Hello!

Amerikansuomalaisen Peter Elkin raportit siirtolaiselämästä Yhdysvalloissa jatkuvat jälleen. Tänään on vuorossa kurkistus Maailman Mahtavimman Demokratian poliittiseen sielunelämään.

Yksi huomionarvoisista eroista amerikkalaisen ja eurooppalaisen poliittisen terminologian välillä on tunnetusti sanan "liberaali" erilainen merkitys. Euroopassahan (uus)liberalismi yhdistetään usein oikeistolaisuuteen, lähinnä markkinauskoiseen thatcherismiin ja Suomessa vielä spesifimmin 90-luvun alkupuolen viinaslaisuuteen.

Atlantin tällä puolella liberaali tarkoittaa kuitenkin suurin piirtein samaa kuin "leftie", joka on vasemmistolainen abortin, homoliittojen, julkisrahoitteisen terveydenhuollon ynnä muiden halveksuttavien puuhien kannattaja. Liberaalit ovat aina metelöimässä kansalaisvapauksien rajoittamisesta, kun presidentti, tuo isänmaallinen kelpo mies, yrittää vain puolustaa maatamme terroristeilta. Mokomat olisivat valmiita hyysäämään rikollisiakin kieltämällä kuolemantuomiot ja rajoittamalla kunnon ihmisten oikeutta kantaa asetta. Kerta kaikkiaan epäisänmaallista sakkia, joka vihaa Amerikkaa.

Lyhyesti sanottuna monille amerikkalaisille "liberaali" on kirosana. Pahempia loukkauksia voisivat oikeastaan olla vain "kommunisti" tai "luonnonsuojelija" (environmentalist). Jopa huomattava osa Demokraattisen puolueen jäsenistä kavahtaa ajatusta kutsua itseään liberaaleiksi. He ovat omasta mielestään maltillisia eli "moderate". Tästä jengistä hyvä esimerkki on presidenttiehdokas Joe Lieberman, joka on sosiaalipolitiikassa Bushin jengiä pehmompi, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ihan yhtä haukkamainen Rummy ja kumppanit.

Minut on nyt joka tapauksessa profiloitu vihaiseksi liberaaliksi. Tästä todisteena ovat päivittäin postiluukusta tulvivat kirjeet, joissa pyydetään rahaa mitä epäilyttävimpiin tarkoituksiin. Eilen minua lähestyi Americans for Peace Now, joka kannattaa rauhanomaista ratkaisua Lähi-Idän kriisiin. Radikaalit Israelin ystävät pitävät näitä rauhanhörhöjä itseään vihaavien juutalaisten antisemitistisenä itsetuhojärjestönä. Tosi epäilyttävää. Toissapäivänä sain pikakirjeeksi naamioidun lähetyksen Demokraattien "eduskuntaryhmän puheenjohtajalta" Nancy Pelosilta, joka halusi tietää, pidänkö Demokraattien vai Republikaanien sosiaalipolitiikkaa parempana ja pyysi siinä samassa 35 dollaria demareiden vaalikassaan.

Rahaa halusi viime viikolla myös edustajainhuoneen ainoa riippumaton jäsen, vermontilainen Bernie Sanders. Vermont nyt on osavaltionakin jo epäilyttävä; sallii homosuhteiden rekisteröimisen ja sitä paitsi antikristus Howard Dean asuu siellä. Konservatiivinen National Review -lehti luonnehtikin pari kuukautta sitten Vermontia helvetiksi. Kirjeessään Sanders kehui minulle lukeutuvansa George Bushia kaikkein kiivaimmin vastustaneiden kongressiedustajien joukkoon.

Jaa miksikö minut on luokiteltu vihaiseksi liberaaliksi? Siksi tietysti, että olen sellainen. Ensimmäisiä tekojani Yhdysvaltoihin saavuttuani oli liittyä kansalaisoikeusjärjestö ACLUun ja tilata Bushia ruoskiva aikakauslehti The American Prospect. Sittemmin olen pahentanut vielä omaa asemaani lahjoittamalla rahaa liberaalille radiokanavalle WNYC:lle, liittymällä Amnesty Internationalin USA:n osastoon sekä tilaamalla toisen perinteisen liberaalilehden The Nationin. Mitä muuta tällaiselta tyypiltä voisi odottaa kuin tukea epäisänmaallisille hankkeille? If it walks like a duck and quacks like a duck, the chances are, it really is a duck.

Intoa vastata kaikkiin avustuspyyntöihin rajoittaa tuntuvissa määrin se, että rahat loppuisivat alkuunsa, jos alkaisi tukea kaikkia mahdollisia hyviä asioita. Täällä yhteiskunta yksinkertaisesti pyörii niin, että järjestöt, tv- ja radiokanavat, lehdet, poliitikoista nyt puhumattakaan, joutuvat rahoittamaan toimintaansa yksityisten rahalahjoitusten kautta.

Lahjoitukset ovat toisaalta myös väline vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Jokaisella on tietysti vapaus olla lahjoittamatta rahaa. Samalla on kuitenkin hyväksyttävä se, että joku muu takuuvarmasti antaa rahaa sellaisiin hankkeisiin, jotka eivät omasta mielestä ole kovin kannatettavia. Pakko ei ole antaa rahaa demokraattien vaalikampanjaan, mutta samalla voi olla varma siitä, että ExxonMobilin johdossa istuvat sedät syytävät kasapäin dollareita George Bushin vaalikassaan. Vaihtoehdoiksi ei jää muuta kuin alistua passiiviseen olotilaan tai ryhtyä vaahtosuiseksi liberaaliksi.

Peter Elk