Olen palannut Italian- ja Suomen-matkalta takaisin New Yorkiin. Työpaikkani infrastruktuuri on yhtakkia kunnossa, ja koti tuntuu kodilta, kun Pekkakin on asettunut sinne asumaan. Lisaksi uudet 80 kg Helsingista raahattua tavaraa (mm. 600g Fazerin suklaata ja valkoinen rasymatto) auttavat saamaan persoonattoman opiskelijakampan oman kolon oloiseksi.

Minulla oli hieno matka Italiassa. Viime blogentryn jalkeen Italia pimeni puoleksi vuorokaudeksi: sahkökatko vaikutti 57 miljoonan ihmisen elamaan ja oli isompi kuin New Yorkin taannoinen. Juutuin Beneventoon ekstrapaivaksi, mika oli tavallaan hyva: koska kaupungissa ei tapahtunut yhtaan mitaan (ellei miltei tyhjassa ja kylmassa ravintolassa vinkuvien varashalyttimien saestyksella hotkittua pakasteesta sulavista ayriaisista loihdittua lounasta lasketa tapahtumaksi), ja sahköt palasivat muuhun Italiaan nahden melko varhain, sain naperreltya PowerPoint-esityksen Ravellon Eating Disorder Research Societyn kokousta varten. Diat olivat pitkaan painaneet mieltani, silla kyseessa oli ensimmainen plenaarini, mutta Helsingissa oli niin kaameasti pakkauspuuhaa ja syömishairiöprojektien tiedonkeruun viimeistelya, etta esityksen laatiminen oli prioriteeteissa melko viimeisena. Plenaari meni loppujen lopuksi hyvin, ja monet kehuivat dioja kokouksen parhaiksi.

Ennen Ravellon kokousta vietin yhden yön Leccessa, joka on hunajanvarinen hiekkakivinen barokkikaupunki. Barokki on fantastisen kiemuraista ja omalaatuista. Tullessani kaupunkiin en saanut mistaan taksia - olo oli kuin olisi saapunut Balkanille, köyhaa, likaista ja uneliasta - joten paadyin tekemaan bussikierroksen laitakaupungin jarkyttavissa slummeissa. Syntyi vaikutelma, etta kaupunkiin on tullut rahaa viimeksi 70-luvulla. Illalla löysin sitten huolella entistetyn vanhan kaupungin, joka tuoksahti EU-rahalla ja oli aivan yhta charmantti kuin mika tahansa italialainen centro storico. Paitsi etta eksyin kadulle jossa oli transvestiittiprostituoituja, jotka tuntuivat suhtautuvan minuun avomielisen kiinnostuneesti potentiaalisena asiakkaana.

Leccen ja Barin valimaasto on jannaa klassillista maisemaa, oliivipuita, punaiselle mullalle kylvettyja vihannestarhoja, kreikkalaistyylisia valkoiseksi kalkittuja taloja ja kartiomaisia trulli-asumuksia. Kuljin hitaalla kiskobussilla Leccesta Martina Francan kautta Tarantoon. Taranto sijaitsee Joonianmeren varrella, siella on Italian suurin terastehdas (jonka jatevesissa viljellaan ostereita ym. nilviaisia) ja kapealle kannakselle ja saarelle rakennettu kaupunki, josta on avarat nakymat merelle.

Koska Tarantossa on myös laivastotukikohta, tuntui, etta kaupungissa oli miehiä 5:1 naisiin verrattuina ja minä olin tietysti niin eksoottisen naköinen (pitkä, vaalea, laiha) etta kaikki vastaantulijat tuijottivat aika epämiellyttävästi kuin viimeista päivää. Sekä Leccessä että Barissa sain hotelleista superhyvää palvelua ja kummassakaan kaupungissa ei ollut kauheasti turisteja - uskaltaisin sanoa että Tarantossa ei minun lisäkseni ketään. Molemmissa paikoissa törmäsin syvään Mezzogiorno-mentaliteettiin. Leccestä ei meinannut mitenkään saanut ostettua junalippua, koska ainoa lipunmyyjä piti ex tempore parhaan aamuruuhkan aikaan 30 minuutin kahvitauon, eikä ollut edes vihaisten ja huutavien alkuasukkaitten toimesta houkuteltavissa työnsä ääreen kassakoneen kampeen. Pseudotehokkaasta Tarantosta kyllä sain ostettua FS:n automaatista lipun Salernoon, mutta kun kävin varmistamassa rautatieaseman lipunmyyjältä, lähtisikö junavuoron korvaava bussi myös asemalta, kuulin, että vuoroa, johon lipun olin ostanut ei oikeasti ole olemassakaan riippumatta siitä, mitä lipussa lukee. Ainoa järkevä Eurostar pohjoiseen lähti 6.21 aamulla, joten sopeuduin jo toisena peräkkäisenä aamuna herätykseen viiden korvissa.

Saapumiseni konferenssipaikalle Ravelloon oli matka sinänsä. Tuo 6.21 juna lähti minuutilleen, ja kulki mielenkiintoisen miltei asumattoman ekokatastrofimaiseman (lampaat, eroosio) halki Basilicatan ja sen pääkaupungin Potenzan läpi Campanian puolelle. Juna pysähtyi muutaman minuutin Ebolissa. Olen joskus kauan sitten (muistaakseni junassa Tampereelle!) lukenut Carlo Levin kirjan Cristo si è fermato a Eboli: se kuvaa umpikurjaa ja taantunutta tautien ja maanjäristysten riepottelemaa Etelä-Italiaa, jossa ihmiset asuvat hökkeleissä ja maakuopissa. Nykyinen Eboli oli täynnä ihan sieviä kerrostaloja, ja rähjäisyys oli samalla tasolla kuin muuallakin Etelä-Italiassa, so. ei minun turtuineisiin silmiini enää mitenkään erityisesti pistänyt. Seuraava pysäkki oli Battipaglia: se on Italian parhaan mozzarellan kotikaupunki, ja junaan tuli matkustajia, joilla oli eväänään/tuliaisenaan pieniä huolella kiinniteipattuja styroksilaatikoita, joissa ilmeisesti herkut kelluivat tuoreina väljässä suolavedessä. Saavuin lopulta Salernoon, ja jäin tyhmyyttäni Amalfin bussista. Sen sijaan että muina miehinä olisin marssinut bussin perälle, kysyin tyhmästi voinko ostaa kuljettajalta lipun. No eihän lippuja tietenkään saanut muualta kuin tupakkakaupasta, joten 1.8 euron ostoksen vuoksi sain odotella tunnin verran seuraavaa vuoroa. Se ei itse asiassa ollut kovinkaan epämiellyttävää parinkymmenen asteen päivänpaisteessa pikku piazzalla aseman edessä. Sen sijaan bussimatka ylös Ravelloon oli kurja: 24 km:n matka vei yli 1.5 tuntia, ja vaikka näköalat Salernonlahdelle ovat periaatteessa henkeäsalpaavan kauniit, etelärannikon päällä makaava leveä pöly- ja saastejuova jotenkin vei kauneuden ja tuntui lähinnä surulliselta. Bussia vaihtaessa seurasi tietenkin taas huutoa, kohellusta ja elehdintää: yli-innokas taksikuski pakkasi epähuomiossa trolleylaukkuni tanskalaisen pariskunnan taksin peräkonttiin, ja minä puolestani paiskasin vahingossa bussin tavaraluukun tanskalaisrouvan olkapäähän sellaisella voimalla, että hänellä on varmaan vieläkin sateenkaaren värinen mustelma.

En suosittele kenellekään matkaa Ravelloon. Amalfinlahti on massaturismin syntysijoja, tänne piti malariaa uhmaten ängetä jo 1700-luvulla. Pugliassa jatkuvasti kohtaamani vieraanvaraisuus on Napolin ja Salernon välisellä rannikolla monin paikoin muuttunut laskelmoivaksi elinkeinonharjoittamiseksi, ja kapeat hyllymäiset kylät täyttyvät Fritidsresorin päiväretkeläisistä. Etäisyydet ovat kartalla lyhyitä, mutta suurten korkeuserojen ja kapeitten teiden vuoksi käytännössä pitkiä. Ravellon kylä on täynnä hotelleita, ravintoloita ja kitschesineitä myyviä kojuja. Englanti on valtakieli ja joka paikassa törmää kuherruskuukautta viettäviin amerikkalaisiin. Kokouspaikkana tämä oli mukiinmenevä, tosin muitten tutkijoitten tapaamista haittasi se, että osa hotelleista, mm. Parsifal jossa minä asuin, pakotti asiakkaansa maksamaan puolihoidosta. Kokous itsessään oli hyvä ja hektinen, tapasin uusia kiinnostavia kollegoja ja sain mielenkiintoista palautetta omasta työstäni.

Pistäydyin vielä kammottavilla Napoli-München-Kööpenhamina-Helsinki –lennoilla yhden yön Helsingissä ihmettelevässä paksua syystakkia vaativaa säätä (Napolissa oli 25 astetta, Helsingissä n. 10). Lensin sitten Finnairin suoralla yhteydellä JFK:lle. Lennolla oli tilaa, vieressäni oli tyhjä paikka ja sen takana hyvin lentopelkoinen puolalaisamerikkalainen corporate finance –tyyppi. Koska minulla ei ole vähään aikaan ollut mielekkäitä potilaskontakteja, tapoin hieman aikaa lennolla yrittämällä lievittää jännitystä juttelemalla pelottavimmissa kohdissa niitä näitä: miesparka nimittäin vapisi nousut ja laskut. Kun perämies jossain vaiheessa painoi New Yorkin turistinähtävyydet –videon pauselle kertoakseen lentosäästä ja jutellakseen muita mukavia suomeksi, puolalaisparka melkein loikkasi kauhusta käytävälle: hän luuli että katkennut videokuva tarkoitti että terroristit ovat tehneet tuhoisan iskun MOMA Queensiin. Jouduin rauhoittelemaan häntä varttitunnin, ja lentoemännän toimittamat kolme minipulloa punaviiniä auttoivat miesrievun lopulta uneen.