[New York]
Hörpin vahvaa irlantilaista Lyons-teetä torjuakseni kohta iskevää armotonta väsymystä. Rasittava iltaunisuus on joka kerta hintana Atlantin ylityksestä länteen päin. Käyn toki normaalisti töissä ja sinnittelen valveilla iltayhdeksään, mutta mitään yömenoja ei tälle viikolle kannata ajatella.

Matka Helsingistä New Yorkiin oli miellyttävä, vaikka tympeän itsetietoinen check in -neito (jolle toivon lopputiliä Finnairin seuraavalla yt-kierroksella) onnistuikin jotenkin sähläämään toisen matkalaukuistani pois suoralta lennolta. Aavistamatta saapumiseen liittyviä komplikaatioita katselin lentokoneen ikkunasta Grönlannin ruusun- ja luumunsävyissä hohtavia lumikenttiä - olo oli vapaa ja irtonainen. Outoa kyllä nautin jopa postmenopausaalisesta in-flight moviesta, ehkä siksi että odotukset olivat nollassa - trailerissa Something's Gotta Given väkinäinen tekohauskuus nimittäin aiheutti lähinnä spontaanin aversioreaktion.

Kennedyllä sain napakkaa ja ystävällistä apua ongelmiini. Kädet jäivät silti niin tyhjiksi että kokeilin saman tien uuden AirTrainin ihmeet - porkkanana mahdollisuus säästää 40 dollaria matkakuluissa tavalliseen taksiin verrattuna. Futuristinen monorail oli huomattava parannus aiempaan terminaalilta toiseen hituroivaan bussiin, tosin energiani kului lähinnä pystyssäpysymiseen ja japanilaisen urbaanin cowboyn käsintehtyjen bootsien tuijotteluun. Siirtymä metroverkkoon Howard Beachissa vaikutti ensin sujuvalta, mutta sitten selvisi, että A-metrojunan rataa korjattiin, ja alkupää matkaa taittui bussissa queensilaisia keksilaatikkotaloja kummastellen ja huimaavan korkeita el-radan portaita kiipeillen. Mielikuvani hyvin pitkästä loppumatkasta on aivan sumea. Junaa kansoitti lisäkseni kourallinen spring breakiltaan palaavia opiskelijoita. Yleisen nuokunnan määrästä päätellen muutkin tulivat Euroopasta tai sitten eivät muuten vaan olleet tärvänneet lomaansa nukkumiseen. Autopilotti päällä lienen sujuvasti vaihdellut junia ja raahustanut Broadwayta alas kotiovelle.

Laukkukin tuli perille seuraavalla lennolla reilun vuorokauden päästä; ovimies oli soittanut puhelinvastaajaan viime yönä klo 1.15 kuittausta pyytääkseen. No, niihin aikoihin en edes aikaerotokkurassa herää, mutta onneksi roihnani oli otettu säilöön.

Täällä on kevät. Taivas on selkeä ja sininen, kadut ihan kuivat, Riverside Parkissa krookukset kukkivat. Jälkimmäisellä Suomen-viikolla iskeneen harmauden ja sohjossa kahlaamisen jälkeen (saldo: kahdet tuhoutuneet kengät) osaan arvostaa taas sitä että ulkona voi tähän vuodenaikaan kävellä nahkapohjissa. Nautin ihmisvilinästä, asujaimiston monivärisyydestä ja elämästä ylipäänsä: 168. katu tuoksuu churroilta ja donitseilta, espanja solisee korvissa, metron likakin tuntuu vaihtelun vuoksi pikantilta, ja työtovereita ehti jo tulla ikävä. Sadistisesti paluutani seuranneelle päivälle sijoitettu biostatistiikan välikoekin meni väsymyksestä huolimatta kunnialla läpi - enpä turhaan vääntänyt hasardisuhdeyhtälöitä lentokoneessa.

Suomessa käynti toi selvyyttä ja perspektiiviä työjuttuihin ja oli sosiaalisesti tosi antoisa. Nyt on aika innostunut ja virkistynyt olo. Ja New Yorkissa pelottavan kotoisaa...