<$BlogRSDUrl$>
Keittobanaaneja ja marmoritakkoja 

perjantaina, syyskuuta 05, 2003

Vastasin juuri robotin soittamaan puheluun – Time Warnerin naisääninen tietokone halusi varmistaa, etta olen huomenna kotona kaapelimodeemin asennuksen aikaan shekki ojossa. Fingers crossed, toivon etta saan pian internet-yhteyden kuntoon. Kotona on sinansa kivaa ja rauhallista tehda toita, asunnossamme on perati kaksi kirjoituspöytää. Virittelin juuri Antin lahjoittaman printterin toimintaan.

Eilen oli PET-ohjelman uusien opiskelijoiden orientaatio. Tämän lukukauden missioksi meille kaikille annettiin ”grow as a human being”, “think”, ”enjoy the mix and the diversity” ja ”be productive”. Meita on yhteensa 12, puolet miehia, puolet naisia, ja pystyn tuskin uskomaan olevani samassa maassa kuin viime talvena, niin suuri on tyo- ja opiskelutoverieni etninen kirjo. Richmondin jalkeen tuntuu niin huojentavalta, etta ihmiset ovat taalla ylpeita identiteetistaan ja taustastaan: brooklynilainen homomies, antropologisesti orientoitunut hippitati, WASP-neiti, texasilainen latina, ”melkein vegaani” lesbo, karibialainen kulttuurintutkija, Etelä-Afrikan intialainen, toisen polven amerikankiinalainen - tassa porukassa koen olevani variton. Mutta olen jo huomannut, etta varittomyys vasta eksoottista onkin 168. kadun ihmisvilinassa.

Tyohuonekaverini ovat Deirdre ja Larry, jonka tapasin ensi kertaa jo pari vuotta sitten. Han on maailman lempein ja ystavallisin amerikankiinalainen psykologi Boston Universitysta. Larry tutkii skitsofreniaa Kiinassa, on juuri palannut Pekingista, ja karsii 12 tunnin jet lagista. Rastatukkainen Deirdre on myos psykologi, Fordhamin ja Emoryn ylpea kasvatti, joka tutkii mustien itsetunnon suhdetta yliopistomenestykseen. Mukava ja erittain patevan oloinen, malliesimerkki tiedostavasta ja parjaavasta mustasta naisesta. Konttaamme yhdessa kirjoituspoytien alla ja yritamme saada verkkoyhteyksia kuntoon.

Senioriopiskelijoiden ainoa motto meille uusille oli ”Don’t expect anything to happen quickly at Columbia. And always fill out your expenses forms in black ink.” Columbia juhlii tänä vuonna 250-vuotispaiviaan, joten byrokratiakin on ehtinyt kerrostua.

Katuelaman varikkyys on muuten suoraan verrannollinen ilman lampotilaan ja kosteuteen. Kylmien paivien aikana eksoottinen kuhina kotini ja tyopaikkani nurkilla laimeni selvasti, mangot ja pyoreat mutta tiukkoihin ja paljastaviin asuihin ahtautuneet latinat katosivat sisatiloihin. Myos pesapallonpelaajat katosivat kotikadultani. Hellepaivina Tiemannin ja Claremontin kulmassa latinomiehet pelasivat keskella risteysta baseballia taysin valittamatta ohipyrkivista autoista. Jokainen lyonti osui vaistamatta pysakoityyn autoon, ja pelia jalkakaytavalle puun varjoon puutarhatuoleihin katsomaan tallaytyneet homeboyt nauroivat ja taputtivat joka osumalle ”that makes twenty-five bucks” mutta kenellekaan ei tullut mieleenkaan lopettaa pelia. Outoa kylla eivat autojen varashalyttimetkaan reagoineet osumiin.

Jos tehtavana on nauttia diversiteetista, en voisi asua oikeammassa paikassa. Kotikatuni Claremont on n. 500 m pitka, ja parissa minuutissa kavelen Afrikkaan, Väli-Amerikkaan tai Eurooppaan ihan mielialasta riippuen. Claremont alkaa roskaisena Harlemista 125. kadun metroasemalta, jossa Broadwayn junien jylina ylittaa boomboxit, vedonlyonti- ja viinakaupat, tuhruiset fried chicken- ja pikaruokapaikat. Sitten se kulkee hieman rahjaisen latinokorttelin lapi (pesispeli, perunanmyynti ja kadun kayttaminen olohuoneena kuuluu barrion tyyliin), ja jatkuu yliopistoalueena Manhattan School of Musicin, Union Theological Seminaryn, Barnardin ja Columbian rakennusten ohi. Kadun loppupaassa on muutama ovimiehellinen asuintalo, talojen eteisauloissa hohtavat marmoritakat ja aistikkaat antiikkisohvat, ja asuintalojen ikkunoista nakyy ammatisisustajan tarkkaan valitsemia taide-esineita ja vanhojen kirjojen kokoelmia. Mainstream-Amerikka, strip mallit, motellit, SUV:it, tila-autot ja uneliaat lahiokadut haamottavat Hudson-joen toisella puolella New Jerseyssa, ja sinne on taalta seka fyysisesti etta henkisesti kaikkein pisin matka. Kulttuuriantropologian opiskelija Psych Epi-seminaarissa totesikin, että sosioekonomiset erot ovat suurempia New York Cityn sisalla kuin New Yorkin ja Delhin valilla, ja se on helppo uskoa.

Roskat kasataan seka hienoilla etta vahemman hienoilla aluille tietenkin jalkakaytavalle, ja siina ne odottelevat parhaimmillaan paivakausia jateautoja. Rottia en ole viela nahnyt, mutta kaikenlaista outoa debrista jaa kaduille tyhjennyksen jalkeenkin. Eilen kahden pysakoidyn auton valissa esimerkiksi oli selittamattomasti wokkipannu ja paistinlasta, ilmeisesti leirinuotiota odottamassa, ja vahan matkan paassa kuraan tahriutunut surullisen nakoinen japanilainen pehmoelain.

Olen puuhannut niin paljon kaikenlaista viime viikot, etta en ole kertaakaan mennyt ulos Riversiden Driven – siis Hudson-joen - puolelta asuintalostani. Tänään paatin tehda toita kotona, ja aloitin aamun jokikävelyllä. Minun on vaikea ymmartaa, etta elinymparistoni Manhattanilla on puistomaisempi ja jollakin tapaa vahemman urbaani kuin kotona Kalevankadulla. Ainakin jos urbaanisuuden mittarina pidetaan puiden ja oravien maaraa. Ihan talomme vieressa on kasittaakseni Japanin valtion New Yorkille lahjoittama Sakura Park, jossa on kirsikkapuita, suihkulahde, harmaita amerikkalaisia oravia, ja tietenkin muutama levealieriseen olkihattuun sonnustautunut hipiansa kalvakkuutta varjeleva japanilaisnainen. Kadun toisella puolella on villin takkuisen puuston ja koynnoskasvillisuuden peittama Riverside Park. Kartalla se ei näytä kovin kummoiselta vihrealta pläntiltä, mutta todellisuudessa sen lapi voi hölkätä hyvinkin puoli tuntia ennen kuin puisto pohjois-etelasuunnassa paattyy. Puisto alkaa kivitalojen kupeesta, vierahtaa monta kymmenta metria joen toyrasta jyrkasti alas, ja leviaa laakeana joen rantaan. Tosin saarta kiertava nelikaistainen moottoritie (eufemistisesti ”parkway”) asettuu aivan rantapenkereen ja puiston valiin, joten jos haluaa ihailla jokea ja Jerseyn nakymia, visuaalinen elämys on kyllä hieno, mutta autojen humina ja saasteet saavat kaipaamaan korvatulppia ja hengityssuojaimia. Jyrkkä rinne vaimentaa kuitenkin tehokkaasti ääniä, joten vähän loitommalla on yllättävan pastoraalinen tunnelma, lehtea lukevia setiä, koulupinnarin oloisia nuoria, muutama asunnoton ja tietysti hölkkääjia.

Antilta tuli juuri tekstiviesti, hän on matkalla Fung Wahilla Bostonista tänne. Pitää käydä täydentämässä ruokavarastoa lähikaupassa, ja yritän kuumeisesti miettiä mihin maanosaan menisin: Harlemiin? Latinokaduille? Kosher-deliin? Vai Columbian kampuksen ruokakauppoihin, joista saa ranskalaisia hilloja ja ruotsalaisia pipareita?

This page is powered by Blogger. Isn't yours? Listed on Blogwise