Takana on ihana viikonloppu. Ilmeisesti johtuen henkisestä espoolaisuudestani tunnen maagista vetoa New Yorkin lähiöihin. Vääntäydyimme eilen Brooklyniin perulaiseen Mancora-ravintolaan sunnuntaibrunssille - tai bruchille."They can't even spell. I wouldn't eat there", tuhahti ohikulkeva keski-ikäinen rouvashenkilö ylemmyydentuntoisesti, kun tuijotimme ovella listaa ja mietimme, menisimmekö sisään. Oikeakielisyysvaatimuksilla ei tietenkään ole mitään tekemistä kokin taitojen kanssa. Cevicheä mustekalasta, kalmarista, simpukoista ja katkaravuista. Herkullisia jättikokoisia kokonaisena paahdettuja rapeita maissinjyviä. Kevyesti paistettua maniokkijuurta. Mimosa ja Bloody Mary. Ei kiire minnekään - voiko elämä tästä enää parantua?

Smith Streetin ravintolatarjonta on nykyään niin hyvä, että muutkin kuin me käyvät siellä Manhattanilta asti.

Lounaan päälle köröttelimme G-linjalla Queensin puolelle Long Island Cityyn P.S.1-taidemuseoon. Nimensä mukaisesti rakennus on entinen koulu, joka on nyt varmalla maulla entisöity sopivan rosoiseksi nykytaiteen foorumiksi. Kokoelma vaihtuu tiuhaan ja on juuri sopivan kokoinen: tunnissa kierretty. Tällä kertaa kohokohtana olivat Tim Noblen ja Sue Websterin valoteokset sekä reaalikokoinen Richard Sigmundin maalaus Pacific Coast Highway.

Museon ympäristö on suunnilleen jälkiteollisin kuviteltavissa oleva: rapistuvia tehdas- ja varastohalleja, siltaramppeja, graffiteja, vesisäiliöitä, kaiken yllä kolistelevia metroratoja. Ruostuvaa metallia, pultteja, betonia. Joku tuntui kaiken seassa asuvankin - kadunvarren lumisohjoon oli unohtunut joltakulta kenkäpari.