Helsinki - Napoli all night long
sunnuntaina, syyskuuta 28, 2003
[Benevento, Campania, Italia]
Takana on viikko Suomessa. Silkkaa helvettiä. Olen pääosan ajastani tyhjentänyt ja järjestänyt Kalevankadun kotia, jotta vuokralaisemme Jouko pääsisi muuttamaan tänään sinne. Välillä piipahtanut töissä, juossut asioita ja nukkunut aikaerorasitusta pois. Äidin ja Ollin avulla oli suuri asunnon pakkaamisen loppurutistus eilen. Saimme iltakymmeneen mennessä kaiken valmiiksi, mutta pientä viimeisteltävää – tyhjentämättä jäänyt tiskikone ja likapyykkiä tulviva kori – oli sen verran, että pääsin nukkumaan vasta puolenyön jälkeen. Olin laittanut herätyskellon soimaan aamuviideltä, jotta ehtisin lennolleni, mutta tyhjässä asunnossa oli omituista nukkua ja pyöriskelin pitkään patjalla työhuoneen nurkassa. Kun lopulta nukahdin, uneni oli niin syvää, että havahduin äkkiä 6:45 siihen, että olen nukkunut melkein kaksi tuntia yli herätysajan. Säntäilin robottimaisesti 15 minuuttia ympäriinsä lähinnä sulkien laukut, tilaten taksin ja heittäen patjani ja ylimääräiset käteen osuvat tavarani huonekaluvarastona toimivaan olohuoneeseemme – ei aikaa mihinkään normaaleihin aamutoimiin kuten aamupalaan tai hiusten kampaamiseen. En ollut varma, ehdinkö kolmen vartin varoitusajalla Münchenin-lennolleni, jonka muistin lähtevän 7.45, mutta päätin yrittää.
Taksissa tarkistin liput, ja huomasin, että lento oli lähdössä ”vasta” 8.05. Onneksi keskustassa ei varhain lauantai-aamuna ollut lainkaan muuta liikennettä. Tuuri jatkui kentällä: onnistuin ohittamaan SAS:in 200m pitkän jonon inhoamallani self check –inillä (lähtöselvitys ylibuukatulle lennolle ei tietenkään onnistunut automaatilla, mutta koska kone sanoi ”ota yhteyttä virkailijaan”, automaateilla päivystävä virkailija hoiti minut ja laukkuni ohi jonon, ja ehdin istuskelemaan portilla yllättävän pitkän tovin ennen lentoni lähtöä). Lensin Helsingistä Müncheniin ja Münchenistä Napoliin. Kesäiset Alpit näyttivät hiekkahuippuisilta, ja reitti jatkui Slovenian ja Istrian niemimaan jylhien maisemien yli.
Olen ollut viisi vuotta sitten Napolissa, mutta minulle ei ole jäänyt lentokentästä mitään mielikuvaa. Nyt muistan miksi: se on vaatimaton parakki. Iloisena yllätyksenä matkatavarat tulivat viipymättä perille. Aamuisen paniikkilähtöni vuoksi minulla on raahattavani ympäri Etelä-Italiaa ylimääräinen matkalaukku, ja aurinkoinen 25 asteen ulkolämpötila teki heti kärkeen selväksi, että tällä reissulla käytän enemmän taksia itseni ja rojuni siirtelyyn kuin normaalisti. Pelkäsin Napolin taskuvarkaita etukäteen kuitenkin sen verran, että käytin lentokentällä tuijotuksista ja epämukavuudesta välittämättä ylimääräiset kymmenen minuuttia tunkeakseni passini, luottokorttini ja lentolippuni rahavyöhön lantiolle. Kokeilin paidan alustakin, mutta vyötäröltä pullotti parin sentin bisarri neliskanttinen kohouma, joten purin hammasta ja tungin rahavyön farkkujeni sisään. Vaihdoin loput tavarat huolettoman avoimesta käsilaukusta vanhaan, kauhtuneeseen Standasta ostettuun varkaankestävään laukkuun (aurinkoöljyllä kyllästetty rispaantunut keinonahka näyttää varkaita karkottavan prolelta ja omaa lujat vetoketjut).
Menin kuitenkin ihan tavallisella Napolin kaupunkibussilla keskustaan, asemalle. Vanhat Italia-muistoni aktivoituivat: bussissa vilisi saksalaisia ja puolalaisia turisteja, ja elegantti paikallinen signora neuvoi heille uskomattoman kärsivällisesti lipun leimaamisen saloja. Liput kulkivat bussin läpi kädestä käteen leimattavaksi, sillä leimauslaitteista tietysti vain toinen toimi . Rouva myös selitti pohjoiseurooppalaisille elekielellä ja ”o-KE, o-KE”-huudahduksilla, että päällystakit sietää tässä kaupungissa riisua matkalaukkuun lopuksi matkaa – täällä lämpimässä niitä ei tarvita. Kun olin poistumassa bussista, käsilaukkuuni nojasi vauvaansa pitelevä mustalaisnainen. Hän peitti vauvalla ja vauvan rääsyllä hetken laukkuani, ja tunsin kuinka vetoketju aukesi pari senttiä. Aloin karjua kovaa ”No! No!” (en ole vielä palauttanut mieleeni vaativampia ilmaisuja) ja nainen vetäytyi irti laukustani kyllästyneen näköisenä. Kukaan muu ei asiaan reagoinut millään tapaa, mutta sain nykäistyä neljä kantamustani ja kukkaroni ulos bussista. Olin tosi tyytyväinen että olin harrastanut lentokentällä taskuvarasprofylaksiaa – avoimesta laukusta olisi kamera ja lompakko taatusti kadonnut tuossa hässäkässä.
Napolin keskustassa oli sekavaa, likaista, rapistunutta ja ruuhkaista. Sain siitä tarpeekseni kymmenessä minuutissa. Runnoin tietäni rautatieasemalle ja yritin olla jäämättä kymmenien umpimähkään peruuttelevien linja-autojen alle anarkistisella bussikentällä. Kiitin onneani että olin varannut hotellin puolitoista tuntia sisämaahan päin Beneventosta. En löytänyt mistään yksityisen FBN-rautatiefirman lipunmyyntipistettä (asemalla oli kyllä valtiollisen FS:n lippumyymälä, mutta se ei myynyt kilpailijansa lippuja, ja heidän junansa oli lähdössä vasta tuntia myöhemmin), joten nousin FBN-junaan liputta, ajatuksena maksaa suoraan konduktöörille. Junan eteisessä notkui tatuioituja, lihaksikkaita ja viimeisen päälle geelattuja lähiöostarijätkiä, jotka näyttivät potentiaalisesti hiljattain vankilasta kotiutetuilta: hakeuduin siis mieluummin vaunuun, jossa oli nuoria Napolissa vaateostoksilla käyneitä naisia jättikasseineen. Junan ikkunasta näkyi ensin lohduttomia esikaupunkeja, sitten miltei trooppisen hedelmällisiä kukkulamaisemia: uneliaita kyliä, jossa elävintä olivat ratavallilla aurinkoa paistattelevat sisiliskot. Lopulta maisemaksi vakiintuivat vähän pölyisemmät ja kuivemmat esi-Apenniinit: tultiin Beneventoon, eikä konduktööriä vieläkään näkynyt. Matkustin liputta perille asti, mutta hei, nyt ollaan Mezzogiornossa, lain ja esivallan uhmaaminen on arkipäivää.
Beneventolla on musertavan pitkä historia. Via Appia menee tästä läpi ja Trajanus on rakennuttanut tänne massiivisen riemukaaren. Kaupungin nimi oli aluksi Malevento alueen sietämättömästä ilmastosta johtuen (korkeuden vuoksi täällä on ilmeisesti talvella todella kylmää), mutta jokin strateginen voitto vihollisista reippaasti ennen Kristuksen syntymää käänsi ”huonotuulen” pysyvästi ”hyväksituuleksi”. Siitä lähtien historia on sitten ilmeisesti ollutkin pelkkää alamäkeä. Nykyään kaupunki on sekava kokoelma kaikkien yli talloneiden sivilisaatioiden rakennelmien jäänteitä, siis samnialaisia, roomalaisia, langobardeja, ja pisteenä iin päällä rapistuneita mutta linjakkaita fasistisia kolosseja ja toisen maailmansodan pommitusten arpia. Minulla on mainio huone pikkuisessa boutique-hotellissa, jossa on upea palvelu.
Kaupungilla ei ole mitään erityistä, ja olen varmaan ainoa ulkomainen turisti täällä, mutta lauantai-illan tunnelma on mukava. Sadat ihmiset kävelevät ilta-passegiataa edestakaisin pääkatua, ja minulle selvisi välittömästi mikä täkäläisten naisten mielestä on muotia: tyhjöpakatun tiukat, maatalaahaavan pitkät trumpettilahkeiset farkut, joissa on mielellään vähän strasseja ja korkeampi vyötärö kuin muualla olen tänä kesänä nähnyt. Farkkujen alta paljastuvat umpikärkiset huippudesignatut stiletit, mielellään vaalean nahanväriset. Myös superhoikat vähätoppauksiset aerodynaamisen näköiset lenkkarit ovat mahdolliset. Kleopatra-silmämeikki, mielellään pelottavan töhryinen, on nuorten naisten suursuosikki, ja vähällä vaivalla ikää voikin sillä lisätä 10-15 vuotta. (New Yorkissa farkkujen pitää olla hipsterit, T-paidan musta toppi ja kengät voivat olla ainoastaan erittäin niukat ja korkeakorkoiset sandaletit. Päiväsaikaan cargopögät ovat vielä de rigueur. En ole varma ovatko cargot Italiassa tulossa vai menossa, Beneventossa tuli vastaan vain kaksi niitä kantavaa poikkeusyksilöä.) Etsin ravintolaa, mutta näytti siltä, että kaikki painuivat 20.30 kotiin syömään, joten päädyin istumaan puupenkille kadun varrelle syömään leipomosta ostettua focacciaa kaikkien muiden 14-vuotiaiden sekaan. Suomessa tuonikäiset kadullamaleksijat olisivat arvaamattomia lapsijuoppoja, joten oli herttaista katsoa, kun täkäläiset joivat Coke Lightia ja nauroivat röökipaketin varoitusteksteille (Tupakka tappaa!).
Olen siis Italian Hyvinkäällä. Minkäköhän vuoksi matkustin juuri tänne tuhansia kilometrejä? No, tämä on mukava etappi Napolin ja Puglian välimaastossa – Bariin olisi ollut paria tuntia pitempi matka. Laadukas hotelli irtoaa pikkurahalla. Lisäksi on kiva olla jossain, jossa ei ole yhtään rauniohakuista sinitukkaista vyölaukkuturistia Omahasta. Sitä lajia tulee taatusti riittämään Ravellossa ja Amalfin rannikolla – sain jo lentokentällä esimakua. Luin lennolla U.S. Todayn, jossa oli pitkä juttu Bella Toscana (tjsp) –elokuvasta. Kohderyhmä: postmenopausaalinen. Elokuvan vaikutus katsojaan: hanki oma lomamökki Cortinasta tai jostain muusta ”ihanan autenttisesta” toscanalaiskaupungista, jossa voit sitten pelata bridgeä, metsästää antiikkia ja vaihtaa pikantteja putkimieskokemuksia kaikkien muitten angloamerikkalaisten naapuriesi kanssa.
Takana on viikko Suomessa. Silkkaa helvettiä. Olen pääosan ajastani tyhjentänyt ja järjestänyt Kalevankadun kotia, jotta vuokralaisemme Jouko pääsisi muuttamaan tänään sinne. Välillä piipahtanut töissä, juossut asioita ja nukkunut aikaerorasitusta pois. Äidin ja Ollin avulla oli suuri asunnon pakkaamisen loppurutistus eilen. Saimme iltakymmeneen mennessä kaiken valmiiksi, mutta pientä viimeisteltävää – tyhjentämättä jäänyt tiskikone ja likapyykkiä tulviva kori – oli sen verran, että pääsin nukkumaan vasta puolenyön jälkeen. Olin laittanut herätyskellon soimaan aamuviideltä, jotta ehtisin lennolleni, mutta tyhjässä asunnossa oli omituista nukkua ja pyöriskelin pitkään patjalla työhuoneen nurkassa. Kun lopulta nukahdin, uneni oli niin syvää, että havahduin äkkiä 6:45 siihen, että olen nukkunut melkein kaksi tuntia yli herätysajan. Säntäilin robottimaisesti 15 minuuttia ympäriinsä lähinnä sulkien laukut, tilaten taksin ja heittäen patjani ja ylimääräiset käteen osuvat tavarani huonekaluvarastona toimivaan olohuoneeseemme – ei aikaa mihinkään normaaleihin aamutoimiin kuten aamupalaan tai hiusten kampaamiseen. En ollut varma, ehdinkö kolmen vartin varoitusajalla Münchenin-lennolleni, jonka muistin lähtevän 7.45, mutta päätin yrittää.
Taksissa tarkistin liput, ja huomasin, että lento oli lähdössä ”vasta” 8.05. Onneksi keskustassa ei varhain lauantai-aamuna ollut lainkaan muuta liikennettä. Tuuri jatkui kentällä: onnistuin ohittamaan SAS:in 200m pitkän jonon inhoamallani self check –inillä (lähtöselvitys ylibuukatulle lennolle ei tietenkään onnistunut automaatilla, mutta koska kone sanoi ”ota yhteyttä virkailijaan”, automaateilla päivystävä virkailija hoiti minut ja laukkuni ohi jonon, ja ehdin istuskelemaan portilla yllättävän pitkän tovin ennen lentoni lähtöä). Lensin Helsingistä Müncheniin ja Münchenistä Napoliin. Kesäiset Alpit näyttivät hiekkahuippuisilta, ja reitti jatkui Slovenian ja Istrian niemimaan jylhien maisemien yli.
Olen ollut viisi vuotta sitten Napolissa, mutta minulle ei ole jäänyt lentokentästä mitään mielikuvaa. Nyt muistan miksi: se on vaatimaton parakki. Iloisena yllätyksenä matkatavarat tulivat viipymättä perille. Aamuisen paniikkilähtöni vuoksi minulla on raahattavani ympäri Etelä-Italiaa ylimääräinen matkalaukku, ja aurinkoinen 25 asteen ulkolämpötila teki heti kärkeen selväksi, että tällä reissulla käytän enemmän taksia itseni ja rojuni siirtelyyn kuin normaalisti. Pelkäsin Napolin taskuvarkaita etukäteen kuitenkin sen verran, että käytin lentokentällä tuijotuksista ja epämukavuudesta välittämättä ylimääräiset kymmenen minuuttia tunkeakseni passini, luottokorttini ja lentolippuni rahavyöhön lantiolle. Kokeilin paidan alustakin, mutta vyötäröltä pullotti parin sentin bisarri neliskanttinen kohouma, joten purin hammasta ja tungin rahavyön farkkujeni sisään. Vaihdoin loput tavarat huolettoman avoimesta käsilaukusta vanhaan, kauhtuneeseen Standasta ostettuun varkaankestävään laukkuun (aurinkoöljyllä kyllästetty rispaantunut keinonahka näyttää varkaita karkottavan prolelta ja omaa lujat vetoketjut).
Menin kuitenkin ihan tavallisella Napolin kaupunkibussilla keskustaan, asemalle. Vanhat Italia-muistoni aktivoituivat: bussissa vilisi saksalaisia ja puolalaisia turisteja, ja elegantti paikallinen signora neuvoi heille uskomattoman kärsivällisesti lipun leimaamisen saloja. Liput kulkivat bussin läpi kädestä käteen leimattavaksi, sillä leimauslaitteista tietysti vain toinen toimi . Rouva myös selitti pohjoiseurooppalaisille elekielellä ja ”o-KE, o-KE”-huudahduksilla, että päällystakit sietää tässä kaupungissa riisua matkalaukkuun lopuksi matkaa – täällä lämpimässä niitä ei tarvita. Kun olin poistumassa bussista, käsilaukkuuni nojasi vauvaansa pitelevä mustalaisnainen. Hän peitti vauvalla ja vauvan rääsyllä hetken laukkuani, ja tunsin kuinka vetoketju aukesi pari senttiä. Aloin karjua kovaa ”No! No!” (en ole vielä palauttanut mieleeni vaativampia ilmaisuja) ja nainen vetäytyi irti laukustani kyllästyneen näköisenä. Kukaan muu ei asiaan reagoinut millään tapaa, mutta sain nykäistyä neljä kantamustani ja kukkaroni ulos bussista. Olin tosi tyytyväinen että olin harrastanut lentokentällä taskuvarasprofylaksiaa – avoimesta laukusta olisi kamera ja lompakko taatusti kadonnut tuossa hässäkässä.
Napolin keskustassa oli sekavaa, likaista, rapistunutta ja ruuhkaista. Sain siitä tarpeekseni kymmenessä minuutissa. Runnoin tietäni rautatieasemalle ja yritin olla jäämättä kymmenien umpimähkään peruuttelevien linja-autojen alle anarkistisella bussikentällä. Kiitin onneani että olin varannut hotellin puolitoista tuntia sisämaahan päin Beneventosta. En löytänyt mistään yksityisen FBN-rautatiefirman lipunmyyntipistettä (asemalla oli kyllä valtiollisen FS:n lippumyymälä, mutta se ei myynyt kilpailijansa lippuja, ja heidän junansa oli lähdössä vasta tuntia myöhemmin), joten nousin FBN-junaan liputta, ajatuksena maksaa suoraan konduktöörille. Junan eteisessä notkui tatuioituja, lihaksikkaita ja viimeisen päälle geelattuja lähiöostarijätkiä, jotka näyttivät potentiaalisesti hiljattain vankilasta kotiutetuilta: hakeuduin siis mieluummin vaunuun, jossa oli nuoria Napolissa vaateostoksilla käyneitä naisia jättikasseineen. Junan ikkunasta näkyi ensin lohduttomia esikaupunkeja, sitten miltei trooppisen hedelmällisiä kukkulamaisemia: uneliaita kyliä, jossa elävintä olivat ratavallilla aurinkoa paistattelevat sisiliskot. Lopulta maisemaksi vakiintuivat vähän pölyisemmät ja kuivemmat esi-Apenniinit: tultiin Beneventoon, eikä konduktööriä vieläkään näkynyt. Matkustin liputta perille asti, mutta hei, nyt ollaan Mezzogiornossa, lain ja esivallan uhmaaminen on arkipäivää.
Beneventolla on musertavan pitkä historia. Via Appia menee tästä läpi ja Trajanus on rakennuttanut tänne massiivisen riemukaaren. Kaupungin nimi oli aluksi Malevento alueen sietämättömästä ilmastosta johtuen (korkeuden vuoksi täällä on ilmeisesti talvella todella kylmää), mutta jokin strateginen voitto vihollisista reippaasti ennen Kristuksen syntymää käänsi ”huonotuulen” pysyvästi ”hyväksituuleksi”. Siitä lähtien historia on sitten ilmeisesti ollutkin pelkkää alamäkeä. Nykyään kaupunki on sekava kokoelma kaikkien yli talloneiden sivilisaatioiden rakennelmien jäänteitä, siis samnialaisia, roomalaisia, langobardeja, ja pisteenä iin päällä rapistuneita mutta linjakkaita fasistisia kolosseja ja toisen maailmansodan pommitusten arpia. Minulla on mainio huone pikkuisessa boutique-hotellissa, jossa on upea palvelu.
Kaupungilla ei ole mitään erityistä, ja olen varmaan ainoa ulkomainen turisti täällä, mutta lauantai-illan tunnelma on mukava. Sadat ihmiset kävelevät ilta-passegiataa edestakaisin pääkatua, ja minulle selvisi välittömästi mikä täkäläisten naisten mielestä on muotia: tyhjöpakatun tiukat, maatalaahaavan pitkät trumpettilahkeiset farkut, joissa on mielellään vähän strasseja ja korkeampi vyötärö kuin muualla olen tänä kesänä nähnyt. Farkkujen alta paljastuvat umpikärkiset huippudesignatut stiletit, mielellään vaalean nahanväriset. Myös superhoikat vähätoppauksiset aerodynaamisen näköiset lenkkarit ovat mahdolliset. Kleopatra-silmämeikki, mielellään pelottavan töhryinen, on nuorten naisten suursuosikki, ja vähällä vaivalla ikää voikin sillä lisätä 10-15 vuotta. (New Yorkissa farkkujen pitää olla hipsterit, T-paidan musta toppi ja kengät voivat olla ainoastaan erittäin niukat ja korkeakorkoiset sandaletit. Päiväsaikaan cargopögät ovat vielä de rigueur. En ole varma ovatko cargot Italiassa tulossa vai menossa, Beneventossa tuli vastaan vain kaksi niitä kantavaa poikkeusyksilöä.) Etsin ravintolaa, mutta näytti siltä, että kaikki painuivat 20.30 kotiin syömään, joten päädyin istumaan puupenkille kadun varrelle syömään leipomosta ostettua focacciaa kaikkien muiden 14-vuotiaiden sekaan. Suomessa tuonikäiset kadullamaleksijat olisivat arvaamattomia lapsijuoppoja, joten oli herttaista katsoa, kun täkäläiset joivat Coke Lightia ja nauroivat röökipaketin varoitusteksteille (Tupakka tappaa!).
Olen siis Italian Hyvinkäällä. Minkäköhän vuoksi matkustin juuri tänne tuhansia kilometrejä? No, tämä on mukava etappi Napolin ja Puglian välimaastossa – Bariin olisi ollut paria tuntia pitempi matka. Laadukas hotelli irtoaa pikkurahalla. Lisäksi on kiva olla jossain, jossa ei ole yhtään rauniohakuista sinitukkaista vyölaukkuturistia Omahasta. Sitä lajia tulee taatusti riittämään Ravellossa ja Amalfin rannikolla – sain jo lentokentällä esimakua. Luin lennolla U.S. Todayn, jossa oli pitkä juttu Bella Toscana (tjsp) –elokuvasta. Kohderyhmä: postmenopausaalinen. Elokuvan vaikutus katsojaan: hanki oma lomamökki Cortinasta tai jostain muusta ”ihanan autenttisesta” toscanalaiskaupungista, jossa voit sitten pelata bridgeä, metsästää antiikkia ja vaihtaa pikantteja putkimieskokemuksia kaikkien muitten angloamerikkalaisten naapuriesi kanssa.
