<$BlogRSDUrl$>
Kuherruskuukaudesta pakokauhuun 

keskiviikkona, joulukuuta 17, 2003

Mitä seuraa siitä kun kulttuurishokki ja joulunalusstressi törmäävät yhteen? Naisia hermoromahduksen partaalla. Olen ollut viime päivinä synkissä tunnelmissa. Koti-ikävä, Pekan Suomen-vierailu, suorituspaine ja pitkään valvotut yöt finalsien kimpussa usein mökkihöperönä asunnosta poistumatta saattoivat minut zombimaiseen tilaan, jolloin kaikki tuntui menevän pieleen. Metropolin houkutuksistakaan ei ole iloa kun sää on synkeä ja kurainen ja ihmiset vihaisen kiireisiä. Lisäksi Pohjois-Manhattanin latinalainen meininki käy hermoilleni: kaupan kassa heitti sushini väärin päin kassin pohjalle ja hihani tempaisi vahingossa hänen kolme kuparisenttiä sisältävän juomarahakipponsa kuraiselle lattialle - &%##! edes ostoksia ei saa pakata itse rauhassa vaikkapa omaan koriin vaan joka kauppareissu tuottaa automaattisesti kaksitoista uutta muovikassia. Yksittäinen kassi on näet liian ohut kestämään ostosten painoa, joten kassa pakkaa kaiken rutiinisti kahteen sisäkkäiseen kassiin. Niitä sitten kertyy aina kumpikin koura täyteen.

Pohjanoteeraus syntyi, kun ajattelin kontribuoida oman osuuteni kansainväliseen asumiseen jakamalla jotakin omasta kulttuuristani. Kävin läpi vaihtoehtoja: Sibeliusilta? Hmmm, ehkä jos kohdepopulaatio >70-vuotiaita. Ilta "Sietokyvyn tuolla puolen" -hittikokoelman parissa Jope Ruonansuun ja Raptorin tematiikkaan perehtyen? Hyvä idea, mutta levy on CD-hyllyssämme Suomessa ja aukeaisi ehkä kuitenkin vain tämän talon kahdelle muulle suomalaiselle asukille. Saunailta? Ei ole saunaa, ja amerikkalaisilla on muutenkin issues alastomuuden suhteen? Luen muumitarinoita ääneen iltasaduksi? Ei kukaan kuitenkaan tajua aksentistani mitään, ja muumit puhuttelevat vain japanilaisia. Diashow Helsingistä, Itämeren tyttärestä? Hyvä idea ajatellen mimmoinen PowerPoint-friikki olen, mutta ne kuvat vain ovat jääneet ottamatta - kävisiköhän 100 heilahtanutta junan ikkunasta napsittua kuvaa Etelä-Italian metsäeroosiovyöhykkeestä sen sijaan? Sauvakävelyretki? Manhattanilta taitaa löytyä tällä hetkellä suunnilleen 2 kpl kävelysauvoja, joten toiminnan ryhmäluonne voi olla vaikea toteuttaa. No, näistä hedelmällisistä vaihtoehdoista ei muodostunut elinkelpoista kokonaisuutta, joten päätin panostaa alueeseen, jonka ammattilainen tiettävästi olen, eli syömiseen.

Koska lapset ja aikuiset yleensä tykkäävät läträtä taikinalla ja joulukin on tulossa, päätin järjestää asuntooni leivontaillan. Askartelin innolla lentolehtisen, hahmottelin päässäni joukon tosi helppoja reseptejä, kurkin lähisupermarketit sillä silmällä (voitaikinalevyjä löytyy, sveitsiläinen luumuhillo on punaista, maissitärkkelyksellä siitä saa varmaan paistonkestävää), inventoin Suomesta raahaamani 20kg keittiötavaraa - kyllä , kyllä täällä voisi hyvin pyörittää Kotilieden testikeittiötä yhden illan ajan. Soitettuani kymmenkunta kertaa eri ihmisille jotka vastaavat asuntolamme sosiaalisesta ohjelmasta sain lopulta viime torstai-iltana mainokseni ilmoitustauluille ja ilmoittautumislistan ohjelmatoimistoon.

Sunnuntai-iltana yksi iloinen ihminen soitti minulle ja halusi ehdottomasti mukaan. Tulin maanantaina ekstra-aikaisin (siis ennen klo 19) töistä kotiin koska halusin pistäytyä katsomassa ohjelmatoimistossa millainen kansansuosio leivontatuntiani oli kohdannut. Toimisto oli kiinni, ja kauhukseni luin ovesta, että se on auki loppuvuoden arkisin klo 9-17. Minkälainen tehokas newyorkilainen opiskelija nyt noihin kellonaikoihin asuntolalla luuhaisi tiukkatahtiseen finals-aikaan? Soitin toimistoon seuraavana aamuna: toimiston ystävällinen palvelualtis hoitaja sanoi että listalla on tällä hetkellä yksi nimi: ja sitten puukkoa haavaan: "But it's not a problem - you can do the class anyway - just pull all your friends in." Häkellyin ihan sanattomaksi: ai mitkä ystävät? Olen asunut täällä kolme kuukautta, tunnen pintapuolisesti vajaa parikymmentä ihmistä, nimet muistan ehkä puolelta tusinalta. Juttelemme yleensä parin lauseen verran pesulassa, hisseissä tai satunnaisissa kerrosbileissä. Joka ikinen asuinkerrostoverini on lähdössä tai jo lähtenyt jouluksi kaukaiseen kotimaahansa tai kotiosavaltioonsa, ja ei, minulle ei ole muodostunut syviä ja merkityksekkäitä ihmissuhteita. Vielä. Ei siis ole ystäväpoolia jonka voi tuosta vain tempaista mukaan - apua, olen unpopular!!!

Unpopular - amerikkalaisten teini-elokuvien hirviöhahmo. Nuori tyttö tai poika, joka on hyvä koulussa, jolla on silmälasit ja hammasraudat, pitää lukemisesta ja käsitöistä. Apua, kuulostaako tutulta??? Unpopular on hirveintä mitä voi lukioikäiselle voi tapahtua. Sitä on kahta laatua: angstrockia kuunteleva hiuksiaan värjäävä vaihtoehtonuori - vaikkapa My So-called Lifen Angela; tässä ihmistyypissä on yleensä sisäistä integriteettiä ja potentiaalia vaikka oman TV-sarjanssa keskushenkilöksi asti. Sitten se toinen tyyppi - väritön ja harmaa ja onneton hahmo, joka ei koskaan sopeudu mihinkään ryhmään. Hyvien TV-kanavien puutteessa tuijotin joku viikko sitten elokuvallisen pohjanoteerauksen Never Been Kissed, jossa Drew Barrymore on olevinaan tällainen koulunsa #1 epäsuosikki, joka joutuu vielä rangaistukseksi palaamaan aikuisena takaisin julmaan opinahjoonsa nörttiteiniksi "naamioituneena" (ikään kuin nörttiyden ilmaisuun mitään naamiota tarvittaisiin - kyllä se sisäinen olemus sieltä läpi paistaa). No, elokuvissa nörtistä transformoituu aina lopulta koulun homecoming queen ja futiskapteenin tyttöystävä – hiukset blondaantuvat, silmälasit ja oikomisvehkeet katoavat, ja epäsosiaalisten nyhväpuuhien tilalle tulee terveitä ja normaaleja käytösmuotoja kuten shoppaaminen ja juhliminen. Mutta minun elämäni ei ole elokuvaa!

Näiden pähkäilyjen jälkeen minulla ei ollut enää rohkeutta soittaa ohjelmatoimistoon – henkinen kantti ei riittänyt myöntämään että olen niin unpopular etten saa houkuteltua ihmisiä luokseni edes ruokatäkyä käyttämällä. Ajattelin, että olen niin pihalla siitä mikä on suosittua että kehitän monsteriaktiviteetin jolla ei edes ole potentiaalia houkutella ketään. Märehdin ajatuksella siitä, kuinka soitan ainoalle innokkaalle leipojalle: ”Hi! My name is Anna. From the baking class. Sorry, but I am so unpopular that you seem to be the only person who wants to hang out with me this Thursday night. So – I guess you don’t want to come either?” Pyysin siis ohjelmatoimistoa ilmoittamaan sähköpostitse kuka se ainokainen on, jotta voisin sopia hänen kanssaan kuittaammeko leivontaillan kahden kesken vai perunko koko jutun.

Sitten keskityin miettimään miten kaikki on pielessä. Selailin netissä Suomi-aiheisia sivuja kunnes päädyin TKK:n sivuille (Mitä unpopular ihminen tekee vapaa-ajallaan? Sommittelee taskulaskinarvoituksia ja surffaa hut.fi-sivuilla???). Siellä vastaan tuli kertomus kulttuurishokista – uudesta kansantaudista joka on Nokia-Suomessa syrjäyttänyt syömishäiriöt ja juppiflunssan.
Kulttuurishokkisykliin kuuluu usein neljä vaihetta. Heti uuteen maahan tultua alkaa nk. turisti- tai kuherruskuukausivaihe. Kaikki vaikuttaa erikoiselta mutta viehättävältä. Ihmiset hymyilevät, pukeutuvat tyylikkään näköisesti, monet asiat sujuvat hyvin englannin kielellä ja aurinkokin tuntuu paistavan enemmän kuin koti-Suomessa. Uudessa harjoittelupaikassa on kivaa, työkaverit ovat innostavia ja avuliaita.

Muutama viikko muutosta iskee kriisivaihe. Asunto ei olekaan enää niin kiva kuin se aluksi näytti. Huonetoverit tai seinänaapurit ovat kovin äänekkäitä, porraskäytävät siivottomia. Töissä pitää käyttää paljon maan kieltä, puhelimessakin, työtoverit ovat pahantuulisia ja puhuvat niin kummallista murretta että puolet menee väkisinkin ohi. Kahvi on tosi pahaa.

Seuraavaksi saatat saada pakokauhun. Sähköposti tuo mukavan tuttuja viestejä kavereilta Suomesta. Kaikilla vaikuttaa olevan hyvät duunipaikat, joku päässyt strategiatyöryhmään, toinen on mukana supersalaisessa projektiryhmässä. Toista se on täällä, tehtävät paljastuvatkin rutiineiksi. Naapureiden kanssa ei oikein synkkaa eikä paikallinen harjoittelukomitea saa mitään aikaiseksi, retkiä ei ole vaikka niin luvattiin. Nyt on helppo hautautua nettiin .fi-loppuisille sivuille, kirjoitella sähköpostia ja vaan unohtaa olevansa ulkomailla. Väsyttääkin.

Syklin loppu häämöttää. Alkaa sopeutumisen vaihe. Elämä alkaa yllättävästi taas maistua, on kuin toipuisi pahasta flunssasta. Rutiinit töissä ovat jo muodostuneet, työkavereiden murre ei hämää enää entiseen malliin, alkaa erottaa selviä sanoja ja oma puhe alkaa soljua melkein huomaamatta. Työtehtävät eivät ehkä ole kaksisia mutta mukavia kumminkin. Naapuritalosta löytyy mukavia tyyppejä, suunnitellaan jo pientä viikonloppumatkaa vuorille/järvelle. Naapuriin on muuttanut uusi opiskelija, jolle voi neuvoa mihin pankkiin kannattaa mennä tiliä avaamaan. Oma kulttuurishokki tuntuu jo vähän huvittavaltakin. Nyt on aika nauttia elämästä!

Harjoitin diagnostista silmääni esimerkiksi tähän bloggiin ja totta tosiaan, minulla on kaikki oireet: vai milloin viimeeksi olen kehunut asuinalueeni charmattia mañana-meininkiä ja löytänyt hyviä puolia yhtään mistään. Pienellä lisäselailulla löytyi sitten netistä ihan ammattitavaraa: kulttuurishokin symptom checklist. Noihin sanoin heti kyllä:
Kulttuurishokki - opas oireiden tunnistamiseen

3. Aiheuttavatko viivästymiset ja muut pikkuhuolet sinussa raivonpurkauksia ?
6. Kaipaatko kotiasi, kahvikupposta tai karjalanpiirakkaa, kävelyä kotikadullasi, sukulaisvierailua tai ylipäätään järkevien ihmisten tapaamista ?
7. Huomaatko vertailevasi paikallisia oloja ja asioiden tekemisen tapaa jatkuvasti kotioloihin?
8. Käytätkö vapaa-aikasi kirjeiden kirjoittamiseen kotiin ?
9. Valitatko jatkuvasti paikallisia olosuhteita ?
13. Tuntuuko olosi yksinäiseltä ja avuttomalta ?
14. Juotko (alkoholia) tavallista enemmän ?
15. Vältteletkö ihmisiä ?
16. Tuntuuko, ette hallitse tunteitasi ?
18. Harhailevatko ajatuksesi jatkuvasti niin, ettet pysty keskittymään työhösi ?
20. Tuntuuko sinusta usein, että olet kuiviin imetty ja uupunut sekä henkisesti että fyysisesti ?


Testin pisteytysohje sanoi:
Jos vastasit myöntävästi useisiin kohdista 1-10 ja useisiin kohdista 11-20, olet menettämässä kontrollin ja sinun olisi syytä hakeutua ammattiauttajalle.
Mutta apua, minähän olen ammattiauttaja! Eikä terveysvakuutukseni korvaa psykoterapiaa! Ja olen juuri käynyt lukukauden mittaisen kurssin, jonka myötä olen oppinut että New Yorkin valtion mielisairaalajärjestelmää käytetään rutiinisti kodittomien asuttamiseen ja että sosiaalista turvaverkkoa ei täällä ole. Rupesin muistelemaan paria tuttua potilasta, jotka oli ambulanssilennätetty akuutissa psykoosissa Suomeen hoitoon – eipä taida vakuutukseni kattaa sitäkään…

Nukuin (levottomasti) yön yli. Siivosin asuntoni ja painuin töihin – kultturishokkisivu väitti että tauti paranee vain aktiivisin omin ponnistuksin - mökkihöperyys ei siis ainakaan auta. Huonona prognoosivaihtoehtona sivusto esitti itsemurhaa. Näistä vaihtoehdoista ehkä siis ensisijaisempi olisi ponnistautuminen takaisin ihmisten ilmoille.

Töissä huomasin äkkiä olevanikin jos nyt en maailman napa niin ainakin ihan yhteiskunnan kelvollinen osa. Työkaverini Jim pyysi minua lukemaan ja kommentoimaan artikkelinsa. Deidre tarvitsi apua epidemiologian tehtävissä ja jutusteli joulu – anteeksi kwanzaa-suunnitelmistaan. Emily kehotti meitä vierailemaan joulunaikaan miehensä ruotsalaisten vanhempien tykönä esikaupungeissa glögillä, ja karibialainen Eleanor tuli kertomaan synttäreistään. Dineshiltä en edes kerennyt kysyä aikooko hän lähteä talvilomalle kotiin Etelä-Afrikkaan.

Muistin äkkiä, että yksi kurssikavereistani oli sairastunut niin pahaan masennukseen ja koti-ikävään, että oli joutunut muuttamaan kauas pois New Yorkista kodikkaalle omakotitaloalueelle oman etnisen sirpaleensa syleilyyn. Kotiin en enää pitkään aikaan ole tallustanut yksin, vaan brooklynilainen Beverly on useimmiten jakanut kanssani metromatkan – lopetamme työnteon suunnilleen samoihin aikoihin. Kerroin Beville että olin ollut vähän allapäin, koti-ikävissäni ja tehoton. Bev oli ihan hiljaa ja sanoi, että häntä hanukka kammottaa, pitää olla pyhät yksin kotona yksin vanhusten kanssa, kaikki muut ovat onnellisina parisuhteissaan.

Tämä kaupunkihan on yksinäisiä ja juurettomia ihmisiä täynnä – NY Timesissä oli juuri hiljan pitkä juttu Friendsteristä ja craigslististä, joista tavalliset ihmiset etsivät ”activity partnereita”, koska monen on muuten niin vaikea löytää täältä ystäviä, kun elämä on niin hektistä. Ehkä unpopular on täällä ihan normaalia? Ehkä New Yorkiin juuri kasautuvat kaikki ihmiset, joille massa-amerikkalaisuus ei sovi?

Sähköpostiini tuli viesti ohjelmatoimistolta – kahdeksan ihmistä ilmoittautui leivontatunnille. Ehkäpä he ovat kaikki yksinäisiä luusereita? Puhelinvastaajassa vielä kaksi uutta ihmistä valitti että ohjelmatoimisto meni kovin aikaisin kiinni, mutta saisivatko hekin tulla leipomaan? Yli kymmentä ihmistä en ajatellut asuntooni edes mahtuvan, ja nyt meitä on jo yksitoista? Mutta voinko muka käännyttää luotani ihmissuhteen lämpöön kurkottavaa kiinalaista vaihto-opiskelijaa?

Jää nähtäväksi, onko leivontatarinallani onnellinen loppu. Nyt en kerkeä sitä enempää pähkäillä, täytyy lähteä ostamaan lisää voita ja jauhoja…

This page is powered by Blogger. Isn't yours? Listed on Blogwise