Nyt tuli minunkin kenkärakkaudessani jokin tolkku vastaan: NY Times kirjoitti tänään otsikolla If Shoe Won't Fit, Fix the Foot? Popular Surgery Raises Concern uudesta manhattanilaismuodista, eli jalkakirurgeista jotka korjaavat ja muotoilevat naisten jalkoja kollageeni-injektioin ja varpaanlyhennyksin, jotta jalat mahtuisivat omistajansa lempi-Manoloihin ja Jimmy Choo'ihin. Kirurgia kyllä yleensä onnistuu kosmeettisesti, mutta muuttaa jalan monimutkaisia tasapainorakenteita siten että monille jää leikkelystä pysyviä kävelyä haittaavia kiputiloja.

Ruumiin ja sen muokkaamisen keskeisyys oli vahvasti läsnä kahdessa näyttelyssä Whitney-museossa. Koska eilinen pyry selkeni (ja Pekka pääsi perille Suomeen, tosin lento lähti 5-6 tuntia myöhässä ja jatkolento luonnollisesti sekosi) ja kadut olivat tänään jo sulat, vedin kumisaappaat jalkaan ja lähdin Upper East Sidelle katsomaan John Currinin tosi mielenkiintoista mid career -näyttelyä. John Currin maalaa pin-up -vartaloita vanhojen mestarien tyyliin, vanhoja naisia joilla on nuoren naisen ruumis, anorektikoita, vammaisia naisia joilla on Cosmo girl -olemus, ja kaikenlaista muuta poliittisesti epäkorrektia. Taulut sopivat hyvin luksusasuntoihin ja ovat niin esittäviä että jokaisella on niistä mielipide. Oli tosi mielenkiintoista katsella näyttelyä, jonka muotokuvat raatelivat maalliseen mammonaan kiintyneitä ikuisen nuoruuden ihannoijia, etenkin kun miltei koko näyttelyn yleisö oli juuri noita leikeltyjä, värjättyjä, huolella asustettujia Currinin maalausten esikuvia. Taulujen väri- ja aihemaailma oli suoraan alusvaatelaatikosta, ja sopii taatusti hyvin luksusasuntojen sisustussuunnitelmiin. Currin rajaa yhteiskuntakritiikkinsä ovelasti maksukykyisille asiakkailleen tuttuihin kysymyksiin. Etelä-Bronxin köyhälistön tuskin tarvitsee kamalasti miettiä plastiikkakirurgian etiikkaa. Kaikesta narinasta huolimatta koin maalaukset voimakkaan feministisenä kommenttina ja näyttelyn kiinnostavimpana pitkään aikaan näkemistäni. Yllätyin omasta reaktiostani, sillä Currin suututti 90-luvulla amerikkalaiset feministit ja aiheutti protestiaallon, koska osa naiskatsojista koki kuvat niin halventavan esineellistävinä; Currin-boikottia toitottanut toimittaja Kim Levin tosin käänsi myöhemmin kelkkansa, ja syystä: ruumiillisen esineellistämisen ja fyysisen täydellisyydentavoittelun huolellinen tarkastelu ja ristivalotus maalaustaiteen keinoin on taatusti tarpeen ja tuskin ylilyönti maailmassa, jossa naiskauppaa käydään laajalti ja lehdet ja mainokset tursuavat samaa estetiikkaa ilman suurempaa haloota. Puhumattakaan että on kultturillisesti hyväksyttävää leikkauttaa jonkin tuntemattoman voiman ajamina neniään, rintojaan, reisiään ja jalkapöytiään - ja tällaista estettistä parantelua onnekkaalle rahvaalle kustantava tosi-TV-show Extreme Makeover on jokaviikkoista prime time -katsottavaa.

Toinen erinomainen ruumiinkuvanäyttely Whineyssä esitteli Lucas Samarasia, nykyään vanhaa setää, joka on pyhittänyt koko pitkän uransa oman kehonsa kuvaamiseen todella innovatiivisin menetelmin, muunmuassa fantastisesti manipuloiduin polaroid-kuvin. Kiehtovaa, mutta näyttelyn opas oli vielä kiehtovampi: puunattu, viimeisen päälle stailattu pitkälle raskaana oleva designer-silkkikaapuun verhoutunut kolmikymppinen nainen, joka näytti olevan karannut suoraan Currinin naismaailmasta, tai ehkä Sex and the Citystä. Barneysin jouluikkunat muuten esittelevät tänä vuonna satukuvaelmien Carrieta, Mirandaa, Samanthaa ja Charlottea.

Central Park on parikymmenen sentin lumipeitteen alla. Katselin bussin ikkunasta kuinka talviurheilu sujui keskuspuistossa - pulkat ja liukurit olivat kovassa käytössä, mutta huomasin, että useimmilla mäkeä laskevilla pikku tenavilla oli yllään viimeistä muotia olevien miniatyyritalvivaatteiden lisäksi kypärät ja laskettelu- tai aurinkolasit - ehkä isin ja äidin vakuutus vaatii sellaista.

Päivän päätteeksi kävin illastamassa muiden I.Housen asukkaiden kanssa ja kuuntelemassa George W. Bushin hallituksen entistä ympäristöministeriä Christine Todd Whitmania, joka oli vastuussa Yhdysvaltojen vetäytymisestä Kioton ilmastosopimuksesta. Valitettavasti minulle eikä kovin monelle muullekaan ei selvinnyt, miten hiilidioksidipäästöjä vähennetään päästöjä lisäämällä, mutta ehkäpä ymmärrykseni lisääntyy kun akkulturaatioprosessi edistyy.