[Helsinki]
Manner on vaihtunut sujuvasti vanhasta uuteen ja täytyy olla kiitollinen Finnairin suorasta lentoyhdeydestä New Yorkin ja Kennedyn välillä sekä hyvästä lentoseurasta. Pahin jet lagkin on nuokuttu pois, vaikka ajoittain jäytävä lyijynraskas väsymys edelleen iskeekin.

Jos Lost in Translation heijastaa ihan osuvasti siirtymää Helsingistä New Yorkiin, päinvastainen siirtymä on kuin joutuminen Kaurismäki-elokuvaan ilman ääntä. Kaiken peittää paksu lumikerros, ulkoilma ei tuoksu miltään, kaupunki on miltei äänetön, suomalaiset vaiteliaita. Katselen hämmästyneenä äänettömästi ohisuhahtelevia talvipyöräilijöitä ja ihmettelen ihmisiä jotka hämähäkkimiehen ketteryydellä kiipeilevät jyrkkiä lumivalleja. Olen ollut kaksi talvea pois Suomesta...

Ruuhkaratikassa tuoksuu pistävästi salmiakki ja vanha viina. Naisilla on oudon yhteistuumainen mieltymys punaisiin hiusväreihin, jotka näyttävät akvarellimaisen läpikuultavilta, kun pohjana on maantienvärinen ohut hius. Nuoret helsinkiläiset ja espoolaiset uhkuvat trendikkyyttä, ja säntäsin ensi töikseni kampaajalle ja vaateostoksille. Oikeat paikat ovat täällä niin muuttumattomia että melkein silmät ummessa voi kurottaa siihen tiettyyn tankoon, ja tutut asiakaspalveluihmiset jatkavat siitä mihin viimeksi jäätiin.

Toisaalta isoja toimistorakennuksia on noussut odottamattomiin paikkoihin pitkin kaupunkia, paikallisradiosta jyskyttää ihan tuntematonta suomipoppia, ja ihmiset puhuvat käsittämättömistä asioista, kuten Kampin montun pohjalle tehtävistä retkistä (???). Hesari tuntuu käteen ylileveältä.

Omaa kieltä ja kulttuuria on ollut ikävä: eilen tuntui fantastiselta asioida bussikuskien ja R-kioskin myyjien kanssa äidinkielellä, ja ystäviä on ollut tietysti ihana tavata (kiitos vieraanvaraisuudestanne!). Haalin uuden kasan suomenkielisiä pokkareita mukaan, ja aloin yöbussissa lukea uutta (tai siis, minulle uutta) Leena Lehtolaista upoten automaattisesti peltojen, eritasoliittymien ja elementtitalojen leimaamaan umpituttuun espoolaisuuteen. Ihan kuin eläisi kahta rinnakkaista elämää, ihan kuin en olisi täältä koskaan poistunutkaan...