Olen pian lähdössä Karibian lämpöön. Nythän kannattaa kartuttaa lentomaileja, kun Amerikan-lennot eivät arpapelinä vaihtoehtoisesti nouse tai laske, tai pistäytyvät ylimääräisessä terroristinimenhuudossa Newfoundlandissa; ja sitten on myös ranskalais-egyptiläinen esimerkki charter-lauman hallinnasta.

Lomalle siis vähän lataamaan akkuja - jopa esinaiseni ja kurssikoordinaattorini rohkaisi häipymään työpaikalta - joten on kiva ja kevytmielinen olo. Hankin sen kunniaksi tänään hyvänolonfiksin kaikenlaisista feminiineistä jutuista jotka ovat olleet oudosti tauolla. Katsoin peiliin, ja totesin, että hiuskuontalo hapsottaa siihen malliin että asiaan pitää puuttua välittömästi.

Olen kuullut kauhujuttuja vaativista ja kalliista manhattanilaisista hiusstylisteistä, jotka ansaisevat kaiken rahansa hiusten värjäyksestä ja saattavat kieltäytyä yksinkertaisemmista operaatioista, joten kampaajakysymys on painanut mieltä ja viimeksi ratkaisin sen luuseristi käymällä Suomessa vakikampaajalla, jonka kanssa kommunikaatio on lähes sanatonta.

Amerikkalaiseen tyyliin suositukset olisivat kaikki kaikessa, mutta työkavereistani ei tässä ole apua: osa on juutalaisfeministisiä luomupehkoja, jotka ilmeisesti parturoivat hiuksensa menetelmällä "otetaan kynsisakset ja tukku kiharoita kouraan". Lopuilla on rastat ja loppumattomasti vinkkejä siitä, miten kookosrasva ja Crisco samentavat afrohiuksen mutta oliiviöljy tekee kutreista kiiltävät ja taipuisat; latinobabelookissa taas vaseliini on keskeinen hiusmuotoilutuote. Asuntomme lähinurkilla olisi lukemattomia african braiding -salonkeja, mutta jotenkin uskon että näiden vinkkien soveltaminen vaaleaan/maantienväriseen päähäni ei tuota toivottua lopputulosta. Ratkaisu on siis suuntaaminen vähän eteläisempiin kortteleihin. Harkitsin jo vähän antautumista puolalaiskampaajan kynsiin Greenpointissa, mutta slaavimakeover banaaninkeltaisin tehostein ei ehkä sittenkään ole aidointa minua.

Eilen emme mahtuneet yrityksistä huolimatta Upper West Siden leffoihin (hel-lo, jopa Peter Elkin valinta, Vietnamin ajan Robert McNamarasta kertova rutikuiva dokkari The Fog of War oli sold out Lincoln Plazasissa; ilmeisesti ihmiset ovat niin kypsiä joulu/hanukka/kwanzaa/uusi vuosi-lomaputkeen, että kaikki vaihtoehtoiset ajanvieteoptiot käyvät), joten päädyimme katselemaan Columbus Avenuen näyteikkunoita. Äkkäsin sieltä sattumalta kivan ja avaran salongin, joka näytti siltä, että asiakaskuntaan voisi kuulua eurooppalaisiakin hiuslaatuja. Keräsin tänään rohkeuteni ja suhasin sinne bussille vähän kuin teuraaksi vietävä lammas heti aamukymmeneltä.

Vastaanotto oli ystävällinen: odotetusti paikalla oli lauma joutilaita stylistejä. Rempseä Linda sanoi: "I see. Your head is full of dead highlights - they drain color away from your face. Let me do something better for you." Ennen kuin ehdin hengähtääkään, minulle oli jo suunniteltu kuparinsävyinen pohjaväri ja suuri joukko erisävyisiä highlights ja lowlights; kulmakarvojen muotoilua ehdotettiin ja ilmeisesti kehon kaikki muutkin karvat olisi voinut käsitellä samalla istumalla. Silmäisin Lindan omaa mahonkista hiuspehkoa ja akryylikynsiä, joiden läpi oli maalattu haastavat kultaiset juovat, ja hain aikalisää makeoveriin: raidoitus jäisi seuraavaan kertaan, nyt vain pestäisiin ja leikattaisiin. Haluan vähän harkinta-aikaa siihen, että alan näyttää Tapaninpäivänä näkemämme Hairsprayn extralta.

Leikkaus tapahtui kuin tornado, ja riistäessään silmälasini Linda totesi että minun ei tarvitsekaan nähdä prosessia, hän kyllä hallitsee lopputuloksen. Väite osoittautui todeksi, annoin ison juomarahan (peläten seurauksia siitä että Linda ja hiustenpesijä olisivat kokeneet summan liian pieneksi) ja poistuin salongista pyörällä päin mutta tyytyväisenä, taskussani Lindan puhelinnumero. Hei, minulla on oma hiusstylisti!

Traumaattinen leikkauskokemus vaati tietysti sopivaa määrää retail-terapiaa, joten ostin stilettiavokkaat ja niihin sopivan käsilaukun, britti-Voguen (joka maksaa täällä miltei saman verran kuin puolen vuoden tilaus jenkki-Vogueta) ja kasan manikyyrikamaa, ja omistauduin parin tunnin ajan kynsien lakkausoperaatioon. Tajusin samalla mikä virheinvestointi omat kynsituotteet ovat: seuraava looginen askel ja akkulturaatiohaaste on tietenkin alkaa ruveta käydä ammattilaisella mani- ja pedikyyrissä.