Matt&Ben
perjantaina, syyskuuta 12, 2003
Nopeasti on tämä viikko luiskahtanut käsistä, ja outoa ajatella, että reilun viikon päästä olen taas Helsingissä käymässä. Joku päivä sitten New York Timesissä teinipoikansa kanssa Ivy League -kierroksen tehnyt äiti mietiskeli, miten erilaiset yliopiston valintakriteerit olivat hänen aikanaan:
Huomaan että oma yliopiston valintani tällä erää kulkee vähän samoja suuntia - on etäisyyttä Kalevankadulle, poliittista kuhinaa (suunnattoman ikävästi missaan Paul Wolfowitzin ilmaisluennon ja ACLU:n toimintapäivän Helsingin-visiitin vuoksi, mutta ensi viikolla ehdin kuitenkin feministiselle kehonkuvaluennolle juutalaiseen kulttuurikeskukseen), väriä, kirjoa, ja, hmmm, niin, välillä muistaa opiskella ja kirjoittaakin.
Tällä viikolla kohokohta oli Brenda Withersin ja Mindy Kalingin irvailu Matt&Ben pienessä, noin sata henkeä vetävässä teatterissa East Villagessa. Aihe on tietenkin polttavan tärkeä ja ajankohtainen, Matt Damon on profiloitumassa taide-elokuvien näyttelijäksi, ja Ben Affleck taas blockbusterien vetonaulaksi. Tabloidit ovat juuri nyt täynnä sitä, miten J-Lo siirsi häitään Benin kanssa. Tällä hetkellä näiden kahden elämästä saa vähintään yhtä tarkkaa dokumentaatiota kuin puuhapareista Juhani/Tiina ja Matti/Mervi Suomessa, oheinen ajankohtainen piirros tuli vastaan kun etsin tänään netistä lakanoita oudosti mitoitettuihin vuoteisiimme. East Village on kumma sekoitus äärimmäistä nuhjua ja suunnatonta trendikkyyttä. Kun kävelin metrolta teatterille, tunsin itseni ylipukeutuneeksi H&M-rääsyissä. Teatterissa viereeni istutti Pucci-kuvioisen Fendi-croissantinsa nuori neiti, jonka koko olemus heijasteli äärimmäistä tietoisuutta viimeisistä trendeistä. Yleisöön kuului myös kiinalaisia opiskelijoita, joilla oli liian isot silmälasit, epätodellisen täydellisesti manikyroituja, pedikyroituja, nypittyjä, vahattuja, kestorusketettuja Park Avenuen äiti-tytär -comboja, miehiä baseball-lakeissa ja naisia verkkareissa, ja pitkäraajaisia, veistoksellisia malli/tanssijatyyppejä. Näytelmä oli hauska ja lyhyt, tunti ja kymmenen minuuttia. Show jatkui matkalla kotiin. Aluksi metro oli aavemaisen tyhjä, ainoa toinen matkustaja lisäkseni oli arketypaalinen eastvillagehahmo, vaihtoehtonuori, jonka sateenkaarenväriset rastat olivat haalistuneet pastellisävyisiksi. Pian kuitenkin sain ihailla myös erittäin paljastavaan mustaan mekkoon pukeutunutta transseksuaalin näköistä olentoa, joka lähemmällä tarkastelulla ehkä sittenkin oli keski-ikäinen nainen, joka oli vain valinnut kasata peroksidinvaaleat hiuksensa valtavaksi haikaranpesäksi ja tuhria silmänympäryksensä sinisiksi. Toinen mieliinpainuva näky oli valtavan lihava kanariankeltaisiin Baby Phat -fleeceverkkareihin pukeutunut musta nainen, jonka vajosi jammailemaan korvalappustereoittensa lumoissa silmät kiinni metron ovea vasten, laulaen parhaat kertosäkeet kovaan ääneen meidän kaikkien muittenkin iloksi.
Eilen oli tietysti 9/11, ja puolivahingossa pistäydyin ground zerolla. Kävin nimittäin eilen anomassa uudestaan henkilökorttiani, sillä sosiaaliturvakorttini - mitätön paperilappu - oli lopulta saapunut, ja ID-kortin myöntävä DMV on aivan entisen WTC:n vieressä. Pääsy kuopan reunalle oli rajoitettu palomiehille, sotilaille ja omaisille. Poliisiaitojen takaa arviolta parisataa tv-kameraa ahmi selviytyjiä ja omaisia, ja ilmassa oli suuren mediasirkuksen makua. Kuopalla luettiin ääneen kuolleiden nimiä, ihmisillä oli paljon kukkia ja rinnuksissa mustareunaisia keltaisia nauhoja. Vaikka terroristiteot olivat selvästi osuneet kaikkiin kansan kerroksiin, ulkopuolisena oli vaikea eläytyä tunnelmaan. Olin paljon järkyttyneempi Ruotsin ulkoministerin kuolemasta. Pysähdyin pariksi minuutiksi, ja kävelin sitten metroasemalle. Kymmenet palomiehet kulkivat samaan suuntaan kanssani, mutta menivät sisään rakennukseen, josta oli mahdoton päätellä, oliko se pubi vai kappeli, vai kenties molemmat.
"My dream college requirements a generation ago were different from Paul's. My college had to be as far from home as possible, as politically active as possible and, oh, yes, a provider of my chosen field of study. Home being New York, off I went, blue down jacket in trunk, to the University of Wisconsin at Madison and everything the world could give to a girl who had just turned 17. I had heard it was cold in Wisconsin, ''heard'' being the operative word as my parents did not take me there."
Huomaan että oma yliopiston valintani tällä erää kulkee vähän samoja suuntia - on etäisyyttä Kalevankadulle, poliittista kuhinaa (suunnattoman ikävästi missaan Paul Wolfowitzin ilmaisluennon ja ACLU:n toimintapäivän Helsingin-visiitin vuoksi, mutta ensi viikolla ehdin kuitenkin feministiselle kehonkuvaluennolle juutalaiseen kulttuurikeskukseen), väriä, kirjoa, ja, hmmm, niin, välillä muistaa opiskella ja kirjoittaakin.
Tällä viikolla kohokohta oli Brenda Withersin ja Mindy Kalingin irvailu Matt&Ben pienessä, noin sata henkeä vetävässä teatterissa East Villagessa. Aihe on tietenkin polttavan tärkeä ja ajankohtainen, Matt Damon on profiloitumassa taide-elokuvien näyttelijäksi, ja Ben Affleck taas blockbusterien vetonaulaksi. Tabloidit ovat juuri nyt täynnä sitä, miten J-Lo siirsi häitään Benin kanssa. Tällä hetkellä näiden kahden elämästä saa vähintään yhtä tarkkaa dokumentaatiota kuin puuhapareista Juhani/Tiina ja Matti/Mervi Suomessa, oheinen ajankohtainen piirros tuli vastaan kun etsin tänään netistä lakanoita oudosti mitoitettuihin vuoteisiimme. East Village on kumma sekoitus äärimmäistä nuhjua ja suunnatonta trendikkyyttä. Kun kävelin metrolta teatterille, tunsin itseni ylipukeutuneeksi H&M-rääsyissä. Teatterissa viereeni istutti Pucci-kuvioisen Fendi-croissantinsa nuori neiti, jonka koko olemus heijasteli äärimmäistä tietoisuutta viimeisistä trendeistä. Yleisöön kuului myös kiinalaisia opiskelijoita, joilla oli liian isot silmälasit, epätodellisen täydellisesti manikyroituja, pedikyroituja, nypittyjä, vahattuja, kestorusketettuja Park Avenuen äiti-tytär -comboja, miehiä baseball-lakeissa ja naisia verkkareissa, ja pitkäraajaisia, veistoksellisia malli/tanssijatyyppejä. Näytelmä oli hauska ja lyhyt, tunti ja kymmenen minuuttia. Show jatkui matkalla kotiin. Aluksi metro oli aavemaisen tyhjä, ainoa toinen matkustaja lisäkseni oli arketypaalinen eastvillagehahmo, vaihtoehtonuori, jonka sateenkaarenväriset rastat olivat haalistuneet pastellisävyisiksi. Pian kuitenkin sain ihailla myös erittäin paljastavaan mustaan mekkoon pukeutunutta transseksuaalin näköistä olentoa, joka lähemmällä tarkastelulla ehkä sittenkin oli keski-ikäinen nainen, joka oli vain valinnut kasata peroksidinvaaleat hiuksensa valtavaksi haikaranpesäksi ja tuhria silmänympäryksensä sinisiksi. Toinen mieliinpainuva näky oli valtavan lihava kanariankeltaisiin Baby Phat -fleeceverkkareihin pukeutunut musta nainen, jonka vajosi jammailemaan korvalappustereoittensa lumoissa silmät kiinni metron ovea vasten, laulaen parhaat kertosäkeet kovaan ääneen meidän kaikkien muittenkin iloksi.
Eilen oli tietysti 9/11, ja puolivahingossa pistäydyin ground zerolla. Kävin nimittäin eilen anomassa uudestaan henkilökorttiani, sillä sosiaaliturvakorttini - mitätön paperilappu - oli lopulta saapunut, ja ID-kortin myöntävä DMV on aivan entisen WTC:n vieressä. Pääsy kuopan reunalle oli rajoitettu palomiehille, sotilaille ja omaisille. Poliisiaitojen takaa arviolta parisataa tv-kameraa ahmi selviytyjiä ja omaisia, ja ilmassa oli suuren mediasirkuksen makua. Kuopalla luettiin ääneen kuolleiden nimiä, ihmisillä oli paljon kukkia ja rinnuksissa mustareunaisia keltaisia nauhoja. Vaikka terroristiteot olivat selvästi osuneet kaikkiin kansan kerroksiin, ulkopuolisena oli vaikea eläytyä tunnelmaan. Olin paljon järkyttyneempi Ruotsin ulkoministerin kuolemasta. Pysähdyin pariksi minuutiksi, ja kävelin sitten metroasemalle. Kymmenet palomiehet kulkivat samaan suuntaan kanssani, mutta menivät sisään rakennukseen, josta oli mahdoton päätellä, oliko se pubi vai kappeli, vai kenties molemmat.
