanssittiin, yo oli pehmean lammin, ja joka paikka pursusi elamaa.