[Orlando International Airport]

Takana on kolme vuorokautta konferenssielämää Orlandossa Floridassa. Orlando on paikka, jossa ei olisi yhtään mitään, jollei sinne olisi rakennettu Disneyworldia ja puolta tusinaa muuta isoa teemapuistoa – kohde, jonne raahataan kakarat uimalelujen ja kylmälaukkujen kera pulikoimaan sisämaan lämpimässä kloorivedessä, jos rahkeet eivät riitä pitemmälle. Keskelle vihreää vähän rämeisen näköistä ei-mitään on ripoteltu pastelli- ja neonsävyisiä temmellysparatiiseja ja niihin liittyviä hotellikomplekseja.

Tällaisessa viihdytystehdasympäristössä järjestetty tieteellinen kokous on mielenkiintoinen. Pukeuduimme villatakkeihin ja shaaleihin jotta emme saisi paletumavammoja äärimmilleen ilmastoiduissa kokoussaleissa: hisseissä törmäsimme vyölaukkuihin ja uimarenkaisiin sonnustautuneisiin perheisiin ja hölläsimme villahuiveja, sillä kulku asuintornista jättiläisparkkipaikan yli vastasi haaleaa saunaa lämmöltään ja kosteudeltaan. Sviittini oli tyyliltään normaalia motellitasoa. Siinä yhdistyi mielenkiintoisella tavalla kallis hinta ja halpa laatu. Toki määrästä tinkimättä: yhden hengen käyttöön oli tietysti varattu kaksi televisiota ja vuodetta, kolme huonetta ja baarikeittiö. Toisesta ikkunasta saattoi ihailla rämeikköä, kahta läpikulkutietä ja minikokoista strip mallia, toisesta höyryävää turkoosia allasta, palmuja ja vesiputousviritelmiä.

Kenties siitä johtuen että en odottanut teemapuistohirvitykseltä yhtään mitään matka osoittautui sittenkin valtavan hauskaksi. Tutustuin lukuisiin kivoihin uusiin ihmisiin. Esitykset menivät hyvin, ja vaikka totesin että alallani ei mitään mullistavaa sitten viime kokouksen ole tapahtunutkaan, uusia ideoita, käyntikortteja ja kontakteja kertyi mukavasti.

Parasta, kuten aina, oli tietysti sivuagenda: solahdin mukaan northcarolinalaisten tuttavieni laumaan, jota oli vahvistettu parilla mukavalla, sosiaalisella ja tanssitaitoisella italo-amerikkalaisella pikkuveljellä. Kun sulloimme pikkuautoon allekkain ja päällekkäin kymmenen ihmistä, apilanlehtiliittymien kurvit alkoivat tuntua jännemmiltä kuin vuoristorata, ja tusinaravintolan 70-lukuhitit, tapakset, napatanssijat, tulennielijät ja congajonot oikeasti viihdyttäviltä. Kun tarjoilijat nykivät meitä pois pöydiltä tanssimasta, teeskentelimme olevamme postmodernisti kitschisen Michael Gravesin Swan-hotellin vieraita ja solahdimme sen läpi nuokahtaneeseen diskoon, joka onnistuneesti jäljitteli Tapiola Gardenin tunnelmaa. Mielenterveystiimistä kuoriutui esiin akrobaatteja ja diskokuninkaita: kurpitsat muuttuivat tuhkimoiksi, kellot pysähtyivät ja lasikengistä tuli kaikille rakkoja, mutta jatkoimme parketilla paljain jaloin.

Seuraavana aamuna freesisti seitsemältä luennolle ja plenaareja ja workshoppeja iltakuuteen. Ukkonen muutti viimeisen illan poolside partyn karibiabileiksi kokolattiamatolla – eurooppalaiset ystäväni fuusioituivat UNC-jengiin, ja kävimme yhdessä tutustumassa Pleasure Island –teemapuistoon. Vilkkuvaloista, ilotulituksista, pikahäitään juhlivasta mikkihiirikorvaisesta morsiamesta ja pyörivistä tanssilattioista huolimatta paikka tuntui väsymyksemme läpi varsin väkinäiseltä, eivätkä huonon maun kukkasetkaan enää jaksaneet viihdyttää. Paluumatkan amerikkalaista unelmaa Etelä-Venäjältä etsimään tullut taksikuskimme ilmeisesti vaistosi kuljettavansa takapenkillään wieniläistä psykoanalyytikkoa, ja jakoi kanssamme käänteisen tuhkimotarinansa: oli liukunut laman seurauksena bisnesmaailman keskijohdosta ratin taakse, ja kärsi nyt munuaisongelmista ilman terveysvakuutusta ja kirosi seudun koulujen huonoutta ja lähiöiden slummiutta.

Lentoni alkaa nyt boordata - tai preboordata. Kun kaikki lasten kanssa matkustavat kutsutaan asettumaan paikoille ensimmäisinä, meitä muita matkustajia ei isoon JetBlue-Airbusiin jääkään lastattavaksi kuin ihan muutama. Huvipuistotunnelma jatkunee siis lennollakin.