Huh huh. Alan kohta vääntäytyä töihin, mutta sitä ennen on putsattava lattia keksinmuruista. Leivontailtaan tuli lopulta niin paljon väkeä että ovenpielet olivat vääntyä sijoiltaan - ilmoittautuneet saapuivat ja viime hetken uteliaita vain tömähti sisään. En kykene ymmärtämään, miten siinä tungoksessa saimme tehtyä neljää eri sorttia leivonnaisia laukaisematta palohälytystä. Vielä suurempi ihme oli että leivonnan tulokset olivat suhteellisen onnistuneita. Illan suuri opetustapahtuma oli kun näytin singaporelaiselle nuorelle miehelle kädestä pitäen miten avataan viinipullo korkkiruuvilla - hän oli kuulemma aina halunnut tietää. Japanilainen tyttölauma teki autenttisen oloista glögiä, ja jos Kiinan ja Taiwanin vienti-ihmeeseen jatkossa sisältyy joulutorttuja, voin vain todeta että minulla on osuutta asiaan. Suurin kansallisuuksien kirjo keskittyi muffineihin, minulta sekosivat laskut tungoksessa, mutta pannussa oli ainakin norjalaisia, turkkilaisia, tiibetiläisiä ja israelilaisia elementtejä. Illan kunnianhimoisin projekti oli kazakhtanilais-italialaiset lusikkaleivät. Kaikki ruoka ja juoma katosi ja ystävälliset vieraat vielä tiskasivat kaikki astiat lähtiäisiksi, joten voin emännöidä vastaavaa jatkossakin: pari HC-leipojaa organisoi kanssani Extreme Bake-in -tapahtumaa ensi viikolle, joten ilmeisesti sittenkin tunnistin tarpeen jota tämän talon kulttuuritarjonta ei vielä kata.

Hetkellisen alamaissa olon jälkeen kulttuurillinen lukutaito ja amerikkalaisen elämän perusedellytys eli can do -asenne on minussa taas elpynyt siten, että ihan muina miehinä kiskoin jälleen kerran hajonneet ministereomme ja vuotavan kahvinkannun pyörällisen mastodonttimatkalaukkuni uumenissa takaisin Harlemiin. Pitkä ja murheellinen tarina pähkinänkuoressa: luotimme paikalliseen yritteliäisyyteen ja osallistuimme Harlemin renessanssiin ostamalla television, ministereot ja kahvinkeittimen paikallisesta laatikkomyymälästä. Puutteellisen kielitaidon vuoksi tajusimme fataalisti väärin sanan refurbished: oletimme että se tarkoittaa "esittelykäytössä ollut". No, nyt tiedetään että se tarkoittaa "tässä mallissa on suunnitteluvirhe, laite hajoaa kuukauden sisällä omaan mahdottomuuteensa, sitten se palautetaan myymälästä valmistajan takuukorjaamoon, jossa se teipataan takaisin kasaan, ja jälleenmyydään sitten sinisilmäisille ja pahaa-aavistamattomille tuoreille maahanmuuttajille". TV on toistaiseksi toiminut moitteetta (kop, kop), mutta kolmen kuukauden käytön jälkeen menossa on eilisen visiitin tuloksena kolmas ministereosetti ja kahvinkeitin.

Kun marssin Kiss Electronics -myymälään, tutuksi käynyt intialainen kauppias Ram Ramkissoon arvasi taatusti matkalaukustani millä asialla olen: "Hello, my Friend, what may I get you today?" Aiemmilla käynneillä olen hermostunut ja vihastunut rikkinäisistä kodinkoneista, mutta nyt zen-asenne on kehittynyt: oma osuutensa siihen saattoi olla työpaikan hanukka/navidad/kwanzaa-bileissä nautitulla dominikaanilaisella kanaruoalla ja yuca-mössöllä sekä sillä että olin katsonut kuinka aasialainen työhuonetoverini, ikuinen herrasmies, toipui parin kaljan laukaisemasta asetaldehydikohtauksesta salsatakseen työkaverieni kanssa. Olin siis hyvällä tuulella ja Lähi-Itä-miesten "Please make room for this beautiful lady" -huudot tuntuivat pilkan sijasta keskeiseltä osalta kaupankäyntitapahtumaa.

Aivan yllättäen palauttamani kaltaiset "subwooferi laukeaa ja diskanttiäänet katoavat kuukaudessa"-ministereot olivat kokonaan kadonneet Ramin myymälästä - ei enää tarinaa siitä että tämä on ainutlaatuinen tilanne, eikä Ram-ystävä halunnut edes testata vikaa. Takuu - jonka viimeistä päivää eilen elettiin - oikeutti vaihtamaan samanhintaiseen systeemiin tai välirahalla kalliimpaan. Katselin seinällä olevia hämähäkkimies-stereoita, jotka oli selvästi designattu lökäpöksyisen ja sukkahousupäisen kuluttajakunnan esteettisiä tarpeita silmälläpitäen. Omalle kulttuuriperimälleni uskollisempi ja olohuoneemme värimaailmaan soveltuvampi oli kuitenkin 79 taalan arvoinen imitaatiopuinen ministereosetti, jota oli piristetty sinisillä neonvaloilla. Ram-ystävä vielä väitti sen olevan ihan uusi, ei refurbished (niinpä, jollekin raukalle pitää ensin myydä tehdasuutena nekin mallit jotka sitten päätyvät refurbished-kierteeseen). Toki jouduin maksamaan 10 taalaa välirahaa, mutta hei, sain sain sillä 3 kuukauden lisätakuun tuolle uudelle ostokselle. Maksoin sen mielelläni, sillä minulla on tässä kaupungissa vasta sen verran vähän ystäviä, että olisi aivan typerää sulkea Ram nyt pois elämästämme kun tutuiksi asti ollaan päästy. Voin jatkossa ihan iltalenkinomaisesti kävellä sinne frendejäni moikkaamaan ja kodinkoneitamme kierrättämään.

Varastomyymälän kolmannen maailman meininki oli muutenkin mukaansatempaavaa: varastomies kiipesi heiluvia tikkaita myymälän katonrajaan noin kahdeksan metrin korkeuteen hakemaan sieltä jättimäisen stereolaatikkoni. Ymmärsin myös, että voin luoda omat meaningful ostosrituaalini: tällä kertaa pyysin saada testata myymälässä, tuleeko kahvinkeittimen kannun reunasta vettä ulos niin kuin edellisessä; Ram-ystävä ei valitettavasti voinut päästää minua takahuoneeseen (intialainen pin up -helvetti?), mutta toi minulle sieltä seremoniallisesti kannullisen vettä jolla sitten sain juhlallisesti testata kannun reunan muovirenkaan vedenpitävyyttä. Kun sopiva yksilö läpäisi tiukan TM-testin, sainkin pakata uuden elektroniikkani matkalaukkuuni, jota myös suuresti ihaili pieni musta mummo, joka oli ottanut mukaan omia ostoksiaan varten pikkuisen pyörällisen carry-on-laukkunsa.

Tässä kaupungissa erilaisen roihnan raahailu pitkin jalkakäytäviä erilaisin pyörillä kulkevin viritelmin on ihan yhtä normatiivista käytöstä kuin itsekseen joraileminen metrossa tai puhkeaminen äänekkääseen lauluun keskellä supermarketia. Akkulturaatioprosessi ei minussa ole vielä yltänyt julkisiin musikaalisiin performansseihin, mutta tavaraa raahamalla olen pystynyt hieman omaksumaan paikallisväriä. Pyörät allaan hankala ja painava laatikko ja ennen kaikkea oma mieleni oli niin kevyt, etten edes tarvinnut bussia, vaan kävelin koko matkan Harlemin pääsuonta 125. katua kotiin.

Latinomarketin kohdalla tunnistin käsikynkkää kulkevan suloisen 80+ setäparin, joka oli juuri päätynyt pienimuotoisesti julkisuuden valkokeilaan NY Timesissä "karattuaan vihille" makuuvaunulla Niagaraan. Sedät - joista toinen on puertoricolaissyntyinen - olivat tavanneet heti toisen maailmansodan jälkeen kadulla, rakastuneet, ja siitä lähtien viettäneet hellästi toisiaan hoivaten koko elämänsä yhdessä. He asuvat ikkunastamme näkyvissä Morningside Coops -taloissa ylimmän kerroksen asunnoista - ostivat sen kuulemma omaksi yhteiseksi ensiasunnokseen 50-luvun lopulla juuri kun ne oli rakennettu.