Olen tanaan siirtynyt Chinatown Expressilla todella nihkeasta New Yorkista vilpoisaan Bostoniin veljen hoiviin Labor Day -viikonlopuksi. Paivan eksotiikka-annos tayttyi jo aamutuimaan, kun kavelin Canal Streetin metroasemalta Chinatownin yrittaen olla jyraamatta trolleylaukullani kovin monta feikki-Louis Vuittonien tai groteskien vihreiden buddhapatsaiden myyjaa. En suinkaan ollut ainoa matkantekija: lukukausi Columbiassa ja muuallakin alkaa tiistaina, ja tana viikonloppuna collegeopiskelijat rahtaavat tavaroitaan pitkin ja poikin Yhdysvaltoja. Fung Wah-bussi ohitti lukuisia huojuvia patjakuormia, ja jamahti New Havenin kohdalla tunniksi matelemaan ruuhkaan U-haulien, pick up truckien ja Ryder vanien sekaan: Yalen uudet opiskelijat perheineen tukkivat liittymat.

Itse olen jo astetta pitemmalla, asumisen perusasiat ovat kunnossa. Eilinen paiva kului New Jerseyn IKEAssa. Soluttauduin mukaan Columbian kansainvalisten opiskelijoiden bussiretkelle. Ihmettelin alkuun miksi ostosten tekoon oli varattu nelja tuntia, mutta enpa ihmetellyt enaa superpitkat kassajonot nahtyani - tavarataloon pumpattiin kaksi bussilastillista opiskelijoita, eika kukaan tuntunut palaavan reissulta ilman kukkurallista ostoskarrya: vierustoverini, beirutilainen kansantaloustieteilijapoika, hankki kertalaakilla koko yksionsa sisallon samalta reissulta. Matkaan sisaltyi absurdi ravintolakokemus, mutustelin kammottavia sisaelimilta maistuvia IKEA-lihapullia viehkeassa maisemaravintolassa, josta aukesi nakoala kuun maisemaa muistuttavalle New Jersey Turnpikelle ja Newarkin lentokentalle, jossa SAS:in Tukholman-kone haki parkkiruutua. Selan takana tila-autolla liikkuvat kotirouvat seurasivat voimattomina vieresta kuinka heidan tenavansa loysivat lihapullien ja puolukkahillon ballistisen potentiaalin. Jos muuten tulee ikava pohjoismaisia hilloja tai Maraboun suklaata, IKEA kauppaa niita pakastettuje lihapullien ohessa "gourmet"-puodissaan. Ostin pari valaisinta seka kaikenlaista muuta tarve-esinetta , ja pohdiskelin, kannattaisiko keikkuva ruokapoyta korvata uudella. Kotiinkuljetuspalvelu naytti maksavan saman verran kuin poyta, joten otin mukaan vain tavaroita jotka jotenkuten jaksoin raahata viisi korttelia Columbian paaportilta kotiin.

Ekaan Amerikan-viikkon on mahtunut jo kulttuuriakin: hoksasin, etta iso Max Beckmann -nayttely on juuri loppumassa vietin torstai-iltapaivan MOMA QNSissa. Matka seiskan metrolla Queensiin oli jo nahtavyys itsessaan. Juna pullisteli terveen, ruskettuneen ja reippaan nakoista US Open -tennisturnausyleisoa seka kalvakoita kivikaupungin toimistotyolaisia, seassa piristyksena arkiasuinen keski-ikainen mies jolla oli pelottavan veistoksellinen, viimeisen paalle foonattu, rasvattu ja kovetettu Elvis-tukka suoraan mafiaelokuvien kulisseista. Beckmann-nayttely oli sellainen, kuin isolta, rikkaalta ja maineikkaalta museolta voi odottaakin - suurella vaivalla, eri puolelta maailmaa oli raahattu naytille kattava lapileikkaus taiteilijan koko tuotannosta. Beckmann joutui natsien hampaisiin Entartete Kunst -taiteilijana, ja sitten eristyksiin ja maanpakoon. Shokkitehoja loytyikin, muutama 20-luvun maalaus oli edelleen hatkahdyttava, ja irvokkuutta korostivat oljymaalausten kellertavat vahaliitumaiset varit. Maanpaon myota maalausten varitpinnat muuttuivat mustareunaisiksi ja ahdistuneiksi. Osa kuvista oli surumielisia sirkuskuvia, osa painajaisia: mallina oli silmiinpistavan usein taiteilija itse tai hanen vaimonsa - ihan kuin olisi ollut pulaa muista malleista. Olin aivan suunnattoman nalissani, joten unelmoin hot dogista koko nayttelyn lapikavelyn ajan, eika karsivallisyyteni riittanyt ollenkaan Anselm Adamsin maisemavalokuvien ihailemiseen, vaan ryntasin ulos ahtamaan naamaani chili dogia.

Eilisiltana toivuttuani New Jerseysta kavin Broadwaylla katsomassa Eugene O'Neillin A Long Day's Journey Into Nightia. Tahtina olivat Vanessa Redgrave ja mm. Magnoliasta ja Onnesta tuttu Philip Seymour Hoffmann, joka on varmaan maailman paras luuserimiesten nayttelija talla hetkella. Philip osasi naytella myos livena, ja erityisen ilahduttavaa oli etta nayttelijat eivat turvautuneet karjumiseen ainoana keinona ilmaista psyykkisia jannitteita, vaan pianissimot, hiljaisuudet ja pienet eleet olivat arvossaan. James Tyronea esitti miesnayttelija, jonka voittoihin Hollywoodissa kuului rooli Rambo-elokuvassa ja lukuisissa toimintasarjoissa. Ilmeisesti herkka kamaridraaman taju Broadwaylla on minimipaasyvaatimus jotta paasee ponottomaan jahmealippaisena kenraalina tai avaruusaluksen kapteenina pikkurooliin Hollywood-filmeihin. Naytelma oli kuitenkin valtavan pitka, nelituntinen, ja vaikka tahdet olivat intiimissa teatterissa kasinkosketeltavan lahella, mietin valilla etta O'Neill olisi voinut tiivistaa ilmaisuaan: vierestani kuului uupuneen sedan vienoa kuorsausta, ja huomasin hetkittain toivovani, etta lavalla toikkaroivat roolihahmot, jotka viettivat pitkaksi venahtanytta psykodraaman tayteista yota perhehelvetissaan ymmartaisivat jo nousta ylos, lopettaa tilittamisen ja painua nukkumaan. Teatterin vanhuksille kuuloapuvalineita ojenteleva apumies ja paikannayttajat olivat muuten mallin nakoisia miehia, jotka olivat niin epatodellisen komeita, etta nayttivat lehdesta leikatuilta.