<$BlogRSDUrl$>
Co Ganada co 

sunnuntaina, helmikuuta 08, 2004


Bill Reid: Spirit of Haida Gwaii. Monennäköisiä kanadalaisia mahtuu samaan veneeseen.

Gollece-huppari ylle, lippalätsä syvällä päähän, ja NJ Transitin lentokenttäjunaan... Sompailimme juuri julkisilla kotiin Newarkin lentokentältä. Matka ovelta ovelle Ottawasta Manhattanille kesti melko tarkkaan viisi tuntia. Itse lennon osuus oli suunnilleen tunti ja kymmenen minuuttia. Lentokentät ovat New Yorkin pullonkaula, vaikka tällä kertaa pääsimme kotiin täkäläiset liikennetukot huomioiden hypernopeasti.

Menolentomme Ottawaan peruttiin "huonon sään" vuoksi (don't ask), joten oleskelumme Kanadan puolella lyheni melkein päivällä. Ehdimme silti kaikenlaista. Sukulaisvierailu oli todella mukava. Kun itse edustamme tällä mantereella aivan tuoreita maahanmuuttajia, oli myös kiva vertailla kokemuksia sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat olleet siirtolaisia puoli vuosisataa. "Sisältä päin" nähtynä monikulttuuriseksi mainostettu maa näyttäytyi siten, että sushi ja siskonmakkarakeitto kuuluvat luontevasti samaan ateriaan ja hernekeiton ja ruisleivän kyytipoikana voi syödä hummusta - ja että sukulaislapset tuntuvat ymmärtävän suomea, englantia ja japania tasavertaisen hyvin.

Olen välillä miettinyt, onko päässäni jotain vikaa, kun istun täällä Kaikkien Mahdollisuuksien Maassa Jussila-pöydän ääreen nauttimaan aamupalani Karelia-aterimilla Teema-lautaselta ja Kartio-lasista - mutta taitaa olla ihan normaalia maahanmuuttajameininkiä luoda pieni biosfääri omaa kieltä ja kulttuuria uuteen ja outoon paikkaan. En ole erityisesti etsinyt suomalaisten yhteisöä New Yorkissa, mutta kieltämättä taannoin joulukinkkua jäljittäessä tuli mieleen, että henkisenä tukipisteenä parin korttelin kokoinen mini-Suomi, jossa voisi ostaa eloleipää ja Ilta-Sanomia (ehkä jossakin Brooklynin perukoilla?) olisi mukava olemassa.

Kanadansuomalaisilta taitaa löytyäkin muutama tällainen tihentymä: ainakin käsiimme osui hellyyttävä Torontossa ilmestyvä suomenkielinen Vapaa Sana -lehti, ja söimme tavanomaisen challahin sijaan aivan autenttisen makuista suomalaisesta leipomosta ostettua pullapitkoa - Torontosta sekin. Melkein tilasin Vapaan Sanan postimyynnistä Beatrice Ojakankaan Finnish Cookbookin, kunnes muistin että a) osaan jo laittaa suomalaista ruokaa b) tilapäiseen oikosulkuun netti on väärällään suomenkielisiä reseptejä ja c) olen maaliskuussa menossa Helsinkiin.

Parasta Kanadan-reissussamme oli upea talvisää. New Yorkista lumi suli jo pois, mutta Ontariossa vallitsivat kunnon pakkaset ja luntakin oli liki puoli metriä. Lumikenkiä emme kokeilleet, mutta Kanadan-serkut veivät meidät luistelemaan Ottawan jäätyneille kanaville, jonne tuntuikin kerääntyneen liki koko kaupungin väki. Jääkiekon ja ringetten parissa kasvaneet paikalliset vaikuttivat ylettömän terveiltä ja reippailta. Itse huomasin kauhukseni, että en pysynyt luistimilla liki 15 vuoden talviurheilutauon jälkeen edes pystyssä - aiheutin kansallista häpeää kompuroinnillani ja tarvitsin ”rollaattorikseni” lastenrattaat, mutta hauskaa oli. Talvesta otettiin Ottawassa kaikki ilo irti – kymmenet jääveistäjät askartelivat monumentteja moottorisahoillaan Girl from Ipaneman tahtiin ja kojuissa myytiin lörtsymäisiä beavertaileja.

Kanadalaisten suhde alkuperäiskansoihin tuntui reilummalta kuin yhdysvaltalainen - USAssa aitoja intiaaneja näkee parhaiten K-martissa ja kasinoiden henkilökuntana, Kanadan puolella he olivat näkyvästi esillä kansakunnan kultturilaitoksissa. Inuiittiveistokset ja -piirrokset olivat laajasti esillä National Gallery of Canadassa. Taidemuseo vaikutti paikalliselta Ateneumilta, jonne on säilötty kansallisen identiteetin kannalta tärkeät Group of Sevenin kansallisromanttiset työt. Alkuperäiskansojen käsityöt edustivat kuitenkin huomattavasti omaperäisempää ja vaikuttavampaa taidesuuntaa - ja niin täytyy ollakin, jos raaka-aineina ovat piikkisian piikit, valaanluu, mursun hampaat ja hirvennahat. Quebecin puolella Museum of Civilizationissa oli esillä lisää upeita alkuperäiskansojen esineitä. Käsitykseni toteemipaaluista perustuu täysin Aku Ankkaan, joten tänään näkemäni monikymmenmetriset veistokset yllättivät positiivisesti.

Viimeinen yllätys pikapyrähdyksellä oli viitteet kanadalaiseen huonoon itsetuntoon. Lueskelin lentokentällä Douglas Couplandin Souvenir of Canada -kirjaa, joka sisälsi juttuja valuutasta, joka on heikkenemässä olemattomiin, muropaketeista ja suklaapatukoista jotka ovat yhteisestä brandinimestä huolimatta kehnompia kuin etelänaapurissa, kekkosmaisesta ajasta mannertenvälisten risteilyohjusten reitillä, onnahtelevasta aluepolitiikasta ja kehitysaluetuista, TV-tornista, jonka kruunaa pyörivä ravintola... Nämä jutut siis tämän pallonpuoliskon ainoasta toimivasta hyvinvointivaltiosta, joka alkaakin nyt New Yorkin likaan verrattuna vaikuttaa oudon epätodelliselta, melkein kuin kangastukselta.

This page is powered by Blogger. Isn't yours? Listed on Blogwise