Kostea ilma on taas palannut, mutta kuumuus ei. Tanaan on luvassa ukkoskuuroja. Eilinen paiva meni aika turhanpaivaisesti: ajattelen hankkia New York State ID:n, ettei joka viinipulloa ostaessa tarvitsisi pitaa passia mukana henkilotodistuksena. Katsoin netista tarkasti tarvittavat dokumentit, kerasin ne kasaan, ja hahmotin kartasta missa on Department of Motor Vehicles, joka myontaa seka ajokortit etta non-driver ID:t.

Ajokortin saaminen on tahan saumaan liian hankalaa, vaatii kirjallista koetta, ajokoetta, ja autoa kokeen suorittamiseen (ei saa olla vuokra-auto, ja auton omistajan pitaa ilmeisesti olla kokeessa mukana), joten yritin pienempaa prosessia. Kun paasin City Hallille, satoi kaatamalla, ja metrotunneli lainehti. Ajattelin, ettei haittaa vaikka olen vahan marka, paasenhan pian kotiin. Kun paasin oikean rakennuksen aulaan, ystavallinen ovimies kertoi, etta DMV on muuttanut kolme vuotta sitten aivan Manhattanin karkeen, Ground Zeron liepeille. Painuin takaisin sateeseen etsimaan oikeaa subway-aukkoa, ja matkasin pari pysakinvalia Wall Streetille menevien bisnesmiesten seurassa Battery Parkiin.

Loysin helposti oikean viraston, joka kuhisikin vakea lippalakkipaisista latinoteineista uuden luksusauton rekisterikilpia poimimaan pistaytyneisiin pukumiehiin. Mutta, mutta... nopeasti selvisi, etta kiitos tiukentuneiden terrorismilakien, hakemukseni ei etenisi ennen kuin minulla on muovinen Social Security Card - pelkka amerikkalainen sosiaaliturvatunnus ei riita, sen pitaa olla painettu kortille. Takaisin sateen lapi metrolla City Hallille, muistin varmasti kulkeneeni sosiaaliviraston keskikaupungin toimipisteen ohi noin pari tuntia aikaisemmin... Sade yltyi, ja liityin jonoon joka oli pari sataa metria pitka. Hetken paasta havahduin siihen, etta kaikki jonossa olijat nayttivat aika eksoottisilta. Tai siis Spanish Harlemin nakokulmasta normaaleilta. Tajusin olevani INS:n oleskelulupahakemusjonossa, joka ei liikkunut lainkaan. Kevein sydamin ohitin jonon, ja ovimies neuvoi taas eri oven pilvenpiirtajan vastakkaiselta puolelta sosiaalitoimistoon. Siella viehkeassa vinyylipenkkimiljoossa selvisin vain puolen tunnin jonotuksella. Suuri osa jonottajista oli kielitaidottoman oloisia tuoreita siirtolaisia, joiden pitempaan maassa oleskelleet sukulaiset auttoivat tulkkaamisessa, kirjoittamisessa ja lomakkeiden taytossa: seassa taisi kuitenkin olla myos muutama esimerkiksi naimisiinmennessaan nimea vaihtanut syntyperainen amerikkalainen. Intimiteettisuoja oli olematonta, kaikkien asiat kuuluivat eika jaanyt epaselvaksi, kuka oli hakemassa ruokakuponkeja, ja kuka oli kehitysvammainen.

Edessani seisova israelilainen pariskunta oli New Yorkissa 3 kuukauden visiitilla, ja he saivat kuulla saavansa sosiaaliturvatunnuksensa jo 12 viikon paasta. Nauttivat kovasti tiedosta, taallahan pankkitilin avaaminen vaatii sosiaaliturvatunnuksen tai viranomaisen selvityskirjeen sosiaaliturvatunnuksen puuttumisesta (jota sosiaalitoimiston virkailija ei kuitenkaan tarjonnut, eika pariskunta osannut kysya). Tuli myos selville viraston asenne J-luokan opiskelijaviisumeihin - "you are ONLY a J-2 - that is a spouse of J-1" - virkailija levitteli kasiaan ja kohotteli kulmakarvojaan antaakseen ymmartaa, kuinka arvoton harmaahapsinen Yeshivaan tutkijaksi tulevan keski-ikaisen tadin sivistyneen nakoinen aviomies on Maailman Parhaan Demokratian anteliaan sosiaaliturvan nakokulmasta. Oma virkailijani oli ystavallinen, mukava ja nopea liikuntavammainen mies, joka sai nimeni oikein toisella yrittamalla. Kortti postitetaan, ja tulee perille kahden viikon paasta vain mikali postilaatikossa on asukkaan nimi. Minulla ei ole, eika varmaan miljoonalla muullakaan, joten jaan jannittamaan mita tapahtuu. Ei siis syyta enaa palata DMV:hen vahaan aikaan. Alkoi myos tuntua, etta passin kantaminen jatkuvasti mukana on ihan mahdollisuuksien rajoissa oleva vaihtoehto.

Kun sukelsin virastosta TriBeCaan, sade oli tauonnut, ja metrossa oli aivan eri porukkaa kuin ruuhka-aikana: casting-keikalle menossa olevia itaeurooppalaisia malleja ja tyttokoululaisia univormuissaan (cheerleadermainen vekkihame, polvisukat). Seikkailuun vierahti vaivaiset nelja ja puoli tuntia, ei ollut enaa mielekasta vaantaytya tyopaikalle Washington Heightsiin. Tulin siis kotiin, yritin asentaa langattoman verkkokortin (ei tietenkaan onnistunut), ja pesin koko kampan lattiat kuumalla vedella kahteen kertaan.

Tanaan yritan taas tyontekoa, on koulutusohjelmani orientaatiopaiva, ja tapaan loputkin 11 opiskelukaveristani.