Kiiruhdin töistä kotiin, sillä alkuillaksi on luvattu ukkosta. Hudson-joen yllä taivas oli oudon aprikoosinvärinen, ja Jerseyn yllä oli hyvin tummansinisiä pilviä. Portaita noustessa jyrähteli jo, ja nyt näyttää satavan.

Eilisiltana ja viime yönä ukkosti, ja ilma on edelleen kuumankosteaa. Kontrastina töissä on kuin jää-viileäkaapissa. Deidre ja minä palelemme välillä niin, että ekotehokkaasti pistämme päälle talvipakkasia varten varatun irtolämmittimemme, sillä ilmastoinnin säätöihin tavallinen kuolevainen ei tietenkään voi vaikuttaa.

Columbian työetuihin kuuluu ilmainen, suunnilleen kerran tunnissa kulkeva bussikuljetus työpaikan ja kodin välillä. Kuljetus on luksusta, sillä bussi ei pysähdy kertaakaan työpaikkani oven ja kotikorttelini välillä: se siis ilahduttaa vain niitä jotka asuvat jommallakummalla kampuksista, kuten me. Hyllyvillä penkeillä hyrisee lukeneiston hillitty charmi, ihmiset mutisevat tutkimusprojekteistaan, selailevat artikkeleitaan ja apurahapapereitaan, nukkuvat tai pelaavat elektroniikkapelejä. Vaihtoehtoiset kaupungin bussit matelevat kortteli kerrallaan ja seisahtuvat välillä kokonaan muutamaksi minuutiksi lastaamaan kyytiin pyörätuolin-pari. Bussien penkit ovat tahraisia ja elämä värikästä - minulla on usein kunnia olla M4:n ainoa Caucasian.

Työpaikan metroasema, 168. katu, taas on likaisimpia paikkoja jossa koskaan olen ollut. Betonilaiturille ja kaariholveihin on pinttynyt liki sadan vuoden noki, hiiret ja rotat vilistävät, onnettomat asunnottomat yrittävät torkkua, ja ruuhka-aikaan satapäiset ihmislaumat sulloutuvat hisseihin. Kaikki tämä vielä menee, mutta viimeisen kuukauden aikana asema on alkanut haista epäilyttävän läpitunkevalle - en tiedä onko kyseessä vain jokin raikaste, torakkaspray, DDT, Agent Orange vai muu terveyseliksiiri, enkä oikeastaan välitäkään tietää, haju vain jotenkin puistattaa. (Tämä maa on ilmanraikastimien mekka: ostin viikonloppuna pussin vehnäjauhoa, ja ihmettelin kun kotona jauhot tuoksuivat vahvasti myymälän metsäkukka-raikasteelle.)

Omalla metroasemallamme (joka tuossa blogin otsikkokuvassakin komeilee) on tehty ainakin viime kesästä lähtien remppaa, johon tietysti sisältyy altistuminen asbesti- ja lyijypölyille. Nyt purkuhommat alkavat olla ohi ja aseman sähköjä viritellään uusiksi. Tästä johtuen joka aamu saa arvailla mitkä aseman eri nurkilla sijaitsevista hyperkapeista liukuportaista toimivat. Viime aikoina olen tuntenut itseni joka aamu pikkusieluksi: minua suututtaa se, että aiemmin kiltisti ylöspäin menneet portaat kulkevat nyt väärään suuntaan, ja että niiden korvikeportaat ovat lukittu rullakko-oven taakse. On siis pakko loikkia henkensä kaupalla vilkkaan ja sekavan Broadwayn yli kolmansille rullaportaille, jotka ovat melkein aina rikki, kumotun pikaruoan ja muun tahman peitossa.

Lueskelin aamulla töissä teorioita siitä, miksi Suomessa on maailman korkein nuoruusiän diabeteksen esiintyvyys: eräs hypoteesi liittyi suomalaisten liialliseen siisteyteen. Vastapainoksi nykyisillä kotinurkillani Harlemissa on taas Yhdysvaltain korkein lasten astman insidenssi liittyen ahtauteen ja asuntojen saastumiseen rottien ja torakoiden ulosteesta.