[Helsinki]
Peter Elk lähetti minulle aamulehtensä äärestä evästykseksi NY Timesin jutun, joka koettaa avata maailmalle suomalaisten perusolemuksen. En tiedä onko kyseessä syvä totuus vai itseään totetuttavaksi muuttuvien kliseiden kierrätys. Arvioikaa itse:

"Self-control is very important in Finland," said Dr. Liisa Keltikangas-Jarvinen, a professor of psychology at the University of Helsinki. "You cannot show anger; it means you can't cope. If a person is very temperamental and alive, expresses emotions like anger and happiness, the person is seen as infantile." Even among Nordic peoples, the Finns' stolid nature stands apart. [...]

Ingrained with modesty, Finns are almost physically unable to boast or show off. In an era of unattenuated hype, they cannot self-promote. "It is considered a sin," Dr. [Ben] Furman said, with a laugh. Dr. Keltikangas-Jarvinen said she receives American résumés, and sometimes cannot help but view them suspiciously. To her, they throb with hyperbole. "I feel shame when I read these 'excellent' portfolios,' " she said.The flip side of this modesty, Dr. Keltikangas-Jarvinen and others say, is that Finns, despite their many advances, particularly in the technological field, seem to suffer from a self-esteem crisis. Theirs is such a consensus-driven, homogenous culture that a free exchange of ideas sometimes proves difficult.

Hetken muualla olleena en ole ihan varma miten kiellettyä vihan ilmaisu Suomessa on: vihamielinen hiljaisuus, töksähtely ja ilkeä tuijotus on ihan arkipäivää. Töniminenkin tuntuu sallitulta. Ja humalatila antaa tekosyyn päästää koko tunneskaala valloilleen - mutta tunteenpurkaukset eivät ehkä tule kuulluiksi ja ymmärretyiksi.

Siltä varalta että lipsahtaisin luontaiseen käytöskoodiini koin tarpeelliseksi valistaa amerikkalaiseen disclaimer-henkeen läheisempiä työtovereitani Yhdysvalloissa suomalaisista kohteliaisuusnormeista: katse kiertää jalkalistoja, hiljaisuus on useimmiten merkki henkisestä hyvinvoinnista, eikä vieraiden ihmisten ajatuksia häiritä tervehdyksellä ja voinnin kyselyillä.

Pikkukaupunkiamerikkakokemusten jälkeen on ollut helpottavaa huomata, että miljoonakaupungissa ihmiset eivät jaksa hirveästi innostua toisistaan, ja neutraali/tyly olemus leimaa muitakin. On niin monia oikeita tapoja olla olemassa, että omat pikku kummallisuuteni uppoavat metrojunan tungokseen. Yhdenmukaisuuden painetta ei ole. Suomalaisuuteni on rikkautta, jonka amerikkalaiset hyväksyvät mutkatta. Iloinen yllätys on myös huomata, että jos Suomessa on suht OK, Amerikassa on ihan oikeasti hyvä, kunhan vain saa suunsa auki ja rohkenee näyttää työnsä tulokset. Tietysti suomalaisten kanssa kanssakäydessä tuollainen itsevarmuus täytyy viikata mahdollisimman hyvin piiloon, hillitä puhetulvaa ja pitää tiukasti silmällä egon paisumista, jottei Suomeen palatessa leimaudu täysin narsistisesti häiriintyneeksi.

Luin joku vuosi sitten Hannu Raittilan mainion Canal Grande -kirjan. Mielestäni siinä on oiva opas valistushenkisen, teknokraattisesti orientoituneen suomalaisuuden törmäyksestä toisenlaiseen todellisuuteen. Suosittelen kirjaa lämpimästi matkalukemiseksi Pohjoismaiden ulkopuolelle muuttaville. Se, mikä on kaikkein pyhintä meidän arvomaailmassamme - kuri, järjestys, sujuvuus, äänettömyys - pelaa vain tietyissä olosuhteissa. Suomalaisen insinöörin rationaaliset visiot ja ongelmanratkaisuyritykset eivät jätä juuri minkäänlaisia jälkiä venetsialaiseen todellisuuteen. Vaikka kirja on karrikoitu, minusta siinä on vahvasti totuuden siemen. Keskivertoeläjänhän on vaikea havaita monokulttuurisuuttaan ja taustansa homogeenisyyttä ennen kuin siitä irrottautuu. Tosin en enää muista tajusivatko kirjan hahmot sitä ikinä.