Päivä alkaa niin huonosti, että olisi oikeus vetäistä päälle tuo Mentalwear-paita. Lumi antaa metrolle tekosyyn oikutella: seison parikymmentä minuuttia asemalla katselemassa, miten junat kiitävät pysähtymättä ohi keskikaistaa. Laitureille kertyy sankasti väkeä huurtumaan vauhdin nostattamasta lumipöllystä.

Kyllästyneenä päättymättömään odotteluun laskeudun kadulle. Välittömästi pään päällä olevat metrot alkavat pysähtyä ja ottaa matkustajia, sen sijaan NOT IN SERVICE -busseja pyyhkii ohitseni jatkuvana virtana. Kun lopulta rämisteltyäni määränpäähän laskeudun bussista kadulle, upotan ihanat uudet nahkasaappaani 15 senttiä syvään lätäkköön – viemärit eivät tietenkään vedä sohjomaista vesilunta.

Töihin päädyn lopulta puoli tuntia ajateltua myöhemmin, vain todetakseni, että hiljattain hyvään lehteen lähettämäni artikkeli on bumerangina takaisin työpöydälläni.

Mahdollinen jossakin jäljellä oleva hyvän tuulen potentiaali katoaa välittömästi. Toisaalta sisuunnuttaa – tekee mieli runnoa artikkeli raivon siivittämänä uuteen uskoon ja seuraavaan lehteen; nythän on spesifi lista vioistakin käsillä. Toisaalta tuntuu lamauttavalta, halvaannuttavalta. Yliopiston sähköpostipalvelinkin on rikki, olo on kuin amputoidulla.

Tietokoneen ruudulla huonoja uutisia sylkevät tikkerit lohduttavat synkkyydessä. Oma nöyryytykseni on sentään varsin pieni ja yksityinen: miten ihmiset selviävät siitä kun kaikki menee ihan pieleen TV-kameroiden edessä? Juuri nyt ei ole kovin kiva olla vaalikassansa tuloksetta tyhjentänyt ja kahdet esivaalit hävinnyt Howard Dean, saati tämän vastaerotettu kampanjapäällikkö Joe Trippi. Britanniassa BBC:n pääjohtaja joutui lähtemään möhlittyään Kelly-skandaalin, ja Tony Blair kiemurteli hyvän tovin halogeenien loisteessa vakuutellakseen itselleen ja muille että ei ollut ajanut asetarkastajaparkaa itsemurhaan. Naapurilähiön Jennifer Lopezin säteilyä sumensi alamäki toisensa jälkeen, ja Tony Halmekin sai ehdollisen vankeustuomion.

Ehkä Tony Halme onkin roolimallini tähän hätään: tuo juureva toppatakkikansan esikuva ei tuhlaa aikaansa tarpeettomaan itsekritiikkiin, eikä ihan vähällä hellitä otettaan kansanedustajanpaikastaan. Palvelisi äänestäjiään laadusta tinkimättä ja päätään kääntämättä varmaan kuolemaan asti, mikäli kuolemantuomio olisi Suomen oikeusjärjestelmässä mahdollinen.