Mikähän näitä mielialanvaihteluita teettää? Kouluvuosi on loppusuoralla, mikä tuottaa samalla iloa ja haikeutta. Olen mielestäni tämän lukukauden aikana päässyt hyvin tavoitteisiini, ja Columbian erinomainen opetus on avartanut näköalojani ja kehittänyt taitojani. Ei vielä tarvitse edes tuntea luopumisen tuskaa, sillä olemme täällä myös ensi lukuvuoden - voi nauttia mukavasta ja kannustavasta työilmapiiristä eikä vielä tarvitse hyvästellä ketään. Ja sain tänään mustana valkoisella tuntuvan palkankorotuksen.

Hyvässä koulussa on kuitenkin helppo tuntea itsensä keskinkertaiseksi. Objektiivisesti katsoen pärjäämisessäni ei ole mitään vikaa, mutta ehkä perfektionistiseen perusluonteeseen liittyy taipumus tuntea haikeutta niitä asioita kohtaan joita ei osaa eikä ehdi - jonkinlaista pientä itselleen kuolemista siis kaiken aikaa tapahtuu, kun kaikkiin tarjolla oleviin mahdollisuuksiin ei millään pysty tarttumaan. Niin perfektionistinen en kuitenkaan ole, ettenkö tilaisuuden tullen pystyisi optimoimaan eli oikomaan hieman mutkissa: tänä vuonna yritän kirjoittaa valmiiksi niin paljon keskeneräisiä käsikirjoituksia kuin ehdin. Harkitsen myös paikallisen MSc-tutkinnon suorittamista, erityisesti intensiivistä kurssikuormaa kesäkuulle, ja apuraharumbissakin pitää pysyä mukana. Jos tähdet ovat oikeissa asemissa, yritän myös väitellä - tänään asia nytkähti taas hieman eteenpäin, kun kolmas osatyö hyväksyttiin lehteen ilman muutosvaatimuksia. Vaikka pitäisi olla tosi iloinen siitä että asiat menevät kohisten eteenpäin, olo on jotenkin oudosti haikea.

Ehkä tämä ilo-suru on tarttunut minuun itäeuroopanjuutalaistaustaisista työtovereistani. Bev supsutteli olevansa tänä iltana taas menossa jonkin serkkunsa häihin - suuressa ja monilapsisessa suvussa riittää häitä, hautajaisia ja sairastapauksia joka kuulle. Beville häät ovat kipeä paikka, sillä ilmeisesti onnistunut hasidityttö löytää valittunsa 18-vuotiaana ja perustaa suurperheen - naimattomana kolmikymppisenä vaihtoehdot suppenevat ja elämäntehtäväksi alkaa kiteytyä vanhempien valmistelu haudan lepoon. Siksi muitten onnesta iloitseminen on aina vähän karvasta.

Lisää ilosurua tässä suhteessa tuotti biostatistiikan ryhmässäni kypsynyt romanssi. Kyllä, monitasomallien yhtälöitä näpertelevät nukkavierut PhD:t ehtivät näköjään laskuharjoitusten lomassa vaihdella myös merkitseviä katseita. Lienevätkö lämpimät ja romanttiset kevätillat valmistelleet asiaa, mutta nyt yksi näistä kyyhkyläispareista oli rengastanut toisensa: morsiamella oli keltainen kevätsari, sulhasella siistityt hiukset. Molemmat piilottelivat kultaisia nimettömiään pulpetin kannen alla. Bev luonnollisesti vaistosi kuudennella aistillaan sormukset ensimmäiseksi, ja ryntäsi onnittelemaan punastelevaa pariskuntaa. Koska kyseessä oli muutenkin viimeinen luentokerta ennen loppukoekertausta, tunti luiskahti slapstickin puolelle - luennoitsija hairahtui esittelemään meille sandwich-estimaattoria ja sai aikaan sen verran hihittävää vastakaikua ja hälinää että luovutti ja päästi luokan ulos puoli tuntia etuajassa. Tässä kohtaa varmaan hyvä huomauttaa että kouluni opiskelijoiden keski-ikä on 32 vuotta: olemme kypsiä, viisaita ja vastuuntuntoisia lääkäreitä, epidemiologeja, biostatistikkoja, sosiologeja, psykologeja. Mutta emme näköjään immuuneja keväälle.

Analyyttisella järjellä ajatellen olenkin ollut niin hyväntuulinen ja toimiva viimeisen kuukauden Suomesta paluuni jälkeen, että mielialanheilahtelut varmaan myös liittyvät latenttiin koti-ikävään. Hassua, sillä en yhtään myönnä kaipaavani Suomeen: täällä on ihan hyvä. Mutta olen huomannut, että ulkomailla oleillessa suunnilleen kuukauden välein ilman mitään järkevää syytä systeemini jotenkin ylikuormittuu: pinna palaa, olo muuttuu surumieliseksi, arkiset asiat käyvät sietämättömästi hermoille. Lepo, Fazerin suklaa, naistenlehdet, itkeminen ja nauraminen auttavat.