<$BlogRSDUrl$>
Rajaa puolin ja toisin 

maanantaina, kesäkuuta 07, 2004


Ester Hernandez: Sun Mad Raisins


Tämä pariskunta onnistui hajautumaan kuluneeksi viikonlopuksi Yhdysvaltojen äärikulmiin, minä San Diegoon, Peter Elk Maineen. Nyt riittää vähäksi aikaa lentely rannikolta toiselle - yölennon jäljiltä olen vähän zombimaisessa tilassa edelleen ja sisäinen kello tikittää tukevasti Pacific Timeä, mikä ei ole mikään erityinen etu Itärannikolla. V-ä-s-y-t-t-ä-ä.

Perehdyin So-Cal-elämään parin päivän ajan terveyspoliittisesta kokouksesta käsin. Lauantai kului tiiviisti paleltumavammoja jäisissä seminaarihuoneissa hankkien, mutta muuten jäi hyvin aikaa ympäristön tarkkailuun.

Jo menolento oli täynnä poikkeuksellisen kauniita ja hyväkuntoisia ihmisiä, osaselityksenä ehkä eilen juostu San Diegon maraton. Alue on tosin muutenkin surffaamisen ja kaikenlaisen ulkoilmaelämän mekka - paikalliset tieteentekijät koristelivat esityksensä purjehdus- ja riippuliitokuvilla. Fashion Valley Mallilla hengaillessa muodostui nopeasti stereotypia kullanvärisistä, suolanvaaleista überihmisistä. Pizzapaikan tarjoilijat näyttivät Britney Spearsilta, ja kehokulttuuri oli selvästi keskeinen osa elämää. Ostoskeskuksista puuttuivat katot, sillä ilmasto on usein leppeä ja lämmin. Tosin yllätyimme aamujen sumuisuudesta ja iltojen viileydestä. San Diego ei kaupunkina tehnyt erityisen lähtemätöntä vaikutusta - ne rutiinit keskisuuren amerikkalaiskaupungin pilvenpiirtäjät, betonoitua satamaa. Kalifornialaisia freewayspagetteja, aimo annos suburban sprawlia rutikuivilla kukkuloilla aavikon pielessä, trimmattuja palmuja ja värikkäitä kukkaistutuksia, ja ripaus espanjalaistyylisiä välillä vähän feikin oloisia rakennuksia.

Pakkasin mukaan rantakamat, mutta emme ikinä päätyneet osallistuvasti havannoimaan paikallista elämäntyyliä La Jolla Cove Beachille, sillä auton vuokranneen työkaverimme kahden kuukauden pituinen parisuhde uuteen 168. kadun metroasemalta löytyneeseen tyttöystävään osoitti selviä rakoilun oireita. Deidre ja minä totesimme että retkellä oli kaikki eväät muuttua piinalliseksi päättymättömäksi ja palkattomaksi pariterapiasessioksi, joten levitimme paksut suojakertoimet iholle ja hyppäsimme trolleyhin, mainioon paikalliseen pikaratikkaan, joka kolkutteli meidät Meksikon rajalle San Ysidroon. Rajan yli saattoi kävellä, mutta ylitys ei ollut huolettoman haaparantamainen. Rajasta tuli mieleen Belfast ja rautaesirippu, ja se oli sen verran sekava ylikulkusiltakorkkiruuveista ja täynnä krääsäkauppiaita Meksikon puolella. Suomalaista toki ilahdutti oman lipun läsnäolo Meksikon puolella.

Vaikka USA:n puolella Chula Vistassa oli traileripuistoja vieri vieressä ja selvästi työväenluokkaista tuoreiden maahantulijoiden asutusta, omituisesti ilma muuttui pölyisämmäksi ja kadut kuumemmiksi Tijuanan puolella. Olimme hetken aikaa sormi suussa rajalla: amerikkalaisia turisteja tuli maahan juuri silloin vain pari kappaletta, ja tottakai meidät stereotyypattiin Viagraa, margaritoja ja krääsää pohjattomasti janoaviksi hyperkonsumeristeiksi. Valitsimme pienimmän pahan kaikista hustlereista, hyppäsimme taksiin ja pistäydyimme munanmuotoisessa kulttuurikeskuksessa, jossa tuli hyvin selväksi millaisena mixed blessinginä Meksiko pitää pohjoisrajaansa ja sen tuloeroja. Samalla tutustuimme "kaupungin siisteimmässä vessassa" paikalliseen tapaan tiputtaa käytetyt WC-paperit pikku koriin pytyn viereen - vähän mieltäkääntävää ja pieni henkinen este parin viikon Meksikon-kiertomatkalle, joka muuten kangastelee mielessä.

Sankarimatkaajana pitää päästä aina off the beaten track läpituristisessa kaupungissakin, joten osin hyvien nettituristisivujen innoittama onnistuimme jotenkin päätymään jalan pölyisille kujille auto body shoppien ja romuvarastojen katveeseen. Ainoan attraktion siellä muodostimme me - paikallisista miehistä oli kiva vislata ja huudella: minun kalpea olemukseni ja vaaleat hiukseni ja Deidren tumma iho ja isot rastat kertoivat EMME KUULU TÄNNE - TULE TUPPAAMAAN OPPAAKSEMME. Siksi olo oli oudon huojentunut kun lopulta vastaan tuli rykelmä aurinkolippaisia ja vyölaukkuisia gringoturisteja - olimme La Revolla, rihkamakadulla, jonka "autenttiset ravintolat" ja krääsän paljous pakenevat kykyäni kuvata sitä. Seuraavat kadut tuntuivat kuitenkin paljon rauhallisemmilta, turistivat katosivat, ja meille lakattiin tuputtamasta palveluja ja matkamuistoja. Kaduilla vilisi mitä moninaisimpia intiaanikasvoja, kauppahalleissa värikkäitä hedelmiä, ruokia joiden nimiä en tiedä, piñatoja, juustoja, kärpäsiä. Halpoja vaatteita, drugstoreja, viinakauppoja, muovisandaaleja - arkisemman oloista elämänmenoa, tosin voimakkain tax free -shoppailukorostuksin. Solkkasin Esperanza-italiallani Deidrelle vyön, itselleni alusvaatteita, ja alkoi kaduttaa että ei ollut mahdollisuutta yöpyä ja painua syvemmälle Baja Californian pikkukaupunkeihin.

Huomasimme kuitenkin, että suumme ratisivat hiekasta, silmämme kirvelivät tomusta, ja että aurinkorasvoista tahmeat ihomme olivat kauttaaltaan hienojakoisen lian peitossa - aika palata rajan yli hyvien vessojen, ilmastoinnin ja parfymoitujen suihkugeelien pariin kuoriutumaan liasta ja jännittämään kuinka Detroit Pistons nöyryytti LA Lakersit. Mutta takaisin Meksikoon pitää päästä, ehdottomasti.

This page is powered by Blogger. Isn't yours? Listed on Blogwise