Päätin panostaa sunnuntailounaaseen, koska kireät pakkaskelit suosivat nyt sisäpuuhailuja. Suomessa tein melkein joka viikonloppu aikaavievempia ruokia, kotitekoista pastaa, jäätelöä, karjalanpiirakoita, mustekalasalaattia, injeraleipää. Keitin hilloja, liekitin, paistoin kohokkaita. Täällä ravintolatarjonta on päättymätöntä - perulainen? afganistanilainen? ruotsalainen? - ja kotimme 20 senttimetrin levyinen keittiön työtaso on leikannut omalta kunnianhimoltani siivet. Etanapannujakaan ei pakattu mukaan.

Amerikkalainen kotiravintomme on siksi ollut oudon jauhelihapainotteista, mikä ei ole erityisen hyvä tässä maassa, jossa lihan sekaan eksyy outojen ruhonosien ohella mitä todennäköisimmin laittoman siirtolaisen sormia, kuten Eric Schlosser argumentoi Fast Food Nation -kirjassa. (Sundancessa on muuten juuri näytetty dokumentti Super Size Me, joka näyttää, mitä tapahtuu, jos syö kuukauden ajan kaikki ateriat McDonaldsissa.)

Niinpä nähtyäni NY Timesissa komean kokonaisena paistettua kalaa puffaavan ruokajutun marssin Fairwayn kalatiskille ja kerroin haluavani kokonaisen red snapperin (rajallisen kokemukseni mukaan syömäkelpoisin täkäläisistä kaloista - en ole mahi mahin ystävä). "So how do you want it dressed, ma'am?" Tuijotin ällistyneenä ilmeisen espanjankielistä kalamyyjää. Yrittäisinkö selittää kalan anatomiaa meille molemmille vieraalla yhteisellä kielellä? Sekunnin murto-osassa päätin, että suonissani vertaa edelleen riittävästi viikinkien verta kalan sisälmysten poistamiseen: "Uh, I'll just take it the way it is, thanks." Myyjä tuijotti minua kuin mielipuolta.

Keittotaidossani on valitettavasti kalanmentävä aukko. Ehkä se johtuu varhaisista katastrofaalisista kokeiluista - veli muistuttaa edelleen vetisestä silakkalaatikosta, jossa oli selkäruodot mutta ei suolaa. Niinpä suhtauduin kirkkaanpunaiseen kalaani pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein: puin käteni nurinkäännettyihin muovikasseihin ja otin keittiösakset aseekseni. Suureksi huojennuksekseni huomasin, että kalalta oli jo poistettu sisälmykset - ei tarvinnut itse lähteä arvailemaan sappirakon sijaintia. Askartelin itse kidukset ja evät irti, nostin kalan haudutetuista fenkolinmukuloista tehdylle pedille, ja tungin vatsaonteloon sitruunaviipaleita ja fenkolinvarsia. Sen jälkeen päästin luovuuden valloilleen kalan voitelemisessa oliiviöljyllä, sitruunamehulla, suolalla ja pippurilla.

Kala näytti valmiilta uuniin, mutta vilkaisin vielä New York Timesin ohjeita: pari viiltoa kumpaankin kylkeen tasaisen kypsymisen varmistamiseksi? Viiltoja tehdessäni kyljistä irtoili läpinäkyviä paljetteja. Muistiin alkoi palailla mökillä käytetty ruosteinen neuvostoliittolaisvalmisteinen suomustusrauta. Tajusin, että olin kokonaan unohtanut että kaloissa on suomuja. Jotka yleensä poistetaan? Siirsin sitruunaviipaleet syrjään ja aloin kihnuttaa veitsellä suomuja irti. Niillä oli ällistyttävän hyvät ballistiset ominaisuudet. Pian niitä oli hiuksissani, kahvinkeittimen päällä, kaasuhellan poltinaukoissa, fenkolipedin sopukoissa, lattialla... tiskialtaan viemärikin tukkeutui niistä. Teki mieli tunkea kala roskiin, mutta kun ei muitakaan vaihtoehtoja ollut, läväytin sen uuniin.

Lopputulos oli ihme kyllä maukas, mutta esillepanoon ei minulla riittänyt enää energiaa. Kaikesta päätellen asuntomme haisee kalalle vielä ensi kesänäkin.

Iltapäivällä menimme toipumaan ruoanlaiton rasituksista Brooklyniin. Borough Hallin liepeillä on käytöstä poistettu metroasema, jossa on nykyään näytillä monenlaisia vanhoja kulkuvälineitä - metrovaunuja liki sadan vuoden ajalta. Minua kiehtovat erityisesti el trainit, jotka on miltei täydellisesti purettu pois: oma rämisevä asemamme on jäänne niiden kulta-ajasta, jolloin fantastisia nikkarityylisiä katujen yllä olevia puuasemia oli joka puolella, jopa nykyisen Penn Stationin liepeillä.