Uusi vuosi vaihtui meidän osaltamme rauhallisissa merkeissä ihan vaan kotona. Kyllä, yli 750 000 ihmistä ahtautui Times Squarelle seurailemaan kristallipallon vaiheita, mutta ei kukaan minun tutuistani. Terroriuhkan vuoksi paikalla oli kuulemma massiiviset turvatoimet ja metallinpaljastimet, ja väitettiin, että oikeisiin asemiin olisi pitänyt hakeutua jo alkuiltapäivästä, joten kiitos ei. Sitäpaitsi pormestari Bloombergin kyynelehtiminen näkyi paremmin TV-ruudusta. Mutta jäimme kovasti kaipaamaan ilotulitusta: muutamaa pientä paukkupommia lukuunottamatta raketit eivät täälläpäin kertakaikkiaan kuulu uuden vuoden vastaanottamiseen.

Aistimme kyllä suuren juhlan tunnelmaa New Yorkin metrossa pari tuntia ennen vuodenvaihdetta: vaikutelma oli, että vangit ja psyykenpotilaat oli kotiutettu sopivasti vanhan vuoden viime hetkinä. Normaalisti metrovaunua kohden on korkeintaan yksi sekopää, mutta Brooklynia kohti rämistelevässä kakkosesessa oli taas väriä ja elämää. Yksi mies torkkui ja kuolasi rinnukselleen; toinen, kasvoja peittävän naavan määrästä päätellen metsän perukoilta junaan noussut menninkäinen, kiskaisi noin minuutin välein päänsä takin sisään yskiäkseen oikein kunnolla. Kaikkein hämmentävin olento istui tietenkin minua vastapäätä: pienellä harmaata parransänkeä kasvavalla vilkkuvasilmäisellä miehellä roikkui rinnuksilla keltaisesta tuulipusakasta puolentusinaa turkiksesta tehtyä hiirtä. Jaloissaan hänellä oli valtava adidaskassi, josta hän tempasi pullon mustaa kenkälankkia. Sillä hän alkoi huolellisesti mustata säihkyvänvalkoisten lenkkareittensa kärkiä mutisten jotain sekavaa siitä, että poliiseja pakoon juostessa valkoiset lenkkarit näkyvät vaikka kuinka pitkälle, sen sijaan mustissa lenkkareissa muuttuu näkymättömäksi. Pian molemmat kengät oli huolella mustattu etuosistaan, ja puoli vaunua tuijotti miestä ja hänen potentiaalista räjähdekassiaan: pitäisiköhän vaivautua kaivamaan kännykkä taskusta ja ilmoittaa viranomaisille oudosti käyttäytyvästä terroristitarjokkaasta? Tilanne laukesi kun mies pani kenkälankin pois ja kaivoi kassistaan joulumaiseman sisältävän läpinäkyvän superpallon, jota hän alkoi pompotella, kunnes jäi Chelseassa pois. Sitten viereeni istahtikin amisviiksinen latinoteinikundi, joka hytkyi ja räppäsi puoliääneen korvalappustereoidensa tahdissa Atlantic Avenuelle asti.

Bensonhurstissa, New Yorkin Pikku-Sisiliassa, elämä on nykyään hiljaista ja porvarillisen mukavaa koska "kaikki mafiapomot ovat vankilassa tai kuolleet" - tai näin ainakin ulkopuoliselle uskotellaan. Hämärien liiketoimien ja huumekaupan sijaan asukkaat kilpailevat nykyään keskenään siitä, kuka ripustaa esikaupunkitaloonsa näyttävimmät jouluvalot. Talot ovat pieniä kartanoita, joiden edessä parveilee SUVeja; drivewayt ovat marmoria tai keraamisia laattoja, ja pihapuut ovat huolella muotoon leikattuja, tai ainakin viikuna- tai taatelipuita. Valot on varustettu yössä salaperäisesti napsahtavin liikkeentunnistimin, ja niitä on sen verran runsaasti, että esikaupunkilinnankin omistaja on vaivautunut pistämään pihalleen kyltin "You know we do this for you" ja puhelinnumeron, jota kautta voi ilmeisesti junailla oman shekkinsä yhteiseen sähkölaskupooliin. Kuvia? Digikamereni akku loppui kriittisellä hetkellä, joten tunnelmaan voi eläytyä muitten valopyhiinvaeltajien kuvia katselemalla täällä, täällä ja täällä.

Esikaupunkimetron asemalaiturilla saattoi vielä ihailla uudenvuoden vastaanottoon valmistuvia ihmisiä: stilettiavokkaissa horjahtelevia latinonaisia, oranssissa tötteröhatussa seilaavia teinejä, mustaa miestä, joka oli ostanut 99 centin kaupasta muovisen Happy New Year -silinterihatun, johon oli jättänyt viivakoodin ja hintalapun näkyvästi esiin, tai mustaa naista, jolla oli kampaus suoraan 80-luvun musiikkivideosta. Myös vuosi 2004-silmälaseja ja -pipoja näkyi siellä täällä. Porvarillisemmalla porukalla oli mukanaan kuohuviinipulloja. En tiedä minne kaikki juhlamieliset olivat matkalla: Times Squarella nousi vähän ennen puoltayötä junaan enemmän ihmisiä kuin siitä jäi pois, ja TV-lähetyksessä aukio hytkyi turistiporukoita, joten ehkäpä rauhalliset kotibileet vetivät alkuasukkaiden keskuudessa pisimmän korren.

Tänään teimme iltapäiväkävelyn Williamsburgin puolelle Brooklyniin. Vallitseva tunnelma oli krapulainen: muuten arkisen näköisellä keski-ikäisellä tädillä oli unohtunut kiillehiutaleet silmäkulmiin, ja muutkin L-junan matkustajat näyttivät vastaheränneiltä. Poikkeuksen muodosti edessämme istuva kolmikko, joka koostui sarjakuvalehteä ahmivasta huolella ehostetusta tummahiuksisesta tädistä, hänen vieressään istuvasta "näin kaakeloin kylpyhuoneeni" -oppaaseen täysin uppoutuneesta nuorukaisesta, sekä räikeästi meikatusta tuhruisesta entisestä megabeibistä, joka kurkki superkiinnostuneena vierustoverinsa kaakelointiopasta.

Williamsburg on sekasotku nuoria taiteilijoita, rönttöisiä latinokortteleita ja mustapukuisia hasidijuutalaisia - on aina yhtä säpsähdyttävää nähdä 1700-luvun puolalaisylimyksen huopahattuun ja viittaan pukeutuneiden parrakkaiden herrojen ajavan autoa. Graffitit kukoistavat ja rakennuskanta on matalia pastellisävyisiä murenevia teollisuushalleja. Katujen päistä pilkottaa Manhattanin siluetti. Manhattan on läheisyydestään huolimatta kuin eri planeetalta. Williamsburg on kaksikymppisten luovien ihmisten leikkikenttä, jossa on vegaaniravintoloita joka käänteessä. Katukuva on nuhjuisen trendikäs: kirpputorikama on in, pintailmiöitä näyttää olevan erityisesti poskille ulottuva peru-inka-pipo tai venäläistyylinen karvahattu, tosin mielellään oranssina tekoturkisversiona. Raha on silti tainnut salakavalasti kiemurrella antimaterialistiseen paratiisiin: meno on oudon harmitonta, peru-inkapipoja saa GAPista, ja jotenkin haiskahtaa siltä, että boheemin elämäntyylin takaa isin ja äidin perustama trust fund. Takkuinen taiteilijalookkin on ehkä sittenkin viritelty harkitusti L'Orealin Bed Head -tuotteilla.