Viimeviikkoisen oraakkelin ennustukset näyttävät toteutuvan pelottavaa vauhtia. Väitöskirja on nyt tiedekunnan kansliassa lukuunottamatta yhteenvetotekstiä, jota kirjoitin koko viikonlopun ja viimeistelen vielä alkuviikon - kiltti opintosihteeri jaksoi tulostaa kymmenestä eri liitetiedostosta painatuslupahakemuksen. Fantastiset ohjaajani jaksoivat selailla pikavauhtia käsikirjoitustani kesken helatorstaivapaiden ja rekrytoida esitarkastajat. Muut ympäristöolot kyllä nostivat tien pystyyn omasta puolestaan miten parhaiten taisivat: sää muuttui kosteaksi hellehelvetiksi, mikä tuotti nihkeitä näppäimistöhetkiä makuuhuoneen nurkassa silloinkin kun mieli paloi oikeasti maleksimaan Brooklyniin tai brunssille Inwoodiin. Sunnuntaina irrottauduin tekemään pienen aamukävelyn, mutta sain rangaistukseksi lievän auringonpistoksen / dehydraatiotilan joenrannan paahteesta.

Tunnit tulevat olemaan viimeistelyvaiheessa kortilla, mutta tänään sain sen verran inspiraatiota pohdintaosaan että eiköhän tuo tuosta. Antti-velikin (joka motivoi minua flash-pähkinällä kesken kiireisimmän kirjoitussession) paukahtaa tänne CEBITiä varten huomenissa, ja torstaiaamuna Pekka ja minä lähdemme hermolomalle San Franciscoon reilun nelivuotisen väitöskirjaprosessini finaalin kunniaksi.

Siinäkin oraakkeli taitaa olla oikeassa, että en taida päästä kesäkurssille, jonka jonotuslistalla olen. Vielä perjantaina näytti lupaavalta, mutta huomenna pitäisi lampsia suunnilleen viittä minuuttia ennen kurssin alkua tarkistamaan tilanne, joka näyttää erittäin synkältä. Sääli sikäli, että kyseessä olisi vaativa ydinoppiaineeni, ja kesäintensiivillä voisin panostaa tiiviiseen tahtiin asian omaksumiseen ja saada koko homman pakettiin heinäkuun alkuun mennessä.

Kaksi muuta kurssiani ovat ainakin alkuun ihan pilipaleja. Kuluneen kevään aikana olen suorittanut kaksi hypervaikeaa ja äärityölästä kurssia, joiden jälkeen ihan mikä tahansa tuntuu levolta - paitsi ehkä se kurssi jolle en varmaan nyt pääse. Hermoilin ihan turhaan etukäteen miten jaksan kaksi aamuyhdeksästä iltayhdeksään kestävää työpäivää viikossa. Uusista kursseistani toisen haastavin tehtävä on kuullunymmärtää israelilaisen opettajan aksenttia (no mean feat sinänsä). Toisen aluksi tänään sain kertoa mikä on nimeni ja lempivärini, ja sitten leikittiin kivoja temppuja open johdolla kukin omalla pikku kannettavallaan ihan kuin yläasteella ikään. Sain myös kertoa muillekin miten jännä maa Suomi on (jännä= hyvät melkein ilmaiset terveyspalvelut, vähän teiniraskauksia, ja kai meillä on edelleen jälkiehkäisyä saatavilla reseptivapaasti? Amerikkalaisten vinkkelistä tuo kaikki on saavuttamatonta utopiaa - vuonna 2002 New York Cityn nuorin synnyttäjä oli 12-vuotias, ja alle 17-vuotiaita synnyttäjiä oli reilut parituhatta). Kivana uutena leluna kaikki kurssin kiltit tytöt saivat kaulaansa pikkuisen oma flashmuistipalikan. Tunnelma oli kyllä tosi mukava, opettajassa oli game show hostin vikaa, ja sit me niinku sillaj leiqittii vähä The Price is Rightii. Ja peruskoulumeininqii jatqu sillai et mä duunasin itelleni post-itille tosi söden minilukkarin, niinku et mä tota varmaan muistan mennä kouluun oiqeina päivinä oiqeesee aikaa. Siistii! Jos tämä kehitys vielä jatkuu, alan varmaan kohta merkitä iin pisteet sydämenkuvina ja harrastaa punaisia tuoksuvia kuulakärkikyniä ja teinikalentereita.