Netistä löytyneet upeat Helsinki-kuvat (via Näkymä rannalta, jonka uudessa versiossa on myös tuttuja kulmia) saivat jopa Suomenlahden rannikon räntäsateen tuntumaan nostalgiselta.

Männä viikonloppuna tulikin minulle valtameren tälle puolelle muuttamisesta vuosi täyteen, tosin pakenin helteitä pitkäksi kesäksi Suomeen.

Kuluneen vuoden myötä oma maailmankuvani on muuttunut. Poika-Bushin Yhdysvallat ei ole sama maa kuin isä-Bushin - tietysti olen itsekin kovasti muuttunut. Tuloerokuilu ja valtavat alueelliset erot ovat alkaneet selvitä kun on ollut mahdollisuus kiertää tätä maata. Teininä Amerikassa asuessa opin kuinka hyvinvoiva enemmistöjä edustava keskiluokka asuu, elää ja viettää aikaansa; nyt olen nähnyt vähän enemmän rapistuneita inner cityjä ja havahtunut köyhyyteen ja eriarvoisuuteen, jota en kuvitellut sivistyneissä länsimaissa olevankaan. Kummallinen Persianlahden sotakin tuli koettua täältä käsin. Se koetteli jo oman todellisuudentajun rajoja: omasta mielestä ei ollut mitään hätää, mutta ympärillä pelko ja kotirintamameininki levisi epidemiana, ihmiset olivat oudon tosissaan ilmastointiteipin, taskulamppujen ja ruokahamstrauksen suhteen.

Täältä käsin suomalaiset kuviot tuntuvat toisaalta mielettömän kotoisilta, mutta jotenkin myös ummehtuneilta. Ei nyt edes mennä politiikkaan - kun selailen suomalaista uutistarjontaa, vastaan tulee oleellisten Matti&Mervi -tarinoiden ohella liikuttavia "Ennätysmäinen käpysato" -tyyppisiä pääotsikoita. Asiat eivät aidosti voi olla kovin huonosti, mikäli nuo asiat ovat päivänpolttavia uutisia.

Suomi tarjoutuu täältä valtameren takaa yhden tai kahden mielipiteen, uskon ja totuuden maana - erityisen selvästi tuo mielestäni näkyy Pinserin top-listan vakionaamojen keskusteluissa. Suomalaisten maailmankuvan ihanteena näyttää nykyään olevan kylmä tieteellisyys. Vaikka itse kai tiedenainen työni puolesta olenkin, en ole ikinä oikein ymmärtänyt mikä ns. tieteellisessä maailmankuvassa nyt niin ihanaa on. Ehkä hajuttomuus, mauttomuus ja värittömyys - suomalaisten kansallishyveet? Ettei vain poikkea joukosta ja ärsytä ketään, saati uhmaa auktoriteetteja? Tuskin kuitenkaan se, että asiat, joihin uskoo, muuttuvat viikon, kuukauden tai vuoden välein. Paradigmat kumoilevat säännöllisin välein toisensa - sehän on tieteellisen tutkimuksen prosessin etenemisen luonne ainakin luonnontieteiden puolella. Ja se, että tieto on aukkoista ja sirpaleista.

Jos jokin täällä minua kiehtoo, kenties jännite voimakkaan yhteisöllisyyden ja äärimmäisen yksilöllisyyden välillä. Monet ihmiset täällä uskovat vielä johonkin - Jeesukseen, tofuun, kristalleihin, Dennis Kucinichiin, afrosentriseen maailmankuvaan, amerikkalaiseen unelmaan, perhearvoihin, Tooraan ja Talmudiin, omiin käsiaseisiinsa - intohimoisesti, irrationaalisesti, koko olemuksellaan.

Järjen valta ei ole yksiselitteisen ehdoton; spiritualiteetti ja sosiaaliset verkot ovat yhtä tärkeitä tai tärkeämpiä. Ihmiset ovat valmiita panemaan itsensä likoon. Yhteisön halu kaikenkattavaan sosiaaliturvaan puuttuu, mutta vapaaehtoistyö ja lahjoitukset itsevalittuihin hyväntekeväisyyden kohteisiin kukoistavat ja poliittisia ruohonjuuriliikkeitä syntyy. Johtavatko ne sitten yhtään mihinkään? Varmaa on ainoastaan että monen totuuden maassa päämäärätkin ovat mielettömän kirjavat.

Jos en sairastu työpaikalla kiertelevään vatsatautiin, lähdemme huomenna katsomaan, miten maa makaa Kanadasta käsin katsottuna.