Siemaus Etelävaltioiden ilmapiiriä käynnisti kevätlukukauteni. Chapel Hill on osa Research Trianglea, jonka muut osapuolet ovat Durham ja Raleigh; yhdessä ne edustavat dynaamista talousihme New Southia – tekniikan, tieteen ja kaupan linnaketta keskellä muuten aika konservatiivista North Carolinaa, joka on kuuluisa lähinnä tupakkafarmareistaan.

Osavaltion rekisterikilven motto on idioottimainen First in Flight, viitaten Orvillen ja Wilburin lentokonekokeiluihin Outer Banksin hiekkadyyneillä. Suburban sprawl kuvaa hyvin Trianglen kaupunkisuunnittelua lentokoneesta tähyiltynä, kloonattujen omakotitalomattojen sekaan on isketty muutama äklönvärinen postmoderni pilvenpiirtäjä. Tosin edistyksellisessä ja vasemmistolaisessa n. 50 000 asukkaan Chapel Hillissä on ilmainen ja aika toimiva bussiverkosto. Naapurikunta Carrboro on vanhojen hippien asuttama mini-Berkeley, kuuluisa pyöräteistään, luomumarkkinoistaan, muraaleistaan ja ankarasta sodanvastaisuudestaan.

Tupakkarahoilla takamaille on noussut kaksi korkeatasoista yliopistoa. American Tobacco Companyn taustalla oleva perhe perusti nimeään kantavan Duke Universityn. Perheen vaatimaton kotitila on edelleen näytillä, ja siellä kerrotaan mitä kaikkea maallista hyvää tämä ihmeellinen koisokasvi on tuottanut seudun asukeille – haitoista ei suuremmin ole mainintaa. Koska tupakkarahan vastaanottaminen on tiedemaailmassa nykyään poliittisesti epäkorrektia, käytäntönä kuulemma on että tupakkaperheen kantaisän rahastosta myönnettävät stipendit ovat eettisesti arveluttavia, mutta vaimon rahasto on ihan kosher. Paperossituotannon koneistamisesta syntyneet miljoonat virtaavat siis taatusti jotakin reittiä myös vanhemman ja kunniallisemman UNC Chapel Hillin kassaan. Vierailin UNC:n uudessa syömishäiriöyksikössä ja tapasin lihavuustutkijoita maineikkaassa School of Public Healthissa. Rahan runsaus pisti silmään joka käänteessä, ei vähiten investointipankkia muistuttavassa nahkaistuimisessa neuvotteluhuoneessa.

Rahankäyttö vaikuttaa aika holtittomalta myös juuri selvitystilasta nostetussa US Airways -lentoyhtiössä. Lennollani La Guardialta Raleigh/Durhamiin oli viisi matkustajaa noin kuudenkymmenen hengen vetoisessa koneessa. Kahden tunnin lentoajasta tasan tunti kului parinsadan metrin matkalla kiitoradalle jonotellessa. Kun lopulta pääsimme lähtökiihdytykseen, laskin että jäljessämme jonotti 18 lentokonetta. Jos tällaisia melkein tyhjiä koneita on enemmänkin, ei ole ihme, että taivas New Yorkin yllä on tukossa ja lentoyhtiöiden talous kuralla. Paluulennollani oli puolestaan huikeat kuusi matkustajaa.

Pitäisi ryhdistäytyä ja alkaa täyttää veroilmoitusta. Oletin kuuluvani veroehdotusmenettelyn piiriin, mutta viikko sitten sain mukavana yllärinä juuri ennen lomalle lähtöä Suomen viranomaisilta tutun ruskean kuoren. Olen viettänyt vuodesta 2003 seitsemän kuukautta Yhdysvalloissa kahtena jaksona. Suomen ja Yhdysvaltojen välisestä verosopimuksesta huolimatta kukaan viranomainen täällä tai Suomessa ei tunnu tietävän kumman maan verotuksen piiriin kuuluin 2003, joten ilokseni saan täyttää veroilmoitukset molempiin maihin ja odottaa, että IRS ja Verovirasto ratkaisevat asian keskenään. Maltan siis tuskin odottaa että pääsen perkailemaan eri valuuttoja olevia tiliotteitani ja palkkanauhojani.