Tänään on Memorial Day, kansallinen piknikpäivä ja BBQ-sesongin avaus. Meillä tämä päivä taitaa mennä matkarasituksesta toipumiseen. Elimistömme ehti sopeutua parissa päivässä länsirannikon verkkaisaan rytmiin ja pitkiin iltoihin, ja nyt Idän aikainen aamuherätys tuntuu siltä kuin olisi jäänyt jyrän alle.

Olimme siis pari päivää San Franciscossa, paikassa josta kaikki pitävät. Jopa ankaran esinaiseni naama heltisi kuin varkain kaihoisaan hymyyn kun kerroin lintsaavani seminaarista saadakseni nauttia länsirannikon liberaalimmasta ilmasta. Tälläinen yleinen suitsutus ei voi muuta kuin saada varuilleen: odotin siis lähinnä parin päivän tuulettumista ja pesäeroa tietokoneestani.



San Francisco herätti sarjan déjà vu -elämyksiä. Tunnelma oli oudon välimerellinen, tosin kylmempi ja kosteampi. Rakennuksissa oli hunajansävyjä: Barcelona? Lecce? Nizza? Napoli? Vuosisadanvaihteen tyyliset keikkuliratikat suoraan Lissabonista, ja murhaava lauantai-illan turistivyöry Firenzestä tai Venetsiasta. Ja newyorkilaisesta nollatoleranssinäkökulmasta mieletön määrä spurguja: rähjääviä kodittomia, huonovointisia heroinisteja, hippiaikojen roadkilliä. Matkat johdinautoissa ja paikallisbusseissa olivat värikkäämpiä kuin Hesperian päivystyspoliklinikan aula: huulensa oranssiksi tuhrinut musta nainen karjui aggressiivisesti koska koki ihmisten tuijottavan itseään. Vieressäni nainen huojui, mutisi ja voihki agitoituneesti itsekseen mandariiniksi, itki välillä, ja sormeili valokopioitua lehtistä kymmenen päivän kiertomatkasta Kiinan provinssipääkaupungeissa. Hotellin nurkilla pari ostoskärrymiestä karjui koko kirosanavarastonsa ohikulkijoiden niskaan. Aloin tajuta miksi Berkeleyssä koulutettu psykiatrituttuni mainitsi kadut keskeisiksi oppimispisteikseen. Kärsimys ei rajoittunut henkiseen puoleen: rampautuneet, sotien veteraanit ja terminaalivaiheen AIDS-potilaat vilisivät kaduilla ja kulkuneuvoissa goyalaisena painajaisena.



Toinen aspekti kaupunkiin oli tietysti jotenkin uniikin amerikkalainen: vauraat kukkulat, kullatuin korinttilaisin pylväin ja Crayola-värein koristellut puutalot, porvarillistunut ja kaupallistunut Haight-Ashbury, North Beachin ja Telegraph Hillin boheemiksi tekeytyvä raha, ultratyylikkään virtaviivaiset retroraitiovaunut, Castron sateenkaariliput ja lehtevien katujen viihtyisät puupöydät voisarvia ja latteja kuluttavine asukkeineen. Ruoassamme oli odotetusti useaan otteeseen avokadoa ja ituja. New Yorkiin verrattuna Chinatown oli käsittämättömän siisti ja viihtyisä. Lincoln Parkin rantajyrkänteen polkujen fantastisin kukin ja rehevin havupuin höystetyt näkymät San Franciscon lahdelle ja Golden Gate Bridgelle kilpailivat suoraan Amalfin sarjassa; puiston keskellä oli pseudokreikkalainen Kunnialegioona-museo, jossa juhlittiin jazzbandin säestyksellä Art Deco-näyttelyn martini-iltaa myöhäisen aukiolon kunniaksi. Museon tukipylväät olivat pukeutuneet vaivalla ajanhenkisiin muotiluomuksiin ja pyörähtelivät kultaisen auringonlaskun valossa. Hotellimmekin oli sekoitus luksusta, feikkiyttä ja tyyliä - eilen syntynyt, ei historiaa, itsetuntoa senkin edestä.



Tuntuu siis kuin olisi ollut jossain paralleelissa todellisuudessa, jossa ilmasto on lauhempi, värit kirkkaammat, nurmi vihreämpää ja sade ja sumu pehmeämpää ja jossa kesän vaatearsenaalin saa tuskatta ostettua tunnissa Anthropologiesta.
Luterilaiselle minussa tällainen varpusesta kolibriksi -elämä ei sovi suurina annoksina - siksi paluu takaisin nokiseen Itään on terveellistä, joskin tylsää. Coming up next, San Diego ensi viikonloppuna.