Pettymyksenä niille, jotka haluaisivat nähdä kyseisen Michael Mooren elokuvan (minä ainakin olen kiinnostunut, mutta lanseerauspäivä on tiettävästi vielä Yhdysvaltojen osalta auki) tämä juttu käsittelee tylsää mutta vaihtolämpöistä toimistoelämää.

Työ ei tekemällä lopu - näillä näkymin viikonloppukin hujahtaa artikkelien ääressä. Kirjoitin aamupäivän hiki hatussa kilpaa kellon kanssa. "Hiki" muuttui tänään konkreettiseksi todellisuudeksi: kun tulin aamulla töihin, yleensä pakastinmaisesta huoneesta löyhähti vastaan tropiikin lämpö ja kosteus, vaikka käytävällä oli aivan viileää. Lähdin jäljittämään oikun syytä.

Koska tämän rakennuksen ilmastoinnin feng shuissa on jotain perustavaa laatua olevaa vikaa, kylmä ilma tulee meille ja kuuma menee seinän taakse. Ehkä siksi naapurihuoneessa on pitkin kevättä riidelty kaikesta, mukaanlukien lämmöstä. J toi viilennyksekseen ovensuuhun siipiratasmaisen jättiläistuulettimen, joka käy B:n hermoille, koska se on aina tiellä. Kiltille ja hiljaiselle puertoricolaiselle R:lle mikään lämpömäärä ei ole riittävä, mutta hän ei jaksa riitaan sotkeutua, ja niinpä hän yleensä palelee villatakkinsa uumenissa. Huonekohtaista termostaattiahan kellään ei tietenkään ole.

Minulle ja Deidrelle ei ole tullut mieleenkään vetää mukaan korkeampia voimia lämmönsäätelyyn, sillä asioihin reagoidaan täällä yleensä viiveellä ja virheellisesti. Siinä vaiheessa pari viikkoa sitten kun kummankin sormet alkoivat kohmettua näppäimistöllä, otimme oma-aloitteisesti käyttöön talvella meille hankitun keraamisen lämpöpuhaltimen. Naapurihuone oli kuitenkin lopulta kypsynyt tekemään valituksen saunastaan, jonka seuraksena ilmastointi oli viritelty uudelleen: käytävillä ja kubikkeleissa puhalsi hyinen viima, ja koko kerroksen huoneissa vallitsi bikinitunnelma. Ainoa paikka, jonka lämpötila oli jokseenkin ennallaan oli tietysti J:n ja B:n sotatanner.

Olen siinä mielessä vaihtolämpöinen, että työ ei suju kun lämpötila ylittää jonkun kriittisen kynnyksen - alkaa nukuttaa ja laiskottaa liikaa, ajatus syrjähtelee. Niinpä nostin välittömästi äläkän liian kuumista työskentelyoloista. Pitkin päivää huoneessa ramppasi sitten väkeä kontrolloimassa lämpömittarien kanssa tunnenko harhoja, podenko kuumia aaltoja vai puhunko asiaa. Lämpötilaksi ei dokumentoitu 28 Celsiusta (miltä minusta tuntui) vaan 75 F. Näin korkea lämpö silti silminnähden pöyristytti amerikkalaisia, jotka on aivopesty ajattelemaan että kylmä toimisto kesällä on samanlainen luonnonoikeus ja demokratian inkarnaatio kuin halpa bensa, isot autot ja vähintään kymmenen ilmaista ohutta muovikassia tuliaisina joka kauppareissulta. Luokseni lähetettiin sinihaalarinen Frendien Joeyn latinoversio, joka rassaili aikansa hormeja, käänsi lopulta jostakin keskusyksiköstä termostaattia viileämmälle, dokumentoi vielä lämpötilan laskeneen 5 Fahrenheitia ja häipyi sitten eteenpäin.

Hetken ajattelin jo, että säätö toi tänne optimiolot. Nyt koen kuitenkin paranoideja tuntemuksia: talttuiko lupaavan viileä ilmavirta, alkoiko kuumuus ja kosteus sittenkin ryömiä takaisin?

Kämmenpohjia kuumottaa. Kannettava tuottaa sietämättömästi lämpöä. Haikailen niiden pakastinolojen perään - ne kun sai niin mukavasti tasoiteltua sillä irtolämmittimellä.