Budget Living
tiistaina, toukokuuta 25, 2004
Työasiat alkavat tunkea jo korvista ulos, jospa nyt kerrankin voisin olla bloggaamatta niistä? Tulin tänään ajoissa kotiin, koska urakkani alkaa näyttää hyvältä.
Nyt on sitten ihanan lämmin mutta ei lainkaan kostea alkukesän ilta. Monta tuntia ihan vapaata aikaa... mitähän sitä tekisi?
Alakerran kuntosalin edessä oli joukko ihmisiä: omaatuntoa pisti, olen asunut kohta vuoden talossa jossa on hyvä ja ilmainen kuntosali. Jonka käyttöoikeus vaatii ohjattua perehdytystä ja jotain liability waiverien allekirjoitteluja. Perehdytys on tarjolla kerran-pari viikossa aina aikaan joka ei minulle joko sovi tai muistu mieleen. Sen kerran kun sinne marssimme täydessä tällingissä perehdytys oli mystisesti peruttu. Vetäisinkö lenkkarit jalkaan ja ryntäisinkö sinne nyt lopultakin perehtymään... mutta laiskottaa.
Asunnossamme vallitsee pölykoirien pandemonium. Pekka aivastelee anafylaktisen oloisesti, ja Antti pitäisi majoittaa ensi yöksi lattialle. Jospa imuroisi ja pesisi lattian? Nah... saman tien pitäisi pestä valkoisesta mustaksi muuttunut matto, ja siihen energia ei riitä.
Jääkaapista ovat taas lopussa kaikki juomat paitsi hiilihapponsa menettänyt tonic water ja äidiltä jäänyt sietämättömän äitelä Cherry Cola. Latinomarkettiin hakemaan pari gallonaa lisää perusnesteitä? Mutta vaikka matka on lyhyt, inhoan kävellä sinne projektin läpi. En pelkää kaupungin vuokrataloja, mutta minua masentaa maiseman rumuus, roskaisuus ja köyhyys. Ja tähän aikaan vuodesta marketissa haisee taas mätä liha.
Tietysti voisin pakata ylihuomista matkaa varten. Huomenna on taas tiukka päivä, ja olisi positiivinen yllätys, jos ei tarvitsisi viskoa viimeisillä voimilla iltayhdeltätoista viikonloppulaukkua kasaan. Mutta matkalaukku taitaa edelleen olla puoliksi purkamatta viime reissulta...
Alakerrassa voisi myös käydä maksamassa ilmastoinnista aiheutuvan ekstrasähkölaskun ja tilata härvelin asennuksen, lopultakin. Mutta täytyykö sitä suorittaa joka minuutti elämäänsä tehokkaasti? Enkö saa vain olla rauhassa?
Ehkä annan periksi ja ihan vain vegetoin. Selaan NY Timesiä, naistenlehtiä, ehkä vähän käyn ulkona. Niin virikeköyhäksi elämä on mennyt, että viikon vähäinen tähänastinen valopilkku on ollut jonkin lehtipalkinnon voittanut sisustusjulkaisu Budget Living. Innostuin siitä, kun luin NY Timesin viikonloppusivuilta, että sen Vassarissa koulutettu päätoimittaja Sarah Gray asuu meidän nurkillamme Harlemissa renovoidussa brownstonerötiskössä ja valitsi haastattelupaikakseenkin Manhattanin kaikista houkutuksista Max's Cafen Amsterdam Avenuelta (siis ihan melkein sen haisevan latinomarketin vierestä). Ostin lehden sunnuntaina Broadwayn lehtiparatiisista, jonka omistaja blastaa oopperaa ja Brahmsia.
Budget Living oli mainio - tuttu ja turvallinen sisustus&lifestyle-lehti vähän quirkyna ja offbeatina. Ei mitään tylsiä matkareportaaseja paratiisisaarista - featured matkakohde oli Red Hook Brooklynissä ja Truth or Consequences, New Mexico (ja kylkiäisenä juttu trailerien restauroinnista). Pölynimuriesittelyssä Eurekan RetroVac - pahus, jos meillä olisi tuo, olisin jo imuroinut. Muotia Targetista ja Searsista (menee ehkä jo minullekin liian pitkälle). Martha Stewartia 70-luvulla syntyneille. Viimeinen niitti oli lehden väen toimittama kirja Home Cheap Home. Viik! Luottokortti vinkaisi, kirja ja lehti tilattu (saa myös Eurooppaan). Vuosikerta ainoastaan puolet kalliimpi kuin Vogue!
Ja Susanna, jos luet tätä, korvissani pyörii edelleen kommenttisi Gloria-lehden kritiikittömästä materialistisen maailmankuvan kauppaamisesta. Täällähän on ihan mahdollista ja sosiaalisesti hyväksyttyä maksaa kenkäparista $450 ja käsilaukusta $8000, mutta jotenkin mielekuvituksettoman konsumerismin ihannointi tympii.
Keräilijä-metsästäjä minussa innostuu vain, jos löytää Chloen housut 20 dollarilla, tai Lacroixin kengät 90% alennuksella. Eikä niin hirveästi siitäkään - tavaraa on ihan liikaa ja on vaikea elää nomadisti jos kaapit pursuavat romua. Toisaalta pitkä pesäero Euroopasta on selvästi vähentänyt esteettisten kokemusten määrää elämässäni - olen vajonnut takaisin IKEA-kalusteiden ja muovimattolattioiden ankeuteen. Nomadikin kaipaa verhotankoja. Siksi annos eskapismia on tarpeen, vaikka sitten sitä laatua joka opettaa scavengaamaan oikeita roskalavoja.
Nyt on sitten ihanan lämmin mutta ei lainkaan kostea alkukesän ilta. Monta tuntia ihan vapaata aikaa... mitähän sitä tekisi?
Alakerran kuntosalin edessä oli joukko ihmisiä: omaatuntoa pisti, olen asunut kohta vuoden talossa jossa on hyvä ja ilmainen kuntosali. Jonka käyttöoikeus vaatii ohjattua perehdytystä ja jotain liability waiverien allekirjoitteluja. Perehdytys on tarjolla kerran-pari viikossa aina aikaan joka ei minulle joko sovi tai muistu mieleen. Sen kerran kun sinne marssimme täydessä tällingissä perehdytys oli mystisesti peruttu. Vetäisinkö lenkkarit jalkaan ja ryntäisinkö sinne nyt lopultakin perehtymään... mutta laiskottaa.
Asunnossamme vallitsee pölykoirien pandemonium. Pekka aivastelee anafylaktisen oloisesti, ja Antti pitäisi majoittaa ensi yöksi lattialle. Jospa imuroisi ja pesisi lattian? Nah... saman tien pitäisi pestä valkoisesta mustaksi muuttunut matto, ja siihen energia ei riitä.
Jääkaapista ovat taas lopussa kaikki juomat paitsi hiilihapponsa menettänyt tonic water ja äidiltä jäänyt sietämättömän äitelä Cherry Cola. Latinomarkettiin hakemaan pari gallonaa lisää perusnesteitä? Mutta vaikka matka on lyhyt, inhoan kävellä sinne projektin läpi. En pelkää kaupungin vuokrataloja, mutta minua masentaa maiseman rumuus, roskaisuus ja köyhyys. Ja tähän aikaan vuodesta marketissa haisee taas mätä liha.
Tietysti voisin pakata ylihuomista matkaa varten. Huomenna on taas tiukka päivä, ja olisi positiivinen yllätys, jos ei tarvitsisi viskoa viimeisillä voimilla iltayhdeltätoista viikonloppulaukkua kasaan. Mutta matkalaukku taitaa edelleen olla puoliksi purkamatta viime reissulta...
Alakerrassa voisi myös käydä maksamassa ilmastoinnista aiheutuvan ekstrasähkölaskun ja tilata härvelin asennuksen, lopultakin. Mutta täytyykö sitä suorittaa joka minuutti elämäänsä tehokkaasti? Enkö saa vain olla rauhassa?
Ehkä annan periksi ja ihan vain vegetoin. Selaan NY Timesiä, naistenlehtiä, ehkä vähän käyn ulkona. Niin virikeköyhäksi elämä on mennyt, että viikon vähäinen tähänastinen valopilkku on ollut jonkin lehtipalkinnon voittanut sisustusjulkaisu Budget Living. Innostuin siitä, kun luin NY Timesin viikonloppusivuilta, että sen Vassarissa koulutettu päätoimittaja Sarah Gray asuu meidän nurkillamme Harlemissa renovoidussa brownstonerötiskössä ja valitsi haastattelupaikakseenkin Manhattanin kaikista houkutuksista Max's Cafen Amsterdam Avenuelta (siis ihan melkein sen haisevan latinomarketin vierestä). Ostin lehden sunnuntaina Broadwayn lehtiparatiisista, jonka omistaja blastaa oopperaa ja Brahmsia.
Budget Living oli mainio - tuttu ja turvallinen sisustus&lifestyle-lehti vähän quirkyna ja offbeatina. Ei mitään tylsiä matkareportaaseja paratiisisaarista - featured matkakohde oli Red Hook Brooklynissä ja Truth or Consequences, New Mexico (ja kylkiäisenä juttu trailerien restauroinnista). Pölynimuriesittelyssä Eurekan RetroVac - pahus, jos meillä olisi tuo, olisin jo imuroinut. Muotia Targetista ja Searsista (menee ehkä jo minullekin liian pitkälle). Martha Stewartia 70-luvulla syntyneille. Viimeinen niitti oli lehden väen toimittama kirja Home Cheap Home. Viik! Luottokortti vinkaisi, kirja ja lehti tilattu (saa myös Eurooppaan). Vuosikerta ainoastaan puolet kalliimpi kuin Vogue!
Ja Susanna, jos luet tätä, korvissani pyörii edelleen kommenttisi Gloria-lehden kritiikittömästä materialistisen maailmankuvan kauppaamisesta. Täällähän on ihan mahdollista ja sosiaalisesti hyväksyttyä maksaa kenkäparista $450 ja käsilaukusta $8000, mutta jotenkin mielekuvituksettoman konsumerismin ihannointi tympii.
Keräilijä-metsästäjä minussa innostuu vain, jos löytää Chloen housut 20 dollarilla, tai Lacroixin kengät 90% alennuksella. Eikä niin hirveästi siitäkään - tavaraa on ihan liikaa ja on vaikea elää nomadisti jos kaapit pursuavat romua. Toisaalta pitkä pesäero Euroopasta on selvästi vähentänyt esteettisten kokemusten määrää elämässäni - olen vajonnut takaisin IKEA-kalusteiden ja muovimattolattioiden ankeuteen. Nomadikin kaipaa verhotankoja. Siksi annos eskapismia on tarpeen, vaikka sitten sitä laatua joka opettaa scavengaamaan oikeita roskalavoja.
