Olin perjantaina oudon masennuksen vallassa. Unohdan joka kerta ulkomaille lähtiessä että kulttuurishokki koskee minuakin; aikaisempien reissujen hyvät hetkethän aina muistaa, mutta huonot unohtuvat. Kaikki tuntui olevan nurin päin ja maailma epäreilu. Vieraassa paikassa asuminen pitää sisällään jatkuvasti hiertäviä pikkujuttuja. Lempiharmejani täällä:

·Huonosti suunnitellut ja toimivat suihkut.
·Miksi joka paikassa haisee? Supermarketeissa pilaantuva ruoka ja roskat, kotona homehtuva suihkuverho, kadulla minikokoisten puutarhaplänttien lannoitteeksi levitetty kanankakka.
·Miksi joka paikassa on niin likaista?
·Miksi ratkaisu likaan ja hajuihin on aina hajun voittaminen vielä vahvemmalla parfyymilla (tyyliin Andy Männynraikas), ei lian poisto?
·Amerikkalaiset vanhanaikaiset sähkölaitteet ja kodinkoneet: jättikokoisia, meluisia, energiatehottomia.
·Outo yleinen piittaamattomuus ympäristömelusta. Meluisa=tehokas. Esimerkiksi kun metro ajaa Harlemin asemasillalle, räminä on niin kova että luulisi kuolleitten nousevan haudoistaan, ja laituri tärisee junien painon alla vaarallisen tuntuisesti. Kyseinen asema restauroitiin juuri 15 miljoonalla dollarilla, mutta meluisuusaspekti on ilmeisesti museoviraston suojelema muistoarvo.
·Elintarvikkeet ovat mielettömän kalliita; laatukirjo on paljon suurempi kuin Suomessa, erityisesti huonoon suuntaan.
·Eväiden ja pikaruoan varaan rakentuva työpaikkaruokailukulttuuri.
·Citibank.
·Kosteus.

Plussapuolella on kuitenkin ilmasto, ihmiset, kulttuuritarjonta, ja mahdollisuus tehdä pikku "ulkomaanmatkoja" lukemattomiin erilaisiin kohteisiin jotka ovat vajaan tunnin metro- tai junamatkan sisällä. Pekka on jo kehittänyt hyvän zen-asenteen: kun defaultisti olettaa että mikään ei täällä toimi, yllättyy aina välillä iloisesti poikkeuksesta. Kun itsekin muistin että tällaistahan tämä on, aina välillä kaikki tuntuu tyhmältä ja hankalalta, synkeys hälveni. Sitten ehdimmekin tehdä kivoja asioita: kävimme lauantaibrunssilla Cloistersissa, joka vilisee pikimustia oravia, ihmettelimme Yeshiva Universityn kampuksella kipa-muodin valtavirtauksia (musta sametti pitää edelleen pintansa mutta denim on cool new look) ja tutustuimme vähän paremmin latinalaiseen Washington Heightsiin. Olimme jo viikolla käyneet kuuntelemassa hassua paneelia neokonservatiivien vaikutuksesta Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan New Schoolissa. Paneeli syrjähti aiheestaan heti alkuun, mutta näky sinänsä olivat luentoa kansoittavat vihaiset liberaalimummot ja -papat, ja Barnardin professori Randall Bulmerilla oli hassuja juttuja evankelikaaleista ja Jimmy Carterista. Sen jälkeen taistelimme myrskytuulen läpi thairavintolaan Villageen - muuten hyvä kokemus mutta seuraavana päivänä vatsa sekaisin...

Huomaan myös täysin unohtaneeni mainita elämykset, jotka onnistuvat parhaiten juuri täällä: viime viikkojen sisällä olemme käyneet kuuntelemassa Columbian SIPA:ssa talousnobelisti Stiglitziä, ihailin Sarah Jessica Parkerin raskauden jälkeistä kurpsahtaneisuutta (liian laiha! niin kurttuiset sääret! niin ihanat kengät!) ja Erica Jongin eleganttia kolmatta ikää 92nd Street Y:llä, ja kävimme kuuntelemassa brasilotähti Gal Costaa Carnegie Hallissa; Danilo ja Pekka osuivat Foot Lockeriin samaan aikaan raptähti 50 Centin ja suunnattoman preteinifanilauman kanssa.