Kiireisiä viikkoja... Danilo ja Soila viettivät viikon kanssamme. Otin perjantain vapaaksi töistä, ja kävimme Ellis Islandilla. Matka sinne Statue of Liberty -lautalla oli ruhjova, turvatarkastus tiukempi kuin lentokentällä ja lautan yläkansi täynnä hulluja turisteja joiden tarkoituksena oli saada ainutkertainen foto Lady Libertystä - Pekka ottikin sitten lopulta kuvan jossa puoli tusinaa toistensa ja penkkien päällä huojuvalla alukselle kiipeilevää kameramiestä- ja naista tähtää häntä. Ruuhkasta ja melusta huolimatta Ellis Island oli kiva retkikohde. Sää suosi meitä, marraskuu kirkastui hyvin aurikoiseksi ja kuulaaksi ruskapäiväksi, ja maahantulotarkastussaarella vierailu muistutti kovasti käyntiä Suomenlinnassa. Siirtolaisten tarkastusasema on suunnilleen samaa tyyliä kuin Aleksanterin teatteri Helsingissä, ja se jätettiin 50-luvulla siirtolaistulvan ehdyttyä rapistumaan itsekseen - 80-luvulla saari löydettiin uudestaan ja kunnostettiin suurin ponnistuksin varsin vaikuttavaksi museoksi. Maahantulotarkastus sinänsä ei kyllä kovasti ole päivittynyt - Yhdysvallat ei edelleenkään halua ottaa vastaan mielenterveysongelmaisia, tarttuvien tautien kantajia tai rikollisia - mutta tätä museossa ei erityisesti painotettu. Mutta suomalaisia siirtolaisia Yhdysvaltoihin on ollut sen verran paljon, että museossa oli runsaasti suomalaisiin liittyviä valokuvia, esineitä ja asiakirjoja - erityisesti pyöreäposkisen Koskisen perheen vaiheet olivat hyvin esillä. Omien esivanhempien kohtaamisia siirtolaisviranomaisten kanssa oli myös mahdollista selata museon tietokannoista.

Suuren siirtolaisuusretken jälkeen kävimme katsomassa miten vähän uudemmat siirtolaiskerrostumat elävät Brooklynissä. Vaikka keskityimme vanhoihin alueisiin - Brooklyn Heights, Park Slope ja Carroll Gardens - tunnelma miellyttävän monivärinen. Lauantaina kävimme Pekan kanssa Queensissa Astoriassa, ja törmäsimme erilaiseen, pikkukaupunkimaisempaan ja vähemmän eurooppalaiseen katukuvaan. Sarit, kreikkalaiset ravintolat, brasilialaiset kaupat ja mitä ihmeellisimmät pankit (no credit? no problem!) täplittivät sulassa sovussa Itä-Lontoolta näyttävää maisemaa. Lisäksi M60-bussimatkalla saimme ihailla Ward Islandin vankiloita ja tyhjistä teollisuushalleista ja tierampeista koostuvaa postapokalyptista maisemaa Bronxin, Manhattanin ja Queensin välimaastossa Triboro Bridgen seuduilla.

Sunnuntaina teimme vielä lisää tuttavuutta saman seudun kanssa: menimme Metro North Railroadilla Harlemin 125. kadun asemalta Bronxin läpi Hudson-joen rantaa noin reilun tunnin ylävirtaan. Pekalle junamatka oli elämys koska se kuulemma sijoittuu Falling in love -elokuvan kulisseihin: leffassa Robert de Niro ja Meryl Streep heiluivat Metro North-junassa joka ei nykyään ole yhtään vähemmän haalistunut ja nuhjuinen kuin vuonna 1984 (kiteytynyt nettiarvostelu tästä elokuvasta: "It was either this or watch paint dry"). Metro North oli muuten reilu viikko sitten otsikoissa, joku valopää sai koko systeemin sekaisin pudottamalla kännykkänsä sen vessaan, ja sitten juuttumalla tuntikausiksi kyynärpäätään myöten pyttyyn - palokunta polttoleikkasi miehen lopulta irti, mutta kännykkää ei koskaan löytynyt.

Maisemat olivat suuri yllätys: tiesittekö, että Manhattanin pohjoisin kolkka on koskemattoman näköistä metsää, ja että New York Cityn asutus harvenee miltei erämaamaisemaksi muutaman mailin päästä kotoamme. Hudsonin jyrkkä Jerseyn puolinen rannikko näytti miltei asumattomalta - ja joki itsessään on komea ja leveä. Kävimme Dia:Beaconissa, entisessä keksilaatikkotehtaassa, joka mainostaa itseään maailman suurimmaksi nykytaiteen museoksi. Näin varmaan on - pienetkin huoneet museossa olivat tenniskentän kokoluokkaa, ja isot jalkapallokentän tai -stadionin luokkaa. Taide oli pääosin installaatiota ja tilateoksia, ja monet töistä oli suunniteltu suoraan Dian tiloihin siten että teosten kokoluokka oli aivan giganttinen - esimerkiksi upea Warhol-sykli oli suoraan jättiläisten maasta. Minimalistiset jättiläistyöt (esim. Joseph Beyusit ja Frank Stellat) aiheuttivat kuitenkin senasteisen sensorisen deprivaation, että koko museon suosituin työ tuntui olevan Hanne Darbovenin tuhansista saksalaisista postikorteista, ristipistomalleista, 1970-luvun Spiegel-lehtien kansista ja vastaavista elementeistä koostuva installaatio. Tämän keskikokoisen seikkailu päätteeksi söimme viinereitä ja joimme höyryävää teetä ja kahvia junaseisakkeella hienossa auringonpaisteessa upeaa jokimaisemaa ihaillen - nyt on ensi kertaa tänä syksynä ollut hallaöitä ja talvitamineet on pitänyt kaivaa esiin.