Olen pitkään tiedostanut, että en ole kunnon amerikkalainen, ennen kuin kävelen pitkin kaupunkia kahvimuki kourassa. Muovisella imusuojalla ja sormien palamiselta varjelevalla turvarenkaalla varustettu pahvimukikin menettelee, onhan tämä kertakäyttöroinan luvattu maa, mutta tosiamerikkalainen kyllä käyttää kestävää ja pestävää muovista travel mugia.

Koska kuljen työmatkani metrolla, jään paitsi melkoisesta osasta thermal mug -parafernaliaa. Jotta lämpömukin varustelu aamuvarhain ei muodostuisi liian tuskalliseksi, kaupasta voi ostaa lämpömukikahvinkeittimen, josta ei enää ole pitkää matkaa seuraavaan innovaatioon, in-car coffee makeriin. Nykyisellään amerikkalaisen auton varustelun keskeinen osa on riittävä määrä mukitelineitä - ne kun lisäävät turvallista pesän tuntua peltilehmään - tai näin ainakin väitti Malcolm Gladwell hiljattain New Yorkerissa.

Over the past decade, a number of major automakers in America have relied on the services of a French-born cultural anthropologist, G. Clotaire Rapaille, whose speciality is getting beyond the rational-what he calls "cortex"-impressions of consumers and tapping into their deeper, "reptilian" responses. And what Rapaille concluded from countless, intensive sessions with car buyers was that when S.U.V. buyers thought about safety they were thinking about something that reached into their deepest unconscious. "The No. 1 feeling is that everything surrounding you should be round and soft, and should give," Rapaille told me. "There should be air bags everywhere." [...] And what was the key element of safety when you were a child? It was that your mother fed you, and there was warm liquid. That's why cupholders are absolutely crucial for safety. If there is a car that has no cupholder, it is not safe. If I can put my coffee there, if I can have my food, if everything is round, if it's soft, and if I'm high, then I feel safe. It's amazing that intelligent, educated women will look at a car and the first thing they will look at is how many cupholders it has.

Luulin, että sofistikoituneet newyorkilaiset olisivat lämpömukivillityksen yläpuolella. Tarkistin käsitystäni tänään. Normaalisti hinaudun töihin yhdeksän-kymmenen välillä, mutta loppulukukauden ajan joudun menemään yliopistolle maanantaiaamuisin seitsemäksi laskuharjoituksiin. Koska kyseisestä koitoksesta ei voi selvitä ilman kofeiinia, varustauduin omalla commuter mugilla, joka on ruma, kömpelö ja vaaleanharmaa.

Kadulla ja liukuportaissa olin oudon tietoinen potentiaalisen läikkyvästä kantamuksestani. Aivan kuin olisin jonkinlainen myyttinen kotilieden lämmön vartija: ryhtikin kumartui jotenkin suojelevasti etukenoon. Mutta en ollut yksin! Kanssani 168. kadun metrohissiin sulloutui arviolta kaksikymmentä muuta lämpömukia. Tunsin suurta ykseyttä koko luomakunnan kanssa. Olin osa jotakin itseäni suurempaa. Kunhan vielä opin täyttämään matkamukini kahvilla teen sijaan, minustakin tulee oikea amerikkalainen.