Käsilaukkufeminismiä
keskiviikkona, syyskuuta 17, 2003
Odottelen Pekkaa saapuvaksi Newarkista. Kiireinen viikko, Italian-matkan järjestelyjä, työhön ja kursseihin orientoitumista. Vietin aamun Ellie Schoenbaumin luona: opetan Ellielle tilasto-ohjelman (Stata) käyttöä hyvää tuntikorvausta vastaan, ja kaupan päälle olen päässyt hiukan sisään Upper West Sidellä asuvan mukavan lääkäripariskunnan elämään, ja tietysti myös asuntoon. Lääkärin tuloilla ei täälläkään tarvitse elää ahtaasti, mutta lohdullisesti omassa asunnossani on avarammat näköalat ja enemmän valoa. NY Timesin kiinteistösivujen mukaan asunnon, joka on ihan OK saa 10 miljoonalla dollarilla, mutta "fabulous" maksaa 15-20 miljoonaa, tai enemmän. Ellie on epidemiologian professori ja Yeshiva-yliopiston Montefiore-nimisen AIDS-tutkimuskeskuksen johtaja Bronxissa. On hassua opettaa professoria, jolla on pitkä ja painava julkaisuluettelo, mutta hän väittää että minun apuni on välttämätöntä, jotta hän kehtaa kommunikoida oman biostatistikkonsa kanssa.
Olin eilen 92nd Street Y:llä (Jewish Community Center) kuuntelemassa paneelia, jossa Naomi Wolf, Janeane Garofalo, Rachel Simmons ja Guerrilla Girls keskustelivat ruumiinkuvasta ja kauneudesta. YleisöstÄ 95% oli naisia - fabulousness sai monia muotoja harmaasta boheemilookista viimeisen muodin sanelemiin sandaaleihin ja käsilaukkuihin, mutta oma asuvalintani osui nappiin - cargohousut ja huppari, ja huolella valitut kengät ja laukku. (Kun kaksi tyylikästä naista Upper East Siden kaduilla pysäytti minut kommentoidakseni kenkiäni, tiesin että jalkinestatement on ainakin hetkellisesti hallinnassa...) Manhattanilaisessa feminismissä accessories ja oikein leikatut farkut on ihan yhtä tärkeä kuin sisaruus, ja me kaikki tietysti riipustimme huolella ylös muistikirjoihimme päivän, jolloin SJP tulee Y:lle puhumaan seksistä (ja kengistä?). Olin aivan otettu siitä, ettÄ Hollywood-komedienne Garofalo tuntui ajattelevan kirkkaimmin ja argumentoivan selkeimmin. Naomi Wolf vaikutti vajonneen napanöyhtäiseen perimenopausaaliseen feminismiin, johon liittyvät retriitit, "channeling", "connecting", "spirituality" jne. mutta ei oikein selkeää poliittista agendaa. Rachel Simmons, jolta on tullut hiljattain kirja tyttöjen agressiosta, edusti minun ikäryhmääni, ja tuntui myös tajuavan mitä teini-ikäisten tyttöjen päässä liikkuu.
Luennolle meno oli valtava ponnistus, odottelin 15 minuuttia Columbian 116. kadun pysäkillä, ja ohi meni kolme tai neljä M4-bussia, jotka kaikki olivat jäämässä poikkeuksellisesti keskelle reittiä, so. keskelle vähän huonomaineista Spanish Harlemia, jonne en missään tapauksessa halunnut päätyä seisoskelemaan pimeän puiston viereen epämääräiseksi ajaksi. Lopulta kyllästyin, ja seikkailin hankalasti yli puoli tuntia 96. kadulle ja sieltä crosstown-bussilla Upper East Sidelle. Saavuin sisään pari minuuttia kahdeksan jälkeen, esitys oli myöhässä. Juuri kun esitys oli alkamassa, viereeni istahti nainen. Hän katsoi minua hetken ja sanoi: "Excuse me, didn't I just see you at the 116nd Street bus stop?" Emme ehtineet jutella, ja hän katosi paneelin päätyttyä ihmisvilinään, mutta materialisoitui luonnollisesti uudestaan Lexington Avenuen pysäkille. Aloimme jutella, ja porukkaan liittyi kolmaskin luennolta tulossa oleva ohikulkija. Tällaista urbaania kodikkuutta Manhattanilla kohtaa jatkuvasti.
Muita viikon kohokohtia: Angela Tornin Sylvia Plath -aiheinen monologi Edge DR2-teatterissa Union Squarella, ja kiinalaissyntyisen räjähdysaineilla performansseja tekevän Cai Guo Qingin 4 minuuttia kestävä ilotulitusperformanssi Central Parkissa maanantaina. Olen halunnut nähdä livenä Cai Guo Qingin räjähteitä siitä lähtien, kun tulin tietoiseksi hänestä joskus 90-luvun loppupuolella Tukholman Moderna museetissa (Jarin, Timin ja Lauran kanssa tehdyllä matkalla). Urbaaniin kodikkuuteen kuuluu, että sain uuden ystävän asuntolastani suunnatessani Central Parkia kohti - tutustuin hississä Hunter Collegessa taidetta tekevään naapuriini Heleniin Lontoosta, huomasimme olevamme menossa samaan tapahtumaan, ja yhdistimme voimamme. Urbaaniin kodikkuuteen kuului myös, että viisi minuuttia ennen performanssia alkoi sataa kuin letkusta. Emme voineet sateen vuoksi mennä Sheep Meadowille, kuten suunnittelimme, vaan lymyilimme Central Park Westillä kirkon ovensuussa, katsoimme kuinka puiden takana räjähteli jotain huumaavasti - samassa ovensuussa yritti pysyä kuivana lukuisia muitakin, ja välittömästi alkoi jyllätä sateen jalkoihin jääneiden yhteinen solidaarisuus.
Olin eilen 92nd Street Y:llä (Jewish Community Center) kuuntelemassa paneelia, jossa Naomi Wolf, Janeane Garofalo, Rachel Simmons ja Guerrilla Girls keskustelivat ruumiinkuvasta ja kauneudesta. YleisöstÄ 95% oli naisia - fabulousness sai monia muotoja harmaasta boheemilookista viimeisen muodin sanelemiin sandaaleihin ja käsilaukkuihin, mutta oma asuvalintani osui nappiin - cargohousut ja huppari, ja huolella valitut kengät ja laukku. (Kun kaksi tyylikästä naista Upper East Siden kaduilla pysäytti minut kommentoidakseni kenkiäni, tiesin että jalkinestatement on ainakin hetkellisesti hallinnassa...) Manhattanilaisessa feminismissä accessories ja oikein leikatut farkut on ihan yhtä tärkeä kuin sisaruus, ja me kaikki tietysti riipustimme huolella ylös muistikirjoihimme päivän, jolloin SJP tulee Y:lle puhumaan seksistä (ja kengistä?). Olin aivan otettu siitä, ettÄ Hollywood-komedienne Garofalo tuntui ajattelevan kirkkaimmin ja argumentoivan selkeimmin. Naomi Wolf vaikutti vajonneen napanöyhtäiseen perimenopausaaliseen feminismiin, johon liittyvät retriitit, "channeling", "connecting", "spirituality" jne. mutta ei oikein selkeää poliittista agendaa. Rachel Simmons, jolta on tullut hiljattain kirja tyttöjen agressiosta, edusti minun ikäryhmääni, ja tuntui myös tajuavan mitä teini-ikäisten tyttöjen päässä liikkuu.
Luennolle meno oli valtava ponnistus, odottelin 15 minuuttia Columbian 116. kadun pysäkillä, ja ohi meni kolme tai neljä M4-bussia, jotka kaikki olivat jäämässä poikkeuksellisesti keskelle reittiä, so. keskelle vähän huonomaineista Spanish Harlemia, jonne en missään tapauksessa halunnut päätyä seisoskelemaan pimeän puiston viereen epämääräiseksi ajaksi. Lopulta kyllästyin, ja seikkailin hankalasti yli puoli tuntia 96. kadulle ja sieltä crosstown-bussilla Upper East Sidelle. Saavuin sisään pari minuuttia kahdeksan jälkeen, esitys oli myöhässä. Juuri kun esitys oli alkamassa, viereeni istahti nainen. Hän katsoi minua hetken ja sanoi: "Excuse me, didn't I just see you at the 116nd Street bus stop?" Emme ehtineet jutella, ja hän katosi paneelin päätyttyä ihmisvilinään, mutta materialisoitui luonnollisesti uudestaan Lexington Avenuen pysäkille. Aloimme jutella, ja porukkaan liittyi kolmaskin luennolta tulossa oleva ohikulkija. Tällaista urbaania kodikkuutta Manhattanilla kohtaa jatkuvasti.
Muita viikon kohokohtia: Angela Tornin Sylvia Plath -aiheinen monologi Edge DR2-teatterissa Union Squarella, ja kiinalaissyntyisen räjähdysaineilla performansseja tekevän Cai Guo Qingin 4 minuuttia kestävä ilotulitusperformanssi Central Parkissa maanantaina. Olen halunnut nähdä livenä Cai Guo Qingin räjähteitä siitä lähtien, kun tulin tietoiseksi hänestä joskus 90-luvun loppupuolella Tukholman Moderna museetissa (Jarin, Timin ja Lauran kanssa tehdyllä matkalla). Urbaaniin kodikkuuteen kuuluu, että sain uuden ystävän asuntolastani suunnatessani Central Parkia kohti - tutustuin hississä Hunter Collegessa taidetta tekevään naapuriini Heleniin Lontoosta, huomasimme olevamme menossa samaan tapahtumaan, ja yhdistimme voimamme. Urbaaniin kodikkuuteen kuului myös, että viisi minuuttia ennen performanssia alkoi sataa kuin letkusta. Emme voineet sateen vuoksi mennä Sheep Meadowille, kuten suunnittelimme, vaan lymyilimme Central Park Westillä kirkon ovensuussa, katsoimme kuinka puiden takana räjähteli jotain huumaavasti - samassa ovensuussa yritti pysyä kuivana lukuisia muitakin, ja välittömästi alkoi jyllätä sateen jalkoihin jääneiden yhteinen solidaarisuus.
