Täydellinen viikonloppu. Perjantai-iltana nuokuin pois viimeiset jet lagin rippeet katsomalla lähileffateatterissa 95. kadulla Eternal Sunshine of the Spotless Mindin. Charlie Kaufmanin käsikirjoitus pyörii samoissa maailmoissa kuin Being John Malkovich ja Adaptation. Jim Carrey ja Kate Winslet olivat parempia kuin odottaisi. Elokuva oli visuaalisesti viehättävä ja Long Islandille sijoittuvine juonineen miltei osa omaa todellisuuttamme (pitää mennä kesällä LIRR:lla Montaukiin rannalle!). Valitettavasti erikoisefekteille oli annettu liikaa tilaa ja elokuva vähän sekosi omaan näppäryyteensä - tämän vuoksi otin pikku nokoset keskivaiheilla. Unesta havahtuessa oman pään sisäinen pöpperö ja elokuvan mielen muistipaikkoja tyhjentävä juoni löivät kättä, ja poistuimme yli Broadwayn Gristedes-supermarkettiin pyörällä päin.

Kevätillan lämpöaallon ja marketin rajattoman valikoiman yhteisvaikutus oli typerryttävä: kadulla haahuileva kerjäläinen, keltaiset tomaatit, 22 erilaista hot sauce -vaihtoehtoa, 15 hyllymetriä tomaattisäilykkeitä, matzo-leipävuoret ja gefilte fish -kasat voimakkaalla ilmanraikasteen lemulla höystettynä... Kun siihen vielä ynnäsi tavanomaisen myöhäisillan apinasirkuksen lähimetroasemalla, aistimusmaksimi ylittyi ja todellisuus vaikutti taas kerran elokuvaa epätodellisemmalta.

Lauantaina esittelimme vuodenvaihteesta saakka tiukasti Manhattanilla pysytelleille Kevinille ja Shannonille Brooklynin helmiä ohjailemalla heidät East Riverin tuolle puolelle L- ja G-junilla. Söimme lihaa ja pottuja -teemaan liittyen herkullisia ja rasvaisia perunapannukakkuja punakultasamettikitschisessä puolalaisravintolassa Greenpointissa, ja valuimme sitten Williamsburgin puolelle katsastamaan paikallisen pienpanimon, Brooklyn Breweryn. Aurinko paistoi, ulkolämpötila oli miltei parikymmentä astetta, ja panimokierros näytti koostuvan pääosin erilaisista taideopiskelijoista, jotka saivat ilmaisen olutmukillisen palkaksi kärsivällisestä käymispannujen katselusta. Panimon historia oli hauska: Irakin ja Iranin sotaa raportoimaan pistetty frustroitunut journalisti harrasti oluenpanoa hotellikylpyhuoneessaan, kun muslimimaassa alkoholin saatavuus oli vähän niin ja näin, ja onnistui sitten kotiin Park Slopeiin palattuaan saamaan kemikaalipankkiirinaapurinsa mukaan pienpanimobisnekseen, joka ei tosin alkuun oikein mitenkään meinannut ottaa tulta.

Brooklyn Brewery on siinä mielessä feikki että oikeasti isot volyymit olutta tuotetaan jossakin upstate New Yorkissa. Williamsburgin hampaitavihlovan tyylikäs erilaisia rapistuneisuuskerroksia sisältävä teollisuusantiikkirakennus oli selvästi enemmän PR-tila. Parikymppisiä taideopiskelijoita katsoessa selvisi kertaheitolla että lampaankyljysmäiset pulisongit ovat nouseva trendi ja kekkoslaseja kehtaa edelleen käyttää. Vintagekaan ei vielä ole täysin kuollutta, ainakin vastapäisen vaatteidenvaihtokirppiksen asiakaskunnan yleisestä tyylikkyydestä ja hyvinvoivuudestä päätellen. Muutenkin löysimme tällä käynnillä Bedford Avenuen liepeiltä tosi kivoja kahviloita ja kauppoja - ja ulkona tarkeni hyvin istua luomuteen ja artisanaalileivoksen kimpussa vielä illan alkaessä hämärtyä.

Tänään menimme sitten aivan erityyppiselle päiväkävelylle, Manhattanin pohjoisnipukkaan Inwoodiin. Inwoodissa ei ole mitään ihmeellistä, ellei täpötäysiä puertoricolaisia tirisevänkuumalle grillipossulle tuoksuvia cerdo asado -paikkoja ja Manhattanin viimeistä luonnonmetsää lasketa. Pääosin latinomeininkiä, vähän Yeshivan juutalaisia, mutta ennen kaikkea Harlem Riverin reunoilla veden liplatusta sekä laaja ja arkisen mukava puistoalue, jossa kymmenet oravat jahtasivat toisiaan, leppoisat perheet ottivat aurinkoa ja jonottivat Mr. Softee -pehmiksiä. Tiedän että jatkuva analogioiminen Helsinkiin ei tee kummallekaan kaupungille oikeutta, mutta Inwoodissa on kovasti samaa hieman hiomatonta tunnelmaa kuin Munkkisaaren rannassa. Äidyimme sitten vielä köröttelemään bussilla Bronxin puolelle katsastamaan Riverdalea. Riverdalen kukkuloilla asuu solidin hyvinvoiva ylempi keskiluokka, juutalaisia vanhainkoteja, nuorisoseuroja ja yksityiskouluja on joka nurkassa, mutta muuten kyseessä voisi olla vauras omakotitaloalue liki missä hyvänsä Yhdysvalloissa. Osuimme kävelemään alueen pohjoisreunaan, jossa oli yllättäen umpi-irlantilainen tunnelma pubeja, makkaran näköisiä miehiä ja maastoauton ikkunasta kantautuvaa kansanmusiikkia myöten.

Intouduin ostamaan kotisupermarketissa happamatonta pääsiäisleipää, kun kaikki muutkin sitä mättivät jättikärryihinsä. Olen myös ilmeisesti amerikkalaistunut sen verran että Hebrew National -hot dogeista koostuva koti-illallinen edusti minusta ihan mallikkaasti kaikenlaisia ruokapyramidin tasoja.