Takana on todella mukava vaikkakin liian lyhyt tauko arkisesta ahertamisesta. Saatuani lauantaina artikkelin jollain tavalla kasaan kävimme NoLitassa syömässä. Alun perin valitsemamme kivan näköinen ravintola oli ihan täynnä, joten päädyimme naapurikuppilaan, jossa oli todella kodikas sisustus ja blinejä mutta neuvostoliittolainen palvelu: venäläinen emäntä kävi puhaltelemassa savukkeen pihalla laskun pyytämisen ja toimittamisen välissä. Sitten 45Bleecker-teatteriin katsomaan Sarah Jonesin yhden naisen näytelmää Bridge&Tunnel, joka sai viime viikolla ensi-iltansa ja oli silloin miltei tunnin myöhässä kun P.Diddyä odoltiin asettuvaksi paikalleen. Juttu oli köykäinen ja vähän amatöörin elkein kirjoitettu, mutta tietysti täytyy ihailla sellaisen näyttelijän taitoja, joka kykenee vähin tehostein ja nopein kääntein tekemään reilun tusinan hahmoja ja aksentteja soul brotherista pakistanilaiseen kirjanpitäjään ja liettualaiseen juutalaismummoon.

Sunnuntaina oli ihanan lämmin (viitisentoista Celsius-astetta) kevätpäivä. Suuntasimme Brooklynin perukoille Bay Ridgeen. Alueessa ei ole mitään erikoista, se muistuttaa hiukan Lontoon esikaupunkeja, paitsi etä sieltä on komeat näkymät Verrazano-sillalle ja Staten Islandille. Manhattanin pilvenpiirtäjäprofiili häämötti peukalonkorkuisena jossain horisontin tuntumassa. Asujaimisto on solidin keskiluokkaista, mutta yllättävän vivahteikkaan etnistä. Rannan lähellä asuttiin isohkoissa ja aina yhtä mauttomissa taloissa. Valitsisitko pihaasi Uncle Sam -patsaan, kuhertelevat kyyhkyset -suihkulähteen, muovipeitteisen Kreetan pienoismallin vai koristaisitko kenties ovesi isänmaallisella messinkikotkakolkuttimella? Perheet ulkoilivat, pelasivat koripalloa, baseballia ja amerikkalaista jalkapalloa. Tunnelma oli Anywheresville, U.S.A, paitsi että nurkan takana sijaitsivat sopuisasti vierekkäin mini-Jemen ja mini-Norja sekoitettuna slaavi-, kreikka- ja italovaikuttein.

Maleksittuamme kylliksemme verkkaisan iltapäivän auringonpaisteessa köröttelimme etanan vauhtia bussilla pohjoiseen. Bussin etuosa oli tungokseen asti täynnä. Pidin itseni melkoisena nerona, kun painuin väkijoukon läpi takapenkkiin ja sain istumapaikan; useita paikkoja oli vapaana takanurkassa. Hetken istumisen jälkeen havahduin pistävään selkeän ihmisperäiseen hajuun. Hajuihinhan täällä väistämättä piintyy kun supermarketissa haisee mädälle lihalle, puistoissa pakokaasulle ja kanankakalle, asunnossa piintyneelle rasvalle. Pienen tarkastelun jälkeen totesin istuvani hieman kuivahtaneen oksennuslammikon vieressä. Onneksi joukko matkustajia jäi pois ja siirryin nopeasti pari riviä eteenpäin.

Loppumatka sujuikin viihtyisästi kurkistellen köyhemmän ja rähjäisemmän mutta värikkään ja näköaloiltaan huikaisevan Sunset Parkin katunäkymiä ja tarkkaillen uusia matkustajia, joista melkein jokainen hakeutui ensin päämäärätietoisesti oksennuslammikon viereen ja vaihtelevankestoisen reaktioajan jälkeen mahdollisimman etäiselle vapaalle paikalle. Kun osuimme siihen osaan Sunset Parkia jossa kiinalaiset kirjainmerkit päättyvät ja meksikolaisia liikkeitä ja ecuadorilaisia ravintoloita on vieri vieressä, bussiin nousi atsteekkijumalien näköinen nuoripari. Empimättä he istuivat suoraan oksennusroiskeiden päälle - mikä mukavasti vaimensi hajua ja helpotti meidän muiden oloa - ja ryhtyivät onnen ja tyyneyden perikuvina syöttämään toisilleen kertakäyttöhaarukalla pikku muovipussista jonkinnäköisessä siirapissa lilluvia mangopaloja. En voinut olla huomaamatta että miehellä oli jalassaan vaaleat keväthousut.

Päätin illan kierrokseen impulsiivis-kompulsiivista vaateshoppailua SoHossa ja NoLitassa. Hävettää sanoa, mutta puolen vuoden asumisen jälkeen minulta on edelleen New Yorkin vaate- ja kenkätarjonta erittäin heikosti kartoitettuna, lähinnä muistissa vanhoilta matkoilta. Kierroksen tulokset ja vahingot muovikorteille olivat hälyttävän laihat. En ymmärrä miksi - osaanhan aina lyhyillä Euroopan-matkoilla selvittää tunnissa parissa mistä saa parhaan ostosfiksin, ja raahaan Välimeren maista rutiinisti ekstramatkalaukkuja kotiin. Ehkä kiireettömyys onkin ongelma: koska asun täällä, ostoksille lähtöä voi aina siirtää seuraavaan viikonloppuun. Toinen tekijä on amerikkalaisten viehtymys käytännöllisiin vaatteisiin - lenkkareissa ja verkkareissa voi mennä joka paikkaan, ja ylelliset luksusmerkitkin huolehtivat että sportswear-puoli on kunnolla hoidossa. Pukeutumiseen ei jaksa panostaa. Kolmas selittäjä on kyllästyneisyyteni liikaan tavaraan, neljäs muodin tämänhetkinen suunta. Kaikki tangot ovat nyt täynnä pinkkiä ja pastelleja ja valkoista. Teki kovasti mieli vaaleaa tyköistuvaa puuvillatakkia. Valitettavasti täällä on joka paikassa niin käsittämättömän nokista että tiesin heti kaunista vaatetta sormeillessani että en voisi se päälläni ikinä istua metrossa, väistää vastaantulijaa liukuportaissa tai ylipäänsä liikkua missään, ellen käyttäisi vaatetta kolmen päivän välein pesulassa.

Ostosreissu oli silti tähtiin kirjoitettu: sukeltamalla putiikkeihin vältyin osumasta metrojunaan joka täyttyi jalkojemme alla Broadway-Lafayetten asemalle savusta ja evakuoitiin. Ihmettelin valtavaa hälytysajoneuvojen määrää ja kireäilmeisen näköisiä poishätisteleviä poliiseja, mutta sekasotkun syy selvisi vasta kotisohvalla kanavaselaillessa TV-uutisia puuduttavien Oscarien jaon lomassa (11 pystiä yhdelle ja samalle elokuvalle - hohhoijaa).