<$BlogRSDUrl$>
Kiintiöpaikka auringossa 

torstaina, helmikuuta 26, 2004

Bussissa Columbian pääportin edessä musta arviolta 8-vuotias pikkupoika kyseli äidiltään miten täällä pääsee yliopistoon. Äiti vastasi: "You gotta have really wealthy parents. Or, take a huge loan out of the bank. Or, you have to be really smart, so you can have a scholarship. Or, be a really great athlete. Me – I just dropped out."

Mustilla amerikkalaisilla on Yhdysvaltain huippuyliopistoissa puolet korkeampi drop out rate kuin valkoisilla, opin tämän päivän seminaarissa. Esityksen pitänyt jamaikanamerikkalainen työhuonetoverini sinnitteli Cornellin lumitalvet läpi kampuksen "väriläiskänä" ja ihmettelee itsekin miten selvisi loppututkintoon asti. Kyse ei tietenkään ole puuttuvasta älystä tai karismasta, vaan siitä että menestyksen edessä on paljon esteitä. Miten rahoittaa opinnot? Miten voittaa ennakkoluulot, murtautua ulos vähemmistöroolista ja verkostoitua muitten opiskelijoiden kanssa? Miten kanavoida mielekkäästi rakenteellisen rasismin synnyttämä raivo? Omasta kokemuksestaan sisuuntuneena hän ryhtyi tutkimaan rodullisen identiteetin vaikutusta opintomenestykseen.

Ivy Leaguen kouluista monivärisimpänä itseään pitävässä Columbiassakin on pieni rasismiskandaali nostanut juuri päätään. Black History Monthin kunniaksi oli isolle joukolle opiskelijoita jaettu loukkaavia afrikkalaista alkuperää halventavia sarjakuvia. Lisäksi konservatiiviopiskelijoiden ryhmä järjesti myyjäiset, jossa affirmative actionia irvien kakut ja pullat maksoivat valkoisille ja juutalaisille enemmän kuin mustille ja latinoille.

Monissa amerikkalaisissa yliopistoissa on kuohuttu viimeisen vuoden ajan vähemmistökiintiöiden puolesta ja vastaan. Vaikka itseäni inhottaa joka kerta kun näen käsitteen rotu virallisissa lomakkeissa, uskon että tässä epätäydellisessä maailmassa heikompiosaisten ja syrjittyjen virallinen suojaaminen kiintiöillä on sittenkin parempi vaihtoehto. Olen nauttinut Columbian diversiteetistä, oma maailmankuvani on mukavien monitaustaisten työtoverieni vuoksi avartunut. Viime talven opinahjossani Virginiassa, jossa undergraduate-populaatio oli voittopuolisesti vähemmistöjä, arvostettuun tutkimusinstituuttiin päästettiin mustia vain siivoojiksi. Tunnelma oli sitten sen mukainen, kireä ja ummehtunut. Naapuriyliopisto Virginia Tech lopetti vähemmistökiintiöt kokonaan, koska ne ”syrjivät valkoihoisia”, mutta joutui sitten pyörtämään päätöksensä valtavan negatiivisen julkisuuden vuoksi. Asia on tietysti hyvin monisyinen, mutta ainakin New Yorkissa eriarvoisuus on kouriintuntuvaa. Aamun NY Times totesi:

Black and Latino students in New York State are less likely to finish high school on time than their counterparts anywhere else in the nation, according to a new analysis of graduation rates around the country. Less than a third of Latino students in New York earned a high school diploma in four years, the worst showing of any state, compared with more than half of all Latino students in the nation as a whole. Only 35 percent of black students in New York graduated on time, also the worst showing of any state, while slightly more than half of black students graduated on time nationally. [...] "It's frightening," said Christopher Edley, the co-director of the Harvard Civil Rights Project, who will become dean of the law school at the University of California, Berkeley, in July. "With graduation rates this low, one has to worry about the long-term growth and wealth of the nation."
Ongelman taustalla ovat ainakin kehnot julkisrahoitteiset koulut. Osoittaa melkoista päämäärätietoisuutta, jos pystyy sinnittelemään niiden kautta paikkaan auringossa. Ne ihmiset, joilla on taloudellisia valinnanmahdollisuuksia, muuttavat usein alueille joissa on hyvämaineiset koulut - siellä asunnotkin ovat yleensä paljon yleistä hintatasoa kalliimpia. Muuten vaihtoehdoksi jäävät hinnakkaat yksityiskoulut tai oman tenavan sopeuttaminen sosiaalidarwinistisiin lainalaisuuksiin. George W:llä on tietysti ratkaisu ongelmaan No Child Left Behind –suunnitelmallaan. Slummikouluista napataan hyvät oppilaat yksityiskouluihin valtion rahoilla (jotka tosin veronalennukset taisivat napsaista pois) ja huonot jätetään pärjäämään keskenään.

Näistä näkökulmista - koulussani opiskeluvuosi maksaa suunnilleen $30,000, eikä siihen vielä sisälly lainkaan asumis-ja elinkustannuksia - suomalainen ilmainen koulutusjärjestelmä opinto- ja asumistukineen on sosiaaliutopia, ja huomaan että minun on vaikea ymmärtää äläkkää, jonka pieni tutkintoajan rajoittamisyritys synnyttää. Täällä mennään siihen yliopistoon, mihin rahat (ei kyvyt) riittävät, ja opinnot katkeavat ja urasuunnitelmat murenevat vielä paljon ankarampien taloudellisten realiteettien vuoksi.

Amerikassa asuminen on silti tehnyt minusta iloisen veronmaksajan. Suomessa pärjäsin mielestäni hyvin, vaikka elinkin apurahoilla ja pätkätöillä. Täällä ansiotasoni on moninkertaistunut ja veroasteeni pudonnut. Pieniin halpoihin asioihin, kirjoihin, teatterilippuihin ja ravintolareissuihin on aiempaa enemmän irtorahaa. Isot tärkeät asiat, kuten perheen terveysmenot ja potentiaalisten jälkeläisten koulutus ovat kuitenkin niin kalliita, että tunnen itseni täällä paljon köyhemmäksi kuin Suomessa.

This page is powered by Blogger. Isn't yours? Listed on Blogwise