Joulun jälkimaininkeihin liittyy yleinen turvotus ja liiallinen sisäilmansaanti. Siihen lääkkeeksi irrottauduimme pariinkin otteeseen kotisaarestamme. Joulupäivänä päiväunien ja lanttulaatikon välissä kävimme ihmettelemässä Queensin puolella Astoriassa työväenkortteleiden kunnianhimoisia jouluvaloja. Astoriassa asuu parikymmentätuhatta kreikkalaisperäistä siirtolaista - niin monta, että kreikankieliset liikkeen nimet ja immigration lawyerien ilmoitukset ja kaikenlaiset sinivalkoiset koristukset ovat oleellinen osa katukuvaa, ja paikallisessa pankkiautomaatissa oli kielivaihtoehtoina tavanomaisen englannin ja espanjan lisäksi myös ελληνικα. Ilmeisesti kuitenkin puhdasta amerikkalaista vaikutusta oli rivitaloasukkaiden keskinäinen kilpavarustelu siitä, kenen fasadissa palaa suurin kilowattimäärä mielikuvituksellisia koristevaloja. Tämän lisäksi pihoilta löytyi miehenkorkuisia kaasupuhallinlumiukkoasetelmia ja perinteisempiä seimikuvaelmia, sekä risuista väännettyjä ja vilkkuvaloin koristeltuja porolaumoja ja rekiä. Joulun kunniaksi viima oli pakkasen puolella ja kotiin päin kävellessä alkoi viskellä räntää.

Eilen kävimme toisenlaisessa siirtolaisten kehdossa, Brooklynin Greenpointissa Pikku-Puolassa. Suomesta katsottuna suureksi EU-maaksi pullistellen pyrkivä umpikatolilainen Puola ei tunnu kovin läheiseltä kieleltä ja kulttuurilta, mutta kun ihminen paiskataan tänne kansakunnan baabeliin ja vielä vahvan afrikkalais- ja latinoväritteiseen maisemaan, alkaa tajuta, miten lähelle toisiamme yhteinen Itämeri meidät sittenkin meidät ja puolalaiset tuo. Melkein vedet silmissä söimme lihaa ja pottua Greenpointin Manhattan Avenuen kulmakuppilassa, joka muistutti erehdyttävästi Teboilin baaria. Sitä kansoitti joukko hailusilmäisiä, vihertävänkalpeita ihmisiä, joilla oli luonnostaan vaaleat hiukset. Tunsin kerrankin sopeutuvani katukuvaan. Mitäs siitä jos heidän iltapäivälehdissään oli enemmän konsonantteja kuin tässä blogissani yhteensä. Kadunkulmissa seisoskeli miehiä, jotka näyttivät olevan kotoisin Aki Kaurismäen elokuvista, muutama oli jopa ihmeellisesti ilmiselvästi humalassa keskellä kirkasta päivää - tavaton näky täälläpäin maailmaa, mutta ah niin kotoisaa. Niin, ja itse kadut Greenpointissa olivat poikkeuksellisen roskattomat, mikä myös muistutti yhteisestä pohjoiseurooppalaisesta kulttuuriperimästä.

Greenpointissa on noin 200 000 puolalaista. Nuoretkin ihmiset näyttivät puhuvan äidinkieltään kadulla, ja LOTin lentolippuja ja puolalaisia lehtiä saa joka kulmakaupasta. Elintarvikeliikkeissä myydään kielblasaa, säilykevihanneksia, sieniä, piirakoita ja muuta elintärkeää. Raahasimmekin kotiin mukaan sikspäkillisen Zywieciä, hapankaalia, slaavilaista salaattia ja juustokakkua.

Matka Greenpointiin oli muuten odotettuakin sekavampi. Metrolinja 7 oli taas vaihteeksi viikonlopuksi suljettu, joten seikkailimme meille vieraita puolimätiä metrotunneleita puolentoista tunnin ajan Manhattanin, Queensin ja Brooklynin sisuksissa ennen kuin pääsimme perille. Matkan kauhun hetket koimme kun astuimme vahingossa väärään suuntaan menevään junaan ja päädyimme autiolle queenslaiselle metroasemalle, jonka melkein kaikki junat ohittivat pysähtymättä. Siellä seisoskellessamme sekavassa mielentilassa oleva pullojen kerääjä tuli huutamaan meille espanjaksi jotakin pitkää ja laveaa FBI:stä ja Kolumbian FARC-sissiliikkeestä. Vasta kun tilanne oli ohi, tajusin että miesparka ilmeisesti onnettomuudekseen oli sairastunut haloperidolin puutostautiin maailman parhaassa demokratiassa, jossa on erinomaiset mahdollisuudet pudota kaikkien turvaverkkojen ja psyykenlääkitysten ulkopuolelle.

Tänään kävimme aivan eri maailmassa - Manhattanin Meatpacking Districtillä, joka on nykyään supertrendikäs, outo sekoitus vuosi, pari sitten avattuja pintaravintoloita, viimeisen päälle stailattuja design-myymälöitä, nimettömiä eliittiklubeja ja nuhjuista lihatukkukauppa-aluetta. Onnistuimme jopa näkemään sirpaleen nopeasti katovaa kansanperinnettä, pari etnistä transvestiittia. Naapurikaupunginosa Chelseassa kävimme kauppahallissa, jossa etnisyys oli kohotettu toiseen todellisuuteen - pastat, panettonet ja oliivit muistuttivat enemmän käsitetaidetta kuin elintarvikkeita, nuhjuinen teollisuusarkkitehtuuri oli muutettu design statementiksi, ja kaikki tähänastinen kokemani juppius haalistui bodysculptattuja ja sileästi rusketettuja AD/designer-pariskuntia seuraillessa. Osoituksena seudun oikullisesta mielenlaadusta lattekuppilat ja taidegalleriat muuttuivat kuin veitsellä leikaten 23. ja 24. kadun tienoilla takaisin rähjäisiksi vuokrataloprojekteiksi - etsimättä tuli mieleen Tuhkimo ja kurpitsa.