Kasvojen ihoa kuumottelee siihen malliin että epäilen suojakertointen jääneen vähän vajaaksi. Aurinko paistaa, on noin 22 C lämmintä, ja olen seikkaillut parhaan osan päivää 7:n metrolinjan varrella Queensissa. Seiskaahan kutsutaan nimellä International Train, sen verran monen siirtolaistihentymän kattojen yli se kolkuttelee. Matkan varrella on ainakin irlantilaisia, italialaisia, filippiinejä, intialaisia, pakistanilaisia, bangladeshilaisia, korealaisia, kiinalaisia ja taiwanilaisia. Sekä tietysti kaikki mahdolliset latinoryhmät Argentinasta Meksikoon. Ruuhka-aikaan juna on täpötäynnä kaikkia näitä ja useita muita kansallisuuksia, mutta nyt kolistelin tyhjässä vaunussa seuranani ainoastaan Diane Keatonin näköinen nainen, joka oli pukenut itsensä ja noin 6-vuotiaan poikansa kiireestä kantapäähän New York Mets -kuteisiin: molemilla oli räpylät käsissä, olivat mitä ilmeisimmin matkalla hiomaan syöttötekniikkaansa.

Jäin pois junasta Pikku-Bombayssa Jackson Heightsissa. Suunnilleen suoraan elevated-metron laskeutumisrampin kohdalla 74. kadulla kiskojen pohjoispuolella on Jackson Diner -niminen ravintola, josta saa aivan loistavaa intialaista ruokaa - joidenkin mielestä New York Cityn parasta. Buffet-lounas maksaa huikeat 9 dollaria ja ruoka oli suussasulavaa. Osa asiakkaista ravintolassa söi sormin ja oli pukeutunut intialaisittain: kadulla väki tungeksii sarit ja salwar kamizit päällä, liikkeiden ikkunassa on näytteillä kilokaupalla epätodellisen keltaisesta kullasta punottuja paksuja käsi- ja kaulakoruja (myötäjäisiksi?).

Ympäristössä on myös halal-teurastamoita ja korkeita mutta viihtyisän näköisiä kerrostaloja, joiden erikoisuus on vehmas korttelipiha - täällä suunnattoman yksilökeskeisyyden kotimaassa oudon sosialistinen utopia. Koska lähiö on suoraan La Guardian lentokentän laskeutumislinjalla, aina välillä jonkin regional jetin peräsin peittää ison kappaleen taivasta, mutta lentokoneiden jylinä jää auttamatta kakkoseksi Roosevelt Avenuen elevated trainin räminälle ja asukkien ikkunasta pauhaavalle salsalle. Joku asukeista oli huolekkaasti viritellyt kaiuttimet talonsa kuistin katolle, ja koko kortteli raikasi olavivirtamaisen latinocroonerin sentimientoa. Kurkistin 37. Avenuella kolumbialaiseen leipomoon. Leivonnaiset olivat mielettömän herkullisen näköisiä, mutta kaikki asiakkaat näyttivät intiaaneilta. Jänistin: minua alkoi kyllästyttää se että pistän sen verran paljon silmään että ihmiset tuijottelivat perään.

Kolistelin 7:lla Corona Parkin ja stadionien ohitse päättärille, vähän kuin olisi mennyt paikalliseen Itäkeskukseen, Flushingiin. Puolet Flushingista on umpikiinalaista, puolet korealaista. Hämäävästi kaupunginosa olisi muuten käynyt anywhere-Amerikasta, ulosmenoteitä ja matalia liikerakennuksia, mutta latinalaisia kirjaimia näkyi vain harvakseltaan ja kaduilla haisi oudoille mausteille ja kaloille. Jalkakäytävällä olevista säkeistä olisi voinut ostaa sieniä ja kuivattuja marjoja. Epäilen, että muita vaaleita hiuksia omieni lisäksi ei olisi löytynyt muutamaan neliömailiin. Sen sijaan vastaan tallusti mielenkiintoinen minulle uusi ihmislaji, ilmeisen hyvinvoivat amerikankorealaiset ja -kiinalaiset mall rat -tytöt, joilla oli pakollisena asusteena Burberry-ruutua ja Tiffany-paperikassi, tiukat farkut ja huolelliset silmänrajaukset. Tunnelma oli huomattavasti nuorekkaampi, siistimpi, vauraampi ja rauhallisempi kuin Manhattanin Chinatownissa.

Eilen maistelin diversiteettiä Brooklynin puolella. Brooklyn Museum of Artissa oli eilen rakennuksen uuden sisäänkäynnin avajaiset. Näytti kuin lasinen ufo olisi laskeutunut 1900-luvun alun kreikkapökkelötyyliä edustavan museorumiluksen eteen, ja tästä brooklynilaisille sukeutui oiva tekosyy järjestää kaupunkikarnevaali: museon aulassa raikui hip hop, sisäänpääsy oli ilmainen, ja normaalisti nuutunut kulttuurilaitos sykki väkeä, elämää ja planeetan kaikkia kansallisuuksia. Yläkerrassa oli raikas katselmus brooklynilaista nykytaidetta, ja siellä oli vaikea sanoa olivatko itse työt vai niiden värikkäät tekijät vangitsevampaa katsottavaa.

Museon takana on pieni kasvitieteellinen puutarha, jonne kaikki kynnelle kykenevät samalla reissulla ahtautuivat kirsikan- ja magnoliankukkia ihastelemaan. Sadat kameran sulkijat napsuivat, parhaita kuvakulmia jonoteltiin. Hippimummot ja -vaarit solmuvärjätyissä paidoissaan keskustelivat karmasta ja qistä, ortodoksijuutalaisnaiset ottivat aurinkoa mustissa sukkahousuissaan, uljaat karibialaisnaiset nuuhkivat magnoliankukkia, ja kaikkien lapset ruokkivat leivänmuruilla lammikossa molskivia karppeja. Museon myymälä herätteli ovelasti piintyneimmänkin kivikansalaisen latentin vihreän peukalon: loft-asukit raahasivat matkaansa tomaatin, pensasmansikan ja perennojen taimia. Veikkaan, että ostokset löytyvät ennemmin tai myöhemmin erkkeristä kuihtumasta - mutta minunkin piti nipistää itseäni muistuttaakseni että en nyt tähän hätään omista parveketta tai edes kunnollisia ikkunalautoja, ja pidättäytyä verenpisaroiden, särkyneidensydänten ja orvokkien ostamisesta.

Illan päätteeksi tallustimme Park Slopeen syömään ihan kelvollista italoruokaa. Paikan valitsimme leudon illan ja jalkakäytäväterassin innoittamana. Tarkemmin katsoen keittiössä raatoivat väliamerikkalaisen näköiset kokit, mutta paikan isäntä oli aksenttiaan, kultaista klönttikelloaan ja takatukkaansa myöten autenttinen brooklyninitalialainen, suoraan mafiaelokuvien maailmasta. Myös etäisesti Jacques Chiracilta näyttävä tarjoilija oli helppo kuvitella johonkin hämäräpuuhiin o.t.o.

Kotiin palatessamme muistin äkkiä, että meillä olisi ollut kirsikankukkia ja italialaista terassitunnelmaa omastakin takaa: asuintalomme vieressä on Sakura Park, jonka kirsikkapuut ovat japanilaisten lahjoittamia, ja ikkunastamme näkyy oikein mukavan italoravintolan eloonherännyt terassi. Mutta jotenkin vain Brooklynissä käynti kummasti aina tuulettaa...