Meillä on ollut gorilla-teemaviikonloppu. Idea syntyi aivan vahingossa. Pari viikkoa sitten Brooklynissa oli niin kivaa, että halusimme mennä sinne uudestaan päivänvalon aikaan, varsinkin kun eilen oli lämmin ja aurinkoinen ilma. Täältä pääsee sinne pikaisesti kakkosen metrolla, joten jäimme pois Clark Streetillä ja kävimme ihailemassa Manhattan skylinea Brooklyn Heightsin rantapromenadilta. Paljon kivempia vielä kuin näkymät olivat hienot vanhat townhouset, joihin moniin kuului puutarha. Kävelimme näitä vanhoja kapeita katuja pitkin poikin, alas trendikästä Court Streetiä ja Smith Streetiä Carroll Streetille asti. Kadun varrella oli eklektisiä kauppoja, kivoja kahviloita ja klubeja; vinoutuneen subjektiivisen arvioni mukaan eräs tyylikkäimmistä ja tunnelmaltaan parhaista New York Cityn alueista juuri nyt on Smith Streetin tienoilla.

Carroll Gardenissa rakennusten tyyli alkoi muuttua, niihin tuli isommat pihat ja pihoihin kurpitsa-asetelmia ja monimutkaisia kuvaelmia joiden rinnalla puutarhakääpiötkin kalpenisivat. Lisäksi pihoilla oli niin runsaasti Amerikan lippuja ja muita patrioottisuusvakuutuksia, että heräsi epäilys, että alue on tuoreiden maahanmuuttajien seutua. Pian tuli vastaan Gowanus Canal, joka on urbaaneiden legendojen mukaan ollut niin saastunut, että mafia saattoi huoletta dumpata sinne ruumiinsa ja luottaa, että ne liukenevat happoveteen. Alueella on myös aiemmin ollut sietämätön haju, sillä kanaali on ollut mereen yhteydessä oudon potkuriviritelmän kautta, joka jossain vaiheessa meni rikki, jolloin veden vaihtuminen pysähtyi. Nyt kanava oli samantapaista postindustriaalista unta (20. vuosisadan Venetsia) kuin jotkut Queensin Sunnysiden alueet. Aivan tyhjää, hiljaista, hyvin siistiä, samalla rähjäistä, ja hieman kammottavaa; vastamaalatut turkoosit siltarakenteet ja raskasliikkeistä aivan vienosti haisevaa vettä. Varastopihoilla muutaman korttelin alueella leegioittain jäätelöautoja, postiautoja, joku sirkkelöimässä; sitten alkaa vastaan tulla vanha nuhjuinen italialaisalue: keskellä parakkeja ravintola jossa valet parking -mahdollisuus, eli hakematta tuli mieleen taas mafiapomojen mielipaikat. Park Slopeen päin alueen rakennuskanta koheni kovasti, ja talot alkoivat taas olla idiosynkraattisia (viktoriaanisia ja goottilaisia viritelmiä), hyvässä maalissa. Brooklynin 5th Avenue oli todella mukava katu: ketjukaupat- ja ravintolat loistivat poissaolollaan, kivoja ravintoloita, kahviloita, käytettyjä levyjä ja vaatteita kaupan, asujaimistossa mikään rotu ei tuntunut dominoivan, lastenrattaitakin näkyi ja liikkeissä ja elämänmenossa oli vapaamielinen sävy.

Pekka oli jo pitempään kaivannut kahvipaikkaa, ja lopulta sopiva löytyi (ja pääsemme gorillateemaan): Gorilla Cafe, aivan vastikään avattu kahvila, josta sai kotitekoisen oloisia leivonnaisia ja paikan päällä paahdettua reilun kaupan kahvia. Paikka oli tyylikäs, palvelu ystävällistä, kahvi, tee ja leivonnaiset erinomaisia: aloimme heti surra että emme asu noiden nurkkien viehättävisså townhouseissa. Brooklynissa mittakaava on inhimillinen, ravintoloiden kirjo fantastinen, asujaimisto värikäs, ja tunnelma jotenkin todellisempi kuin rahanhimoisella naapurisaarella.

Hintatasoltaan Park Slope on suunnilleen samaa tasoa kuin nykyinen alueemme Morningside Heights Manhattanilla; minulla työmatka olisi Park Slopesta noin 45 minuuttia, Pekalla puolestaan matka New York Universityyn lyhenisi kymmenkunta minuuttia. Brooklyn vain tuntuu jotenkin elävämmältä ja kotoisammalta - se on kaupunginosa jossa juuri nyt tapahtuu. Kun palasimme Manhattanille ja kipusimme metrosta Lincoln Centerille, rakennusten ja liikenteen mittakaava tuntui hetken musertavalta ja kolkolta. Valitettavasti emme ole erityisen iskukykyisiä vuokra-asuntomarkkinoilla - täällä luottotiedot ovat uudella maahantulijalla automaattisesti huonot, ellei niitä kovalla työllä tietoisesti ja pitkäjänteisesti rakenna paremmaksi - joten asunnonvaihto voi osoittautua liian vaikeaksi operaatioksi käytännössä toteuttaa.

Pekalla oli niin ikävä gorillakahvia, että päätimme tänään käydä Bronx Zoossa katsomassa siellä majailevaa isoa gorillaperhettä. Nurkan takaa asunnostamme 125. kadun kohdalta joenrantaa lähtee bussi Bx15, ja köröttelimme sillä kirkosta palailevien fantastisiin pyhäasuihin (eräälläkin miehellä satiinipuku, sulkahattu ja sähkönsiniset käärmeennahkakengät) pukeutuneiden paikallisten seassa New Yorkin huonomaineisimman kaupunginosan läpi 3. avenueta pitkin (myöhemmin luin lehdestä että presidenttiehdokas Howard Dean oli juuri tuohon aikaan vieraillut harlemilaisessa kirkossa). Etelä-Bronx näytti Hubin seudulta rähjäiseltä mutta elinvoimaiselta. Ei läheskään niin kamalaa kuin mitä olin kuvitellut - Etelä-Bronx ei enää pala ja asukkaat tekevät ilmeisesti kovasti töitä saadakseen kotiseutunsa parempaan kuntoon. Hieman pohjoisempana graffiti lisääntyi, talot olivat järkyttävän huonossa kunnossa, kaikkialla oli paljon roskaa, ja paikoitellen maisema oli sellaista että kaduilla ei olisi huvittanut kävellä edes päiväsaikaan. Pekka totesi, että jos näiden seutujen kaksioiden vuokra on 200-300 dollaria kuussa, se on kyllä kiskurimainen ylihinta. Mitä karmeammaksi katukuva muuttui, sitä enemmän alkoi näkyä espanjankielisiä helluntaikirkkoja: kirkon avoimesta etuovesta kantautui bussiin voimallinen gospel ja jalkakäytävällä rokkasi keski-ikäinen musta nainen satiininen pyhähattu päässään. Aina välillä oli roskaisia rakentamattomia tontteja, jonne oli viskottu jätteet ja risat kodinkoneet; myös takkuisia pusikoita, joissa oli piikkilanka-aidat ympärillä ja portilla kyltti "City Park". Vähitellen 170. kadun seuduilla rakennuskanta alkoi tuskin havaittavasti kohentua, ja kun jäimme pois Pikku-Italiassa 187. kadulla Arthur Avenuen liepeillä, näkymä oli suorastaan sievä hetkeä aiemmin koettuun lohduttomaan ankeuteen verrattuna. Valitettavasti seudun mainiot salumeriat ja juustokaupat eivät olleet sunnuntaina auki.

Söimme sinitukkaisten turistimummojen seassa kelvollista italoruokaa kadulla, jonka Kosovon albaanit olivat selvästi ottaneet omakseen (pokka ei riittänyt mennä ruoan hakuun albaanimiesten kansoittamaan futisbaariin). Sitten menimme Bronx Zoohon, jossa eläinten elinolot olivat selkeästi paremmat kuin suurella osalla Bronxin ihmisasukkaista: eläimillä tuntui olevan riittävästi ruokaa, laajat ja huolella maisemoidut kotiaitaukset, ja hyvää hoitoa, jopa oma pieni sairaala. Yli 20-jäseninen gorillaperhe oli vaikuttava ja hätkähdyttävän inhimillinen. Yksi gorilloista painoi naamansa lasiin ihmetelläkseen ihmisserkkujaan, ja täytyy myöntää että olimme varmaan paljon oudompi ja arvaamattomammin käyttäytyvä lauma kuin rauhallisesti päiväpuuhiinsa syventyneet gorillat.

Metromatka kotiin 2-junalla kirskui suuren osan matkasta kattojen tasalta. Aurinko oli laskemaisillaan, ja outo pastellihämy väritti kaupunginosan vielä entistäkin epätodellisemman näköiseksi: rakennusten sekamelska on urbaani painajainen mutta värimaailmaltaan kuin suoraan Jehovan todistajien lehden paratiisinäkymästä. Harlemissa vaunuun kiipesi täysin aineissa oleva komea musta mies, jonka kaikki energia selvästi meni pystyssäpysymiseen. Miehen vasempaan silmäkulmaan oli tatuoitu neljä turkoosia kyyneltä, ja kaulalle fraktuuralla The Kid. Vaikka New Yorkin äärimmäisyyksiin on vähän jo alkanut turtua, kyllä tämä kaupunginosanelikko on outo sekoitus uutta ja vanhaa, hyvää ja huonoa, kallista ja halpaa, tervettä ja sairasta, pehmeää ja kovaa…